Tehdas peri Buin suomalaisen siirtolan työkykyisen väestön ja vielä
muitakin syksyllä 1918, jolloin se tuli Suomalaisen Teollisuuskomitean
haltuun. Tarkoitus oli lisärakentaa ja valmistaa se tuottamaan
pääasiassa puunjalostus- ja teollisuustuotteita. Etualalla oli mylly
neljällä kiviparilla ja uusiaikaisilla muilla välineillä, saha,
maanviljelys- ja ajokalutehdas, puusepänverstas, viilaverstas,
konepaja y.m. Tehdas oli jonkun saksalaisen jo toista vuosikymmentä
taaksepäin rakennuttama mutta keskenjäänyt suurehko sahalaitos ja
puunjalostusyritys kaksikerroksisine tehdasrakennuksineen, ollen
Kostromanjoen läntisellä rannalla Buin kaupungin alueella.
Harvoin on tilaisuudessa tapaamaan niin kirjavaa kokoelmaa
suomalaisesta kansanaineksesta, mitä tulee ammattiin, sivistystasoon,
ruokahaluun ja erittäinkin itsekkäisiin taipumuksiin. Kaikki
mahdolliset ammatit olivat edustettuina "mustasta" työmiehestä
tullivirkailijaan, insinööriin ja arkkitehtiin asti, ensi luokan
kulaakista taidemaalariin, viulusolistiin ja pianistiin asti,
puhumattakaan rahan, etenkin "kerenkhojen" valmistuksesta, joita
ympäristön talonpojat sanoivat suomalaisten mukanaan tuomalla
"masiinalla" painaa jyryyttävän omiksi tarpeikseen.
Sivistystasossa, sekä luokka- että yleissivistyksessä oli
"maailmanrannan koulun" läpikäyneistä ylioppilassivistyksen saaneihin,
yhtä kieltä huonosti taitavista useampia eurooppalaisia kieliä
hallitseviin, toimittajiin ja eduskuntamiehiin asti.
Sivistystasoa on muuten vaikeanpuoleinen määritellä semmoisissa
olosuhteissa mitkä vallitsivat tehtaalla kuin muuallakin.
Ensinnäkin yhä kärjistyvä elintarvepula — leipäkysymys määrää,
niin väitetään, sivistystason kuten politiikankin _käytännössä_ —
vaikutti sen että jos joku olemisen taistelussa paremmin varustettu
onnistui saamaan maitosetverkun toisten jäädessä ilman, tai lihan
jaossa 3/8 solotnikkaa _vähemmän_ luuta kuin toiset, niin kiroili
sivistymättömin köyhän sanavarastonsa vallan tyhjäksi samalla aikaa
kuin henkisesti raskaimmin kuormitetut suorittivat saman seremonian
kaikilla eurooppalaisilla kielillä. Erittäinkin ystäväni "Jurkka" sai
suoranaisia raivokohtauksia, joista hän pääsi ainoastaan kiroilemalla
itsensä väsyksiin. Ainoastaan yksi parannuskeino hänelle olisi ollut
"sairaudessaan", — päästä jonkunlaiseen _johtavaan_ asemaan tehtaalla,
mutta ensikertaako epäkiitollinen ympäristö on väheksyen ja väärin
arvioinut henkilön kyvyt.
Sivistystasoa määritellessämme olemme huomaamatta siirtyneet
henkilöitten itsekkäisiin pyrkimyksiin. Voimme muuten sen puolen
supistaa verrattain lyhyeen, kertomalla sitä valaisevan pienen
esimerkin:
Muutamia muijia oli koolla ja keskustelu kävi vanhaa tuttua latua:
"tasajakoperiaatteesta". Eräs huomautti kesken kaiken: "Nythän useimmat
tehtaalaisista ovat _saaneet_ 'lunssan' — influenssan — ja makaavat
kuum..."
"Minäkin tahdon osani, en olekaan saanut kuin siirtolassa viime
kesänä...!"
"Noh, mutta kuulkaahan nyt ja malttakaa vähän! Kysymys on
_luns-sas-ta!"_
"Vaikkapa siitäkin, ha, ha, haa!"
"Ollaan koetettu kaikkea jakaa tasapuolisesti", huomautti ääni sivulta,
"ja jumalan avulla, sinä saat osasi tästäkin!"
Suomalaisten aamurukous ja samalla Venäjänkielen kurssit suoritettiin
tavallisimmin ulkona ja kuului se seuraavasti :
"Moloka jees?"
"Jees!"
"Liepä jees?"
"Niet!"
"Syir jees?"
"Niet, nietu!"
"Jaitso jees?"
"Niet, niet, nietu!"
"Kartooski jees?"
"Niet, niet, niet, nietu!"
"Maslo jees?"
"Niet, niet, niet, niet, nietu-uu...!"
"Patsom moloko setverkku?"
"Tritsaitpäät!"
"Peremeniitje tabaak na molokaa?"
"Niet! Skolko datiitje dengi?"
"Tritsait ruplii setverkku!"
"Nitshevoo! Davai dengi!"
[Oikokirjoituksessa on seurattu paikkakunnallista, kansanomaista
lausumistapaa.]
Nämä aamuharjoitukset suoritettiin tavallisesti suurissa ryhmissä,
joissa hienompaan sukupuoleen kuuluva tanakka ja hyvin pyntätty
"venakko" oli keskellä.
