Tarkoitukseni, sanottakoon se heti, ei ole lähteä antamaan vastausta
otsikossa olevaan kysymykseen. Se on historioitsijan tehtävä ja vaatii
taustakseen Suomen yhteiskuntataloudellisen kehityksen huolellisen ja
tarkan tutkimuksen vähintäin viiden viimeisen vuosikymmenen aikana.
Suurien historiallisten joukkoliikkeiden syyt eivät ole hetkellisiä,
ne ovat sellaisia, mitkä ylipäänsä synnyttävät luokkaeroavaisuuksia,
luokkavastakohtia kapitalistiseksi kehittyvissä talousoloissa.
Luokkasodan syitten tutkiminen tarvitsisi siis muodostua omistus-
ja tuotanto-olojemme laajaksi tutkimukseksi vähintäin sinä aikana
jolloin kapitalistinen kehitys meidänkin oloissamme alkoi määräävämmin
vaikuttamaan luoden vähin erin, mutta välittömästi, sekä valtiollisen
että ammatillisen työväenliikkeemme.
* * * * *
Sähkölamput kuumottivat himmeästi eduskuntatalon käytävissä ja
ravintolassa. Tupakansavu täytti ilman. Se loi utumaisen sädekehän
sähkölamppujen ympäri. Yö oli myöhäinen. Ravintolatytöt liikuskelivat
veltosti ja väsyneesti. Edustajia kuljeksi ryhmissä käytävillä,
toisia ryhmiä istuskeli ravintolassa ja rupattelivat hillitysti,
salaperäisesti. Vaistomainen epävarmuus näytti painostavan toisia
vai johtuiko se siitä, että he tiesivät jotakin enemmän juuri ovella
olevista tapauksista. Minäkin olin illan kuluessa kuullut yhtä ja
toista piakkoin alkavasta rautatielakosta, enempää en kuullut, ei
edes kuulteni mainittu marraskuun suurlakon uusiintumisesta. Tuo
kuulemani siis ei ollut mitään uutta, semmoiseenhan olin tottunut
edellämainitusta marraskuun suurlakosta asti. Mahdollisesti
jotkut meidän ryhmäläiset aavistivat — ehkä tiesivätkin — enemmän
vastaisesta tilanteesta. Oli miten oli, mutta en ainakaan minä, eikä
monet muut ryhmäläiset, joiden kanssa olin puheissa sinä iltana,
edes aavistaneetkaan että 48 tuntia sen jälkeen luokkasota alkoi
virallisesti.
Tämä olkoon mainittuna vaan sen vastapuolueen esittämän väitteen
johdosta, että eduskuntaryhmä ryhmänä valmisteli luokkasotaa ja
ylipäänsä oli siitä tietoinen.
* * * * *
Istuin erään tuttavani kanssa eduskunnan istuntosalin eteishallissa.
Painostanut mieliala oli tarttunut minuunkin. Koetin tehdä itselleni
selväksi mistä se johtui, mutta tuloksetta. Pakinoimme yhtä ja toista:
"Se on onnettomuudeksi puolueellemme jos nyt syntyisi kansanliikettä",
sanoi toverini. "Maassa vallitseva elintarvepula, joukkojen
hermostuneisuus, semmoiset tekijät veisivät maan ehdottomasti yleisen
anarkian tilaan, minkä kansainvälinen porvaristo tukahduttaisi veriin,
sitä suuremmalla syyllä kuin naapurimaissa Ruotsissa ja Saksassa ei ole
semmoisia liikehtimisiä niiden hallitusten käsiä sitomassa. Puolueen
pitäisi niinmuodoin tehdä voitavansa kansanliikkeiden syntymisen
estämiseksi."
Olimme yhtä mieltä asiasta ja arvelimme lopuksi, että jos lähipäivinä
joitakin liikehtimisiä syntyisi olisi niillä vaan paikallinen,
mielenosotuksellinen, luonne ja ettei ne ainakaan saisi marraskuun
suurlakon kantavuutta, siitä luulimme olevamme varmat.
