Hämyinen, haalea ja haikea oli syyskesän ilta. Ruutujen nelikulmiot
hehkuivat punakankeltaisina alhaalla notkelmassa, maalaillussa
kylärykelmässä, minkä keskellä vaalea tapuli kohotti hoikkaa,
reijitettyä nokkaansa.
Mutta ylempänä soraisella, luisevia kanervanvarpuja rehoittavalla
mäellä sihahti yötuuli pahankurisesti petäjien lehvistöissä,
punakuoristen, mukkurarunkoisten, ylen rehevien petäjien sakeassa,
sekaisessa latvaviuhkassa. Ihmekös, jos rehoittivat; imivät elonvoiman
vainajista, maalaillun kylän entisistä asukkaista, jotka lahosivat
hautamättäissään kivilaakojen ja ristien alla.
Hautuumaan perimmäisessä kolkassa, petäjän alla, nurmettuneen
hautakummun edessä istui rampa mies kainalosauvat vierellään,
kuivettuneet sääret alla säkkyrässä kuin sammakolla. Niin hän kyyrötti
ja mietti, hautoi mielessään jotakin tuijotellen ristiin, joka oli
salvettu kokoon kuorimattomasta koivusta.
Tuuli sähähti oksastoissa, maalikylän tulet heloittivat utuisen
hämärästä yöstä, ja jonkun kartanohurtan laiska luksahdus kaikui
laakson tummuudesta.
Rampa mies, paremminkin poikanen, oli naamaltaan kalvakka kuin
haavankelo, suurissa harmaissa silmissä suruinen ilme.
Tuossa koivuisen ristikalikan alla lahosi hänen äitinsä, se, joka
oli antanut hänelle pahan ja raskaan elämäntaakan; viedä retuuttanut
aikansa omaa taakkaansa ja kuollut pois — kuollut pois. Nyt tuolla
soran sisässä hänen jäsenensä hiutuivat mullaksi, ja itsepintainen
kanerva kasvoi haudan reunalla rehevästi.
Tuolla maalikylän multaisen laakson yläpuolella hiekkaisella,
hedelmättömällä kangaskumpureella oli ränstynyt, luhistuva mökki.
Seinät pullistelivat ja tihruinen akkuna tuijotti kuin samea, särkynyt
silmä alas maalikylän elämänkuhinaan. Mäellä asui taivaan tuulissa
parkkiintunut, keltainen, kurttuinen eukko, ja poika, rampa poika, se,
joka istui nyt hautuumaan petäjän alla syyskesän hämyisen haikeassa
yössä. Eukko otti elatuksensa itselleen ja pojalleen pesemällä pyykkiä
maalikylän emännille. Aika vieri; ja rampa poika kasvoi, ja oppi
henkensä pitimeksi korjata naputtelemaan kenkiä, jopa kuromaan aivan
uusiakin. Ja yhä valui ajan siima sileänä ja yksitoikkoisena, kunnes
eukko eräänä päivänä oli niin raihnas ja elämänkaluama, ettei enää
pystynyt vaatteitten hierontaan.
Murhe oli raskas varpuisella, kuivuuteen nääntyvällä mäellä.
Eukko istui, nyykötti ja tuijotteli ympärilleen ilmeettömin, älyttömin
silmin. Hänen surkastuneessa päänupussaan, matalan otsan takana ei
ollut milloinkaan ajatuksilla ollut otollisia viljelysmaita. Nyt
siellä oli vain yksi ainoa päähänpiintymä irti nykäisemättömänä kuin
ruosteinen raaspiikki: hänen tulisi elää loppuikänsä tässä lahoavassa
mökissä, kuten oli elänyt isoimman osan entistäkin. Mutta millä elää.
Sillä niukuinnaukuin heltisi pojalle leipä käsialoistaan. Ei ollut
hänestä eukon elättäjäksi. No, olisi ollut jos olisi naputellut renkaan
muotoisen työpäivän. Mutta eipä ollut työtä niin paljon. Oli vain juuri
siksi, että herui pojalle niukka ravinto. Kuntako, yhteiskunta? Olipa
tuolla maalikylässä peltopösöjä, kunnan miehiä, jotka toimeenpanisivat
huutokaupan ja antaisivat eukon sille, joka vähimmän vaatisi. Niinpä
istuisi eukko sitten ihmisten elättinä, pirttien loukoissa elämänsä
illan ilottomat, pitkät tovit.
