Huhtikuinen, humiseva tuuli riipoi matalalla roikkuvia, monipoimuisia
pilviä, mustia taivaanlaenkalsakoita. Sade räiskyi. Tukkipuut seisoivat
sumassa Leväsuvannolla, sillä tuuli puhalsi vastaan, eikä virta niellyt
ollenkaan tällä hulevesien aikana järveksi paisuvalla aukealla suolla.
Ja suuressa vanhassa talossa, mikä yksinäisenä, harmaana, unisin,
kaihomielisesti katselevin akkunaruuduin kyyhötti peltojensa keskellä,
siellä vietti savotta rokulipäivää. Seisoi kaksi vanhaa pirttiä
vastakkain, välillään porstua. Toisessa myytiin kahvia: kilisevät kupit
ja kallisteli muhkea, mustavatsainen pannu. Mutta toisessa lauloi
haitari, kilkkarauta helisi ja märät jätkät, useimmilla yllään sininen
mekko ja leveä lippalakin luuhka, kiersivät tuimassa tahdissa huonetta.
Jytisi, narisi ja naukui, tuuti ja lonkahteli lattia...
Ja ulkona käytiin kauppaa aittojen luona, joiden sammaleisia
hirsivatsoja vuosikymmenien viljasadot pullistivat. Myytiin siellä
leipäkakkaraa, kullankeltaista voilohkoa, sonninselkää ja valkoista
sianpintaa, kauhottiin läkkituoppeihin voimallista piimänkokkaa. Saipa
jätkä ravintoa ja sai talo rahaa, kilisevää nikkeliä ja rapisevaa
seteliä. Kuukki portailla talon isäntä. Vanhahtava äijä, muhkurainen
sauva kädessään, kuukki ja kurkisteli, että kaikki kävi käskyjen
mukaan. Niin on ukko näöltään kuin pahin jätkä, kuin lokattu varis,
riekaleiset vaatteet yllä ja päässään likainen pannuhattu, pitkä
piippana, jonka nokassa on punainen tupsu.
Saituus se miestä sellaisessa puvussa käyttää, saituruus ja ylpeyskin:
kuinka hän rikas mies ei komeile vaatetuksella, kalliilla asulla, vaan
alentaa itsensä... Hurskas, nöyrämielinen mies, vähäväkisille esikuva —
niin uskoo ukko hänet ihmisiltä nähtävän, suuressa ylpeydessään...
Rikas on mies, rikas kuin pakana! Maita puolet pitäjästä, mureita
peltoja, kolkkoja hirsikköjä, kokonaisia pikkutiloja, nautoja ja
hevosia lauma. Rahaa lie hänellä arkun pohjalla kuin muuta paperia,
sekä kellastuneita velkakirjoja raamatun paksuinen pinkka. Kitsas on
mies, ahne, kinnari, nylkee maakunnan mailtaan köyhtyviltä talonpojilta
rahoja minkä ikinä ilkeää. Vihattu hän on, mutta vieläkin enemmän
pelätty, kunnioitettu! Minkä ympäristön kansa kaivaa vaivoin irti
karusta maaperästä auringon rävötyksessä tai talven tuimuudessa, siitä
enin osa valuu tälle mahtimiehelle — Kiia Hyypiölle, valuu kuin omasta
painostaan. Penni lienee tämän miehen jumala! Niin käy kansassa tarina,
että sitten kun maailma palaa, tonkii Hyypiö-ukko yhä tuhkassa, tonkii
esiin metallista lanttia.
Emäntä on talosta kuollut, mutta elääpä tytär, melkein yhtä mainittava
ihminen kuin isänsäkin. Eikä ainoastaan isänsä vuoksi mainittava.
Kaunis on Hyypiön Liina, kuten kedon kukat, kuten taivaan linnut
ovat sileitä, sopusuhtaisia kuten mehevässä hillassa rämeellä ei ole
moitteensijaa. Luonto on valanut hänet parhaimmilla vormuillaan, eikä
ole aine pursunut muoteista ulos, ei loppunut kesken. Iho hänellä on
maidonvalkea, ja silmät puhtaan siniset kuin huhtikuinen poutataivas.
Hyvä hän on myöskin, lempeä, ei harkittu, ajatellen, vaan luonnostaan,
koska ei voi olla muuta, kuten nauta jyystää vain ruohoa tietämättä
lihansa makeudesta. Äitiinsä liene hänestä sellainen tullut, nuorena
kuolleeseen naiseen, hentoon, hiljaiseen, kaihosilmäiseen, siipiä
vaille enkeliin.
