Arkeologia ei ole vielä lopullisesti voinut selvittää milloin
suomensukuisten heimojen "kansainvaellus", siirtyileminen niiden
alkukodista keski-Aasian ylängöiltä alkoi länttä ja pohjoista kohden
halki laajan Venäjän. Mutta todennäköisesti se tapahtui jo hyvin
varhain, otaksuttavasti vanhimman kivikauden lopulla, sillä jo noin
4,000 vuotta sitten oli suomalaisheimojen siirtyileminen ulottunut
ei ainoastaan Karjalan kannakselle vaan läntiseenkin Suomeen.
Siirtyileminen luultavammin on tapahtunut sangen hitaasti lukuisien
vuosituhansien kuluessa, sikäli kuin sen aikaiset ravintolähteet,
metsästys ja kalastus, sekä nuoremmalla kivikaudella myöskin
maanviljelys ovat seutukunnalta ehtyneet.
Eittämättömästi monet myöhemmän tutkimuksen esiintuomat seikat,
kuten suomalaisaiheiset ikivanhat paikkainnimet y.m. tukevat sitä
väitelmää, että suomalaisheimot sangen varhain, jopa ensimmäisinä
asukkaina ovat kansoittaneet melkoisimmat osat laajaa Venäjää, etenkin
siirtymäseutujensa valtaväylien, Volgan ja sen lisäjokien latvaseutujen
silloisia erämaita. Suomalaisheimojen historian kehto siirtyisi
niinmuodoin aimo askeleen menneisyyteen. Keski-Aasiaa pidetään myöskin
ihmiskunnan kehtona. Venäjä on saanut asutuksensa samoista lähteistä
kuin pohjois- ja länsi-Eurooppa ja myöskin osaksi samoja kulkuteitä
mitä suomalaisheimot lähtivät pyrkimään länteen ja pohjoiseen. Venäjän
kaakkoiset ja eteläiset seudut, kuten länsi-Eurooppakin olivat
jo suurella jääkaudella asutettuja. Heimot säilyivät puhtaina ja
eristettyinä vieraista vaikutteista. Säilyttivät kansallisuutensa,
kielensä ja tapansa, valitsivat asunto-alueensa ja hallitsivat niitä
vieraiden heimojen anastuspyyteiltä. Tekisi mieli edellyttämään, että
suomalaisheimot vallan ensimmäisinä uutisasukkaina ovat kansoittaneet
vielä silloin asumattoman Venäjän laajoja erämaaseutuja siirtyessään
hitaasti mutta varmasti vuosituhansien vieriessä ja yhä voimistuvien
slaavilaisheimojen työntäessä länteen ja pohjoiseen ja sitten
varsinaisena ydinjoukkona kieleltään ja kansallisuudeltaan itsenäisenä
saapuivat vihdoin Suomen niemelle sen sukulaisheimojen jäädessä
rippeinä sinne tänne laajaa Venäjää.
Jos näin olisi asian laita — ja sitähän tukee kieleltään ja
kansallisuudeltaan eheän heimokunnan säilyminen ja siirtyminen
kokonaisen maanosan läpi — niin voitaisiin tuo kansainvaellus katsoa
alkaneen, kuten sanottu, jääkauden loppupuolella noin 100,000 vuotta
sitten. Volgaa ja sen pariin sataan nousevaa lisäjokiverkostoa, mitkä
ovat jääkauden tuotteita, voidaan pitää pääkulkutienä siirryttäessä
länteen päin.
Kostroman lääni — Kostroma johdannainen sanasta Kostjarko =
Kokkotuli — sijaiten Volgan sivuhaaran Kostromanjoen alueella, on
muinaissuomalaisten ikivanha asutuskeskus. Paikallisten asukkaiden
kertoman mukaan pitäisi Kostroman läänin jossakin kolkassa olla
säilyneenä suomenkielinen murre, muistona, kuten he sanovat,
ikivanhasta suomalaisasutuksesta. Eräät paikkain, esineiden ja
kyläin nimet niinikään viittaavat eittämättömästi suomenkielen
muinaisiin peruihin näillä mailla. Kostroman jokeen Buin kaupungissa
laskeva haarajoki — mainitakseni vaan yhden esimerkin — saa alkunsa
nelikymmenisen virstaa idempänä olevasta Kalitshinin järvestä,
on nimeltään Vjooks, mitä erään paikkakunnallisen tieteellisesti
sivistyneen henkilön tiedonannon mukaan pidetään johdannaisena
joen ikivanhasta alkuperäisestä suomalaisesta nimestä _Vuoksi,_
Vjook = Vuoksi. Tämä ja muut paikkain nimitykset, sekä kesällä 1919
Kostromanjoen pohjalieteestä löytämäni — kivikirves, suomalaismallinen
nuorempaan kivikauteen kuuluva, viittaavat siihen, että Kostroman
lääni, nimenomaan Kostroman ja sen lisäjokien seudut ovat
suomalaisheimojen ensiksi asuttama ikivanha asutuskeskus, heidän
siirtyessään pitkien ajanjaksojen vaihdellessa ja toisten heimojen
työntämänä länttä kohden.