Niin vähän tosiaankin tiesimme tai edes aavistimme — ainakin me
muutamat — niistä suurista historiallisista tapauksista, mitkä
olivat ovella. Edelläkerrottu eduskunnan istunto, viimeinen muutoin,
päättyi lauvantaina 26 päivää vastaan yöllä. Matkustin kotiin ja kun
maanantaina 28 päivänä tulin uudelleen Helsinkiin, täysi-istunto
nimittäin oli päätetty pitää maanantaina kello 2 päivällä, menin
eduskuntatalolle ja jouduin eräiden toisten edustajain keralla
pidätetyksi vallankumousmiliisin puolelta joka vartioi eduskuntataloa,
ja viedyksi kuulusteltavaksi I:sen poliisipiirin konttoriin siitä
syystä että olin pyrkimässä eduskuntaan jota ei toistaiseksi
ollut olemassa. Niin tietämättäni jouduin minä ja moni toinenkin
vallankumouksen kuohujen keskelle.
Leuto tammikuun päivä oli jo hämärtymässä kun kävelin vanhoja
tuttuja katuja asuntooni Perämiehenkadulle päin. Mitä sekavimmat
tunteet pyörivät päässäni. Olinhan nähnyt suurlakkoja useimman kuin
yhden, ollut mukana niissä. Koko miehuusaikani oli ollut joukkojen
nousua. Suurlakko alun kolmattatoista vuotta sitten toi yleisen
äänioikeuden ja kansanvaltaisen eduskunnan. Valtiollinen valveutuminen
ja pohjakerrosten valistustaso pimeimpiä sopukoita myöten oli
kohonnut sangen huomattavassa määrässä kymmenvuotisena köyhälistön
parlamenttikautena. Olihan sieltä toki saatu tärkeitä sivistyksellisiä
ja taloudellisia parannuksia aikaan, joskaan ei niin nopeasti ja niin
syvällekäypiä kuin köyhälistöjoukkojen asema kapitalistisen kehityksen
murrosaikana olisi edellyttänyt.
Elävinä olivat vielä säilyneet muistissani ne mainingit, mitkä
vaikutti maaliskuun vallankumous Venäjällä, joka kukisti 400-vuotisen
keisarivallan ja nostatti Suomessakin pystyyn porvarillis-sosialistisen
kokoomushallituksen. Sitten marraskuun suurlakko, josta oli
kulunut vasta vajaa kolme kuukautta. Niin, olihan viimeisen kahden
vuosikymmenen aika ollut historiallisesti perin huomattavaa ja
tapauksista rikasta aikaa. Ensin venäläisen tsaarivallan pitkä
alaspainava taantumuskausi, sitten nousua, nousua ja liikehtimistä
ja — saavutuksiakin. Ne tapaukset eivät toki olleet yllätyksiä, eipä
edes viime marraskuun suurlakko, mutta nyt alkaneet liikehtimiset
muistelemaani taustaa vastaan katsottuina tuntuivat yllätyksiltä.
Miten erilaisia olivatkaan tapaukset nyt, vaikka ne ensikatsannolla
näyttivätkin jo elettyjen suurien tapausten uusintamuodoilta.
Helsinkiin tullessani oli toki vielä osittainen rautatieliikenne
olemassa, mutta elämä kaikkialla oli salaperäisen vaiteliasta,
itseensä sulkeutunutta ja näköjään yhä pidättäytyvämpää kuin pahaa
ennustava tyven rajumyrskyn edellä. Sivukulkijasta näytti elämä
suurelta salaperäiseltä kysymysmerkiltä. Oikein teki mieli huutaa
kaikkialle: "Mitä on tekeillä? Sanokaa mitä oikeastaan on tekeillä?"
— Meikäläiset puuhailivat hallitustalolla, joukkoja asestettiin
kuumeisella kiireellä. "Mihin kuurimuksen kattilaan tosiaankin ollaan
menossa", kysyin itseltäni, hiljensin käyntiäni saadakseni aikaa
miettiä asioita ja päästäkseni tilanteen tasalle. Miten oli mahdollista
tuommoisen askeleen ottaminen — turmion askeleen! Ehdottomasti
askeleen tuhoa kohti, siitä luulin voivani olla vakuutettu. Nostaa
puolifeodaalisissa oloissa pystyyn työväen valta, vaikka varsinainen
palkkaköyhälistö, luokkatietoisesti valistunut, oli ripoteltuna pieniin
teollisuuspiireihin ympäri maan, sitä hallitsevan massan keskuuteen,
joka tosin vaaleissa antoi äänensä sen hyväksi, mutta sittenkin
oli vähemmistönä. Nostaa näin ollen pystyyn työväen valta ja pitää
sitä... sehän oli mieletöntä! Eihän Länsi-Euroopan kapitalistisesti
kehittyneimmissäkään maissa sitä oltu voitu edes yrittääkään.
