Metsän korpien keskellä kohosi korkea, hiekkainen mäki. Hirsipetäjät
peittivät sen kamaran helmuksista laelle saakka, monenmuotoiset
petäjät, ryhmyrunkoiset ja vahvat sekä leinit, sirot ja pitkät kuin
pilarit. Rytöjä oli kaatunut sikin sokin ja isompien puiden alla
oli tiheää näreikköä. Oli kuin olisi korpi kohissut siinä maailman
ajan. Mutta mäen laella näkyivät pitkinä pengerminä ihmisasuntojen
muinaiset paikat, näkyivät korkeiksi rakennetut mukulakivikasat ja
ihmisen tonkimien ojien urat. Oli eräässä paikassa kokoon lusahtava,
laho hirsiröykkiö, sen alta pilkisti esiin ruosteinen alasin sekä
pajavasaran varren haamu. Ihmiseläjä oli entisinä aikoina lietsonut
siinä syttä, kuumentanut raudan, takonut ja käynyt tämän mäen kimppuun
pakottaakseen sen kasvamaan kellertävää viljaa. Mutta jäkälä, sammal ja
kanerva ja puiden rungot ja juuret olivat tulleet entisille sijoilleen
ja peittävät kaiken.
Ympärillä levisi metsiä, vesakoita, aavoja nevoja, rahkaisia soita,
rimpiä — murheinen maisema, joka toi mieleen hiutuvan ikävän,
alakuloisuuden.
Mutta oli syksyinen yö, musta, synkeä kuten olisi koko maan piiri
kääritty nokea pölisevään sysisäkkiin. Myrskyinen tuuli laahasi
ylitse erämaan jotakin, joka oli sangen raskasta, laahasi huohottaen
ja äheltäen. Kankaan laella paloi tuli kahdessa tervaisessa hongassa
vinokatoksen edessä, missä mies makasi paksulla, pehmeällä havukasalla.
Tulen kielet leiskuivat, nuoleskelivat toisiaan ja pölkynpintaa, josta
pusertui pihkapisaroita, jotka pihahdellen putoilivat tuhkaan. Oli
lämmin, havut tuoksuivat.
Merkilliset ovat metsän ja myrskyisen tuulen äänet. Joku itkee,
nyyhkii, turskuu, uikuttaa ja vaikertelee kuten kuoleva lapsi tai
nauraa kaamean, sihahtelevan naurun... Välistä siellä kuiskaillaan
kiihkein, nopein sanoin, soperrellaan lause, jonka luulee olevan
ihan tajuamaisillaan eikä ymmärrä kuitenkaan. Tai rääkäisee se
yht'äkkiä kuin paha henki, ulvoo ja ulisee täynnä tuskaa, epätoivoa ja
villiä riemua ja levottomuutta. Sitten siellä pitkät, jäykät sormet
kouristavat jotakin kurkusta, hengitys ähkyy ja pihahtelee, leukaluut
pureutuvat ratisten yhteen. Huokaistaan raskaasti, ja hullu metsä
huutaa suoraa huutoa kauan ja yksitoikkoisesti. Ja aina vedetään
raskasta taakkaa yli erämaan, vaivalloisesti, ähkyen ja läähättäen.
Tulen ääressä lojuvan miehen tajuntaan valuvat kaikki nämä metsän
äänet, oman talon hiljainen humu; levottomina elävät liekit,
valuvat kuten sulatettu metalli ahnaana ja raskaana, syövyttävänä
ja painostavana. Niissä on velhoutta, outoa, kaameaa tehoa! Kaikki
tulee sekavaksi, epämääräiseksi, hämäräksi. Herää outo, salaperäinen
tunne, kammo, voittamaton, mieletön kauhu, hirveä levottomuus. Kukapa
voisi sanoin selittää outoja, ihmeellisiä asioita: yksinäisyys,
erämaa, yö, musta pimeys, tuuli, metsän äänet — ne herkistivät
mielen, veivät yliluonnollisiin... Mies on likellä hulluutta, jotakin
alkuaikaista, sumuista ja syvää! Hän ei tiedä nyt omasta olemuksestaan;
hänen mielessään risteilevät kummalliset kuvat, tunnelmat, joita
määrittelemään ei ole muotoja, ei värejä. Ja kaiken ylitse nousi taasen
kauhu, mieletön pelko, kuin valtaisa yli hulahtava aalto! Yrittelevätkö
jotkut paksut, pöhöiset sormet haroa häntä pimeydessä? Kauhu lamauttaa
miehen jäsenet, muuten hän juoksisi metsään kuten hullu, hurjana,
kompastellen, mäsähdellen pitkäkseen hän säntäisi yli öisten maisemain,
kunnes menehtyisi... Mutta vielä valvoi taju hänen mielensä pohjalla:
hän tietää olevansa kuristavassa lumouksessa ja hänellä on se tunne,
ja entistä kokemustakin, että hän siitä vapautuisi, jos tapahtuisi
jotakin, joka säikyttäisi veret asemilleen.