Niin, käy kauppa aittojen luona, missä palkkapiiat hyörivät, talon
tytär kerää rahaa ja katselee päältä Kiia Hyypiö, resutakkinen,
mahtava, mainittava mies. Mutta kauppa käy myöskin tomuisessa
riihikartanossa peltojen reunassa. Kyssäselkäinen, mustamuotoinen mies
myy siellä pehkuläjän kupeella viinaa. Pulisee, holskuu valtainen
lekkeri ja kirkas viina juoksee lirittäen puteliin, rikkinäiseen
savikuppiin, puiseen saunakippoon — minkälaisen osuvat astian käsiinsä
saamaan. Ja mustaotsaisessa saunassa läiskyvät kortit...
Sitten lakkaa kauppa aittojen luona kun viimeinenkin jätkä on täyttänyt
mahansa ja reppunsa, sitten riihikartanossa kun kauppiaan lekku
kumisee tyhjyyttään. Tulevat nyt syöneet jätkät kohti tupia, mistä
kuuluu pirun ja paimenen valssin äläköivät, monipoimuiset lopputahdit,
tulevat röyhtäillen ja suitaan pyyhkien. Tulee myös toisia, väkeviltä
liikutettuja, hoippuvia, hörähteleviä. Kiivaasti ja humuten lipuu nyt
jätkiltä elämä! Kauas virtaa avonaisista ovenremppanoista hölinä ja
turina kuten ampiaispesästä. Hanuri puhkuu kuin tukehtumaisillaan,
rämisten soi tahtirauta. Joskus välähtää Kauhavan teräs juopuneen
jätkän kädessä, hän pyörähtää kannoillaan, hihkuu. Hiluu — aukesipa
piiri! Mutta siinä samassa ovat kourat kiinni hänen kalvosissaan,
puukko väännetään pois, lyödään korkealle seinään ja miestä talutellaan
syrjään.
Niinpä kuluu rokulipäivä murheellisen, vettä tippuvan taivaan alla.
Kuuluu polkan yksitoikkoinen jumputus, jytisevät lattiapalkit, joku
ryyppii vielä kahvin ruskeata nestettä, joku nuristelee viimeistä
viinatilkkaansa seinän takana...
Mutta kun on vitkalleen saapunut ilta, vaisu hämäryys, silloin makaavat
miehet luokonaan molempien pirttien lattioilla, kyljellään, tiukalle
sullottuina kuten silakat nelikossa. Ei ulotu siinä kaikkien ruumis
lattiaan, ei voi kukaan liioin liikahtaa ottaakseen unta toisella
kyljellään. Mutta vielä kurkistaa jätkän pää ovelta: — Hohoi! Mahtuuhan
tänne!
— Älä veikkonen, ei täällä ole kahta vuovinkia!
— Eihän ole hällälläkään ketään!
— Saat siinä paistaa lihasi, jos lystää!
Kuuluupa räsähdys. Mies kiskaisi porstua huoneesta lankun irti ja kohta
hän juosta sukaisee sukkasillaan makaavien ylitse, rimputtelee kuin
tukkisumaa, hihkaisee vielä viinanhöyryjä päässään ja kompuroi toisten
uhkaillessa ja sadatellessa lankkuineen kuumalle hällälle.
* * * * *
Onpa jo remu vaiennut, kuuluu vain sateen sihinä ja tuulen tohahdukset.
Pihamaalla seisoo yksin kuin öinen haamu talon kaunis Liina katsellen
alakuloisia maisemia, märkiä, kulonkeltaisia maita, totisia metsiä.
Onpa kuin hän odottaisi jotakin, ikäänkuin haaveilisi... Sillä näissä
miehenpuolissa, joita litkottaa kuin mitäkin lihaa pirttien lattioilla
ja kuumassa saunassa, niissä on eräs, joka ehtimiseen haamiloituu
hänen tajuntaansa ja joka myös muistanee häntä. Kummallista, että
erään noista jätkistä, Soiniksi sanottavan miehen, piti olemuksensa
mahdilla ikäänkuin pensselillä sutien maalata kuvansa Hyypiön Liinan
mieleen, niin unhoittumattomaksi, että tarvittanee aikoja ennenkuin se
himmenee. Kummallista, että tyttö kun alkaa mieluilla miehenpuolta,
hän kaihoilee jotakin määrättyä niistä: tuo tuolta... Miksei tälle
Liinallekin yhtä hyvin joku muukin näistä rähjäisistä jätkämiehistä —
mies kun mies. Tai jos valitsemaan ruvettiin, niin olihan löydettävissä
näyttävämpiä, naamoiltaan nätimpiä, ihmisten mittapuikon edessä kaikin
puolin parempia, arvoissaan olevia miehiä, ennen tätä muutamaa Soinia.
