Matkustimme uutta vielä liikenteelle avaamatonta rataa, mikä noin 90
virstan mittaisena yhdistää pohjoisen radan Buin kaupungista Daniloviin
Wologdan—Moskovan radan varrella. Oltiin ihan keskikesäisen juhannuksen
kynnyksellä. Luonto on kukkeimmillaan. Yltäkylläinen kasvullisuus ikään
kuin silminnähtävästi työntyy esiin lämpimästä rehevästä maaperästä.
Joku maatuski asemilla esiintyy tästä huolimatta toppatakissa,
pää saalilla vahvasti hunnutettuna. Esiintyypä ukonkäppyröitä
tuuheavillaisessa siperianlampaisessa lakissa ja huovikkaissa, jotta
oikein sääliksi käy noiden onnettomien puolesta.
Alaltaan tasaisinta puutonta keski-venäläistä maisemaa avautuu kappale
nähtäväksi. 16—20 kylää näyttäytyy tasaisen rannattoman näköpiirin
sisällä. Ne ovat suuria kyliä kuten Suomen kauppaloita, vaikka ne
näin etäältä nähtyinä esiintyvät pieninä harmaina rykelminä. Valkeita
kirkontorneja pistäikse silmään toisista kylistä. Leipäviljavainiot
aaltoilevat pehmeän tuulen tuivertaessa tummanvihreinä niin pitkälle
kuin silmä kantaa.
Jo loppuivat asutut seudut, alkoi koivu- ja haapametsävyöhyke, laajin
yhtäjaksoinen mitä Suomessa olen milloinkaan nähnyt. Monia kymmeniä
virstoja jatkui sitä ihan samanlaisena. Ei pienintäkään muutosta
maisemassa. Valkotuohiset koivunrungot toinen toisensa vieressä, jopa
saman kokoisiakin kaikki, solakoita ja tuuhealehväisiä.
"Oi Wolga, Wolga, milloin sinun taas nähdä saan." Sen ylistykseksi
kansa kauneimmat laulunsa laulaa ja kuin äidille konsanaan ikävänsä
itkee, vieläpä vierailla maillakin sen muistonsa komerossa kätkee ja
siihen keskittyy kotimaansa parhaimmat muistot, sen suuruus ja maine.
Majesteetillisena tuo mahtava virta näyttäytyi juhannusajan hämyisessä
yössä. Tulet tuikkivat virralla liikkuvista lukuisista aluksista ja
Jaroslavin kaupunki kuvasteli viljavia valojaan veden kalvossa virran
oikealla rannalla. Tavattoman tyyneenä, tuskin huomattavasti soljutteli
tuo puolisen kilometriä leveä uoma mustia vesiään, vaikka olin
otaksunut sen maltittomalla kiireellä poreillen ja pyörteitä synnyttäen
rientävän Kaspianmeren helmoihin.
Wolga, sinä suuren Venäjän valtasuoni, syytä onkin kansallasi
ylpeillä sinusta. Olethan luonut elämää ja kulttuuria ympärillesi,
vieläpä toiminut ikimuistoisena kansainvaellusten kauttakulkutienä
pohjoisen ja lännen maihin. Kansakuntia on muodostunut ja hävinnyt
sinun hedelmällisten äyräittesi äärillä, tyynenä sinä vaan riennät
päämäärääsi kohti päivästä toiseen, kuten muinaisina ikiaikoina,
jolloin ihmiskulttuurin kehdon yllä vielä lepäsi autereisen aamun
hämärä.
Komeata rautasiltaa kiisi junamme Wolgan yli. Sähkövalot tuikehtivat
valtaisissa siltakaarissa ja loivat heikon kajastuksen syvällä
virtaavaan mustaan veteen. Kestipä se junankin kiitää jättiläissiltaa
kotvan ajan ja heti avautuikin isohko Jaroslavin kuvernementtikaupunki
sangen lukuisine kirkkoineen nähtäväksi.
Luonnonkauneimpia keski-venäläisiä läänejä on Wladimirin lääni.
Tammi kilpailee jo koivun kanssa valta-asemasta ja muutkin etelän
tyypilliset lehtipuut esiintyvät siellä täällä. Maapohja on
aaltomaisen kumpuista kuin merenulappa tuulella. Elovainiot ulottuvat
silmänkantamattomiin suunnattoman lakeuden äärillä. Kyläryhmä, kirkko
tai luostari, jopa tehtaanpiippukin pistäikse sieltä, täältä. Tuuheat
koivu- ja tammimetsiköt esiintyvät yksityisinä saarelmina, kuin
keitaat yhtäjaksoisessa tummanvihreän kasvullisuuden meressä. Tuossa
soljuttelee puro mustia vesiään kukkarantaisen uomansa polveilevia
kaarteita myöten laakson pohjassa. Sen äyräällä puuhailee naisparvi
tuohivirsuissaan ja räikeissä kansallisissa väreissään peruna- ja
juurikasvi-istutuksilla. Parrakas ukko, vyötäisiltä puristetussa
avarassa mekossaan lojuu laihan hevoskaakin vetämässä tarantassissa.
Kaakki luimistaa korviaan, seisahtuu, luo syrjäkatseen ukkoon ja
rämiseviin reteliin ja alkaa rauhassa hamuamaan yltäkylläisen rehevätä
ruohoa.