Ja tapahtui! Kalikat rakovalkean pölkkyjen välissä ovat palaneet
kekäleiksi; ne murtuvat ja ylimmäinen hirsi jysähtää alas, niin
että säkeneet pölisevät. Mies säpsähtää, lumous alkaa laueta; hän
pöllistelee ympärilleen kuten metsänpeitossa ollut, pyöräpäinen,
eksynyt ihminen, joka alkaa tunnustella maisemia, hänelle perin
tuttuja, vaikka ne äsken lumouksessa näyttivät oudoilta, ikäänkuin
nurinkääntyneiltä. Niinpä tämä mieskin pian ennallaan, ainoastaan
jäsenissään outo turteus, korjailee tulensa ja heittäytyy havuilleen.
Mitenkä voisi sanoilla selittää ihmeellisiä, ounastelevia asioita,
jotka asustavat pimeässä ja syvällä kuten mykrä. Sanat ovat puisevia,
osapuilleen veisteltyjä kaluja. Tai ne ovat ikäänkuin kömpelö, raskas
piilu, jolla timperi veistää lohnittaa puusta karkeita lastuja...
Hienoihin leikkauksiin tarvitaan sujuvampi teräase!
Ääni, monin vivahtein, värein, nousuin ja laskuin, sävelin, voi kertoa
sellaisia mitä eivät sanat sano.
Ja tälle miehelle soitti metsä, myrskyinen tuuli, tulenliekit ja
pimeys, koko luonto soitti... Ja kuka voi vetää vertoja myrskyisen
metsän soitannolle? Se soitti siksi, kunnes mies oli _yhtä_ sen kanssa,
sama kuin se, kunnes mies huljui hetken tulena ja tuulena, metsänä.
Hän oli silloin alkuvoimainen luonto, tulvillaan samaa riehuntaa,
levottomuutta, tuskaa ja kauhua, kuin mikä siinä elää nytkin mustana,
myrskyisenä yönä.
Mutta nyt hän on jälleen siitä etääntynyt. Hän on jälleen rauhallinen,
tyyni. — Mikä oli tuo, joka äsken hänet valtasi? Pelkoko, heikkous?
Mitä pelko estää tapahtumasta. Ja mitäpä voisi tapahtua? Kuolema
pahinta, tai parasta — ainakin oudointa. Ja kerta kuolla syntyneen!
Niinpä hän loikoo havuillaan, tuijottelee tuleen ja pimeyteen ja
miettii, kuvittelee menneitä. Merkillisen selkeinä ajelehtivat
mielikuvat ja tunnelmat hänen aivoissaan, kun metsä elää ympärillä,
hengittelee levottomuutta.
Kerran, siitä lienee kauan, tulivat tänne ensimmäiset ihmiseläjät.
Nälkä, riistan puute lienee heidät karkoittanut alkuperäisiltä
asuinsijoiltaan. Niinpä he rakensivat majansa korkealle mäelle keskelle
matalia, tasaisia maita. Lihasta he lienevät etusijassa ravintonsa
ottaneet, havisevasiipisistä linnuista, nopeista nelijalkaisista, mutta
jos kalaa himoitsivat, niin saivat hakea kaukaa, päivämatkojen takaa.
Mutta riista hupeni, ja silloinpa on kaadettu huhta mäenrinteeseen. On
napsanut kirves, humisten ja rytisten kaatuneet puut, sitten kuivuneet
ja tuli on hursinut kohisten kautta ryteikön. Poroon on sirotettu
jyviä ja vilja on kasvanut, paikoin tiuha, paikoin harva, tuulessa
liehuva haikura. Heinikossa on mölähdellyt lehmä, jolta ihmiseläjät
ottivat maitonesteen. Kuinka kaikki onkaan kiertänyt samaa kiertoaan
muuttumatta, yksitoikkoisesti! Aurinko on noussut ja laskenut, ollut yö
ja ollut päivä...
