Hiilakan sininen oli taivaan kumu, aurinko hehkui, helteinen ilma
ikäänkuin värisi, suhisi, kuten joku kesäinen valtias olisi pitkin,
näkymättömin sormin yritellyt soittaa sillä sävelen.
Nurmikoilla, vehreillä niityillä kaatui heinä väkevänä ja lemuavana,
kaatui, kuivui ja tungettiin kasoihin. Suuri oli siellä touhu!
Ruohon juuressa soitteli sirkka surunvoittoisesti; lieneekö sekin
sahannut sirisevin sahanlajein poikki makeanpunaisia apilannuppuja,
päivänkakkaran runkoa, harakankukkia, kirpeitä ja keltaisia, koko
kesäistä kasvikuntaa.
Mutta suuri talo seisoi jykevin, korkein seinin helle-hiljaisena.
Pääskyset, mustin, haarahelmatakein, punaisin leukalapuin, elivät vain
kiivasta elämää. Sata savimajaa oli niillä jyhkeän talon räystäitten
alla ja majoissa juuri päivänvalon nähneet jälkeläiset, paljaat, pienet
rääpisköt, olivat vailla ruokaa. Siksipä epälukuisten pääskysien
sakset leikkoivat ilmaa ja surma oli suuri iloisesti inisevien
sääskien, synkeästi pörisevien kärpästen ja kaiken ilmassa ahertavan
hyönteiskansan keskuudessa. Mutta takapihalla, lautakasoissa turisivat
ylettömästi paisuneet, kellanpuhuvat kärpäset huoletonna mässäten ja
nautiskellen. Onpa kuin niiden olisi hyvä elää maailmassa.
Ja täällä pihan liepeillä matalan, harmaan huoneen loukossa makasi
vaikerrellen vanha, keltainen ja kuivettunut, taudin kalvama
eukko. Tukahuttava on kuumuus, suuri on hiljaisuus, vanha eukko on
kuolemansairas. Hänen päänsä tärisee, laihat, ryppyiset jäsenet
värähtelevät. Mutta eipä ruumis liikahda, siinä ei ole voimaa. Kova,
kostea, ja likainenkin vuodevaate polttaa, syö ja kihelmöipi kuten
helvetin halstari. Eikä ole eukossa voimaa, että kierähtäisi ympäri
toiselle kyljelleen. Siksi on vuoteen kuuma väkevyys hautonut eukon
lihaiseen ruumiiseen haavoja, verestäviä, mätäneviä ja löyhkääviä,
joissa vonkertelee matoja, valkeita toukkia, jotka elävät lihavina ja
yltäkylläisinä. Eukon keltaisilla kasvoilla rypyt muodostavat kuin
salaperäisiä kirjoituksia, luut ponkottavat, hengitys pihahtelee,
sinertävät silmäluomet joskus lennähtävät auki ja oudosti välähtävät
tihruiset silmät. Koko hänen tajuntansa täyttää ääretön tuska ja
kipu, taudinhoure ja hätä. Elämä värisee vielä hänen hermoissaan,
jänteissään, vaaleissa veripisaroissaan, joissa mato ahnaana kylpee.
Aika lipuu, auringon pitkäsivuinen valoneliö lahoavilla lattiapalkeilla
venyy yhä kapeammaksi, kärpäset surisevat yksituumaisina sairaan
ympärillä etsiskellen paljaita jäseniä. Sittenpä askeleet narisevat,
saranat naukaisevat, ovi avautuu ja ummistuu. Hetkisen vain välähtää
sen rakosesta auringon valo, ruohon lemu, elävien turina, pääskysen
viserrys. Vaimoihminen liikuskelee lotisevalla lattialla, ja niinpä
kohennetaan päänalaista, jäseniä liikutellaan eri asemiin ja
valutetaanpa lusikalla vettä suuhun, tosin piisinpankolla lämminnyttä,
ytelää. Kyseleepä vielä, haluaisiko sairas ruokaa eli mitä haluaisi.
