Koski lirisi, kohisi ja pihahteli alhaalla uomassaan, äkkijyrkänteen
alla, minkä partaita iänikuiset pihlajat reunustivat pursuilevassa
vihreydessään, jonka keskeltä joku yli-ikäinen, kuivunut ja musta
runko kohosi kuin kaliseva luuranko. Siinä pihlajien takana levisi
säännöttömänä, sekasortoisena sikermänä Mujulan kartano. Kumma kartano!
Epälukuinen määrä hökkeleitä, uusia vastaveistettyjä tai vanhoja, ajan
karistama vihreä sammal pinnassaan, sekaisin asuin- ja ulkohuoneet ja
karjaläävät paisuvine tunkioineen.
Yhden avaran aarniohirsistä hakatun väentuvan seinävierellä kyyhötti
matala, ajanhampaan kuluttama asuinkäähkänä — pieni pirtti ja
kamaripöksä. Julman suurien väkinaulojen tukemat parrat pönkittivät
pullistelevia seiniä, joista pienet akkunalasit tuijottivat ikäänkuin
silmät jonkun ruotiukon juhmukulmien alta.
Asuinkäähkänän ovenpielessä kivennökäleellä istui pieni, kuivettunut,
vuosien nuolema ukko. Pitkä, nuhraantunut hurstipaita oli hänen ainoa
vaatekappaleensa. Laaja päälaki oli paljas ja kalju kuin munankuori;
korkealla otsalla ja ohimoilla luikertelivat suonet punaisina kuin
onkilierot; solmunenän molemmin puolin tuijottelivat vesiharmaat
silmät ja leukaparta kärhötti tiukkaan imeytyneitten huulien alla kuin
lampunporsta.
Oli heinähelteinen keskipäivä. Taivaan siintävässä ylhäisyydessä
ui joku valkopalteinen pilvi, ilma väreili töllien seinustoilla,
lemu nousi kukkivasta ruohostosta, ja uneliaana lauloi koski vanhaa
huminaansa. Hökkelikylä oli väestä tyhjä. Joku emäntäihminen lienee
pyörinyt jonkin pirttihuoneen permannolla ruokapuuhissa ja solissa; ja
nurkkajuurissa mekasti lauma likaisia, pirpanoita.
Ukko kyyrötti päivänliekossa ikäänkuin olisi hautonut aivoissaan
jotakin ylen pulmallista. Mutta mikä tiesi, punoiko aju lankojaan.
Ehkä hän vain oli ja köllötti, kuten tuo sikapullukka, joka lotkotti
murassa lätin seinustalla. Joskus hänen rakosiksi sipristyneet
silmänsä avautuivat ja hipoivat yli avaran kartanomaan reunasta
alkavien perunasarkojen vainioille, missä ruis nuokkui tai otra tunki
esiin siikastaan. Niin — siinä olivat Mujulan pellot, jotka hänelle
tiukkuivat elinvoimaa ja olivat tiukkuneet seitsemän vuosikymmentä.
Vaikka ukko ei muuta kuin eli ja hengitti, oli ja köllötti. Olikin se
köllöttänyt elämänsä ajan tämä Mujulan maitten eläkemies, kartanon
kantavaari, Mitti Maskeli.
Ei elämänpäivänä ole Mitti Maskeli painanut auraa jankkoon, ei
elämänpäivänä ole hän ollut tuntiakaan työntouhussa, ei milloinkaan
ole hänen ajukopassaan itänyt ajatusta, josta olisi mitään hyvää
siunaantunut tavalliseen elämäntauluun. Häntä elättivät Mujula ja
Mujulan mailla työssä rylläävät sukumannit. Mutta ei se ollut armopala,
jota Mitti-vaari haukkasi! Lailla ja oikeudella on selkeät pykälät.
Mitti Maskeli omisti Mujulan, sukulaiset sitä viljelivät ja olivat
velvolliset valuttamaan ukolle eläkkeen, kuten olivat valuttaneetkin
viisi vuosikymmentä ja tulevat valuttamaankin ukon kuolinpäivään saakka.