Talvella on kaikki ollut valkeaa, huurteista ja totista. Savu on
noussut vain ihmisasunnon lakeisesta monin poimuin, punertavana ja
sinertävänä. Sitten on tullut kevät, maa paljastunut, suurilla soilla
solissut vesi. Ihmiseläjä on kaivanut ojanaveroa ja myllertänyt
maanpintaa. Kesällä on ollut leuto, aurinko paistanut, maasta noussut
huuru. Ihmisen sikiöt ovat telmineet mäellä, mäen juurella helissyt
lehmän kello, ehkä nainen hyräillyt lypsäessään kirkkaina iltoina.
Inisevät sääsket, paarmat ja hyttyset ovat syntyneet ja kuolleet pois.
Tullut syksy, riihessä jytissyt varsta ja karistanut oljista vähät
jyvät.
Siten on aika vitkaan matanut, ihminen elänyt ja kuollut. Kituuttaen,
kuten märässä puussa liekit, on elämänpihinä vaivoin pysynyt yllä. Tämä
mäki, muodoltaan kuin naisen povi, ei ole herkästi herunut ravintoa
imijälleen. On pitänyt pusertaa molemmin kourin ja sittenkin on ottanut
ahtaalle. Nokko, että toisinaan on henki pysynyt petäjien turvin, jotka
on kaluttu valkoisiksi. Lie kuoltu nälkäänkin. Niin he ovat eläneet:
tehneet työtä, nukkuneet ja syöneet, siittäneet lapsia ja kuolleet
surkeina majansa loukkoon vapisevin jäsenin, ryppyisin naamoin.
Heidän elämänsä pääsisällys on ollut vaiva ja tuska. Lienee ollut
jokin onnellinen hetkikin, jolloin he täysin vatsoin uneksivat pirtin
lämpimässä.
Niin kuokkia nyrritti monta miestä aikansa tätä mäkeä, kunnes kuokka
jäi heidän kourastaan jälkeentulevaisille. Ja jäihän vähän muutakin;
hieman isompi nokare peltoa, maasta väännetty kiviraunio — miehelle
muistopatsas. Toisille oli jo luonto leppeämpi, ei yhtä tyly ja kitsas.
Ei niin, että olisivat ilossa herkullisesti eläneet, mutta olihan
kuitenkin pälvi ennen aukaistu!
Vuodet kierähtelivät kokoon kuin tulessa tuohilevyt ja monta ihmistä
syntyi, eli ja kannettiin mustaan riiheen ja sieltä taasen pois, maan
hyviksi. Ja hiljalleen oli pelto avartunut, multa tullut mureammaksi.
Sitten syntyi mäellä mies, jonka sisässä istui himo rikastua, saada
runsaasti tavaraa. Mikäpä tiennee vanhat asiat, jotka ovat peittyneet
ajan huuruihin. Mutta käy taru, että tämä mies tappoi upporikkaan
matkustavaisen, tappoi majassaan yöllä ja hautasi suohon. Kukapa
vanhat asiat tosiksi takaa! Mistä tänne metsiin lie riittänyt rikasta
matkustavaista! Joka tapauksessa täytyi tapahtua jonkin repäisevän
hankkeen, sillä siitä lähtien talo rikastui, paisui ja lihosi aivan
ökytaloksi.
Silloinpa raivattiin peltoa monen miehen voimalla, rakennettiin
huoneita, ja kaukaiseen kylään tehtiin tie, soiden yli leveät, uusina
hohtavat kapulasillat. Kaikki menestyi. Mutta miehen mielestä ei
haihtunut menestymisen alkujuuri; se jäyti hänen ajukopassaan, jäyti ja
söi alinomaa, kunnes hänen mietteensä häipyivät siltä tolalta, jolla
niitten on pysyminen, että niitä nimitettäisiin järkeviksi. Hullupäinen
mies, täynnä tunnontuskia, voihki, pelkäsi ja puhui sekavasti
veritöistä.
Miehellä oli poika, joka oli ollut isälleen avullinen tämän hankkiessa
rikkauttaan. Tämän pojan pää oli kova ja luja kuin visainen pahka
aarnikoivun kyljessä. Hän ei heikkoillut. Huurupäisen isän, joka olisi
voinut saattaa kaikki ilmi ja tutkittavaksi, hän sulki huoneensa
lattian alle kellariin ja tiputti hänelle ruokaa pienestä luukusta.