Mutta hirmuna kangasteli eukon mielessä se tulevaisuus. Ei hän halunnut
kuulla siitä mainittavan. Ennemmin hän kuolla kutjahtaa mökkinsä
loukkoon ruuan puutteeseen.
Eikä mennyt kunnan miesten pakeille, eikä päästänyt poikaa.
Ja kalvakka poika tuhersi lestinsä ääressä, ja ajatukset itivät ja
versoivat hänen ajukopassaan.
— Siinä se istui, nyökkyi, hänen äitinsä, eikä muuta taitanut kuin
olla ja hengittää. Oliko sillä elämällä mitään merkitystä? Miksei sen
elämän viheliäinen kitupiikki tupsahtanut sammuksiin? Miksi hänen vielä
tuli taivaltaa se elon tien loppuosa, jota se itsekin tajusi kammota:
istua isompiosaisten pirtin nurkissa ja saada liemikuppi eteensä kuten
koira luun sirpaleen. Itse kärsiä ja olla muille taakkana, kun muka
ihmisyyden nimessä piti ylenkatseellisesti ylläpitää tuota hyödytöntä
hengenpihinää. Oliko se ihmisyyttä? Eikö ollut parempi, että tuo
aikansa elänyt eukko hiljaa nukkuisi pois? Sillä eihän hän, rampa
raukka, pystynyt äitiään elättämään.
Päivät kuluivat ja leipä oli lopussa.
Silloin eräänä iltana poika mennä rääpisti alamäkeä kainalosauvoineen
kuin siipiin satutettu närhi ja kun hän palasi, oli hänellä selässään
pienenläntä pussi. Niin ryhtyi hän keittämään iltapuuroa ja siihen
puuroon hän sekoitti pienen valkoisen pulverin.
Ajatukset polttivat hänen pääluutaan kuin sulatettu lyijy.
Mutta eukko söi ja nukkui, eikä siitä unestaan enää koskaan noussut.
Loput siitä puurosta oli poika haudannut syvälle maahan.
Niin oli eukko, hänen äitinsä, peitetty routaiseen someroon. Syksy
oli ja kolkko tuulenvinka pyyhki pohjan puolelta. Kolkosti rämähti
ja kumahteli arkku kivien tippuessa ja peittäessä maan rakoa, jonne
jokaisen ihmiseläjän tien viitat lopultakin johtavat.
Ne, jotka hautaa täyttivät, menivät pois, mutta rampa poika seisoi yhä
paikallaan kuuraisen petäjän alla. Hän hytisi vilusta ja hänen päänsä
oli paksu ja raskas ajatuksista.
— Äidinmurhaaja, myrkynsekoittaja... vilahti hänen päässään. — Kas,
niin nuokin sanoisivat, jotka menivät, jos tietäisivät, kuinka
kuoli se, joka multaan peitettiin. Ja humsis — välähtäisi isoisten
ihmisten oikeusmiekka, ja rampa pääsisi isojen kivien taa homehtumaan.
Vanhurskaat osoittaisivat sormellaan: hylkiö, julmuri... Ne samat,
joiden loukossa eukko parka olisi tylysti ja ylenkatseellisesti
kohdeltuna kärsien kuolemaa odottanut. Mutta onkos pakko huudella,
ilmoitella. Kukaan ei tiedä mitään, eikä tule tietämään.
Rampa poika huokasi raskaasti ja mennä kiikutti routaista, rauskuvaa
tietä, kalisevin kainalosauvoin, marraskuisen, kylmän tähtitaivaan
alla, hiljalleen hämärtyvässä illassa. Ränstyneen mökin saranat
naukaisivat kirpeästi ja musta ovi lupsahti kiinni.
Hämyinen, haalea ja haikea oli syyskesän yö.
Valot olivat sammuneet maalikylästä, joka häämötti laaksossaan tummana
ja epämääräisenä. Rampa mies mennä kapisutti halki öisen hiljaisuuden,
sihahtelevien petäjien alitse, kohti harmaata, luhistuvaa tölliä.