Oli kuin sen elämä olisi alkanut paratiisin viheriäisestä laaksosta,
päättyäkseen piinaan, rasitukseen ja surkeaan loppuun lietteiselle
tielle. Silloin kuin sen aivot työskentelivät täydellä voimallaan tuon
kalkin valkoisen otsaluun alla, johon homesieni on sivellyt vihreitä
läikkiä ja viiruja, oli sen mielessä kangastellut ihanana aika,
jolloin se aloitti vaelluksensa jossakin kaukana, vapaana, onnellisena
kesäisillä tantereilla.
Heti kuin sen aivot olivat alkaneet toimia ja säilyttää kuvia
elämänjuoksusta muistin salaperäisissä komeroissa, oli sinne aivankuin
ymppäytynyt unohtumaton kuva lapsuuden laitumista. Se muisti suuren,
sekasortoisen kartanorykelmän kumisevan nummen laella, jossa
seinähirret olivat harmaat ja sammalen kirjavoimat ja ikkunalaseihin
oli kymmenien kesien auringon paisteesta iskeytynyt sateenkaaren värien
viloitus. Ja se muisti hiukan alempana nummen rinteellä hevoshaan
ja näki itsensä emänsä rinnalla virmana varsana, joka jymisti yli
helteeseen nääntyvän tantereen yhä alemmas puron rannalle, missä vesi
solisi, ja ruoho rehoitti pitkin veden äyrästä, ja tuuhean viidakon
sakea siimes tarjosi virvoittavan varjon. Taivas oli kaartunut kaiken
yllä, päivä paistanut, sateen virvoittavat pisarat tiukkuneet ja tuulen
suhisevat siivet pyyhkinee ylitse kentän... Ne olivat olleet onnen
päiviä, mitkä olivat painuneet samaan ikuiseen hämärään, mihin oli myös
kadonnut se silloisten päivien emo, tuo suojeleva, suuri eläin, jonka
hirnunta oli niin hieno ja karva kiilsi kuin silkki auringossa.
Sitten oli siihen tarttunut kovin kourin tuo omituinen kaksijalkainen
olio, herra ja valtias, jota vastaan kapinoiminen oli yhtä toivoton
yritys kuin tuon kovapintaisen, satoja vuosia vanhan valtatien
rikkipolkeminen. Kartanon vanhuudesta vihreiden seinähirsien luona se
oli opetettu kantamaan kuolaimia ja koko ruumiin ikuiseen ikeeseen
painavia länkipuita, raahaamaan perässään raskaita ajopelejä,
tottelemaan ohjaksen kipeätä suupielen nykäisyä tai ruoskan kihelmöivää
raiskausta pitkin pintaa.
Ja kaiken tämän se oli oppinut sen luonnon lannistumatta maan tasalle.
Se oli nuori, ja veri kiehui, se veti kuormaa, söi silppuaan ja katseli
vielä maailmaa kirkkain silmin.
Mutta sitten tapahtui jotakin outoa ja odottamatonta. Talvi oli,
ja pakkanen ritisi jäätyvissä oksissa. Reen jalas kitisi, ulisi ja
naukui, kun ajettiin johonkin kauas, missä talot seisoivat suorissa
riveissä ja ympärillä oli alituinen kuhiseva joukko hevosia ja heidän
kaksijalkaisia herrojaan. Nuo omituiset liukasliikkeiset oliot
liehuivat ympärillä, tutkivat, taputtelivat, kohottivat kaviota tai
väänsivät suun ammolleen silmäilläkseen hampaita.
Sen suitsiin tarttui toinen käsi, ja ruoska viuhahti selänpäällä
uudella äänellä. Ja silloin oli sen aivoissa syntynyt hämärä,
ounasteleva käsitys siitä, että oli tapahtunut jotakin repäisevää, että
ison, harmajan kartanon herra oli kadonnut kauas ja uusi ilmestynyt
tilalle. Pian, sangen pian, sen miehen kuva oli äkisti ikäänkuin
tulenhehkuvalla, sihisevällä poltinraudalla painettu sen aivojen
kudoksiin. Usein, usein yön pimeinä hetkinä, ollessaan loppuun rääkätty
luuska ja yrittäessään unenvaaluun pakottavin polvin ja repivin
jäsenin, oli tämä kuva leimahtanut eläväksi haamuksi sen aivoissa ja
saanut sen heräämään tärisevin lihaksin ja yltä päätä hiessä. Erilainen
oli tämä herra kuin oli ollut entinen, tämä kuormakonien herra ja
valtias Rahti-Riku, hevosen pahahenki, sen päivien hirmu ja unien
painajainen.