Mutta eipä ole tuolta mustanpuhuvasta suusta kuulunut enää älypuhetta
päiviin ja viikkoihin. Taisivathan nuo vuodevaatteetkin olla
virutettavia, sairas itsekin pestävä, kunhan tässä kerkiäisi. Ei ehdi
emäntä-ihminen parhaina luokopaivinä; yksin on kotona ja suuruksen on
jouduttava hetkelleen pöytään. Niinpä ovi narahtaa, vilahtaa kesäinen
ilma, kasvien haju, elävien äänet, ja askeleet etääntyvät.
Tomuhämärä tautihuone hehkuu kuumuutta, sairaan jäsenet värähtelevät,
hengitys pihisee, ähähtelee ja vaikeroi. Tuska, tuska täyttää
eukon elämänradan, tajunnan, koko ilmapiirin; eikä ole ketään ken
virvoittaisi, toisi lohdutusta.
Ulkopuolella hehkuu kesä. Jyhkeän talon asukkaat elävät omaa elämäänsä;
ähkyvät ja hikoilevat työn kimpussa, syövät ja nukkuvat. Kukapa
muistaisi vanhaa, lahoavaa muoria, jota tauti nuolee ja kaluaa vanhassa
huoneessa pihamaan liepeillä. Kuoltavahan kuolevan on, vanhan ja
aikansa eläneen kadottava. Eikö liene sama, syökö toukka puunrunkoa jo
silloin, kun se seisoo pystyssä, vaiko vasta sitten, kun se on murtunut
maahan. Kunhan vain syö, kunhan kulo katoaa kasvavan ja vihreän vesan
tieltä! Eikä kukaan sitä ajattelekaan. Eivätkö he ole aina nähneet
ruohon kulottuvan, männyn kalisevan luurangon kaatuvan, ihmisen
rapistuvan ja peittyvän maan multiin. Se on luonnon kulku! Onhan kesä,
onhan pöydässä suurusta syödä maha pullolleen, onhan pehmeiden vällyjen
alla öillä rasittuneen ruumiin hyvä levätä. Elävä on ja elää.
Mutta tautihuoneessa yksin ja unhoitettuna kituu loppuunsa vanha,
kellertävä eukko. Sitkeä on tuo kuivettunut ruumis ja tuska, tuska on
suuri.
Jolloinkin vuosikymmeniä sitten oli ilmestynyt ihmisen taimi matalaan,
likaiseen mökkiin surumielisen metsän liepeillä. Oli siellä entisiäkin
taimia, hieman jo varttuneita, ja tuli niitä yhä uusia. Kirvesvarresta,
kuokasta ja sihisevästä sahanlajista oli erään miehen määrä ottaa
ravinto itselleen ja näille kymmenkunnalle muulle. Ja oli sitä
tiukkunutkin, ellei nyt runsaasti, niin siksi, että henki pysyi ja voi
alkaa pitkä, yksitoikkoinen vaellus yli elämän raskaan valtatien.
Siellä hän sitten eli elämänsä ensimmäiset vuodet. Teuhattiinpa
talvella pirttipuurukassa, oli toisinaan vilu ja nälkäkin, ja äiti,
elämän ladulla kuivettunut, kiukkuinen akka, saattoi hutkia karankalla.
Mutta kesälläpä paistoi päivä leppeästi, oli leuto olla ja hiekka
lämmitti paljaita sääriä. Oli kuin olisi maailma ollut lempeä ja
hyvä, ja outo, surunvoittoinen raukeus, melkein kuin onnellinen hymy,
haamoittui eukon kasvoilla vielä vanhana päivänäkin, kun hän ne ajat
muisti.
Sittenpä hän joutui lapsenlikaksi harmaisiin taloihin, vihertävien
vainioitten keskelle. Niin alkoi hänen yksitoikkoinen elämänsä rata:
arki ja työ. Harmaat, myrtyneen näköiset isäntäväet hoputtivat työhön
hämärästä hämärään. Mutta olipa ruokaa, oli suurusta valkean, jyhkeän
pöydän päässä syödä maha täyteen.
