Töllien mustanjyhkeistä seinistä alkoi jo näkyä valojen välähdyksiä.
Toisista kirkkaina, rauhallisina loistaen, toisista hikihimmeinä ja
sammuvina ja joistakin levottomasti lepattavina tai kuin ilkkuen
vilkuilevina. Mutta kylän äärimmäisessä päässä, minne valtatie
ruskeana nauhana kiemurteli, jymötti mökki mustana ja äänettömänä kuin
kalliolohkare.
Se mökki oli haudankaivajan.
Melkein mökin takana häämöitti hautuumaan musta portti ja etäämpää
erotti ristien ja patsaitten tummat hahmot. Ylt'ympäri hengähteli syvä
hiljaisuus, jota säestivät lakkapäiden petäjien huokailut hautuumaan
kulmauksissa. Pimeys peitti metsän, hautuumaan ja mökin — pimeys ja
hiljaisuus, joka tällä hetkellä tuntui ulottaneen valtansa haudoista
hautojen päällekin.
Silloin tuikahti mökin seinästä jyhkeän puuluukun rakosesta pimeyteen
kalpea, riekaleinen valonsäde. Haudankaivaja oli sytyttänyt lyhdyn.
Se paloi sähisten madonsyömällä ristikkopöydällä valaisten huoneen
keskustan, mutta jättäen nurkat salaperäiseen hämärään. Joka sopesta
loisti valkea risti, ihmisen sääriluista muodostettu, näyttäen kovin
kammottavalta mustaa taustaa vasten. Pöydän yläpuolella riippui
keinuva pääkallo, jonka liidunvalkoiseen lakeen lyhty heitti valoaan,
silmäkuoppien ja irvistelevien hampaitten ollessa käännettyinä kattoa
kohti. Tämän omituisen kattokruunun vieressä killui nuorannenässä
kirkaskylkinen viinalekku. Muuna sisustuksena näkyi kiviuuni, jonka
loukkoon oli rovittu iso pino halkoja, jyhkeätekoinen seinäsänky ja
nurkkakaappi, jonka alaosassa oli pino leipiä ja voirasia. Yläosassa
taasen näkyi vanha, iänikuinen raamattu lautakansineen sekä tinainen
viinapullo.
Haudankaivaja — Hauta-Pekka — vanhahko, tummaverinen, kähäräpartainen
mies, tarkasteli etukumarassa kiiluvin silmin kattokruunuaan
— pääkalloa. Se liikahti, ja silloin kuului metallirahojen
ontonkumahteleva kilinä. Pääkallo oli haudankaivajan kassakirstu, jonne
hän tipautti työllä ansaitsemansa penningit.
»Hm», mumisi hän itsekseen, »vielä melkein puoleksi vajaa. Tuskin
kerkiän elonvuosinani tätä täyttää, vielä vähemmin päästä rahoista
nauttimaan. Isohan tuo kyllä on sattunutkin ontelo. Kenenkähän kallo
lieneekään. Hm, huonot ovat ajat! Kukaan ei kuole, vaikka sielu
suoraapäätä taivaaseen toimitettaisiin. Hyvä, että on saanut sen verran
kuoppia kaivaa, että on elänyt, mutta moniin aikoihin ei ole saanut
penniäkään pudottaa noitten hampaitten välistä. Kyllä olikin hauskaa,
kun täällä oli koleera. Valui silloin rahaa, kun sai kaivaa yötä
päivää, ja nopeasti kohosi metallikasa pääkallon kupurassa. Nyt tulee
hauta vain silloin toinen tällöin.»
Haudankaivaja otti tinapullonsa ja täytti sen kirkkaalla,
kimaltelevalla viinalla, painoi korkin kiinni, nuolaisi sen ympärillä
helmeilevät pisarat ja työnsi pullon taskuunsa. Sitten hän otti
nurkasta lapionsa, pöydältä lyhtynsä ja painui pimeään.
Tämä haudankaivaja on kumma mies. Ihmiset sanovat häntä toisinaan
vaihteen vuoksi Hulluksi Pekaksi, mutta mikään ei todista Hauta Pekkaa
hulluksi — ei mikään. Hän on vain sellainen kuin on.
Kukaan ei tiedä, mistä hän oikein on kylään tullut. Se entinen pappi —
itsekin samanlainen hullu — lienee hänet tänne toimittanut, kun entinen
hauturi kuoli. Ne olivat olleet oikein ystävykset tämä Hauta-Pekka ja
se pappi. Siinä se olikin sitten kaivellut kuoppia siitä saakka ja
makaillut kuolleitten luilla koristellussa mökissään. Ei hän liiku
mökistään, eikä toisille sanaa sano muutoin kuin tosi tingassa. Kerran
viikossa, lauantaina, tulee hän kylälle ostamaan ruokaa aina samasta
talosta.