Omituinen ja kaamea oli tuon miehen elämä niinä vuosikymmeninä, mitkä
hän vielä eli. Aina sama pimeys, hiljaisuus, ummehtunut, inhoittava
löyhkä. Pääluussa hupsut, sekasortoiset mielikuvat. Aina häntä ahdisti
sama kiduttava, tukehduttava kauhu... Hän kaivoi maata kynsillään,
tunki sinne päänsä tai naputti nupukivellä otsaansa, että veri tihkui.
Monenlainen saattaa olla ihmisen kohtalo maailmassa! Kun hänestä
viimein oli hengen ripe irtaantunut, oli poika peittänyt hänet
paikoilleen syvään luolaansa kivillä ja mullalla.
Sillä välin oli tälle mäelle tehty talo semmoinen, ettei vertaa.
Omituista! Tämä mäki, joka nyt on jylhää hirsikköä, lainehti silloin
vainioina laelta suonlaitoihin saakka. Yhdeksästä riihestä kuului
varstojen kumea jyske syysaamujen sumussa. Yli puolisataa nautaa
märehti laiskoin leuoin navetassa, jonka pitkällä paikalla kasvavat nyt
rehevät petäjät. Viisi vahvaa juhtaa käänsi ähkyen nurin kamaraa. Oli
pitkä luhtarivi, aittoja, joissa viljalaarit kasvoivat kattoihin asti
hyvinä, poutaisina vuosina. Humuten ryöpivät korkean tuulimyllyn siivet
ja honkaisella pöydällä pirtissä oli suurusta suurelle väelle.
Sellainen, isäntämies, oikea tunkiojuntta, oli se poika, jonka isä eli
huurupäisenä vankeudessa elämänsä loppupuolen. Monen vuoden kuluttua
tämä mies kuoli ja haudattiin.
Merkillisiä seikkoja saattaa tapahtua syvällä metsän korvessakin!
Kuolleella miehellä oli ollut kaksi poikaa. Toinen heistä oli elänyt
jossakin etäämmällä, maailmanrannalla, ehkä käynyt koulujakin; oli
tullut jonkinlainen herra, omituinen mies. Nyt hän tulee ja rakentaapa
mäelle kartanon, kaksikerroksisen, korkean kuin tornin ja maalaa sen
helein värein.
Omituista, tarunomaista!
Kerran on täällä murheisten metsien keskellä ollut humuisat juhlat,
iloin ja valoin on vietetty talon omituisen isännän häitä. On ollut
kuuvaloinen yö, lumen säihkyä, metsän juurilla valojen ja varjojen
kudelmaa... Luhtain edessä ovat hönkyneet orhit, mutta sisällä on
soitettu ja tanssittu. Akkunat loistaneet tuliriveinä yöhön, etäälle
nevojen aavoille kantautunut humu. Iloista on ollut monissa huoneissa,
satojen kynttiläin tuikkeessa, ruokain ääressä ja laseissa välkkyvien
ryyppy-aineitten, metisten ja päässä humisevien.
Ja sitten keskellä iloja on isännän pää äyskähtänyt seinään,
täysinäinen pikari pirahtanut lattiaan ja hän on kuollut. Kummitus on
kulkenut humahtaen kautta talon, ovia temmottu, seinäverhot heiluneet
ja ähisevä ääni kuiskannut kähein kurkuin: — Miksi on tultu minun
omaisuuteni päälle rylläämään? Äkkiä on tyhjentynyt talo, vieraat,
nuori morsian heidän mukanaan, ovat ajaneet pois halki yön, talvista
tietä, jota reunustivat huurteiset, totiset puut. Aution näköisestä
häätalosta ovat tulet heloittaneet yöhön.
Sitten oli toinen poika, kuolleen miehen veli, hiljainen, yksivakainen
mies, yrittänyt asua taloa. Mutta kaikki on ollut nyt kuin hervotonta,
halpautunutta, kaikki on vajonnut alaspäin, rapistunut. Kansa, joka
asui etäällä kylissä ja oli kuullut huihkeen tämän talon hämärillä
keinoilla tapahtuneesta rikastumisesta, se uskoi kuten ainakin, että
arvattava asia se oli: ei vääryys veso. Ylhäällä istuu joku, joka
jakaa oikeutta vissillä kyynärpuulla. Mikäpä vanhat asiat tietää!
Yht'äkkiä tämä talo vain köyhtyi, kuten oli rikastunutkin. Syyt olivat
ehkä monet. Se suuri kartano oli ehkä niellyt liiaksi varoja ja
monina kesinä auringon hehku oli ankara, mäki nääntyi kuivuuteen, ja
syksyisin nousi suurilta soilta halla, ruttokin kaatoi karjaa. Eikä
tästä yksivakaisesta miehestä tainnut olla isännäksi: palvelijatkin
kavalsivat häneltä varoja minkä kerkesivät.