* * * * *
Istun Kostromanjoen rannalla haalean lämpimänä heinäkuun iltana.
Aurinko, usvasta ja suurien metsäpalojen savusta veripunaisena ja
loistottomana, on painumassa lännen maille, sinne pohjoisen kotimaan
rakkaille rannoille. Haaveilen. Tunnen tulevani hentomieliseksi. Tällä
kertaa suon itselleni jonkin minuutin oikeuden siihen, niin sopimatonta
kuin semmoinen näin pakolaiselämässä onkin. Mielikuvituksessa
siirrähdän ajassa 10 vuosituhatta taaksepäin. Ikimetsät reunustavat
joen tulva-alueita, mitkä toisin paikoin laajenevat mahtaviksi
runsasheinäisiksi luonnonniityiksi joen kahden puolen. Ainoana
valtiaana tallustelee mesikämmen rämeisiä metsiä ja talvisen kuutamoyön
rauhaa rikkoo susilaumojen ulvonta, mikä kuorossa kajahtelee
suunnattoman erämaan kaikilta kolkilta. Mesikämmenkö oli ainoa valtias
tämän suurenmoisen sydänmaanluonnon keskellä? Eipä suinkaan! Ihminen
hyvin valmistettuine kiviaseineen oli lyönyt rajapaalunsa merkiksi
etuoikeutetusta valta-asemastaan. Mesikämmenkin sitä karttoi ja
susilaumat vaan varkain käväsivät tarkastamassa hänen asumuspiiriään
rauhaisena yösydämenä, kuin luonnon valtias nukkui.
Eräs suomalaisheimokunta oli hiljattain painautunut silloin nimetöntä
Kostroman jokilaaksoa Volgalta ylös tänne rauhaisan jylhiin erämaihin,
etsimään uusia riista-alueita. Täällä ylempänä oli vielä vallan
rauhallista. Ei jälkeäkään ihmisasutuksesta. Ei ohi vaeltaneen
metsänkävijän tulisiaa edes ollut näkynyt kuljetulla melkoisella
taipaleella. Se rauhoitti heimokuntaa. Joki tarjosi runsaasti
antimiaan. Heti ensi yrityksellä saatiin miehenmittaisia "monnia",
kyhmyniskaisia haukia ja pienempää kalaa viljalti. Metsä vilisi
täynnänsä riistaa, turkiseläimiä ja muita. Tulvaniityt tarjosivat
mehevää ruohoa heimokunnan kotieläimille ja myöhemmin asutuksen
vakaantuessa viljelysalueita. Asumuksia parannettiin. Ylängölle
kaivetut maakuopat laajennettiin ja seinättiin puuriuilla. Heimokunta
toimi pääasiassa yhteishankinnan ja kulutuksen pohjalla. Asesepät
valmistivat tuotteita koko heimokuntaa varten mukana tuodusta runsaasta
raaka-ainevarastosta. Ravinnon hankintaan olivat kaikki kykynsä mukaan
velvollisia. Asunnoistaan taas huolehtivat perhekunnat itse. Semmoisina
oli talvella maakuopat ja kesällä kevyet kokkotuvat. Heimokunnan vanhin
oli pätevä viimekädessä ratkaisemaan kaikki kysymykset lopullisesti,
mikäli ne koskivat siirtokunnan sisäisiä asioita, riitoja y.m.,
mutta heimokunnan siirtyminen uusiin seutuihin, paikkain valinta,
ryöstöretket ja sodankäynti yleensä ja monet muut ulkopuoliset asiat
ratkaistiin joukkoneuvotteluissa, jotavastoin taas sotasaaliin jakoon
vanhimmalla oli ratkaiseva sanavalta. Vanhimman asettaminen niinikään
oli joukkopäätöksen tulos.
Pääasiassa tuommoinen kuva muodostautui yks, kaks mielikuvituksessani
suomalaisten esipolvien vaiheista pitkiä aikoja sitten. Miten paljon
ne ovatkaan kärsineet ja toivoneet monivuosituhantisen ajanjakson
vaihdellessa, taistellessaan villiä valloittamatonta luontoa vastaan,
sekä säilyttäessään sukunsa sen ja toisten vihamielisten heimojen
tuhoamishalulta. Erikieliset olivat tietenkin vihollisheimoja
keskenään. Kieli oli se tunnus, se yhdysside, mikä takasi ystävyyden,
veriheimolaisuuden. Mutta nyt 15,000 vuotta jälkeenpäin istun
minä haaveilemassa täällä ikävanhan heimo-asutukseni raunioilla,
todistamassa valtaisen maailmankehityksen omituisista tuloksista.
Vanhan heimokuntani elämän ja säilymisen ehtona oli veriheimolaisuuden
tunnustaminen, minä sitävastoin olen täällä — eikö se ole kohtalon ivaa
— pakolaisena nykypäiväisen heimokuntani veljessodan johdosta sen sanan
kirjaimellisessakin merkityksessä.