Kansanliikkeiden luontaisimpana ominaisuutena on nostattaa pinnalle
huonoja aineksia. Kuten hävittävät ainekset pyrkivät määrääviksi
ihmisruumiin sairaustiloissa, niinpä yhteiskuntaruumiin kuumetilakin
nostaa turmiollista pohjasakkaa pinnalle. Kaikenlaiset seikkailijat ja
onnenonkijat ryömivät koloistaan ja käyttäen hyväkseen tasapainotilan
häiriöitä yhteiskunnassa, toimivat itsekkäiden pyyteidensä
perilleviemiseksi.
Suomen luokkasota nosti myöskin puujaloille suuren määrän
seikkailija-ainesta, joitten lopputilitys on tullut sangen kalliiksi
köyhälistölle luokkasodan päätyttyä, maksaen hengenmenetyksiä ja
vankilakidutusta suuressa määrässä.
Semmoista huonoa ainesta työnsi tappioon päättynyt luokkasota suuret
määrät rajan tälle puolelle — ainesta, mikä oli rosvonnut ja murhannut
omaan taskuun, mutta luokkasodan laskuun — se sanottakoon suoraan,
sillä historian tulee olla väärentämätöntä ja sitä oikeutetummin voi
vetää aikoinaan porvariston tilille samoista monin verroin suuremmista
rikkomuksista.
Rajan taakse vetäytyneiden suomalaisjoukkojen sijoittaminen oli
kiireellinen ja vaikea kysymys, sillä joukot suurenivat Pietarissa
joka päivä. Siksipä Buin siirtolapaikaksi hyväksyminen oli vaan
väliaikainen toimenpide, missä laaja sotilaskasarmialue tyydytti
asunnon saantia mutta ei muita vaatimuksia. Siirtolapaikka sijaitsi
Kostromajoen rannalla Buin kaupungin laidassa, noin 200 virstaa
itäänpäin Wologdan kaupungista Pohjoisen Siperianradan varrella.
Toista sataa sotilaskasarmia tarjosi asunnon ehkä noin 5,000 hengelle,
lukuunotettuna siellä vielä joku määrä majailevia itävaltalaisia
sotavankeja.
Toukokuun aikana kertyi siirtolaan jo noin 4,000 suomalaista
sotapakolaista, niistä enemmistö vaimoja ja lapsia pääasiassa
rajaseudulta. Tämmöisen joukon muonittaminen ja vaatettaminen ei
ollut leikin asia, etenkin kun joukkojen vaatimukset ja mieskohtainen
etuileminen lisääntyivät sitä mukaa kuin huoleton, laiskelias elämä
jatkui. Pienen pieniä työvelvollisuuksia, koskien vaan pääasiassa
huoneiden ja ympäristön puhdistamista, ei tahdottu suorittaa,
makailtiin vaan pitkät kesäiset päivät, tapeltiin ruoka-annosten
suuruudesta ja kun oli kysymyksessä vaatteiden ja jalkineitten jako,
noustiin sotajalalle keskenään ja etenkin siirtolan järjestäviä
toimikuntia vastaan. Silloin oltiin verrattomia urhoja, pelvottomia ja
moitteettomia. Luokkasodassa oltiin kunnostauduttu niin huomattavasti,
että jos koko punasella armeijalla olisi ollut semmoinen kunto, olisi
se helposti lyönyt koko suomalaisen valkoisen armeijan, vieläpä
saksalaiset heidän kotimaassaan. Myöskin tavattoman uhkarohkeita ja
pelkäämättömiä oltiin nyt: "Vielä ne lahtarit hierotaan nuuskaksi
noin! (kädenliike). Olisipa ne nyt tuossa!" On huomattava,
että valkoset olivat tästä 700 kilometriä länteenpäin. Niitä
suunnattomia sotilaallisia ja muita ansioita ei siirtolan neuvosto
ja taloustoimikunta tahtonut mitenkään voida hyvittää. Vaativimmille
kyllä tuli kaartin palkka maksetuksi kaksi jopa kolmekin kertaa samalta
ajalta. Jalkinepari (niitä jaettiin maksutta) vahvasta venäläisestä
tököttinahasta kesti survoa korkeintaan kaksi viikkoa, silloin jo
kiukkuisesti vaadittiin uusia. Alusvaatteita kului tuhottomasti.
Leipomo syyti kidastaan lämmintä leipää kuin tulivuori laavaa, jopa
päiväin pisimmällään ollessa puolitoista naulaa henkeä kohden. Keittiö
suunnattomilla padoillaan höyryytti kaksi lämmintä ruokalajia päivässä
ja kumminkin oli joukot tyytymättömiä ruokaan ja kaikkeen, niin että se
siirtolan joukko, jos kukaan oli "vallankumouksellista".
On todellakin häpeäpilkku todeta vallankumouksessa olleen mukana noin
huonoa ainesta.
Edellämainitut vaikutelmat esiintyivät siirtolan muussakin toiminnassa:
Korttipeli rehoitti siinä määrässä, että siirtolan miliisilaitos
sekaantui asiaan, takavarikoi korttihuijareilta yli 10,000 ruplaa
ruplan vastatessa markkaa ja julisti ne menetetyiksi. Sukupuolitaudit
rehoittivat. Siivottomuus ja syöpäläiset niinikään. Ja loppujen
lopuksi yhteistalousperiaatteet saivat niin surkuteltavan iskun että
optimistisinkin olisi joutunut epätoivoon. "Tavarat tasan syöpäläisiä
myöten!" oli tunnussana, jopa yritettiin ja osin toteutettiinkin sitä
pistinten avulla.
