"Helsingin junalle!" huusi asema-virkailija Viipurin asemahuoneella. Se
oli 13 p. huhtikuuta kello 2 yöllä.
Olin torkkuillut penkillä jo kolmisen tuntia. Vihdoinkin siis
lyhentämään taivalta kotiin, jonka vaimoni kanssa olimme jättäneet
viikko sitten, aikomuksella hautaantua joksikin aikaa suuren pyhän
Venäjänmaan helmaan "valkoista vihaa" pakoon, joka näytti tahtovan ja
kykenevänkin jopa verisestikin rankaisemaan poliittisesta toiminnasta
sosialidemokraattisessa puolueessa ja nyt riehuneessa luokkasodassa.
Muunlaisesta toiminnasta ei minulla toki ollut mitään peljättävää ja
vaimollani ei edes sitäkään.
Koti-ikävä ja huoli kokemattomien ja viattomien lastemme jäämisestä
uhkaavan valkoisen vihan jalkoihin veti minua vielä, vaikka
käymätiellä, pistäytymään rakkaan kodin piirissä. Vaistoni kyllä teki
verukkeita matkan jättämiseksi. Seikkailut seuraavat varmasti, sanoi
se. Keksin kaikenlaisia tekosyitä voidakseni jättää koko matkatouhun
ja palatakseni asuntoomme vaimoni luo. Jo viikko sitten kuin lähdimme
kotoa, kerrottiin saksalaisten nousseen maihin Loviisassa. Ne ovat
rataa myöten edenneet nopeasti Lahtea kohti ja tie on ehdottomasti
tukossa y.m. verukkeita esittelin itselleni... Mutta ei! Yritettävä on
matkalle vaikka onnistumisen mahdollisuudet näyttivät yhden kymmenettä
osaa.
* * * * *
Lyhytkin lepo virkisti aikalailla ja varhain olin jo jalkeilla
vaunun portaalla katselemassa sivutse lipuavia maisemia. Aamu oli
herttaisimpia huhtikuun aamuja. Alavammat maat hengittivät yön
raittiita huuruja, joista levisi voimakas alkavan kevään tuoksu.
Aurinko heloitti mietoa lämpöä ja lintumaailma tervehti aamua ja
keväitä raikkain lauluin. Kaikki muistutti vaan rauhaa ja eteenpäin
ahertavaa elämää.
Lahdessa poistuin ja olin muutamalla harppauksella Loviisan—Vesijärven
radan asemalla.
"Lähteekö piakkoin junaa Loviisaan päin?"
"Junaako! Ei lähde eikä tule!... Saksalaiset painuvat nopeasti ylös ja
ovat jo sivuuttaneet Orimattilan kirkonkylän..."
Siis takaisin Viipuriin! Täällä ei ole mitään tekemistä.
Helsingin juna matkalla Viipuriin porhaltaa juuri asemalle. Astun
siihen.
Mutta eipäs se lähtenytkään viiden minuutin kuluttua. Menen portaille
kuulostamaan kun väki asemasillalla käyttäytyy mielestäni omituisesti.
"— Rata on poikki!"
"Mistä...?"
"Uudenkylän ja Kausalan väliltä!"
"No lempoko sen nyt katkaisi, juurihan siitä kaksi tuntia sitten
tultiin eikä silloin kuulunut muuta kuin kirviäisen lemmenviserrystä..."
"Saksalaiset kuuluvat tulleen Kuivannolta suoraan. Niillä on siellä jo
varusteet ja tykkiväki louhikossa radan varrella."
"Jäätiin siis ankkuriin."
"Niin näyttää."
Jotain semmoista tuo onneton vaisto jo varotteli, päättelin itsekseni.
Tiesinhän tämän oikeastaan jo etukäteen. Nyt sitä ollaan siis kauniisti
rintaman takana — oikein saksalaisen rintaman... Kunhan sitä vielä
olisi nuorempi ja luonto olisi aikoinaan lahjoittanut minulle aimo
annoksen sotaista seikkailuhalua, niin nyt ei ainakaan tarvitsisi hakea
aiheita...
Se vilkas elämä ja toiminta, mikä ennen oli niin ominaista Lahdessa oli
kuin puhallettu pois kaikkialta. Ihmiset olivat harvasanaisia. Kaikkia
näytti painostavan joku aavistettu varmasti tuleva suuri tuntematon,
joka uhkaa kuin hirvittävä rajuilma synkän majesteetillisen ukkospilven
merkeissä.