Jolloinkin entisten aikojen hämärissä oli ensimmäinen Mitti saapunut
tähän törmälle, kun tämä hökkelikartano, nämä mureat pellot ja
penikulmainen piiri ympärillä oli humisevaa korpimaata. Singahti
sitten ensimmäinen lastu puun kyljestä, kohosi ensimmäinen hökkeli,
ensi kerran iskettiin kuokka kamaraan ja ensimmäinen viljankorsi
putkahti mullasta. Oli sitten elänyt epälukuinen sarja Mitiejä, jotka
kukin kohdaltaan rakensivat huoneen, kun oli tarpeen, tai avarsivat
pellon piiriä. Kunnes Mujula olikin mikä oli, ettei kellon kuuluvissa
vertaa. Oli aina tämä Mittien suku yrittänyt asustaa jotakuta pykälää
korkeammalla ympäristön kansaa. Olivat olleet kovia ruumiintyöhön, tai
oli pääkopassa älynlanka juossut tavallista joustavammin.
Ilmestyipä sitten taasen yksi Mitti näille tantereille, kepelä,
rotannaamainen naskalisilmäinen mies, Mitti Maskelin isäukko — Aarakki.
Aarakin aivoissa hautui alituiseen vain yksi ainoa, mutta varma ja
selkeä ajatus: haalia yhä ja yhä maata ja mammonaa. Ja sai! Äly siinä
pelasi kepelässä, rotannaamaisessa äijässä. Pulmallisina aikoina ovelat
konstit siirsivät hänen haltuunsa melkein koko kyläkunnan, joka ajan
lipuessa oli sikeytynyt Mujulan ympärille jokilaakson multiin. Konstit
olivat monet! Saattoi olla, että jos joskus tulisivat tilinpäivät, niin
ei vääryyden vaakakuppi olisi tyhjä. Mutta pirukos sen tajusi, missä
vääryyden ja oikeuden murtoviiva kulki, ja vähänkös sitä maailmassa
vääryyttä tehdään!
Niin — oli Aarakilla maita ja maanpäällistä. Mujula oli kuitenkin itse
ökä-talo ja Aarakki napa, jonka ympärillä kaikki kieppui. Niin eli
Aarakki aikansa — iso pösö, ihmisten ja jumalien lait tunteva mies —
kunnes vetäisi viimeisen henkäyksensä isoimman pirttinsä loukossa. Niin
vietiin viisas mies, mutta tavara jäi perinnöksi pojalle.
* * * * *
Mutta ylen merkillinen vesa oli putkahtanut Mittien vanhasta
sukukannosta — Aarakin ainoa poika Maskeli. Jo pienestä pahasta se
oli ikään kuin irti elämän touhusta. Ei siihen tehonneet tavaran
kokoamisen, ei kunnian eikä menestyksen pirujen kuiskutukset kuten
isäukkoon ja muihin Mitteihin. Toikkaili vain tanhuvilla kuin
horteessa, kuin ei olisi maata jalkojensa alla tuntenut, ikäänkuin
olisi jysähtänyt raskaisiin mietteisiin. Mutta mikäs sen tiesi,
miettikö mitään, löyhkä, viinaanmenevä miehen alku... Ryyppimään oli
oppinut. Ei tehnyt työtä; söi, makasi, käveli. Hätäkös hänellä, kun isä
oli rikas!
Ei se isäukon kuoltua sen kummemmin elänyt, kolmattakymmentään
aloittava mies — Aarakin, isopösön, ainoa perijä. Ei välittänyt
koko mantujen ja tavaroiden paljoudesta — ikäänkuin olisivat
olleet yhtäkaikkisia. Mutta silloin ryhtyivät mailla mikä milläkin
kontrahdilla asuvat ja ahertavat suvun sivuhaarojen Mitit touhuun. Oli
saatava tuo hassu elatukselle, syytingille, ja manttaalit ja tavarat
järki-Mittien hoteisiin. Ja saatiin. Annettiin Maskelille ja hänen
akalleen — oli sillä sen verran muiden ihmisten metkuja, että oli akan
hommannut — asuinkäähkänä sekä kannu viikossa viinaa ja muu muona. Tämä
oli tehtävä siksi, kunnes Maskeli akkoineen oli kypsä kannettavaksi
kirkkomaahan. Kirjoitettiin kirja ja vahvistettiin puumerkillä.
Silloin oli Maskeli yhdenkolmatta vuoden vanha.