Tehdas suomalaisille asukkaineen muodosti semmoisenaan oman suljetun
yhteiskuntansa hallintoineen ja muine yhteiskunnallisine järjestöineen.
Tehtaan oma maa oli 37.698 desjatinaa, lähes 75 ha, siitä pelloksi
kelpaavaa 12 ja hyvää mänty- ja kuusimetsää 16 desjatinaa. Maanvajoama,
n.s. Kolonikin järvi oli myöskin omien rajojen sisällä, mihin joen
tulviessa keväisin jäi kotitarpeeksi kaloja: "suutaria", haukia,
ahvenia, särkiä y.m.
Hallintoneuvosto oli suhteissa Teollisuuskomitean ja paikallisien
neuvostojen kanssa, harjoitti siis "ulkopolitiikkaa". Tehdaskomitea
ja ammattiliitto toimivat pääasiassa "sisäpolitiikassa" ja pitivät
vireellä terveellistä tyytymättömyyttä joukoissa — ketä vastaan?
Ketäkö vastaan, sitä ne tuskin itsekään tiesivät, sillä Venäjän
Neuvostotasavallassa olivat kaikki kansalaiset työntekijöitä
ja samalla isäntiä, jotka nauttivat omien työntulostensa
hedelmät. Elintarpeet olivat kaikki tuotava yhteiskuntaan
ulkoapäin. Virallisena tuontitavarana paikkakunnan neuvostosta
korttitalousperusteella oli leipää puoli naulaa päivässä, myöhemmin
jauhoja, "poslamaslaa", tupakkaa y.m., sitä hankintaa hoiti talous-
ja elintarvetoimikunta. Mutta sen lisäksi kävi tehdasyhteiskunta
laajaa kauppaa ympäristömaitten, s.o. lähiseutujen talonpoikain
kanssa. Elintarvetoimikunnan kuukausibudjetti teki paraimpina
kuukausina noin 100,000 ruplan vaihdon. Jokainen tehtaalainen ikään,
sukupuoleen ja säätyyn katsomatta oli kauppias. Vientitavaroina oli
pääasiassa vaatteet, jalkineet (uudet sekä vanhat), kellot, sormukset,
talousastiat, kankaat, tupakka, sokeri, suola sekä määräämätön määrä
varsinaista lyhyttavaraa. Tuontitavarana taas esiintyi etupäässä
ruis, kaura sekä jauhettu että jauhamaton, perunat ja leipä, lisäksi
maito, voi, juusto ja munat. Edellämainittujen tavarain kanssa käytiin
oikeastaan vaihtokauppaa. Vielä käsitti tuonti lihaa, sipulia,
vorokkia, ohra- ja ruiskahvia y.m. nautintoaineita.
Useimmilta vei kaupankäynti kaiken ajan, muut harrastukset, sekä
henkiset että monasti aineellisetkin, jäivät vallan sivuasiaksi. Koko
heimokunnan nuorimman väen yhteisenä harrastuksena oli kumminkin
aseiden käytön harjoittaminen.
* * * * *
Kuten sanottu, vei kaupankäynti ja muut aineelliset toimet useimpien
ajan niin tarkkaan, että henkisiin harrastuksiin ei paljon aikaa
riponut, lukuunottamatta suoranaista aivovoimistelua ämmäin sakissa,
etenkin tavarain jakoaikoina. Omakielinen sanomalehti saapui kyllä
Pietarista joka päivä, — lukuunottamatta niitä päiviä, jolloin se ei
saapunut. Mutta kulttuuritarpeita tyydytettiin ylipäänsä sulattamalla
vanhoja varastoja. Vallan erikoista kaipausta tuotti rakkaaksi käyneen
suomalaisen almanakan puuttuminen — sen korvaamaton nimipäiväluettelo.
Venäjän Neuvostovallan kalenterissa oli vain pelkkiä numeroita ja
mitäpä ne Iivanat ja Anastaasiat olisivat huvittaneet, vaikkapa niitä
olisi ollutkin. Sivistysihminen tuntee menettäneensä viimeisetkin
kultturin rippeet, jos sillä ei ole edes kalenteria omalla kielellään.
Jos tunsikin olevansa sivistysmaailmasta irtitemmattu, oli sitä vastoin
maallisia ja kirkollisia juhla- ja lepopäiviä sitä enemmän. Ensinnäkin
Kansainväliset- ja Neuvostovallan muisto- ja merkkipäivät, sitten
venäläiset kirkkopyhät vanhan ajanlaskun mukaan, vaikka uusi ajanlasku
oli jo astunut käytäntöön, sitten suomalaiset kirkkojuhlat uuden
ajanlaskun mukaan, niitä liikkuvia pyhiä tosin vietettiin arviolta, kun
kalenteri puuttui, mutta juhlallisiltapa ne siitä huolimatta tuntuivat.
No niin, kuten sanottu, juhla- ja lepopäiviä oli niin tiheään, että
aina pysyi hieman juhlatunnelmassa.
Mikään pikkutalous ei loppujen lopuksi se tehdasyhteiskunta ollut. Sen
irtain omaisuus, koneet y.m. nousivat lähes kolmeen miljoonaan ruplaan.
[Ruplan arvo vastasi vielä silloin n. 75 p:iä Suomen rahassa.] Oma
rautatiekin vajaan kilometrin mittainen, oli aikomus valmistaa.