Niin venyivät vuodet ja tämä ihmiseläjä oli jo vetreä, pyöreä piian
pullukka, jonka päivänpaahtaman ihon läpi kuulsivat punaiset veret. Hän
saattoi näyttää likimain onnelliselta ja nauraa kikattaa tolkuttoman
naurun, sillä nesteet kihisivät levottomasti nuoressa ruumiissa.
Saattoi silloin nousta mieleen ilo, riemu ja hurma, tunnultaan
kuin leivon liverrys, valoa helmeilevänä keskikesän sunnuntaina,
kun vanhat pihapihlajat kukkivat, lemusivat ja kukissa hörisivät
ampiaiset. Ollappa silloin viileässä iltailmassa yllä korean kirjava
karttuunimekko, kun pelimanni puhalsi pillistä kumman, hytkyttävän
lurituksen ja kuiva mäki kumisi tanssista. Tämän tyttöihmisen
päänupussa voi sietä ja vilahdella kuvitelma, että elämän ohdakkeisen
polun varrella odotti häntä ehkä oudon reheviä maisemia.
Ja oudosti huumasivat veriä syyskesän tummat yöt, kun pihlajien tertut
verestivät ja yökkö nahkasiivin lepatteli hämäryydessä. Avarassa,
hämärässä pirtissä kävi tanssi, viinoja maistellut soittaja-ukko,
korkein otsin ja synkein silmin, resotti loukossa selkä seinää vasten
ja juoksutti säveltä villiä, riemuahihkuvaa tai oudon kaihoilevaa. Ja
niin veret vetivät, kuten ne eläviä vetävät, kukkia kedolla, puita,
joissa mahla kuhisee, ja ihmisenlapsia, joita sama kiihko kietoo.
laajin, suvun on jatkuttava, vereksien vesojen putkahdeltava ilmoille.
* * * * *
Taasen asui tämä ihminen metsän helmuksissa harmaassa tönössä ja
taasen oli erään miehen hankittava leipä laumalle likaisia pirpanoita.
Ei ollut hän enää pyöreä piian lyllykkä; oli liha poskista pudonnut
ja kasvoihin köyhyys, huolet ja murhe langettaneet varjonsa. Eikä
viheliäisinkään ilon kitupiikki lepattanut elämän synkeydessä, vaikka
olisikin päivä hymyillyt ja tuomen tertut tuoksuneet. Vaivoin heltisi
leipää, että henki pysyi, aika matoi eteenpäin ja entinen piian
lyllykkä alkoi olla iällinen akka. Katosi lapsilaumakin sitä mukaa kuin
kynnelle kykeni maailman avaralle rannalle; pari, kolme niistä oli
kuollut pieninä, ruuan ja hoidonkin puutteesta olivat taitaneet kuolla
surkeina, nimettöminä lihamöhkäleinä. Mitä varten he olivat ensinkään!
Mutta toisekseen: mitä varten nuo toisetkaan, eloon jääneet? Joku
heistä oli synkeä kulkusälli, teki töitä silloin kun ei muu auttanut,
löi korttia ja joi. Yksi oli joutunut Amerikan puoleen, jossa ovat
vainiot viljavat ja hengen elanto helppo, jossa pahimmastakin jätkästä
tehdään ikäänkuin herra.
Sielläpä he viittovat kaikki, missä lienevätkään, ja harmaa mökki on
tunnultaan kuin variksien hyljätty, risuinen maja hymisevän petäjän
latvassa, itkeskelevän syystaivaan alla... Kuolipa sitten torpanmies,
huonorintainen ukko, ja vanhentunut eukko häätyi mökistä pois taloisiin
kyliin toimittelemaan palkkatöitä. Niin valui hänen elämänsä uran
loppuosa: työtä karjapihoilla, läävissä, sekä pirteissä hyrisevän rukin
ääressä. Eikä ollut enää toiveita tulevista ajoista, ei veri levotonna
viekotellut, kuten ennen palkkapiikana samoilla tanhuvilla. Kaikki
entinen oli mennyt.