Hulmahdellen nousee kuuma kostea ilma notkelmista. Väristen sekottuu
se hienoon tuulen vireeseen, mikä sekin tuntuu kuumalta auringon
hellittämättömässä hehkussa. Karjalauma käyskentelee tiepuolessa,
sekin kärsii kuumuudesta. Lehtevä metsikkö tuuheine varjoineen olisi
tervetullut, mutta semmoista ei ole. Karja kerääntyy yhteen joukkioon
ja hakee suojaa toistensa varjosta.
Alexandrow on kauneimpia maaseutukaupunkeja. Se kuten monet muutkin,
jopa itse Moskova, on tuuheiden puistojen kaupunki. Suuret poppelit,
ikivanhat tammet, saarnit ja lehmukset reunustavat muurina kadun
kumpaakin puolta. Lehvästön välistä pilkistää valkeaksi rapattu
maalaistölliä muistuttava rakennus, tuolloin tällöin useampikerroksinen
tiilitalo, kimnaasi tai kirkko. Kirkot venäläisissä kaupungeissa
lyövät niihin oman omituisen leimansa sekä lukuisuudellaan että
omalla tyypillisellä arkkitehtuurillaan. Silmiinpistävintä täten on
venäläisissä kaupungeissa, kuten sanottu, sopusointuinen sekoitus
maalaisrakennustavasta ja maailmankaupungin arkkitehtuurista. Lehmät,
lampaat ja vuohet tallustelevat katukäytävällä ja ajetaan talon
porttikäytävästä kartanolle, missä on täydelliset karjasuojat kuten
maalaiskylässä.
Tuhatvuotisen Moskovan merkillisyyksistä pitäisi mainita yhtä ja
toista. Sen komeasta tivolista, varpusvuoresta, josta kaupunki
näyttäytyy koko laajuudessaan ja laajuutta sillä onkin noin 70 km
ympärimitaten. Lontoon jälkeen suurin pinta-alaltaan eurooppalaisista
kaupungeista. Olisi pakistava kirkoista, joiden lukumäärä lähentelee
viiteen sataan ja joista toiset ovat ikivanhoja taideluomia, punaisesta
torista missä historiallisena muistona on säilytetty mestauslava, jolla
Iivana Julma toimitutti kuuluisat bajaariteloitukset ja monista muista
mielenkiintoisista seikoista pitäisi pakista, mutta jääköön ne toisessa
tilaisuudessa tehtäväksi. Tässä pari sanaa suurkaupungin kansallisesta
kotielämästä.
Tutustuaksemme lähemmin venäläisen keski- ja etenkin alaluokan
kotoiseen elämään, tulee pistäytyä mieluummin sunnuntaisin
tavallisissa teetuvissa, "sainikoissa", mitkä ovat venäläisen rahvaan
ihanteellisimmat oleskelupaikat pikkukaupungissa tai suurkaupungin
laitapuolilla. Sainikka on siivoton venäläiseen tapaan, tuolit ja
pöydät rikki enemmän tai vähemmän, tarjoiluastiat samaten. Musikoita
menee ja tulee. Toisia rupattelee pitkään lojuillen pöytien ääressä
ja silloin tällöin hörppien mielijuomaansa. Kiihtyypä puhe usein
sangen meluisaksikin, mitä avustetaan kaikilla mahdollisilla elimillä.
Maapallo voisi horjahtaa pois radaltaan, tulivuoren purkaus peittää
sainikan tuhka- ja laavakerroksella, tai maanjäristys eli spiritistinen
meedio siirtää pöydän heidän edestään, ilman että he huomaisivat sitä
verrattomalta melultaan. Useimmat kävijät ovat rasvaisessa, likaisessa
ja perin kuluneessa työpuvussaan, sama puku viikon kaikkina päivinä,
jotavastoin työläiset Suomessa esiintyvät sunnuntaisin siistittynä
pyhäpukimissa länsi-eurooppalaiseen tapaan. Paita nousujen päällä sekä
ylemmillä että alemmilla on venäläisen varsinainen juhlapuku kesällä.
Sainikan tiskin takana nojailee velttona punatukkainen tarjoilijapoika.
Lähtee toki liikkeelle, mutta hitaasti kuin aurinko-kello, tuo sajua ja
on taas valmis rupattelemaan kaikkea tyhjänpäiväistä pitkät ajat.
Sunnuntai on oikea markkinapäivä moskovalaisilla toreilla, etenkin
kuuluisalla Suharovilla. Myydään kaikkea muuta paitsi ei leipää.
Silloin kesällä 1918 oli vielä tavaraa ja kauppa avointa. Kaikki
tahtoivat olla kauppiaita ja löytyyhän sitä myytävää. Vettäkin
myydään joko värjättynä tai ilman 20 kopeekkaa lasi ja kauppansa
se tekee sekin näin kuumalla ilmalla, sillä Celsius näyttää 35°
varjossa. Auringonkukan siemeniä paljon myydään, ostetaan ja syödään.
Suunnattomat määrät valmiita vaatteita ja kangastavaroita, pääasiassa
juutalaisten ja kiinalaisten tarjoamina, herättää muukalaisen huomiota.