Pikkuinen, kuivankäppyrä ukko se oli, naama pyöreä kuin pöllöllä
ja pienien siansilmien katse kiukkuinen ja pistävä kuin kaksi
naskalia. Ohuen, kapean tikannenän alla törröttivät harvat, harmajat,
harjaskankeat viikset. Tiukasti sulkeutuvan suun takaa tuli ääni
ahtaasti, hinkuvana, vihankäheänä ja kiukkuisena. Suuri, alinomaa auki
pyrkivä turkki oli köytetty kiinni resuisella villahuivilla. Kaulassa
roikkui suuri ruoska, jonka siimanpäissä oli rautaketjun kappaleita
pienine, pistävine rautanauloineen ja äimänkärkineen. Sellainen oli
Rahti-Riku, kuiva, kiukkuinen ukko, jonka hulmuavien turkinhelmojen
alla jalat liikkuivat joustavasti kuin teräspontimilla.
Tämä oli Rahti-Rikun elämänjärjestys: hän junnasi rahtia, aina vain
rahtia, kesällä ja talvella, paahteella ja pakkasella tai oli sää
mikä tahansa taivaan ja maan välillä. Kuorma vain korkea, ja kuorman
päällä ukko, edessä sitkeä, naarmuselkä koni ja ilmassa viuhuva,
solmusiima ruoska, Ja konin täytyy vetää, jotta lähtisi ukolle leipä
ja tulisi tienatuksi ennen hengenlähtöä hänelle uusi ajokas. Sillä ei
ukko ennen hellitä konia aisojensa välistä, ennenkuin on kuotaissut
tuon pörrökarvaisen, riimuruoskan kolhiman nahan jalkojensa verhoiksi.
Eikä hän myöskään kuotaise nahkaa ennenkuin juhdasta on viimeinenkin
voiman hiven imetty ja kuoleva valmistanut paikan kumppanilleen samaan
kiskontaan.
Maantietä edessä ja maantietä takana, iättömiin loppumattomiin. Junnaa
vain kuormaa näännyttävä kilometri toisensa perästä, hien kihotessa
ja kohotessa kuohuvaksi vaahdoksi, johon sekautuu veren väri ruoskan
piikkien viiltelemistä haavoista. Niin kuluvat kesät kitisevien
rattaiden edessä ja niin talven pakkaset natisevan reen vedossa. Kisko,
kisko ja kestä — edessä aina vain sama sarja näännyttäviä, verta
imeviä ja hikeä valuttavia kilometrejä. Aina vain eteenpäin rikkeimin
längenlyömin olkapäin, valkonaamaisten kilometritolppien, tienposkessa
kyhjöttävien töllien ja maalailtujen kirkonkylien lipuessa sivuitse.
Joskus sai se seisahtua maantien partaalle nälviäkseen homeisia heiniä
tai purrakseen silppua ukon pistäytyessä johonkin noista harmaista
tönöistä. Aurinko sai paahtaa, sade valua, tuuli puhallella, pyry
riehua tai pakkanen iskeytyä tuohon luuskaan, jonka ainoana suojana oli
oma rikkihakattu nahkansa harvoine, pörhöttävine karvoineen. Sitten
ilmestyi ukko taasen: kiukkuinen, sähähtävä kirous hammasten lomitse,
ruoska roiskahti ja veri pirskahti, koni kiskaisi kerran kaksi länkien
ahnaasti painuessa verille lyöpyneisiin olkapäihin, ja kitkahtaen
lähtivät ajopelit liikkeelle.
Ja näin jatkui sen elämä lohduttomana, loputtomana kärsimysnäytelmänä
monta kesää ja monta kiukkuisen kylmää talvea. Sillä luonnottoman
sitkeät olivat ohuet lihakset ja suonikkaat jänteet ruoskitun nahan
alla, ja lujassa istui elinvoima tuossa rähjäisessä ruumiissa, jonka
kärsimyksillä ei näyttänyt olevan päätä eikä pistettä.
Märkä ja mykkä oli maa. Orpoina ja yksinäisinä ojentelivat harvat
koivut talojen ympärillä luurankomaisia oksastojaan kohti taivasta,
missä lyijynraskaat pilvet roikkuivat kuin repeämäisillään vetensä
painosta, jota ne herkeämättä roiskuttivat yli maiden ja metsien.
Raskaina kuin lyijyrakeet putoilevat pisarat tönön kattoon, jossa
Rahti-Riku ryysti kahvia kololaitaiselta vadilta. Mutta tienpartaalla
seisovalla juhdalla ei ollut, kattoa päänsä päällä, ja tuulen puuska
oli rieputtanut eteen viskatun heinätukon kauas resuisen aidan
reunustamalle tielle, minkä vesi oli liotellut liejuiseksi suoksi,
johon kärryn ratas oli uponnut rumpuaan myöten.
Rahtijuhta — mikä omituinen ilmestys! Pelkkää luuta, nahkaa ja
jänteitä. Lihaa ei liene kuin kielessä. Kuin vanteet haroittavat
kylkiluut korkealla ja nahka roikkuu löysällä niiden välillä. Pää
riippuu alhaalla polvien välissä, ja puoleksi suljetuissa silmissä on
sammunut, särkynyt ilme, ikäänkuin tuon töllin rikkeimessä päreillä
ritilöidyssä ikkunassa. Mitä se miettinee... Uneksiiko ehkä etäälle
jääneen paratiisinsa vihreistä niityistä tai ehkä uusista, jotka se on
joskus tapaava taivallettuaan kuormineen elämäntiensä päästä päähän...