Mutta kun eukon raihnaisesta ruumiista ei ollut enää työhön, joutui hän
huudolle. Kulki talosta taloon, loukosta loukkoon. Sitten kaatoi tauti
hänet vuoteeseen, kun ulkona hehkui kesä, linnut ja itikat iloitsivat.
Ei ole sanomista, etteikö eukkoa hoidettaisi. On pestykin monet kerrat
ja ruokaa saisi mitä hyvänsä, vaikkapa viilipiimää ja voita — tosin
sitä ei kulukaan monta murua. Onpa emäntä istua nököttänytkin vuoteen
ääressä jonkun hetken, kun on vain ennättänyt.
* * * * *
Oli aamu, niitetyt sänget kasteessa, ja auringon verestävä silmä
kurkisteli metsän sahareunan takaa. Sinä aamuna eukko tavattiin
liikkumattomana ja hiljaisena käpöttämässä vuoteestaan. Hänen
keltaiset, kurttuiset kasvonsa olivat ikäänkuin kokoon kopristuneet,
silmät hieman raollaan, kuten hän olisi tarkasti tirkistellyt, toinen
suupieli virnottaen auki, aivankuin olisi hän oudosti hymyillyt.
Kinnas kädessä nosteltiin hänet arkkuun, sillä lihakset pyrkivät
lonkahtelemaan irti, niin tarkoin oli tauti ja tuska hautonut tuon
ruumiin.
Hiilakan, helteisen taivaan alla uuvuttavassa kuumuudessa lapioi
hauturi soraa arkun päälle; ja vieressä istui vainajan poika,
reissumies, synkein silmin, tumma otsatukia hurrin harrin.
Itsepintaisen otsan alla liikkuvat usvaisina ja hämärinä mietteet
maailman menosta, kun somero rämisee ja jokin lintu visertää
särähtelevin äänin.
Miksi piti tämän eukon harmaan, seivässuoran elämän loppua tulisiin
tuskiin? Mitä oli hän tehnyt, että piti toukkia ruokkia hänen
ruumiillaan silloin, kun se ruumis vielä eli, kun hermot värisivät
tuskasta. Oliko hän tehnyt huonoja töitä tai ajatellut kapinoivia,
syntisiä aatoksia?
Mitä hän mietti, toivoi? Ei muuta kuin pirtin hiostavaa lämmintä, mahan
täyteen leipää; siitti, synnytti ja kasvatti miten voi puolentusinaa
lapsia. Parempi olisi tämän jätkämiehen mielestä, ettei hän olisi
ikäpäivänä elämän valoa nähnyt, sillä ei ole hyvä elää maailmassa,
missä on iloja vähän. Miksi hän kuitenkaan äitiään syyttäisi; se on
veren veto, luonnonpakko, minkäs mahtaa.
Niin, miksi eukolle, kuten monille muillekin, annettiin vain
täysinäiset kahmalot vaivaa, yksitoikkoisuutta ja tuskaa, miksi
pirautettiin onnea ja iloa ikäänkuin lusikankärjellä, tai ei ollenkaan?
Ja miksi muutamille annetaan vain iloa, herkullisuutta ja hekumaa ja
heidän päivänsä lopetetaan kivutta.
Myrtynyt, katkera jätkä miettii astellessaan valtatien soivaa
somerikkoa, miettii täynnä epäilystä ja tuskaa, että ei ole oikeutta
maailmassa. Mitään oikeuspuntaria ei taivaitten reunalla ole, kaikki
sattuu kuten sattuu.
Mutta siellä missä se vanha, keltainen eukkokin oli elänyt
surumielisten metsien keskellä, taloissa ja tölleissä istuskelee ukkoja
ja akkoja sunnuntaisin, kun kesäilma lemuaa, lukien vanhoista kirjoista
ja hautoen päänupuissaan, kuinka oikeus sittenkin asuu siintävässä
ylhäisyydessä. Kerran ovat kaikkien kuolleitten tutisevat sielut
tuomiolla, vaaka viippuu, teot todistavat, tapahtuu mikä oikeus ja
kohtuus on; maisen elämän onnet tai onnettomuudet tasoittaa helvetin
paahde ja taivaan ikuinen ilo.