Keskikesän aurinko paahtaa lähes pystysuorasti miljoonakaupungin
katukivitystä vastaan. Hiki pursuu tulvanaan, kastelee vaatteet
läpimäräksi ja loppumaton jano kaivaa sisuksissa ja kuivaa suun
tahmeaksi taulaksi. Tuuhea puisto vaan hiukkasen lieventää polttavinta
paahdetta. Kuumana virtana kuin uunin lämpö läiskähtelee päivän hehku
katukiviltä ja seinustoilta siimeiseen puistoon ja raitistuu hiukan,
tosin vain hiukan.
Velttoina vetelehtivät ihmiset, täyttävät puiston, sillä on
sunnuntai-iltapäivä ja tarkoitus on — tappaa aikaa ja katsella miten
toiset siinä onnistuvat.
Mutta malttavatko kaikki tappaa aikaa? Ei! Tuolla kuljettaa rämisyttää
ajuri tavarakuormaa. Tuolla joukko työläisiä rasvasissa puseroissa
kiiruhtaa ohi, tuossa laahustaa vanhus raskaan taakkansa kanssa ja
yleinen liikenteen humu täyttää ilman.
Tämä on sitä _elämää,_ kuohuvaa, elämänhaluista, täynnänsä olemassaolon
taistelua, mietin istuessani puiston penkillä. — Minäkin tapan aikaa
omalla tavallani. — Salaperäiseksi kuviteltu ja yhä uudelleen kyselty
"elämän tarkoitus" selviää vähitellen nyt näkemäni ja elettyjen
muistikuvien vaihdellessa. Joukko työmiehiä, mitkä äsken kulkivat ohi,
samoin kuin ne lukemattomat joukot siellä ja täällä taistelevat ikänsä
syntymästä hautaan asti epätoivoista taistelua saadakseen itselleen
leipää ja rääsyjä ympärilleen. Ne suovat itselleen ainoastaan sangen
niukan levon vuorokaudessa, t.s. elämä sen heille suo. Mihin tähtää
heidän korkein pyrintöperänsä, se lakkaamaton kohtuuton taistelu
olemassaolosta? Mihinkä tähtää? Saadakseen riittävästi ruokaa, siistit
vaatteet ja mahdollisesti oman konnun asuakseen! Enempää eivät he pyydä
elämältä ja tämäkin ohjelma jää useimmalta loppuun suorittamatta.
Tuo kiinalaisnaikkonen tuossa vilkasliikkeisellä katuvierustalla, joka
on istunut siinä jo useimpia tunteja kansanjoukkojen jaloissa, pölyssä,
liassa ja päivän polttavassa paahteessa, ei näköjään pyydä elämältä
niinkään paljon. Hän on kiertänyt keski- ja osiksi yläruumiinsa
ympärille mustia likaisia riekaleita kankaasta, joka aikoinaan on
kuulunut hiilisäkkiin. Hänen pikku lapsensa piehtaroi vallan alastomana
ja kuparinruskeana katukäytävällä, pikku kätösillään työntäen ja
haparoiden suuhunsa jotakin muodotonta rojua. Jos hän saa ohikulkioilta
ruplan tai nokareen mustaa leipää, on hänen elämäntarkoituksensa
täytetty — siltä päivältä. — Vatsantäyteinen ruokaa on hänen
käsityksensä ja myöskin kokemustensa mukaan saavuttamaton unelma.
Asemalla höyrysi lähtövalmis juna lastattuna nuorilla elämänhaluisilla
miehillä matkalla rintamalle. Mitä varten? Tappamaan ja tapettavaksi
tieteen ja tekniikan uusimpien välineitten avulla! Mitä varten
tapettavaksi? Sitä varten että jälkeläisille koituisi paremmat
elämisehdot ja rauhaisampi tulevaisuus. Maailmansodan jättiläinen oli
edellisinä vuosina niellyt kymmeniä miljoonia ihmisuhreja, voimakkainta
elonhaluisinta väkeä, pelkästään siitä syystä että suurkapitalistit
saisivat riista-alueita ja palkkatyöorjia.