Oudot ja torjuamattomat luonnon lait ne tekevät kuitenkin työtään
syvyyksissä, minne ihmisten luotausnuorat eivät ylety. Siksi tämän
tytön tajussa kangastelee muutaman jätkän kuva, joka märkänä litkottaa
tuolla hielle ja lialle haisevassa miesjoukossa, kangastelee niin
väkevänä, kuin ei mitään muuta olisikaan tässä maailmassa...
Mutta ei Liina Hyypiö näin ajattele. Kaikki asiat ovat hänelle
merkillisen selkeitä, helposti tajuttavia ja luonnollisia. Ei ole
mitään ounastelevia mielenkuvajaisia, ei asioissa hämäryyttä, utua.
Tämäkin asia on hänelle kirkas: Soini, pienenpuoleinen, valkoverinen
mies, tummin kiharaisin otsatukin, sinisin silmin, hymyilevin suin
ja välkähtelevin hampain. Mies, joka osaa puhua mukavia lauseita
hieman änisevin, hiljaisin äänin. — Oh, ettei tullut toimitetuksi sitä
paremmille makuupaikoille. Sinne se voi kaatua ties minne, saunaan
tai pirttiin. Eikä tullut tervehdityksi, vaikka näki hänet syömässä
kuistin loukossa — näkyi kuin nyreissään nakertavan kivikovaa leipää
ja ryystävän piimää. Sitten se taisi olla hiukan humalassa. Toikkaili
siellä jätkäjoukossa lakittomin päin, naureskellen ja silmissä viinan
hehkua. Mutta ei Liina tunnu siitäkään olevan erikoisemmin pahoillaan,
kuten saattaisi olla joku toinen. Hän ikäänkuin tietää, vaikkei sitä
ajattele, että mies lopultakin pitäisi hänet parempana kuin viinan...
Rämähtelivät toisen rakennuksen ovet, punertavan korkean törelön, jossa
pomomiehet ovat yritelleet levolle talonväen seurassa. Nyt ovat he
huomanneet tuulen tyyntyneeksi, joten suma voi hyvinkin ruveta lipumaan
alaskäsin. Liina hiipii takaisin huoneisiinsa samalla kun alkavat
kuulua herätyshuudot:
— Hohoi, pojat! Töihin tai tiliin! Rokuli ei tee rahaa!
Sitten sieltä kuuluu hämärtyvässä iltayössä lähdön sutakkaa ja kohta on
koko savotta liikkeellä marssien valkoisin, välkähtelevin hakovarsin
rantaan. Suurissa veneen lotjissa naukuvin, vingahtelevin airoin
soutavat he pois. Kympit huutavat. Miehet nököttävät hakavarsilla,
jotka ovat asetetut veneen laidoille istuimiksi, rannalla mösöttää
ukkoherra keltaisessa sadetakissaan. Kuovi kuikuttaa valittavasti,
haikein mielin, ja liipottelee yli veden suipoin, käyrin siivin...
Niinpä ollaan keskellä leveätä vettä ohjeen vieressä ja aletaan
tiputtaa miehiä ohjetukkien selälle kiinnitystolppien viereen.
Ohjeiden väli on täynnä ohuita tukkeja, propsin tölkkiä, paperipuita,
joiden kulkua miesten on autettava tönimällä niitä liikkeelle. Tuuli
henkäilee vielä veden selällä ja suhusade vihmoo herkeämättä. Mutta
hämäryydessä kaikuvat pilapuheet, huudot, laulun renkutukset, kimeät
vihellykset, joilla miehet kokevat ylläpitää iloista tuulta, sillä
yö tulee olemaan kurja. Joku laulaa levein syvin äänin laulun alusta
loppuun, asettuu siten laulelemaan yhtä värssyä ja jurnuttaa lopuksi
yhtä ainoata säettä:
— Jurvalan uunin päällä hyvä oli olla,
sun haittampa jekumija, rillumalei...
