Suomalaisten luokkasota-pakolaisten Kostroman lääniin Buin kaupungin
lähelle perustama "Puuteollisuusliike Salama", eli "Savotta Salama",
kuten venäläiset sitä sanoivat, oli oma pikkuyhteiskuntansa. Sillä oli
oma raha, merkkipäivinä ilmestyvä sanomalehti, ylin hallintovirasto,
välskäri, sairaanhoitaja, apteekki, talous- ja elintarve-"ministeri",
oma tuomioistuin ja siviiliosasto, joka purki ja yhdisti avioliittoja,
milloin asialliset ei semmoista arvanneet ottaa omalle riskilleen. Oli
oma maa-alue metsineen, niittyineen, oma järvi ja oma rautatie, 600
metriä pitkä, oma höyrymylly, puusepänverstas, peltisepän verstas,
suutarin verstas, missä johtajana toimi Venäjän edesmenneen tsaarin
Nikolai II:n hovisuutari Juntunen, suomalainen mies muuten, kuten
kaikissa tärkeissä paikoissa pitääkin olla juuri suomalainen. Sanoi
valmistaneensa vielä viimeksi kestävät jalkineet keisarilliselle
perheelle Siperian matkaa varten. Sitten oli ompeluverstas, mitä
kansan kesken sanottiin "ruumiinvaatetusliikkeeksi". Diplomaattisia
suhteita ulospäin edusti lähetystö esittelijäsihteereineen
ja kielenkääntäjineen, joukko kauppa-asiamiehiä, oma
arkkitehtuuritoimisto, johtajana taiteilia arkkitehti Ahrenberg, ja
muita lukemattomia seikkoja mainitsemattakaan, oma sähkövalo, oma
miliisilaitos ja oma — sotaväki. — Mitä muuta hyvin järjestetyssä
yhteiskunnassa enään kaipaisikaan.
"Tämähän oli suorastaan virkamiesten luvattu maa", päättänee varmaan
lukia, kuultuaan että yhteiskunnan väkiluku teki vaan kolmisen sataa,
lapset ja imeväiset siihen luettuina, mitkä myöskin vaistomaisesti
piileksivät täällä valkoista vihaa paossa — ja niinhän se olikin. Onhan
Suomessa kuntia missä väkiluku on kymmenisen kertaa suurempi, saamatta
silti nauttia oman rahan, oman rautatien, oman diplomaattikunnan
ja keisarin hovisuutarin tuottamia etuja. Siitäpä riposikin
vähintäin virka mieheen ja paraimmille viisi. Suuritöisiä tehtäviä
ne muuten olivat, se tulkoon sanotuksi, eikä mitään kunniavirkoja,
vaikkakin "Savotta Salaman" yhteiskunnalla, etenkin alkuaikoina,
oli vähintäin puolikommunistinen luonne, s.t.s. talouskommunistisen
yhteiselannon ja yhteishankinnan muodossa, mikä järjestelmä pitäisi
vähentää virka- ja toimihenkilöitten luvun mitättömän pieneksi.
Saadut kokemukset kumminkin puhuivat semmoista selvää kieltä, ettei
suomalainen luonne sovellu yhteiselantoon ja -talouteen vielä
muutamien tuhansien sukupolvien aikana, ei ainakaan hirmuisesti
riitelemättä. Kun hallintoneuvosto kannattavien liikeperiaatteiden
pohjalla, huomioonottaen elintarpeiden saantimahdollisuudet, määritteli
väestölle jaettavat elintarveosuudet, mitkä olivat vähintään puolta
suuremmat kuin yhteiskuntamme ulkopuolella olevilla, riiteli työväestö
tehdaskomiteansa kautta niitä vastaan ja toivotti kaikki kannattavat
liikeperiaatteet hiiden kattilaan. Työteho oli pieni, mutta ruokahalu
suuri ja semmoinen näyttää olevan määräävänä periaatteena muissakin
yhteistalouksissa.
Olin semmoisissa tehtävissä tehdasyhteiskunnassamme, missä opin
tuntemaan suomalaisen luonteen juuri niitä kielteisempiä puolia.
Ensinnäkin toimin tehtaan virallisena välskärinä, saaden kaupungin
sairaskassan puolesta erikoispalkan. Kirjoitin reseptiä Buin apteekkiin
lääkkeistä mitä ei ollut omassa varastossa. Koetin toteuttaa sitä
kultaista sääntöä, että helpompaa on tautia estää kuin parantaa
ja onnistuinkin siinä niin, että mitään tarttuvia kulkutauteja ei
tehtaalla ollut, vaikka pilkkukuume ympäryskylissä kaatoi väkeä.
Ainoastaan viatonta laatua olevia "vilustumistapauksia" sattui silloin
tiheämpään kun apteekkimme spriivarastoa lisättiin ja hermokohtauksia
eräissä naisissa "valeriaana" tilauksen saavuttua.
Ja sitten ne viisi muuta virkaa?
No niin! Olin Hallintoneuvoston jäsen, Teknillisen komitean sihteeri,
Kouluneuvoston jäsen (tehtaalla oli myöskin oma kansakoulunsa),
Talous- ja metsätöitten johtaja ja tehtaan Talous- ja elintarveasiain
päällikkö. Siinähän niitä jo olikin otsikossa mainittu määrä, joihin
sitten sisältyköön epälukuinen joukko muita tehtäviä.
Olen luetellut nämä kunnioitusta herättävät virka-arvot näin
yksityiskohtaisesti, saadakseni arvoisan lukijan käsitteistä
poiskitketyksi erään vakiintuneen harhakäsitteen, sen nimittäin, ettei
virka-arvot aina tuota kultaa ja kunniaa virkamiesten luvatussakaan
maassa, siitäkin huolimatta että ne ovat rahallisesti hyvin
palkattuja. Asia on näet siten, että porvarillisessa yhteiskunnassa
ostetaan ja saadaan rahalla mitä tarvitaan, kommunistisessa
yhteiskunnassa sitävastoin ei käytetä rahaa laisinkaan, vaan tehtyä
työtä vastaan saadaan kulutustarpeet. Kumpaisessakin yhteiskunnassa
on siis toimeentuleminen turvattu joko paremmin tai huonommin,
mutta kun seisoo toisella jalallaan porvarillisessa ja toisella
kommunistisessa yhteiskunnassa, t.s. ei kummassakaan, vaan sillä
välimaalla, joutuu edelläsanotunlaiseen tilaan. Kun osa väestöstä
pitää kiinni kannattavista liikeperiaatteista ja tuottavasta työstä,
toisen osan huutaessa semmoisia joutaviksi jutuiksi, on seuraus
edelläsanotunlainen. Jokaikisessä tilissä kyllä nostettiin palkkoja
roimasti, mutta seudun talonpojat ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta
nostivat elintarvehintoja siinä määrässä, että säästävinkin pysyi aina
hienossa velassa. Tuhlareille sitä velkaa karttui niin paljon että
ainoastaan jumala sen jaksoi anteeksi antaa.