Mutta "itäänpäin!" on päivän tunnussana ja niin sitä lähdettiin
yrittämään, toisten estelyistä huolimatta. Eräitä tuttavianikin oli
saapunut Helsingin junalla.
Varovaisesti ajaen saavuttiin Mankalan pysäkille. Uudenkylän asemalla
oli levotonta. Valkoiset liikehtivät ihan läheistöllä ja olivat juuri
hätyyttäneet punasten pienilukuista vartiostoa. Pitkien tuumailujen
perästä lähdettiin kumminkin yrittämään Kausalaa kohti. Naiset
asettuivat vaunun lattialle. Kapsäkeistä, päällysvaatteista ja muista
matkatavaroista varustettiin barrikaadeja suojaksi pahinta kuulatuiskua
vastaan — edellytettiin nim. että jos ei rata vielä olekaan poikki,
jotakin liikehtimistä ainoastaan. — Mutta poikkihan se oli! Junamme
sai "lämpimän" vastaanoton. Lähti perääntymään, pysähtyi vasta
Lahdessa. Siinä sitä nyt oltiin! Vihollisvoimat, saatuaan itselleen
kiintopisteen, niin tärkeän kauttakulkutien katkaisemalla, käyttivät
jokaista minuuttia hyväkseen, lujittaakseen asemaansa ja ilmeisesti
painumalla keskiselle rintamalle asti, katkaista koko länsisuomalainen
liikenne itään päin. Jääköön kertomatta lähemmin mainitun suunnitelman
ehkäisytoimenpiteet punaisten puolelta, mainituksi tulkoon ainoastaan,
että punaiset joukot osoittautuivat väsyneiksi, haluttomiksi ja
melkoisessa määrässä "saksalaiskauhun" lyömiksi. Tilanteessa, jossa
vihollinen kuten luonnollistakin, käytti jokaista minuuttia hyväkseen
varmentaakseen asemaansa, voitiin Lahdesta vasta _kuusi_ tuntia sen
jälkeen kuin rata meni poikki, lähettää ensimmäinen joukko-osasto
paikalle, palatakseen kauhun valtaamana heti takaisin tyhjin toimin.
Menin Riihimäelle. Siellä näytti asema vielä vaikeammalta. Rautainen
rengas puristui tiiviisti ja nopeasti eri puolilta. Helsinki oli
menetetty, vihollinen painautui ylös Keravalta käsin. Pohjoinen
tukikohta Tampere oli mennyt niinikään jo aikaisemmin. Valtasuoni oli
siis katkaistu itäänpäin. Paikkakunta oli kuin valtavan elimistön
hermokeskuksena, elimen, jota pala palalta typistettiin. Jokainen
leikkaus koski keskukseen, sydämmenlyönti kiihtyi, kuume kohosi ja
valtavana aaltona läiskähti jokainen tappionsana köyhälistön suuren
jalon vapausaatteen yli kuin kuumeinen verivirta kasvoille. Toiminta
oli koneellista, mutta silti varmaa ja täsmällistä.
Mutta minun oli päästävä itäänpäin jos ei yli niin ympäri! Kotiin
olisin vielä jotenkuten päässyt Herralasta käsin ja jos ei vaimoni
olisi ollut Viipurissa, olisinkin luultavasti mennyt, sillä
naivisuudessani luulottelin puhtaan poliittisen toimintani luokkasodan
aikana ja sitä ennen ei antavan aihetta mihinkään erikoiseen vainoon
valkoisten puolelta. Mutta kylläpä siinä olisin pettynyt, sillä
valkoisten toiminta kapinaa kukistaessaan oli ennenkuulumattoman
säälitöntä.
Viipuriin paluu-suunnitelmani oli valmis palatessani Riihimäeltä
Lahteen aikaisin 14 päivän aamuna. Päätin kiertoteitse pyrkiä
Vierunmäen ja Jaalan kautta Selänpään asemalle Savon radalla ja
siitä Kouvolaan. Tunsinhan seudut tarkalleen, tiet ja polut, sillä
kesäkautena täsmälleen kaksikymmentä vuotta taaksepäin olin siellä
liikuskellut puhelinlinjatöissä. Esitin suunnitelmani tuttavalleni
Vuoriselle, joka oli tullut kanssani Viipurista ja nyt myöskin pyrki
sinne takaisin ja joka sitäpaitsi myöskin oli paikkakunnalta syntyisin,
tuntien seudut tarkalleen. Hän hyväksyi suunnitelmani ehdolla että se
oli nopeasti toimeenpantava, sillä valkoiset nähtävästi liikehtivät
Vierunmäen ja Koskenniskan välistä maantietä Iitistä käsin ylöspäin
keskirintamalle ja katkaisevat vielä senkin paluutien.