* * * * *
Vuosisadan puolisko oli lipunut iäisyyteen. Maskeli oli pysytellyt
erillään ihmisten touhuista. Hän viis niistä, kun vain sai määrälleen
leipävartaan tönönsä kattoon, sonninkonkan pöytään ja lauantai-iltaisin
piripintaisen kannunsa viinaa. Päivä meni ja toinen tuli. Maskeli
vain hömäili hurstipaidassaan, sääret paljaina, lotisevat tuohivirsut
jaloissa; pakkasilla kun oli pistäydyttävä pihassa kuotaisi kelsiturkin
hartioilleen. Patisti usein talonväet lämmittämään saunan, kylpeä
hössytteli, naukkaili viinaa, nukkui tai istui pirtissään pöydän päässä
edessään kirja jyhkeä kuin lankunpää.
Paljon oli nähnyt tuo kahdeksattakymmentään aloittava mies elämisen
tohinaa hökkelikartanossa ja sen ympärillä avautuvissa maisemissa.
Kirkkaammin oli nähnyt jo pohjemmaksi kuin kukaan muu, vaikka näytti
aina unessa käyvän. Moni oli siinä elänyt ja tohissut, tonkinut
tunkiota kuin sontiainen ja nakutellut petäjiä kuin punapäinen tikka,
kunnes oli käpertynyt kuolemaan olkikasalle pirtin loukkoon... Mutta
aina oli toinen kaivaja ja toinen nakuttaja tullut tilalle, saanut otsa
märkänä leivän itselleen ja Maskelille — päältäkatsojalle. Kummallista!
Oliko elämänohjissa jokin pilvientakainen Isä Jumala. Miksi antaa hän
toisten rehkiä pitääkseen yllä henkensä pihinää ja miksi antoi hän
Mitti Maskelin elää huoletonna ja katsoa päältä. Miksi ei Maskelin
ollut elämänpäivänä tarvinnut tarttua kirvesnyökkään tai kiikkua auran
kurjessa? Maailma on kummallinen, elämäntoilaukset käsittämättömiä.
* * * * *
Päivä kallistui iltapuoleen, varjot venyivät ja istuva ukko oli
vajonnut sameaan horteeseen, josta hänet herättivät lapsilauman ilon
rähähdykset, kun ne häiritsivät lätin luona nukkuvan sian rauhaa.
Vilahti siinä äijän aivoihin kuvitelma, että hän oli ikäänkuin
kuiva kelottunut oksankärhämä tuolla vesovassa viheriöitsevässä
pihlajapensaassa.
Mittien päärunko oli kuivunut, kun sivusuvuista putkahteli vesoja,
ja niitten elämä tuli jatkumaan etäisiin aikoihin. Ei ollut muori
osannut tehdä lasta Maskelille. Raihnas oli jo muori, haudan partaalla
vaappuva; tuolla makasi käähkänässä lammaspälsyjen alla, vilusta
hytisten helteisenä heinäkuun päivänä.
Mutta ei ollut siinä suremista, kuten mikään ei murehtien muuksi muutu.
Onni oli oikeastaan, ettei Maskeli ollut tullut antaneeksi kenellekään
elämäntaakkaa, ettei hän ollut lisännyt niiden lukua, jotka elinaikansa
ovat kuin porsas kärsä mullassa, kuin nauta nuoranpäässä.
Ukon aivoissa ajelehti aina ajatuksia, joita joutilaisuudessa sikisi,
viskattuna ikäänkuin syrjään elämänkuhinasta, katsellessa taivasta
ja maata ja maanpinnan monikirjavia elämänmuotoja. Juolahti mieleen
jos jotakin, kun ei tarvinnut ahertaa leivän eteen, ei ajatella maan
pehnaamisia ja sonnittamisia, ei huolehtia maista ja mammonasta. Niin,
mielikuviaan hän olikin vain hautonut yli viisikymmentä ajastaikaa,
kuvitteluja, joita viina väritteli ja puristeli jos johonkin muotoon.
* * * * *
Pistäysi ukko käähkänäänsä, söi, napsutti, kesäisiä ruokia ja ryysti
piimää, puhui muorille muutaman sanan, haki viinahinkkinsä, nuristeli
siitä viimeiset pisarat, horaisi ne suuhunsa ja astui taasen ulos.
Huoneitten solitse läpsytellessään koskelle päin pyöri hänen mielessään
ensin sen viinahinkin rummunkumiseva tyhjyys, mutta olipa huomenna
lauantai, jolloin se täyttyisi aineella, selkeällä ja kimaltelevalla,
reunojaan myöten.