»Vanha leiviskä leipää ja kilo voita», sanoo hän. Eikä koskaan sano
muuta. Saa leivät, voit ja menee menoaan. Niin hän on tehnyt joka
lauantai parikymmentä vuotta.
Mutta kerran kuussa tuo hän myös talon isännälle viinalekkunsa.
»Täyteen!» sanoo hän. Ja isäntä, jolla aina on ainetta Hauta-Pekan
varalta, täyttää astian välkkyvällä viinalla. Hauturi maksaa ja menee.
Tämän hän on tehnyt parikymmentä vuotta ja tulee tekemäänkin
kuolinpäiväänsä asti.
Kun oli kuollut se entinen pappi ja sijaan oli tullut toinen, oli hän
käynyt haudankaivajan mökillä tarkoituksenaan saada hauturi viemään
hautuumaasta löytämänsä omituiset koristeet takaisin ja heittämään pois
viinanmaiston. Rykösen oli viipynytkin mökissä, mutta apua ei siitä
ollut. Asiat jäivät ennalleen.
»Pääkalloko pois?» oli Hauta-Pekka ihmetellyt. »Ei suinkaan! Se on
koriste, kattokruunu, kuten kirkkoherra näkee. Koristavathan muutkin
huoneitaan, ja minun makuuni ovat juuri tällaiset koristeet.»
Pääkallo oli jäänyt paikoilleen.
»Ettäkö olisin liikoja ryyppinyt? Enpä! Tuon lekun kuussa vain! Jumalan
se on viljaa viinakin ja täällä hautain päällä on iloja vähän.»
Hauturi ryyppäsi kuten ennenkin.
Hän on äänetön kuin hauta ihmisten parissa, mutta toisinaan huuhkailee
yöt hautuumaalla mustan tähtitaivaan alla ja puhuu yksinään omia
mielihauteitaan. Joskus kuuluu myös istuvan mökissään se iänikuinen
raamattu edessä lukemassa sen kuluneita tahraisia sivuja.
Nyt kävellä toikkailee hän hautuumaan käytäviä mustassa pimeydessä
lyhdyn luodessa vipajavia valojuovia kellastuneelle nurmelle ja
kallistuneille risteille.
»Joo», ääntelee hän ja pysähtyy, »tässä on minun leipäsarkani. Tätä
olen kynnellyt yli parikymmentä ajastaikaa. Tuo kolkka on jo valmista
— lannoitettua. Siinä maa tiukkuu lihavuudesta ja ytimestä. Se pitäisi
ottaa pelloksi noille kylän peltopösöille...»
»Joo», jatkoi hän sitten valaisten lyhdyllään muhkeaa patsasta, jonka
mustassa pinnassa kultakirjaimet kiemurtelivat, »tuossa makaa rikas
mies. Tuo pösäkkä, koristeltu kivi on vielä hänen vallastaan muistona!
— Ja tuossa», puhui hän edelleen katsellen lahoa, kallistunutta
puukalikkaa, jonka aika oli sammaleilla kirjaillut, »siinä makaa
köyhä. Ero on, mutta ei enää iso! Yhtä hyvä on olo molemmilla! Alla
arkunlaudat, lihavilla madoilla mainio pesä itse ihmisessä, päällä
kolme kyynärää kylmää multaa. Olipa sitten haudalla kivi tai kalikka,
se ei kauas nakkaa. Kuinka sanookaan viisas Salomo: Rikas kuolee kuten
köyhäkin; mitä hyvää on hänelle ollut, että on tuuleen työtä tehnyt...
Joo, siihen sorttiin se viisas mies vatoo.»
Hauturi käveli nyt kiireesti perille, otti hyvän kulauksen pullostaan,
heitti sen maahan ja alkoi kaivaa. Nopeasti ja tottuneesti kävi työ
ja pian valmistui hauta hauturin jäntevien käsivarsien kiivaasti
lapiota käytellessä ja tinaputelin tulisten muiskujen hänen mieltään
kiihdyttäessä.
»Joo», jupisi hän nyt seisoen haudan reunalla ja nojaten lapioonsa,
»siinä on taasen yksi kamari valmis ja siitä saadut rahat saan pudottaa
kassakirstuuni. Kunpa se pian täyttyisi!»
