Murheellisesti ulvahteli nurkan takana tuuli ja pimeyden synkeä
vaippa oli kääritty yli maisemain. Avaran, hämärän pirtin oviloukossa
olkikasalla makasi Hämä-Jöri maha auki viillettynä, suoliläjä vieressä
ja teki kuolemaa. Öljytuikun kähisevä, savuinen liekki vuoroin häilyi
ja väipähteli, vuoroin tuijotti värähtämättä kohti nokista lakea.
Rahilla istui ukko, kainalosauvat vierellään, kirja polvillaan, päälaki
kaljuna kuin munankuori, vetisenharmaat silmät rengaspyöreinä ja
suupielissä ainainen, irvistävä myhäily.
»Ruumis», sanoo hän oudolla, inisevällä äänellä, »ruumis on toukan
ruoka, maan multa. Sen tuskan aika on hetkellinen, kun se ravistaa
tutisevaa sieluasi irti tomumajastaan. Mutta se sielu, sielu on
kallis kapine — kaksi valtaa, kuin kaksi kissankäpälää on varuillaan
ottaakseen sen hoteisiinsa... Katso, Pyhä Jumala veisi sen taivaan
ikuisiin iloihin ja vanha Rienaaja häkäisiin saleihinsa. Ja katso,
sinun sielusi on äkisti temmattu vaakalaudalle vaappumaan, hetkesi ovat
lyhyet. Ponnistele parannukseen aikasi, sillä sitten kun ruumiisi on
kylmä, on se myöhäistä; rukoile, että sielusi osaksi tulisi taivaan ilo
eikä helvetin tuli.»
Kuoleva ei kuule ukon puhetta. Hän houraa, ääntelee, oihkaa ja
täristelee jäseniään.
Seinäkellon järkkymättömällä naamalla viisarit lipuvat vain eteenpäin,
heiluri lerkkuu, ruskeasiipiset russakat lymyävät rattaitten rakoloissa.
Kuolemaa tekevä kierähtelee, että veri pursuilee ammottavasta haavasta
suolien seasta.
»Voi, helvetin tulet! Vettä, vettä!»
Ukko kopeloi suonikkain, vapisevin sormin vesikupin ja antaa sairaan
siemaista sitä kuivaan suuhunsa. On kuin se virvoittavana suihkuna
nousisi kuolevan huuruiseen päähän ja selvittäisi tajun sotkeutuneet
langat.
»Voi, paholainen, että sen piti täten käydä, että piti joutua mahalta
halkaistavaksi. Miksi minun _nyt_ pitää kuolla! Ei ollut vielä minun
vuoroni, ei ainakaan tällä lailla. Minulla piti vielä olla elonaikoja!
Kirottu...»
Sanatulva tyrehtyi niiskutukseen ukon kaataessa taasen vettä kuolevan
kurkkuun.
»Kuoltava se on kerran kuitenkin.» Ääni tulee sähähtäen ukon
hampaattomien, nysäksi kuluneitten ikenien lomitse. »Sama sille,
tapahtuipa tuo jotakuta vuotta ennemmin tai myöhemmin. Äläkä kiiku
kiinni maallisissa! Hetkesi ovat luetut. Humsis vain, niin ei ole enää
Hämä-Jöriä, sielu vain iankaikkisuudessa. Pyri siis vain parempiin,
valkaise sieluasi, että se Herralle kelpaisi, eikä joutuisi piinan
paikkaan!»
Hämä-Jöri huokuu raskaasti henkeä. Hänen kuumeen sumentamat aivonsa
ovat hetkisen kylmät ja selvät. »Vaan ei ole oikein kuolla näin
rutosti», sanoo hän käheällä, hinkuvalla, särähtelevällä äänellä.
»Olisi pitänyt lähettää hivuttava tauti nuolemaan, että olisi aikaa
uskoa ja elää jumalisesti. Ja mitä minä olin tehnyt, että piti kyyditä
iankaikkisuuteen maha halkaisemalla.? Juuri kun tein hyvää työtä, otin
kiinni murhamiestä.» Veri syöksähtää taas kuumana ryöppynä kuolevan
päähän, takoo ohimosuonissa, pullistaa silmiä ja saa hänet narskuvasti
puremaan leukaluunsa yhteen. »Voi, helvetin otsakivi», kiroaa hän oudon
räsähtävin äänin, kuin taitettaisiin poikki pärekimppua. »Miksi pitää
ihmisten mennä muuttelemaan Jumalan ja Mooseksen lakia! Jos se olisi
voimassa, niin siltä murhamieheltä halkaistaisiin maha, hypittäisiin
suolten päällä, että veri kattoon roiskuaisi. Ja hornan lieska, niin
pitää tehdäkin, että oikeus täyttyisi, vaikka menisi sielunikin pirun
pihtien rakoon.»
Hämä-Jöri houraa, heittelee käsivarsiaan ja kiroilee. Ukko istuu lepoen
kirjansa lehtiä, lukien lauseita hymisevin äänin ja kaataen taasen
ryypyn vettä loppua tekevän kuumeiseen suuhun.