Siinä oli veden partaalla mylly, vanha ja harmaa, vaikka muisti
Maskeli nähneensä sen seinät uutuuttaan kiiltävinä. Vesi lorisi
ja lirisi jossakin siellä rännissä, kummasti lirisi, kolkosti ja
iloittelevasti... Sammaltuvalla katolla sipsutti västäräkki pyrstö
keikkuen, näykäten kiinni kärpäsiä! Pedon luonto se istui lujasti
koko luonnossa. Turhaan heitä erottelit ja lahkottelit, yksiä petoja
koko roska. Tuokin västäräkki, ulkonäöltään soma ja viaton, katkaisi
monen monien itikoiden kesäisten päivien kulun... Hm, luonto sopu,
viattomuus! Pinnalla asui kesän hehku, kuten olisi ollut rauha, vaikka
kaikki söivät ja kalusivat toisiaan aina ja alituisesti, että itse
eläisivät.
Rauha, rauha, vaikkei rauhaa olekaan! Hän, Maskeli, oli vain osunut
luiskahtamaan elämänsä iltapuoleen tappeluitta. Mutta ravinnon oli aina
heruttanut muiden hiki ja vaivannäkö.
Ukko astua läpsytteli alaspäin jokiäyrästä kosken mustaselkäisten
kivien jäädessä taakse ja joen muodostuessa ruohorantaiseksi
suvannoksi. Päivä paistoi, elävät turisivat niittämättömässä
ruohostossa, keskivirran vuolteessa vipajavien kaislojen yllä
lepattelivat mustanvihertävät sudenkorennot, vesi mulskahti kalan
siepatessa älyttömän vedenpinnalla helputtelevan perhosen.
Luhdalla kävi heinäväen työntohina. Särähtelivät viikatteet, kaatui
sara, hikiset selät kyökkäsivät ja akkaväen haravat heiluivat. Sitä
ne tekivät aamuvarhaisesta hamaan auringonlaskuun. Viikatteita
liipatessaan näkevät he ukon kohoavan ruohostosta likaisenvalkeana
haamupatsaana — pitkässä akanpaidassaan. Oli ikäänkuin se olisi unessa,
kuin ei koskisi tantereeseen... No, ihmekös tämä, jos oli kuin irti
ruohosta! Ryyppi viinaa aamusta iltaan, sehän se miestä maasta nostatti.
Mutta ukko seisoi ja katseli heinäväen liikettä ja maankasvujen
kuorintaa. Se Mujulan nykyinen isäntä koetti koota tavaraa työn
väkevyydellä omalla ja työmiesten hien kihoamisella. Kaikenlaisia niitä
on ihmisiä! Jos saikin navettaansa jonkin naudan lisää ja hinkaloonsa
hieman enemmän rukiita, mitä iloa hänelle siitä on? Olisi elänyt
vähemmälläkin. Mutta se nautti siitä, että oli, että näki ja omisti,
vaikka olikin jonkin vuosikymmenen päästä hautakankaan sorakuopassa
ja tavarat toisten takana... Omituisia ovat ihmiset! Rehkivät
ja rentsittävät minkä kerkiävät sinä aikana minkä elävät. Eivät
yritä tulla toimeen vähimmällä touhulla; vain kaikenlaiset kiihkot
heitä vetävät. Sitten siellä kankaan laella soran sisässä lihavat,
valkovatsaiset, punanokkaiset madot vonkertavat sisään silmäkuopasta,
syövät ja kaluavat. Siihenkö rauennee ihminen! Siihenkö meni koko
elämän kuhina, että haudanpäällä väkevä ja mustanpuhuva ruoho kasvaisi?
Ylen raskaisiin mietteisiin jysähtää Mitti Maskeli.