Hauta-Pekalla on yksi kauas tähtäävä pyrkimys, yksi unelma, hänen
elämänsä tarkoitus.
Tämmöinen se on hänen unelmansa:
Kun hän on saanut mökkinsä katossa killuvan pääkallon täyteen rahaa,
niin täyteen, ettei ilkkuvista silmäkuopista eikä irvistelevien
hampaitten rakoloista saa sujutetuksi sisään ainoatakaan lanttia —
niin silloin hän sen tyhjentää. Ja näistä sisään sullotuista rahoista
joka ainoa penni oli vaihdettava viinaan, kirkkaaseen, kimaltelevaan
viinaan! Mutta pääkallosta hän oli tekevä juomakupin, pikarin,
jolla juoma oli tyhjennettävä. Sillä se oli koottu ja sillä se siis
oli kulutettavakin! Niin loikoisi sitten Pekka, hullu hauturi,
viheliäisellä nurmella, auringon paistaessa, kukkain tuoksuessa,
kärpästen surratessa ja lintujen laulaessa edessä pääkallo täynnä
helmeilevää runojuomaa, joka loihtisi hänen aivoihinsa punaisia kuvia.
Silloin olisi hänellä se onnen hetki, joka vuosikymmenien vaivat
palkitsisi!
Se oli Hauta-Pekan unelma. Sen hän aikoi toteuttaa ja sen hyväksi
elämänsä uhrata.
»Siihenpä tulikin hauta aika vauhtia», jatkoi hän yksinpuheluitaan.
»Kuta vanhemmaksi minä tulen, sitä pirummin kaivan. Olisipa edes
yksi hauta kaivettavana vielä! Miksi ei ole kuollut vielä yksi, niin
saisinpa rahaa taas. Mutta huomiseen kerkiää kuolla, varmaan kerkiää —
ja vaikka ei juuri huomiseenkaan, niin ainakin ylihuomiseen. Silloinpa
olisi hauta valmiina! Nyt on työtuuria ja kuoppa siis maahan vain!»
Alkoi kaivaa. Hyvin kävi nytkin alussa työ, mutta syvemmältä ei multa
enää tahtonut haudan reunalle noustakaan. Jäseniä herpaisi ja lapio
tuntui lyijynraskaalta.
»Tämäpä nyt pirua on», noitui haudankaivaja.
»Mikä minulta nyt voimat lappoi! Odotapas, sinä hengenheikkous!»
Hän otti viinaa aika kulauksia. Heti tuntui suonissa virtailevan verta
ja voimaa, lihakset pullistelivat tulimmaista tarmoa, lapio tuntui
kevyeltä kuin sukkapuikko. Vaivatta lennätteli hän tavattomia lohkoja
maata haudan reunalle. — Mutta kauan sitä ei kestänyt! Jäntereitä
herpaisi ja vaivoin jaksoi hän nostaa pullon suullensa. Viina virkisti
nytkin, mutta hetkeksi vain. Sitä peliä pitikin koko haudanluontiajan.
Ryyppäsi ja kaivoi taas, ryyppäsi ja yritti uudelleen.
Kauan kesti, mutta viimein valmistui. Hauta-Pekka heitti lapionsa ylös
ja kapusi itse vaivalloisesti perässä.
»Huh, huh», huhahteli hän istuen haudan reunalla lyhty vieressään.
»Olipa se aika urakka! Vanhuus tässä taitaa tulla, koska näin väsyttää.
Toki on tässä pullikassa vielä jäljellä tätä terveyspalsamia ja se on
tekevä minusta toisen miehen taasen...»
Pullonpohja keikahti pystyyn, ja neste virtasi sohisten hauturin
suureen kurkkuun. Oikein pärskitti ja ryitti.
»Ähäh... Siinä häntä on tulta! Tuntuupa soutelevan suonissa sadan
asteen voimavirran. Hyvä se olikin ryyppy! Ei ole enää kuin tilkkanen
pohjassa. Se vielä huljautetaan kurkkuun ja sitten mökille.»
Hän kohotti pullon suulleen ja imeskeli hitaasti. Mutta äkkiä hän
huitaisi käsivarsillaan ilmaa ja pudota retkahti haudanpohjalle. Siellä
hän makasi liikkumatta jäykistynein kourin pusertaen tinapullon kaulaa.
Pullon suusta tipahtelivat viimeiset viinat kuin kyyneleet.
Hauta-Pekka oli kuollut.
Mutta haudan partaalla paloi yhä kähisevä lyhty heittäen valojuovia
pimeyteen.