Valkoiset pilvihahtuvat verhosivat sinimustaa taivaan kumua, ikäänkuin
joku kehrääjämuija olisi kuljettanut villakarttaansa yli ilmapiirin
ja raastanut pilvet rikki kuten pumpulit. Aukoista vilkutti jokunen
tähti teräviä sakaroitaan, kuten olisi salaperäisellä ilmekielellä
selitellyt outoja asioita. Kuun kelmeä naama kulki tolaansa,
siivilöiden repaleisen pilviverhon lävitse valonsa kalpeanvihertävänä,
väikkyvänä ja aavemaisena aavoille, lumen peittämille kentille,
metsiin ja kyläsikermiin. Pakkanen asui ilmassa; se koristeli esineitä
kuurakiteillään, rapsahteli ja hyppeli pitkin aitoja ja asumuksen
nurkkia.
Mutta muuten oli kylänraiteilla hisahtamaton hiljaisuus, talviyön
kuolemanvakava hiljaisuus. Jääkukkaisista ruuduista kuu koki heitellä
valokuvioitaan pimeitten pirttien lattioille.
Avara oli Ison-Mahalan pirtti, jonka ovipuolen nurkissa rengit
raskaasti kuorsasivat, karjapiikojen nukkuessa perällä ja itse ukon,
talon isännän, lepäillessä lautalaverilla pankko-karsinassa. Syvällä
unten helmoissa oli palvelusväki. Tunnit lipuivat heiltä vaivatta
taakse. Mutta ukon aivoja ei uni yritellytkään kääriä pehmeisiin
pumpuleihinsa. Raskas on isännyyden taakka — Ison-Mahalan isännyyden.
Ehkä olikin aitan laarit täynnä ja navetassa kymmeniä maitoa valuttavia
nautoja, mutta kuka takasi, ettei se jonakin hetkenä vähentynyt,
kulunut ja hiutunut olemattomuuteen. Eikä tekisi lisä pahaa;
elinkeinoa tarvitaan — pitkä on elämäntie, monta on mutkaa... Silmät
on pidettävä auki, valvottava joka hetki, että olisi elinkeinoa tuskan
päivien varalta, että ei vanhana päivänä joutuisi käteen raskas puu,
kerjuusauva. Ei ole Ison-Mahalan isännälle penni ja mammona liian
rakas; on uskovainen mies, antaa köyhille ja auttaa viheliäisiä. Mutta
huoli ei heitä isännän sydäntä, raskasta on omistajan olla.
Rengit kuorsaavat. Hätäkös heillä! Ei huolta mitään. Ruoka eteen ja
töihin mihin määrätään. Ovat vain ja hengittävät!
Toista on isännän. Ei tule unta; kauan kuulee hän toisten erisointuiset
hengenvedot, seinäkellon tasaisen tikutuksen ja pakkasen risahdukset
pihamailla, ennenkuin vajoaa keveään unenvaaluun.
Sitten hän herää, kun pakkanen pamahduttaa halki nurkan pään, ja
vääntyy istualleen. Kuusi pitkäsivuista valoneliötä on lattialla, mutta
ne katoavat aaveen tavoin kuun sukeltaessa pilviin.
Ei liene yö vielä pitkällä, kiusallinen yö, joka ei anna Ison-Mahalan
isännälle rauhaa. Joutuisipa aamu ja alkaisi työn tohina; silloin on
Iso-Mahala ja Ison-Mahalan isäntä pönäkkä ja pystyssä. Yöllä on kaikki
epämääräistä, horjuvaa, aivankuin Ison-Mahalan multiaiset yrittelisivät
vapisemaan.
Ukko kurkistaa ulos karsina-akkunasta ja hätkähtää ja hieraisee
silmiään. — Onko, onko jo aamu? Tuli pilkoitti Yli-Puran akkunasta.
Miten pitkälle se uni lie hurauttanutkaan yön, ehkä jo viirasi, vei
liian myöhään...
Ukko kämyröi ylisillään hämäryydessä ja kopeloi uunin otsalta
tulitikkulaatikon. Tuli valaisee seinäkellon sameata lasia ja
kömpelöitä viisareita.
— Ensimmäistäkö se vasta käy. Kelloko tässä valehtelee, vai onko
Yli-Purassa tultu hulluiksi, kun keskiyöllä... vai silmäkö se
valehteli...
Isäntämies kuikisti akkunasta: oli siellä tuli; tarkasti kellotaulun
toisen kerran: puoli yhtä osoittivat viisarit ja heiluri lerkkui
tasaisesti, laiskanverkkaan. Oliko, oliko tuo uurmaakarintekele
ruvennut osoittamaan vääriä aikoja. Tuli pilkoitti Yli-Purasta.