— Oliko niin, että hengenlähdössä irtausi ihmisestä jokin, jota
sieluksi sanottiin. Että avaruuksien mahtava valtias otti sen
hoteisiinsa ja pani sen nauttimaan ikuista autuutta, tai ikuista
kidutusta, sen mukaan, mitä se oli toimitellut maan päällä,
lyhyenä aikanaan yhtyneenä liha- ja luumajaansa. Miten oli silloin
käyvä Mitti Maskelin sielulle? Joutuisiko se piinan paikkaan,
koska Maskeli ei tehnyt työtä, maisteli viinaa ja sai aivoihinsa
omituisia älynväläyksiä? Hm, työtä... Mutta mitä se Jumalan mieltä
ilahduttaisi, vaikka hän pehnastaisi, tonkisi ja uurastaisi vainioilla
hämärästä hämärään? Mutta siten vain sanottiin raamatun lautakansien
välissä, että otsasi hiessä syö leipäsi. Hm, niin sanottiin, mutta
muiden otsalta oli hiki kihonnut sen leivän osalta, jota Maskeli
haukkasi... Hm, sielut, henget, haamut... Ei Maskeli uskalla hymähtää
huolettomasti, sillä paljon on outoa ja omituista maailmassa. Hän
melkein uskoo, että vielä sittenkin voi Mitti Maskeli, tai joku, joka
on melkein kuin hän, huuhkailla näillä tanterilla — hurstipaita hulmuaa
ja virsut ääntelevät lops, lops — vaikka hänen oikeastaan tulisi olla
mätänemässä Hautakankaan sorassa...
Ylen oudon unen näki ukko yhtenä yönä. Unikakkiainen kuvaili hänelle
helvetin selkäpiitä karmivalla väkevyydellä. Voi, helvetin otsakivi —
musta! Voi, helvetin peräseinä — punainen!
Ja leiskuvat ja nuoleskelevat tulenkielet ja sarviperkeleet
kohennusrautoineen. Joku äijäkin roikkui leuastaan helvetin katossa,
killui, killui! kuin sammakko koukussa. Hirmuista! Hoh, hintin verran
tiesi vain ihmiseläjä asioita menneitä ja tulevia. Mikä lie totta ja
mikä unikakkiaisen kuvajaisia?
Ukko näki entisen elämänsä, suoran ja sileän kuin nuoran ja siinä
päivien pitkän sarjan yhtäläisenä kuin räystäältä tippuvat pisarat.
Samanlaista vielä eteenkinpäin ja sitten hän, joka ei tee työtä, ei
kehrää, eikä kerjää tekisi yhden kirkkaan käänteen elämänsä taipaleella.
* * * * *
Aurinko aleni, notkoista huokui iltojen viileys, karja ammui, kellot
kalisivat ja vintit vinkuivat hökkelikartanossa.
Raskaasti huokasi Mitti Maskeli hampaattomien, nysiksi kuluneiden
ikeneittensä lomitse:
— Hoh, maailma on kummallinen, elämäntoilaukset käsittämättömiä...
Hurstipaita heilahteli, virsut lotisivat lops, lops ukon astellessa
takaisin rannalle ja kiivetessä rantapaadelle, sammaleiselle ja
juormupintaiselle. Vesi kiitäessään kiven ohi mulahteli vihaisissa
häränsilmissä ja alenevan auringon säteet välkähtelivät vesikalvossa
punaisina ja verenkarvaisina.
Mitä etsinee vesikin, joka kiireellä kiitää alas ja humisee mennessään
kaihoisan sävelen? Ja aina riittää se, eikä sävel tule katkeamaan.
Äijän aivoissa iti kuvitelma, että ihmiseläjän elämä oli kuin virran
juoksu — humsis, se meni alas ja katosi. Mutta mitä se merkitsi; toinen
oli tilalla, elämä humisi ennallaan. Niin inisi ihminen aikansa kuin
sääski, elämän someroisella valtatiellä. Ja katosi kuin sääski! Kuka
siitä välitti: sääski kun sääski. Kohtalon nyörien juoksuttaja ei näytä
muuta välittävän, kunhan vain elämän uoma on täynnä kuhinaa.
Maskelin tajuntaan tulvahti ihmeellisenä ja raskaana kummallinen
kuvitelma, että nyt oli tullut hänen aikansa humahtaa alas elämänsä
koskesta. Ehkä siellä syvien, mustien suvantojen takana elämä taasen
kihisi äkkiputouksissa ja rannoilla rehoitti paratiisin vehreys...
Ukko, maaten vatsallaan paadella, kurkisti alaspäin veden vihaisesti
mulehteleviin silmiin, liukui ja hulahti veteen. Keskivirran
kiivas, käärmeenselkänä kiemurteleva vesi tempasi sen hoteisiinsa.
Ja ruohorantaisessa suvannossa, luhdalla, näkivät heinämiehet
likaisenvalkean paidan homottavan vesikalvossa.