Sitä hän jurnuttaa yksitoikkoisesti, herkeämättä kunnes ääni viimein
hiljenee, sanoja ei erota, kuuluu vain nuotin alakuloinen, ikävöivä
kurnutus ja sitten sekin lakkaa.
Soinia vastapäätä, tolppa kainalossaan, keksi tukkiin lyötynä, seisoo
vanha ukko kokien pitää rikkeimiä kenkiään veden pinnan yläpuolella.
Tuuli puhaltelee hänen paitansa rintarakosesta ja mies kärvistelee
kylmissään, kärsivän näköisenä. Alkaa puhua, puoleksi Soinille,
puoleksi itsekseen, väläytellen talinkarvaisia, elottomia silmiään: —
Minkä vuoksi häntä pitänee ihmisen vielä vanhanakin näin elää...
Ja sitten hetken vaiti oltuaan: — No, pääsihän tästä, painuisi sumun
sekaan. Nokko tokko kukaan kysyisikään, että mihin se joutui! Mutta
täällä sitä pitää vain torjottaa, vaikka tässä elämä on samanlaista
kuin myllärin laulu: päähän kun pääsee niin alkaa se vielä.
On hetken hiljaista; kuuluu vain tukkien hiljaiset kolahdukset, veden
lipinä, sateen sihinä. Sitten kymppi huutaa:
— Hohoi, suma seisoo ja miehet makaa!
Alempaa jostakin hankalasta mutkasta kuuluu työn ähellys: keksit
kolahtelevat, vesi pärskähtelee. Huudetaan:
— Huupa menemään, aamulla pakkanen!
Soinia värisyttää. Sade on kastellut hänet läpikotaisin, märkä paita
takertuu ihoon. Jos nyt tuli aamuksi pakkanen, kuten saattaa sattua
huhtikuun oikukkailla ilmoilla, niin olipa silloin oltava.
Vaatteet kohmettuvat, eikä pyörivän, jääsilaisen tukin selässä saa
lämmintä. Eikä pääse ohjeelta pois ennenkuin kympit veneellä noutavat,
ei ole miestä kantavaa tukkia. Soini painautuu tolppaa vasten ja
tuijottelee pimeyteen.
— Hohoi, Soini! huhuaa joku lähellä.
Soini ei viitsi vastata: mitä huudellee joku ilman aikuisia.
— Hohoi, Soini, saatana, siellä sinä olet kuitenkin. Sitten joku juosta
sukaisee pitkin notkahtelevaa ohjelitkaa, menettää tasapainonsa,
pärskäyttelee vettä ja pääsee liikkeelle uudelleen.
Nyt törmää mies kiinnitystolppaan, johon Soini nojaa, niin hapeneesti,
että tämä horjahtaa pois ohjeelta vesivaraiselle sumalle. Puut ovat
pieniä ja mies polkee niitä nokkelasti ennenkuin kerkiää heittäytyä
hakavartensa varaan könöttämään ja siitä takaisin ohjetukille.
— Peijakas, mitä tämä merkitsee?
— St! Elä hiljaisemmin! Karataan. Täällähän paleltuu näillä ketineillä.
— Vaan jos huomaavat, niin toisinaan polttavat pois. Voi tulla hyviä
urakoita.
— Palttua polttajille! Ei tässä niin pilvien orjia olla.
— No eihän tuossa maaltaan hävitä.
Niinpä he vetelivät kolme tukkipuuta puomin alitse koettaen katsoa
jykevintä, sitaisevat ne vyöremmillä päistään yhteen ja alkavat solia
ja meloskella kohti rantaa. Sinnepä jäävät toiset ohjelitkalle öiseen
sateeseen katsomaan, että suma elää. Mutta nämä toiset saavat ehkä
samat rahatunnit saunan lauteilla lempeässä lämpimässä... Tai saattaa
pomomies lukea heille huomenna lantit nyrkkiin ja tulla muutto toiseen
savottaan.
On keskiyö ja Hyypiön rakennukset näkyvät tummin, epämääräisin
ääriviivoin sakeaksi kutoutuneessa pimeydessä. Toinen jätkistä on jo
pistäytynyt saunaan, mutta Soini on mennyt etsimään reppuaan pihan
puolelta. Silloin huudahtaa joku pimeydessä hiljaisella, hätkähtävällä
äänellä, joku jolla on sininen, tuulessa häilähtävä puku.
— Oh, sinäkö Soini! En ole nähnyt kuin silloin kesällä hein'aikana.
Ihanhan sinä olet likomärkä. Tule toki lämpimään! Minä olen valvonut —
paistanut kahvileipää teille uittomiehille.