Ei, sen kärsimyksen sumentamissa aivoissa ei väreillyt ainoatakaan
ajatusta — ne olivat tylsässä, tympeässä levossa. Sade vain hakkasi sen
rikkeimiä kylkiä ja valui alas jäykkiin, pattisiin polviin ja sai ne
tärähtelemään kylmästä.
Äkkiä se vavahtaa, liikahtaa ja nojaa koko painollaan valjaisiin
saadakseen kiinni liettyneet rattaat liikkeelle. Mökin ovi oli
rämähtäen auennut, ja ukko ilmestynyt pihalle vetäen hattuaan korville
ja kiristäen turkkiaan tiukemmalle. Luuska ponnistelee epätoivon
vimmalla, pörröinen karva tärisee ja jalat siirtyilevät sateen
turruttamina ja suorina kuin seipäät eteenpäin. Mutta eivät ehdi
rattaat vielä irtautua, kun jo kuuluu viuhaus, armoton ruoska putoaa ja
pari veripisaraa kierähtää esiin kylkiluiden välistä. Silloin rattaat
jo kierivät vaivalloisesti liejussa, mutta ruoska roiskahtaa kuitenkin
vielä kerran, ennenkuin ukko kiipeää kuormalle.
Sade valuu herkeämättä, ja syysillan sankka hämärä alkaa jo hiiviskellä
pitkin maita ja kenttiä.
Ukko nököttää keulalla, rattaat matavat eteenpäin, ja juhta ponnistelee
polvia myöten liejussa, selkä köyryssä ja pään nyökähdellessä sillä
voimalla, minkä ainoastaan epätoivo antaa. Sen mielen täyttää yksi
ainoa ajatus: ruoska, ruoska — tuo ulvahtava, luihin leikkaava ja
ytimiin pistävä esine, joka saa sen ähkymään tuskasta. Se ponnistelee,
horjahtelee, ja rattaat kierivät nytkähdellen perässä kyläaukean
jäädessä taakse ja eteen tullessa metsän, joka huokailee kiihtyvän
tuulen kourissa. Yhä vaivalloisemmaksi käy kulku, ja hiki kihoilee
pinnasta valkoisena vaahtona, jonka sade huuhtoo tielle.
Sitten, äkkiä: rattaat putoavat kuoppiin ja juuttuvat paikoilleen, ja
silloin hevonen seisahtuu kuin hengähtääkseen. Ukko kimpoaa keulalla
pystyyn, tarttuu kaksin käsin ruoskaansa ja roitelee raskaasti pitkin
selkää. Mutta ei sittenkään! Se seisoo paikoillaan huohottaen,
hämmentyneenä, osaamatta liikauttaa jäsentäkään. Silloin ukko hyppää
tielle ja sätkäyttelee mahan alle. Konin lerpattava alahuuli värisee
ja siltä pääsee ikäänkuin ähkäys hammasten lomitse, josta kielen pää
roikkuu. Se käpristyy kokoon, tempoo, ja kuorma lähtee kuin lähteekin
vierimään jyrkkää ylämäkeä, ukon kulkiessa rinnalla ja iskiessä
helähtelevällä ruoskallaan mahan alle ja polvimuhkuroihin. Luuska
kiskoo, nivelet natisevat, ja hiki kokoontuu reisille pyöreiksi
vaahtopalloiksi, jotka vierivät maahan.
Kulkue mataa vain mäkeä ylös, ja yhä sakeammaksi kutoutuvasta hämärästä
kuuluu konin ähkyminen ja huohotus sekä rautariimun helähdykset. Juuri
kun päästään mäen päälle, hevosen etujalat nytkähtävät kokoon ja se
vaipuu koristen tielle. Rahti-Riku näkee, ettei siitä enää taida olla
eläjää eikä kuorman vetäjää. Taisi kaatua taipaleelleen. Mutta ehkä se
sentään vielä vetäisi kuorman syrjään, tiepuoleen — ehkä sentään. Ukko
nilistää vesimärän turkkinsa yltään, tepastelee ympäri ja sätkäyttelee.
Ja katso — ihmeellinen on iskujen mahti — juhta nousee vielä kerran,
hoipertelee ja rynkäisee eteenpäin, nykäisee kuorman syrjään ja
nykertyy samassa tantereeseen kuin märkä rätti. Eikä Rahti-Riku yritä
enää iskeä. Hän päästelee valjaat ja nykäisee puukon tupestaan,
riisuakseen palvelijaltaan viimeisen verhon.
Seuraavan päivän koittaessa raskaana ja huolenharmajana kaivoivat
hohtavahöyheniset korpit hevosraadolta silmät päästä. Ja vaalenneet
luut kertoivat jonkun ajan kuluttua tarinaansa sille, joka sitä ymmärsi.