Tuuli tohahti uunin sieraimessa, tuikun savuinen liekki häälähti,
varjojen mustat siivet väipähtelivät seinustoilla. Sairas puuskuttaa,
haavasta pursuilevat suolet värähtelevät; ja kuoleva mies tuijottaa
lasinkiiluvin silmin hymisevää, nyökkyvää, valkokalloista,
kainalosauvojaan kalisuttavaa ukkoa.
»Älä», sanoo hän, »älä kiroa mies, kun kuolet, älä vaikka houraisitkin
— sillä houriossa tulevat ilmi sinun sydämesi aivoitukset. Varo, ettet
seuraavassa tuokiossa ole helvetin lieskojen nuoleskeltavana, missä
kukaan ei virvoita kuivaa kitaasi vesitipalla! Huomaa, että tämän
yön varjot eivät ehdi kadota ennenkuin sielu, joka sinussa asuu, on
jättänyt tuon kurjan majan, jonka kärsimyksiä et kärsivällisesti kanna.
Onko tajusi selkeä, ymmärrätkö?»
»Lähtöhän tässä tulla taitaa», urahti Hämä-Jöri, — »hengen lähtö.»
»Niin, lähtösi on lähellä. Älä siis enää haudo turhia ajukopassasi
ja sydänkarsinassasi. Älä mieti kostoa. Kosto on Jumalan. Ja kohta
kiikutte sekä sinä että murhamies puntarissa, joka on prikulleen
osoittava teidän sydämenne köykäisyyden.»
»Vaan minkäs ajatuksille mahtaa», läähätti kuoleva mies katkonaisella
käheällä, sihahtelevalla äänellä. »Ajatus leimahtaa vain näkyviin tajun
seinämälle — kuin taivaalle monimuotoiset pilvikuvajaiset. Voitko niitä
haravoida pois? Kuva menee ja toinen tulee.»
»Kukas käskee älyn kuvajaisia katsella», sanoo ukko pää täristen ja
leuka jätisten. »Rukoile, rukoile, että Herra sinua armahtaisi!»
»Eikös hänellä ollut aikaa aamulla armahtaa, eikä antaa sen murhamiehen
puukon sattua minuun? Mihin hän oli silloin hukannut oikeuspuntarinsa,
kun päästi monimurhaajan karkuun ja pani minut kitumalla kuolemaan?
Taivaan valtias, siksi sinulta poikakin ristiinnaulittiin, kun et pidä
lukua oikeudesta! En minä tarvitse sinun armoasi.»
»Helvetissä olet, jos...»
Hämä-Jöri voihkaa ja kiroilee, ukko rukoilee ja huokailee.
Tuuli hengittää murheellisesti asumuksen ympärillä, seinäkello tikuttaa
tasaisesti, tuiju sihahtaa ja kähähtää; sen heikko, horjuva valo
lankeaa ukon liidunvalkoiseen päälakeen, jossa sinipunaiset suonet
vongertelevat kuin onkilierot, kirjan likaisenharmaille lehdille, ja
punaiseen luteeseen, joka on rähminyt esiin sen saranoista.
Ukko rukoilee. Hänen äänensä väreilee heikkona ja hymisevänä mustan
laipion ja leveitten lattiapalkkien välillä. Sitten se lakkaa; ukko
unohtuu miettimään. Aju punoo ja kehrää rihmojaan hänen laajan, kaljun
päälakensa takana.
»Kummallista! Taivaassa istuu isä Jumala, ja on kaiken valtias, ja
ympäri luurailee rienaaja ja virittää syöttejä ja kaivaa kuoppia.
Siitä sitä syntyy tolkuttomia, tutkimattomia elämän juoksuja. Kuten
tämäkin vainaja — tai, joka on melkein kuin vainaja. Mitä varten eli
hän elämänsä? Hakkasi joitakin sylimääriä halkoja ja avarsi peltosarkaa
joillakuilla ristikyynärillä. Ja sitten eräänä päivänä saa mahansa
halki yrittäessään — kun oli pelkäämätön mies — siepata kiinni
murhamiestä ja metsäroistoa. Siinä nyt makaa olkikasalla ja siihen
on loppuva. Liekö se säätty siellä ylhäällä, vai piruko siinä pisti
sormensa sekaan?»
Hämä-Jöri on sangen heikko, hän kai kohta kuolee. Tajun selkeyttä
ei ole enää hänen aivoissaan, mutta silti ukko saarnaa, kuin
vaimentaakseen jotakin vaanivaa, pilkallista silmää, joka odottaa
pimeydessä. Kuoleva mies nytkähtelee, voihkaa, räväyttää harhailevat
silmänsä selkoselälleen. Sitten hän korahtaa raskaasti, punertava
vaahto pursuu rakkuloina hänen suupielistään ja viimeinen huokuva
puhallus värähdyttää hänen rintaansa.
Tuuli huokailee uunin sieraimessa, kellon heiluri lerkkuu ja tuijun
kituva liekki repäisee yön synkeätä vaippaa. Ruumiin ääressä istuu
ukko, kädet ristissä, pää nyököllään, suupielissä ainainen irvistävä
myhäily, tuijottaen leveisiin lattiapalkkeihin.