Vasta neljännellä tunnilla iltapäivällä suoriuduttiin taipaleelle.
Suunnittelemani kiertotie näytti muodostuneen etappitieksi. Sitä
hyväkseen käyttävä kulkue olikin muodostunut melko suureksi.
Kahdeksan kuormahevosta, kaksitoista ratsua, kolme autoa j.n.e. Yksi
kuularuiskukin oli matkassa. Henkilöt muodostivat mitä kirjavimman
kokoelman. Ilmailijasta ja rintamapäälliköstä komppanian päällikköön ja
rintamamieheen asti. Oiva saalis valkoisille ja heidän virheekseen on
laskettava, etteivät he katkaisseet tätä tietä samalla kertaa, sillä
strategia olisi sen ehdottomasti vaatinut ja se olisi samalla ollut
erinomaisen helppoa toimeenpanna. Nyt sitävastoin, samalla aikaa kuin
punaisten panssarijuna teki vierailumatkoja Lahdesta Uuteenkylään ja
lauloi siellä "univirsiään", käytti punaisten sotajohto juuri tätä
kulkuväylää yhdysliikenteen ylläpitämiseksi läntisien rintamien kanssa.
Alkumatka sujui toiveitten mukaan. Jos yksi auto jäi upottavan
kelirikon vuoksi Härkälän—Vierunmäen väliseen mäkeen, ei itse asiassa
merkinnyt mitään, etenkin kun seuraavasta mäestä löytyi tilalle yhtä
hyvä, mikä miehissä vedettiin ylös liejuisesta mäestä.
Vierunmäen kestikievarissa otettiin henki takasin, syötiin ja juotiin
kahvia. Mutta ei aikaakaan kun tiedusteliamme hälyyttivät: Valkoset
ovat vallanneet Vierunmäen kylän, vanginneet esikunnan ja painavat
tänne rientomarssissa kahden kilometrin päässä.
"Ketjuun pojat", komensi komppanianpäällikkö Vaarain, "ja ratsut
edellä!" Me siviiliväki jäimme jälkijoukoksi sekä lakon tehnyt
kuularuisku, joka ei hyvällä eikä pahalla aikonut olla solidaarinen
kanssamme. Mutta kuularuiskun lakko jäi tuloksettomaksi kuten koko
hyökkäysyritys, sillä koko hälyytys oli syntynyt erehdyksestä eli
suorastaan liiasta varovaisuudesta. Valkosia ei ollut mailla halmeilla
ja siksi toivoimme Vierunmäen esikunnalle ja muille punaisille pitkää
ikää.
Koskenniskalla söimme lypsylämmintä maitoa ja oikeata eteläsuomalaista
reikäleipää, kaikki normaaliajan hinnoilla. Muuten pelkäsivät kovasti
valkosten tuloa ja niiden maineena levinnyttä ankaraa kostoa.
Iltamyöhällä lauttasimme kaikki yli Jaalan puolelle sekä yövyimme
kuusi kilometriä Koskenniskalta edelleen Jaalan kirkolle päin olevaan
Syvänojan kartanoon.
Maitorikas talo sekin. Aamulla sitä syötiin ja saatiin evääksi.
Jaalan kirkonkylässä levähdettiin ja haukattiin voitaleipää ja saijua
sikäläisen esikunnan vieraanvaraisuudesta.
Kaikkialla vallitsi rauhallinen ja tyyni luottamus lopulliseen
voittoon. Niin vähän tunnettiin yleistä asemaa ja sen traagilliseksi
käyvää luonnetta.
Selänpään aseman näköpiirissä olivat valkoset käväisseet edellisenä
päivänä, mutta oli ne noin ja näin vielä toistaiseksi jaksettu työntää
Voikoskelle, mikä on seuraava asema ylöspäin.
Seläntakana oli 90 km. maamatka. Juna vihelsi vanhaan tuttuun tapaan ja
huristi pysähtymättä Kouvolaan.
Vielä saman päivän iltana (15 päivänä) saavuin Viipuriin ja 19 p:nä
vaimoni kera Pietariin. Suuri katastroofi seurasi nopeasti kintereillä
loimuuttaen verisiä soihtujaan kautta Suomen Rajajoelle asti.