Asiassahan oli tieteellisen tarkat periaatteet määräämässä, ainoastaan
kaksi mahdollisuutta oli vaan olemassa: Marxin tieteelliset
talousteoriat seisoisivat päälaellaan silloin, jos Suomen köyhälistö
luulee saavansa yhteiskunnallisen vallan käsiinsä ja pitävänsä
sen, jos taas Marxin teoriat pitävät paikkansa, niin nyt alkanut
köyhälistön vallantavoittelu epäonnistuu, sen täytyy luonnonlain
välttämättömyydellä epäonnistua, siitä minä olin ja yhä edelleen olen
vakuutettu — Marxin tieteellinen työ ei ole tältäkään kohtaa heikkoa
vaan vahvaa.
Minua puistatti Suomen köyhälistön suuri ratkaiseva askel... Mitä
se tiesi muuta kuin verta, kyyneleitä, hävitettyjä koteja ja mikä
pahinta — koko ikänsä puutteellisuuksia, sairautta ja nälkää
vastaan, ponnistelleen köyhälistön hartioille laskeutui tämä raskas
taakka, jonka alle se oli musertuva, ehdottomasti musertuva ja
miten käy meidän nuoren, mutta toivorikkaan puolueliikkeemme...
Kohtalo varjelkoon meitä! Mutta sehän toki ei voi hävitä, ei edes
verivirtoihin, pysähtyä se vähän voi kulussaan, mutta hävitä se ei
voi, sillä se kantaa povellaan tulevaisuuden nousevaa kylvöä. Ja...
ja ehkä tämä onnettomuutta ennustava kansanliikekin oli taloudellisen
kehityksen historiallisesti välttämätön seuraus... Lohdutin itseäni
sillä ajatusjohdelmalla. Tämä sittekin on seurausta vallitsevasta
tilanteesta, seuraus, mikä ei ollut vältettävissä...
Jonkun päivän kuluttua tapasin taas edellämainitun tuttavani.
Tarinoimme taaskin päivän suurista kysymyksistä. Kerroin hänelle miten
minua pelotti ja painosti puolueemme suuren ratkaisevan askeleen
ottaminen. "Mutta", sanoin lisäksi, "olen rauhoittanut itseäni sillä,
että historiallinen välttämättömyys tähän tilanteeseen puolueemme
pakoitti. Me olemme vaan atoomeja suurten tapausten pyörteessä.
Voimme juosta päämme seinään murskaksi, kohtalon rattaan silti
hievahtamattakaan ikuisesta kiertokulustaan..."
"Lorua!", sanoi tuttavani. "Minä päinvastoin olen vakuutettu, että
tämä katastroofi oltaisiin voitu välttää ja se oltaisiin voitu estää
puolueen johdon taholta!"
"Estääkö!" sanoin, "ja millä tavalla?"
"Millä tavalla? Sanoutumalla irti aseellisen tien valinneista
aineksista!"
"Mutta ne ainekset käsittävät melkoisen suuria työläisjoukkoja ympäri
maan."
"Ne olisivat supistuneet heti kuin puolue olisi antanut kehoituksen
parlamenttaarisella pohjalla pysymiseksi. Minä olen varma siitä että
joukot olisivat nyt, kuten ennenkin totelleet puolueen ylintä johtoa..."
"Niin minäkin luulisin", sanoin, "sikäli kuin minä köyhälistöä ja
sen joukko-psykologiaa tunnen 20-vuotisesta kokemuksestani. Minäkin
luulisin että puolueen parhaimmisto, sen kehittynein ja luokkatietoisin
aines, ei olisi tahtonut asetettavaksi yhden kortin varaan koko
puolueemme olemassaoloa, se ei olisi tahtonut lähteä uhkarohkealle
tielle seikkailijoittensa kanssa, tuhon tielle jo ilmeisesti silloinkin
nähtynä, vaan olisivat seikkailijat saaneet vastata itse puolestaan,
kuten niin monta kertaa ennen, jolloin puolue on julistautunut irti
heistä."