Niinpä he ovat äkkiä pitkässä, pimeässä porstuassa. Tyttö vetää miestä
kädestä ja kuiskaa: St, hiljaa, etteivät herää! Ja samalla hänen
mieleensä välähtää kuva jostakin koreakantisesta romaanikirjasta, jossa
neito ohjailee miestä suuren, pimeän talon sokkeloissa... Soininkin
tajuun tulvahtelee joistakin ihmeellisistä, käsittämättömistä syistä
muisto harmaasta kotimökistä kaukana täältä pienellä mäellä, jossa hän
oli pieni poika, peukalon pituinen tapsukka. Siellä oli sininen arkku,
josta hän oli penkonut esiin vanhan, hiirien jyrsimän, repaleisen
kirjan, jossa oli kuvia, tarinoita. Ja nytpä hän eli itse näitä
tarinoita: prinsessa talutti häntä, repaleista kulkuria.
Täten he molemmat- todistavat kuvitteluillaan tämän öisen tapauksen
tähän heidän elämäänsä ikäänkuin muualta siirretyksi, oudoksi,
luonnottomaksi.
Ovi narahtaa ja he ovat kahden tuvassa, johon hiilistön sininen hehku
luo kajastusta. Hämyinen valo tekee kaiken oudoksi, pehmeäksi ja
haavemaiseksi. Soinin valtaa hyvä tunnelma, lohduttava, ihmeellinen
ja lauha. On kuin hän olisi elänyt tämän hetken ennenkin, joskus
muinaisina aikoina, sinihämärässä, satuisessa maassa. Tai tuntuu siltä
kuin tämä kaikki olisi perin tuttua ja kauan jatkunutta: kun hän
puhelee tytön kanssa hiljaisella äänellä, puhelee puheita, jotka eivät
tartu mieleen, hymyilee ja nauraa hyrähtelevän, visertelevän naurun.
Hän on riisunut puseron yltään kuivamaan ja istuu paitahihasillaan.
Lieskan hehkussa kuumentunut kostea paita höyryää, tyttö liikuskelee
öisissä talousaskareissaan. Hänellä on kahvia ja punertavia, höyryäviä
vehnäsiä. Sitten tyttö haluaa näyttää vieraalleen lintunsa, punatulkut,
jotka elävät kirkaslankaisessa häkissään tuvan peräkamarissa,
hänen kamarissaan. Niinpä Soini, kulkuri ja jätkä, näkee kynttilän
lepattelevassa valossa Hyypiön kuulun tytön kamarin, näkee punatulkut
nököttämässä yösijoillaan tylpin nokin, uros punaisin, upein vatsoin.
Tyttö kertoo linnuistaan, pahankurisesta, juonikkaasta naaraasta,
hyvälaatuisesta, hymähtelevästä uroksesta, niitten laulustakin,
hyrähtelevästä ja huiluäänisestä.
Silloin joku rykäisee ovella kuivakiskoisesti, ja ennenkuin kynttilä
heidän säikähdyksestä vavahtelevissa käsissään tupsahtaa sammuksiin,
kerkeävät he nähdä pitkän, repaleisen, römsyisen takin, sylttyiset
sukat, vanhat, varrettomat pieksurajat ja niiden yläpuolella valjut
kasvot ja likaisen piippalakin. Se on talon isäntä, hassunkurisessa,
naurettavassa asussaan. Kuitenkaan ei kukaan hymyile tai naura... Kiia
Hyypiö herättää aina ahdistavan, lamauttavan kunnioituksen tunteen,
on kaiken yläpuolella, kuten kokko-haukka ilman sinessä, leijailevin,
auringossa välkkyvin siivin. Ja nämä kaksi olivat kuin pienet,
älyttömät lintuparat ruohon juuressa.
— Luulin, alkaa hän puhua napsahtavan kuivin, pilkallisin äänin,
luulin, että täällä vielä elävät ne Kärnä-muorin kummitukset, hittuset.
Mutta toinenhan täällä on peli: tytöllä on sulhasia, yöpoikia.
He ovat pyörähtäneet takaisin tupaan ja ukko jatkaa:
— On totisesti löytänytkin kauniin sulhasen, likomärän jätkäräsyn!
Sillä mikä on tämä mies: silkka jätkä! Mitä hänellä on: likaiset silmät
ja räkäiset nyrkit!