Sitten puistossa on vielä havainnoitsiaa varten melko valikoima
erilaisia ihmistyyppejä. Tuossa on "eurooppalaisesti" puettu mutta
kasvoista ja käsistä nähden metallityöläinen, kielestä päättäen
saksalais-puolalaista kansallisuutta. Vaimo tuudittaa korivaunussa
pienokaistaan, mies loikoo nurmikolla aimo kasa kirjoja sekä kuva- ja
sanomalehtiä vierellään. Mitä näenkään kirjakasassa: Büchner: "Liebe
und Liebesleben in der Tierwelt" = Rakkauselämä eläinmaailmassa. "Die
Wunder der Natur", Knipen: "Evolution in the Past". Lisäksi sekä
venäläisiä, että ulkolaisia kuvalehtiä, päivälehtiä y.m. Mies oli
siis näköjään sivistynyt, puhui eurooppalaisia kieliä ja oli ainoa
puistossaolioista, joka ei tappanut aikaa vaan kehitti itseään, s.o.
käytti olemassaoloaan hyödyllisesti.
Sitten näen puiston penkillä keikarimaisesti puetun ja levottomasti
liikehtivän nuoren miehen, kaikesta päättäen ei hän ole ottanut
laisinkaan osaa yhteiskunnallisen tuotantoprosessin tuotteiden
kartuttamiseen vaan kuluttamiseen. Hän on näköjään elänyt isänsä
ryöstösaalista tuhlaamalla, elänyt ja huvitellut. Keikaria
vastapäisellä penkillä istuu puhkuen ja hikeä pusertaen ylimääräisesti
lihavuudella kuormitettu vanha herrasmies, luultavasti entinen
tehtailia tai pankkiiri. Nyt nauttii hän muinaisen loistonsa ihanista
muistoista ja palkkatyöläisiltään saalistamistaan miljooneista, niillä
kykenee hän loihtimaan itselleen vielä ihanan huolettoman elämän.
Miten erilaisia olemassaolon asteikkoja olenkaan lyhyessä tuokiossa
huomioinut. Saadakseni niistä jonkunlaisen keskiarvon olemassaolevalle
elämälle, otan kynän ja suoritan laskelmaa sanomalehden reunaan:
Kiinalaiselle asetan numeron 2; taakkansa alla laahustava vanhus
saa numeron 4; joukko työläisiä numeron 6; ajuri numeron 8;
metallityöläinen numeron 10; keikarille 20 ja pankkiherralle niinikään
20. Lasken saamani numerot yhteen ja saan summan 70. Löytääkseni siitä
keskiarvon, jaan sen tekijäin luvulla, siis 7:llä, keskiarvoksi tulee
niinmuodoin luku 10, s.o. metallityöläinen.
Siinä on siis elämän tarkoitus toistaiseksi. Nostaa saamani keskiarvon
alapuolella olevat ja painaa sen yläpuolella olevat samalle
keskitasolle ja kun se on suoritettu alkaa _keskiarvon kohoaminen,_
mutta ei siihen suuntaan missä keikari ja pankkiherra olivat, sillä
he edustivat taantunutta sivuhaaraa kehityksen ketjussa, vaan kohti
kirkasta valoisaa tulevaisuutta ilman päämäärää, missä itsetietoinen
_ajatus,_ tuo ihmeellinen käsittämätön aineen muoto, korkeampi ja
kaikkivaltiaampi kuin jumala, alistaa yhä laajenevassa määrässä
älytöntä materiaa valtansa alle, — ja sitten? — Kehittää _aivoainetta_
vihdoinkin perillepäästyn analyysin johdolla, tuottaakseen yhä
hedelmällisempiä, suuria, jaloja ajatuksia olemassaolon huojistamiseksi
ja lyhyen elämän yhtäjaksoiseksi nautinnoksi siihen asti kuin
päiväntähti sammuu, maa kietoutuu jäiseen kääreeseen ja _aivo-aine_
jähmettyy, kuivuu olemattomiin.
Moskovassa heinäkuulla 1918.