Ukko kuuhki yli pirtin Alitalon puolelle. Mutta sieltä ei sopinut
näkymään kuin osa kattoa ja savupiippujen nokat. Nousiko savua. Taisi
höyrähdellä haikua, tai olisiko ollut pilvenlonka taivaan reunalla.
Mutta Yli-Purasta helottaa himmeä valo, kuun levoton valojuova väikkyy
lattiapalkeilla ja pakkanen natisuttaa pihamaalla rekipeliä.
Silloin tuntuu isäntämiehestä yht'äkkiä, että on aamu, että kohta
Yli-Puran rengit ajavat metsään. Eikö kuulunut tiun kilkutus?
Isossa-Mahalassa vain nukuttaisiin tunnit pitkät! Ei, ei käy päinsä!
Ukko nykäisee sarkahousut jalkaansa, tempaisee sahan naulakosta ja
loukosta halon ja nyökyttää, nyökyttää. Saha suhisee ja sirisee, ja
halon kappaleet putoavat kolisten lattialle. Taasen sukaisee hän
akkunaan, kaula on pitkällä, pukinparta vipajaa. Joko, joko ajavat
Yli-Puran miehet pitkällä kujalla?
Kaikki on ennallaan: valkea lumi, kuun jäävihreä valo, koivun karanko
akkunan alla, ja lumella harottaa sen kuvajainen, Yli-Puran tummat
seinät ja tulen tuike yhdestä akkunasta.
Taasen alkaa saha säristä äänettömässä tuvassa, ukon hartiat
nyökkäisevät, pukinparta tärisee, ja halonkappaleet tippuvat
kolisten lattialle. Nyt hän rakentaa tulen hellaan ja asettaa ison
köykkynokkaisen emaljipannun sijoilleen. Sitten vilkuilee ukko
kupeilleen kuten korppi, että vetävätkö renkimiehet vielä raskaasti
unia, ja lähestyy vanhaa, homekaappista kelloa roihuava päre
hampaissaan. Heiluri lerkkuu ainaista rataansa, taulun kuparinastainen
naama osoittelee näpisti yhtä. Mutta ukko kopeloi lasin auki ja kiertää
hurauttaa viisareita usean ympärystän, kunnes ne osoittavat neljää.
Ei ukko halua, niin hän miettii karstan tippuessa päreestä, liekin
pihistessä ja sinertäessä, kieräillä. Mutta renginkörrit ja piiantuikut
ovat paksupäisiä! Eivät he uskoisi, että tuolta vuosikymmeniä
tasaisesti lipuneelta kellolta on tänä yönä mennyt taito pois, että se
on useat tiimat jäljessä ihmisten ajasta.
Tuli leiskuu jo iloisesti hellan alla, ja ruskeasiipiset russakat
lymyävät muurin rakoihin. Ukko keittelee kahvia, kässehtii
sukkajalkoineen pitkin permannoita ja kuikuilee akkunan pielestä
ulkoilmaan; ehtiikö kuka liikkeelle ennen Ison-Mahalan väkeä... Viimein
saa hän kahvilekeet pöydälle, sytyttää sähisevän, savuavan tuijun ja
karkoittaa palvelusväen sängyistään.
Tuhrusilmäisinä, haukotellen ne nousevat. Ja eivätkös alakin inttää,
että eikö lie vielä keski-yö.
Vasta nukkumaan ruvettiin, ei ole vielä väsymys ruumista heittänyt...
Mutta ukko näyttää heille käryävän päreensä valossa kellotaulun viittä
viistävän naaman ja osoittelee Yli-Puran tulta-kiiluvan akkunan.
— Monta tuntia on siellä jo tuli tuikkinut; miehet jo rankapuita
vetävät, meillä vain unia vedettäisiin.
Niinpä nousevat rengit ja karjapiiat, horaisevat ukon keittämän kahvin
ja menevät töihinsä. Reet natisevat ja hevosten hengitys höyrähtelee
usva pilvinä, miehet nököttävät liisteillä kelsiturkeissaan ja katoavat
kuunpaisteista tietä yöhiljaisiin metsiin.
Mutta kerkesipä kulua tunti, toinen ja kolmaskin ja renkimiehet
ajaa monetkin kuormat ennenkuin taloissa tulet syttyivät ja savu
monipoimuisena, haalein, punertavin ja sinertävin kiemuroin tuprahteli
avaruuteen.
Silloin ajoivat vasta Yli-Puran miehetkin pitkin kujaa ohi Ison-Mahalan
talon.
Ja Ison-Mahalan isäntämies pälyili akkunan pielessä huuli törröllään ja
silmät pyöreinä kuten pikarit.
—• Jopa, jopa otti nyt kahvikeiton kypsyttäminen aikaa Yli-Puran
emänniltä.
Mutta sen Yli-Puran öisen tulen oli sytyttänyt talon isäntä
öiseksi seuralaisekseen hammasmadon nakertaessa ja kalutessa hänen
poskihampaansa juurta.