Ja kimmastuneena, vihan sokea aalto päässään kohisten, tempaisee
ukko hiilistön vierestä kohennusraudan ja uhkailee sillä Soinia.
Tämä älyää tilanteen kiusalliseksi: tarttuako ukkoon ja lennättää
loukkoon kuten keuhkonipun — mutta mitä siitä sanoisi tytär... Ei
tehnyt myöskään mieli puittaa suinpäin pakoon. Hän aikoo nykäistä
ukolta raudan, sanoa jonkun tepsivän, varman sanan ja poistua sitten
verkalleen, kiirehtimättä. Mutta silloin hän älähtää tuskasta ja
säikähdyksestä. Kohennusrauta on hiilistössä kuumentunut ja hän on
polttanut kätensä pahoin. Hätäpäissään hän sieppaa puseronsa ja pakenee
ohi rämähtävän oven, ohi letiseväpalkkisen porstuvan, kintereillään
ukko kuin pahahenki haaruineen, sohien tulikuumalla raudalla ja
nauraen voitonriemuisesti ilkkuen: hä, hä, hampaattomalla, mustuneella
kidallaan.
Soini seisoskelee pihan liepeillä hiljaa kiroillen ja painellen
palaneeseen käteensä märkää maanpintaa ja sitoen tiukasti puseronsa
sen ympärille. Mutta ukko seisoo yhä asuntonsa ovella mölisten jotakin
kähein kurkuin, epäselvin sanoin, pudistellen ja heristäen rautaa,
jonka hehkuva kärki piirtelee yöhön outoja kiemuroita. Sitten ovet
rämähtäen sulkeutuvat ja Soini astelee kohti nokiotsaista saunaa.
— Likaiset silmät ja räkäiset nyrkit... Oikeinhan se sanoi! Miksi hän
sitten istui pohatan tyttären kanssa hiilistön hämyssä öisessä tuvassa
haaveillen ja puhuen joutavia... Mitä hän oikein aikoi: kotivävyksikö
isoon Hyypiöön, vai perustaa pienen mökin, samanlaisen kuin mistä
hän oli alkuisin, likaisen ja köyhän, metsän reunaan, vai halusiko
hän hyväillä tyttöä hetken kaihapaikassa ja astua sitten edelleen
pitkin solisevan joen rantaa, pitkin hiekkaista tietä... Soini ei
halua ajatella asioita, kuten ei milloinkaan ole halunnut. Ei hän tee
äkkijyrkkiä päätöksiä, ei repäiseviä ratkovia tekoja. Kulkekoon vain
aika, tulkoon ja menköön päivä ja tapahtukoon kunakin päivänä mitä
tapahtuu.
Hän astuu saunaan, missä löyhähtää mätäin lehtien ja vastain lemu,
palaneitten, murenevien kivien haju, imelä, herpaiseva lämmin. Toinen
jätkä nukkuu jo lavitsalla selällään, nyrkit lattialla. Soini kytkähtää
lauteille, ja hänen tajussaan haamoittuu mielikuva, haamoittuu ja
kirkastuu:
Hän vonkailee kosken reunalla Leväsuvannon alapuolella lepikon
tummanviheriässä siimeksessä, vonkailee kesän kaukaisimpia puita,
Jotapurolta tulevia. On ilta, kirkas ja tyyni. Koski elää ja solisee,
jokin tukki solahtaa sivuitse, ryhmyrunkoisessa haapapuussa lipisevät
lehdet. Metsän tumman sahareunan latvoilla möllöttää kuu kuin
ajettunein naamoin, punaisena ja paisuneena... Silloin tulee Liina
sinisin, häilähtelevin hamein lepikon hämärään, sinne missä valkea
hakavarsi sojottaa pystyssä. Niin he ovat kuin kahden koko maailmassa,
kesäyössä, kuin kaksi itikkaa suunnattoman, sinikirkkaan lasikuvun alla.
Tämä kuva häilyy Soinin aivoissa kuin jonkinlainen voide, palsami
hänen kihelmöivälle kädelleen, kunnes hän nukkuu ja ajan hetket
valuvat sivuitse ilman huolta ja vaivaa, kaikki on unhottunutta ja
onnellista... Miten selkeänä, kirkkaana paljastuukaan tässä ihmiselämän
koko surkeus, viheliäisyys, kun etsiessämme onnellisimpia hetkiä saamme
osoitella niitä, jolloin kaiken verhoaa unohduksen sumu.
* * * * *
Kirjoitettu NVL:n hopeamerkkinäytteeksi.