Oli kulunut vain vähän aikaa siitä kuin keisari-Venäjä vielä
tunnusmerkillisesti vallitsi valtiollisen ja taloudellisen elämän
kaikilla aloilla. Se oli lyönyt näennäisesti pysyvän leimansa
kaupunkeihin, kyliin, liike-elämään, ihmisten pukuihin ja ennen kaikkea
kansan sivistyselämään. Keisarivallan teennäinen loisto, kuten auringon
valaisema tautinen usva suoseudun yllä, oli verhonut henkisen ja
taloudellisen alennustilan, huutavan puutteen ja korkealle kohotetun
orjamielen. Vielä puolitoista vuotta sitten olivat keisarikaupungin
monumentit palvelleet persoonaa joka oli samalla tsaari ja jumala.
Kerrottiinhan satumaisia juttuja keisarikaupungin ympäristön
huvilinnoista ja metsästysmaista. Kerrottiin asunnoista niin ylellisen
hienoista, jommoisiksi ei edes taivaallisia asuinsijoja kirkkoruhtinaat
ja papit ole tienneet kuvailla köyhälle väelle. Ajatelkaapas palatsia
missä monet hallitsijapolvet ovat elostelleet, köyhän väen puutosta
ja henkistä alennustilaa kärsiessä. Siinä makuuhuone valkeasta
posliinista, pilarit tummansinisestä lasista, lattia simpukankuorista.
Huone hopealla kerrostettu ja jalokivillä koristettu. Huone akaasilla
verhottu, puhumattakaan silkistä ja sametista. Meripihkahuone
harvinaisella ja kallisarvoisella meripihkalla päällystetty. Tanssisali
ihan peilinlasista laskettu ja kullalla koristettu. Kaikkialla
kuolemattomia taideaarteita, maailman harvinaisimpia helyjä. Kultaa,
hopeata ja jalokiviä vallan tuhlaamalla syydetty sinne tänne.
Laajoissa aarniomaisissa metsästyspuistoissa vilisi jalostettua ja
hyvinsyötettyä metsänriistaa: hirviä, saksanhirviä, jäniksiä, ihan
valtavissa laumoissa, niin kesyjä, että niitä ihan kädestäpitäen sai
syöttää. Niillä omat eläinlääkärinsä ja puutarhurit, mitkä kylvivät ja
hoitivat erilaiselle metsänriistalle ominaisia ja mieluisia kasveja,
lehdistöjä ja ruohoja. Idylliset pikkulammikot vilisivät valtoinaan
kultakaloja. Lukuisien suihkukaivojen viljavat vedet hopeoituivat
ikuisen auringon valossa, niiden pisarat ja utu heijastelivat
prisman helakoita puhtaita värejä ja joutsenlammikot kelluttivat
peilipinnoillaan vesilintujen ilakoivia parvia.
Ja mitä varten tämä satumainen komeus, jonka rinnalla Tuhannen
yhden yön tarinat kalpenevat vallan? Mitäkö varten? Toiselta
puolen lisätäkseen loistoa itsevaltiaan sädekehään ja toiselta
puolelta ollakseen mieluisina elostelupaikkoina koko suurilukuisen
hallitsijaseurueen ainoaan elämäntehtävään: laiskeliaan elämännautinnon
tyydyttämiseksi.
Samalla aikaa kuin suuren Venäjän köyhempi väestö kääri niini- ja
tuohivirsuja jalkaansa, uhmaten niillä koviakin pakkasia ja aavikon
lunta, kun hän keriten vuorokauden mittaan valmistaa itselleen
vuotuiset jalkinetarpeensa, tarvitsi yksi hovinaikkonen toista sataa
paria jalokivillä koristettuja silkkitohveleita vuodessa, joihin mallit
ja lestit saapuivat useimman kerran vuodessa muotien pääkaupungista
Pariisista. Yksi suuriruhtinas tai muu hoviseurueen keikari tarvitsi
m.m. jalkineita niin paljon, että yksi ammattimies alinomaa
työskennellen ei kerinnyt niitä tarpeeksi valmistamaan. Ja semmoista
jatkui keskeytymättä vuodet läpeensä.
Käden käänteessä oli hävinnyt tuo satumainen loisto. Neuvosto-Venäjä
oli tullut keisari-Venäjän tilalle. Monumentit seisoivat kyllä
paikoillaan, palatsit niinikään posliinihuoneineen ja peilisaleineen,
loistelivat vielä kullat ja hopeat palatsien ja kirkkojen sisällä ja
päällä. Aitaukset ympäröivät vielä metsästyspuistoja, mutta jänislauma
kirmasi jo karkuun ihmisen nähdessään ja arkailivat kesyt hirvetkin,
sillä yksi ja toinen vallinneista tavoista poiketen oli kaatua
kupsahtanut muidenkin kuin jalorotuisen hallitsijan armollisesta
kuulasta ja saaneet tyydyttää köyhän väen nälkäisiä vatsoja. Nevan
vesi kiiruhti toki vielä Suomenlahteen käsin, kuten ennenkin.
Obeliski seisoi palatsitorilla yhtä ylväänä kuin verisunnuntaina,
jolloin tsaarin kuularuiskut niittivät veristä satoa runsain ottein.
Talvipalatsi valtiollisien juonittelujen mysteriona peilaili synkkää
kuvaansa nopeasti virtaavassa Nevan vedessä. Mutta kuitenkin
kaikitenkin kulta ja jalokivet eivät enään sädehtineet kun niiden
valokeskus oli poistunut, yhtä vähän kuin ne juhlamieltä herättävät
museon hyllyillä. Palatsit olivat käden käänteessä muuttuneet
museoiksi ja niiden sisustukset taideaarteiksi ja historialliseksi
museotavaraksi, metsästysmaat kansanpuistoiksi, missä nuori väki
kirmailee kesäisinä joutohetkinään ja vanhempi polvi varjoisissa
lehvästöissä nauttii hyvin ansaittua lepoa raskaan ja monivaiheisen
elämäntyön lomassa.
Historian lehti oli kääntynyt! Uuden päivän ja uuden ajanjakson
merkeissä pälyilee valkenevan aamun — työnvallan aamun — raikas
rusko historiallisien muistojen kultaisissa kupooleissa entisen,
keisarikaupungin yläpuolella.
Pietarissa huhtikuulla 1918.