Näihin aikoihin sattui muuankin merkillinen tapaus. Silloin kun talo
oli vauras ja iso, oli tuonne ympärille korpiin rakennettu kolmekin
mökkiä. Yhdessä niistä asui pyöveli, joka aina mestausajan tultua
levein kirvein ja punaisin kauhtanoin lähti kauloja katkomaan. Nyt
säädettiin, ettei rikollisilta pantu enää päätä pölkylle; heidät
rangaistiin muuten. Silloin tuli pyöveli Mäkitaloon murheellisena
ja nurkui, että oli viety häneltä leipä, että oikeus oli kuollut
maailmasta ja pyyteli, että joku iskisi häntä piilulla päähän. Kun
kukaan ei sitä tehnyt, meni hän pajaan ja hirttäytyi. Rengit kaivoivat
lattiaan kuopan ja peittivät hänet sinne punainen kauhtana yllä, kirves
vieressään. Siitä pitäen ei kukaan käynyt siinä pajassa.
Ja siitä pitäen alkoi pyöveli kummitella. Kulki muka, humsutteli,
punainen paita liehuen, piilu välkkyen olalla aina öisin ja kyseli,
miksi häneltä oli nostettu leipäkori taivaalle, kun kuitenkin oli
ihmisiä, joilta joutaisi pää pois...
Nyt ei kukaan tahtonut asua siinä talossa, ei kukaan muu kuin talon
isäntä, yksivakainen mies. Hänen päänsä oli samaa laatua kuin
isä-ukollaankin — visaa. Hän asua töyrötti yksin suuressa talon
ronissa, missä kaikki rapistui, kaikkialle laskeutui tumma, paksu
tomukerros. Istui, kiikkasi, usein soututuolissaan raasun edessä ja
laski pellot pensoittumaan. Parhaimmilla kohdilla viljeli sen verran
viljaa ja perunaa, että eli. Pitkän navetan loukossa hän lypsää
lirkutteli parista lehmästään maidon.
Sitten vuosien kuluttua löydettiin hänet kuolleena pihamaaltaan
kesäisenä päivänä. Tai oikeastaan löydettiin vain luuranko ja jokin
lihanriekale. Raiskaeläimet, rääkyvät, punakitaiset korpit ja muut,
olivat syöneet miehen. Semmoinen puhe, että olivat muka elävältä
syöneet, ei saa järkeä pönkkäpuukseen.
Kukaan ei tullut asumaan taloon. Sen omistajien suku oli sammunut.
Jotkut isäntämiehet kaukana kylällä saivat sen joillakin lain pykälillä
haltuunsa ja niittelivät sieltä kesäisin heinän. Mutta heinikon
valtasi metsä. Se hiipi pitkin ojia ja nostatti pian näreitä keskelle
sarkojakin. Höystetyssä maassa näreet hyötyivät ja kasvoivat äkäisesti.
Korkea, komea rakennus rapistui vesakon keskellä; sen katto vuoti ja
vesi tippui suruisasti soitellen huoneisiin, joissa metsäneläimet
asuivat ja pesivät. Viimein joku rohkaisi luontonsa ja veti huoneet
pois. Ainoastaan paja, pyövelin hauta, jäi paikoilleen. Ja taasen
humisee mäellä jyhkeä metsä. Kukapa sen kaataisi, kun uittoväylät ovat
penikulmien takana. Se, joka istuu ylhäällä ja jonka hyppysissä ovat
nyörit, tietää vain miksi hän kutsui mäelle rehevän, huolettomana
elelevän kasvikunnan ja eläimet ja karkoitti sieltä ihmiseläjät, jotka
vaivalloisesti vaeltavat hautaan outojen rakennelmiensa keskellä.
Rakovalkean tulenkielet nuoleskelevat yhä kuumemmin ja kuluttavammin
pölkkyjä, jotka ohenevat ja hiiltyvät. Joskus tuli roihahtaa ja
hulmahtelee, kun tuulensiivet osuvat sitä pyyhkäisemään. Metsästä
kuuluvat salaperäiset äänet, sokeltelu ja kuiske. Ja joku laahaa
raskasta taakkaansa yli salon, laahaa työläästi, suurella väkevyydellä
ja pauhulla, huokaa ja jatkaa matkaa, joka ei kuitenkaan tunnu
edistyvän.