Luonto ei ole lihalle laupias. Kuumina kesäpäivinä se on äkkiä puuhassa
hajoittaakseen ja mädättääkseen sen aineen, mitä oli Mitti Maskelista
jäljellä, kasvattaakseen siitä ehkä vihreän ruohon, vieläpä heleän,
tylynkorean kukankin. Eikä isäntä kiireisinä heinäpäivinä jouda ylen
uhkeita saattajaisia pitämään. Vieköön Apsalo-huutoukko, jolta ei
kuitenkaan monta heinää katkea.
Vierivät rattaat kitisten suikertavalla tiellä. Somero ritisee
rattaiden alla, aurinko heloittaa, vihamieliset paarmat ja kärpäset
surisevat hevosen ympärillä, joka huiskauttelee häntäjouhiaan.
Mutta mustan arkun kannella nököttää Apsalo, jäkäläpartainen ukko,
nukkavierussa verkatakissaan ääneti, juhlallisena kuin varis
kuhilaalla. Savu leuhahtelee haaleina pilvinä hänen piipunnysästään ja
matalan otsan alla yrittävät elämän yksitoikkoisella uralla turtuneet
aivot ajatella juhlallisia aatoksia.
— Joo, tässä menee Mujulan eläkemies. Hyvästi eli. Mikäs eläissä,
kun isä oli rikas. Kuoltava kuitenkin oli, veteen kuoltava. Joo,
samasta veräjästä se on kuukittava sisälle ja ulos niin rikkaan kuin
köyhänkin...
Somero ritisee, paarma pörrää, hevonen huiskauttaa häntäänsä ja ukko
unohtaen juhlalliset mietteet, äyskäisee sille vihaisesti. Niin
vierivät rattaat ohi kylän, ohi korkean, valkean tapulin hiljaiselle,
helteiselle hautuumaalle, minkä keskellä tumma ruumishuone kohottaa
mustarististä kattoaan.
Ajopelit pysähtyvät hiekkaiselle käytävälle raatohuoneen eteen ja
Apsalo köpittää herättelemään kuoppakontiota pienestä punertavasta
mökistä. Puiden repaleiset varjot lankesivat maahan, lankesivat
karkean arkun kannelle outoina, vipajavina haamuina. Pensaassa yritti
leppälintu visertää kakertelevin kurkuin.
Silloin tulevat molemmat äijät, tulevat hiljaa köpitellen hiekkaista
tietä, haudankaivaja unisin, haukottelevin naamoin herätettynä
puolipäivän levostaan.
— Joo, se on sitten Mitti-vaarikin vainaja. No, eipä häntä talon
toimet kaivanne, työtöntä miestä, eikä jäänyt jälkeentulevaisia
turvattomiksi...
He aukaisivat narisevat ovet ja hilaavat työläästi arkun huoneeseen.
Sieltä se tulee ajallaan maahan siirrettäväksi ja siunattavaksi.
— Joo, Jumalan puntarissahan sitä ajan tullen tulee itse kukin
kiikkumaan.
Jäkäläpartainen, paksuin, tutisevin päin ajava ukko miettii, että nytpä
hän, jumalinen mies, tulee perimään vainajan raamattukirjan, vieläpä
viinahinkinkin, jossa ehkä, kukaties, on tilkkanen pohjalla, että saa
kumota maahanpanijaisryypytkin...
Hökkelikartanossa, ainaista kaihoaan pihisevän kosken partaalla, humisi
elämä ennallaan.