Edellämainitut reaaliset tosiasiat yleistettynä antaisivat väärän
kuvan. Onhan selvää että sakilais- ja seikkailia-ainesta oli kotiutunut
tänne melkoinen annos, ainesta, jotka ajoivat omia pyyteitään sekä
Suomessa että täällä ja vaikuttivat kaikin voimin joukkopsykologian
muokkaamiseksi mieleisekseen.
Valoisempiakin puolia esiintyi siirtolassa: Terveydelliset suhteet
olivat tyydyttävät huolimatta raivoavista mitä pelottavimmista
kulkutaudeista, kuten lavantaudista, pilkkukuumeesta, musta- ja
isorokosta y.m. Kolme lääkäriä ja sairaala toimivat sillä tarmolla että
kuolevaisuusprosentti, vaikeista kulkutaudeista huolimatta, oli perin
alhainen, ainoastaan 14 % sairaalassa hoidetuista.
Kolmena edellisenä vuotena oli tuonen mies niittänyt runsasta satoa
parakkialueella majailevien itävaltalais-saksalaisten sotavankien
keskuudessa. Ensi sotavuonna kesällä 1915 riehui isorokko vieden jopa
500 henkeä päivässä. Toisena vuonna koleera ja kolmantena kesänä 1917
pilkkukuume vaativat nekin kymmeniä tuhansia uhreja. Armollinen tuoni
teki tilaa uusille sotavangeille, joita tuotiin rintamalta.
Majakkana, miellyttävänä valopilkkuna siirtolan muuten vastakkaisien
etuvirtausten ristiaallokassa voidaan mielihyvin mainita — sauna,
suuri ajanmukainen laitos, mistä lähti oivallista suomalaista
löylyä. Väkiluvun korkeimmillaan ollessa tapasi saunapäivinä olla
pukuhuoneessa noin 75 henkeä, pesuhuoneessa sama määrä ja lauteilla
kolmas mokoma yhdellä kertaa. Autuaallinen löylytunnelma sulatti jäykät
rinnat niinkuin se haihdutti kademielen korkeimpaan asemaan pyrkiviä
kohtaan. Ketä halutti, voi esteettömästi kiivetä yhteiskunnan (saunan)
korkeimmille lavoille ja niittää siellä kuumaa ja kunniaa, kunniaa
kovana löylymiehenä. Alhaisoon, s.o. alemmille portaille, kuuluvat
olivat ylipäänsä kiitollisia siitä että jumala oli luonut heidät niin
vaatimattomiksi, sillä kiipeilijät ja seikkailijat saavat aina kelpo
"löylyn" niskaansa, tuli se sitten haukkumatulvan tai pihinän muodossa.
Parakkialue, missä 3—4 tuhatta ihmistä olivat asutetut noin 500 m2
alueelle, näytti ikäänkuin suurelta jättiläismäiseltä muurahaiskeolta,
missä käytävillä vilisi mustanaan ihmisiä — työmuurahaisia, mitkä
ahkerasti aamusta varhain vetivät korsia yhteiseen kekoon, sillä
eroituksella ainoastaan, että samaa kortta veti kiukkuisesti toinen
toisaanne ja toinen toisaanne päin, siksi kunnes korsi katkesi tai
toisen kynnet heltisivät. Korsina esiintyi tavallisimmin rakastettavien
maalaisimpien tai muiden venäläisnaikkosten maitopullot, munakorit
tai leivänkannikkaat. Jo aamulla aikaisin kuin kesäinen aurinko
unisena nousi Uraalin vuorien takaa ja peilaili itseään mustavetisessä
Kostromanjoessa, olivat uutterimmat jalkeilla. Päivemmällä kun aurinko
kaksin käsin hellitti hiostavaa lämpöä, kokoontuivat "eläinten
ystävät" parakki-alueen laidalla sijaitsevan luonnonpuiston pehmeille
karhunsammalmättäille totuttelemaan pikkukarjaansa "ulkoruokintaan" ja
vihdoin iltapuhteella, kuin eloa antava aurinko jo heitteli viimeisiä
kalpenevia suukkosiaan lännen mailta, rakkaan mutta karun kotimaamme
kaukaisilta kunnailta, kokoontui "puistoon" nuorempi väki, se jolle
kuuluu tulevaisuus, kisailemaan ja — korttia lyömään.
Siirtolan valoisammalle lehdelle on kumminkin merkittävä, että olihan
sen siipiensä suojaan kokoama joukko toki kotoista suomalaista
köyhälistöä, minkä säälitön luokkasota oli viskannut tänne suuren
Venäjän laajaan, mutta enemmän karuun ja köyhään kolkkaan. Olihan se
kuitenkin ollut vallankumouksessa mukana suistamassa alas sortovaltaa
ja kukaties enemmistö niistä uhrautuvasti ja omaa etua tavoittelematta
kärsinyt ja toivonut. Jos eivät he jaksaneet hankoittelematta ja
itsekkäitä etujaan tavoittelematta sopeutua _joukkojen edun_ suuren
jalon periaatteen puitteisiin, niin oppivat he ainakin sitä nyt lyhyen
katkelman, mikä on oleva suureksi hyödyksi elämän vastaisien vaiheiden
varalle.