Merkulov ei mielellään luonut katsettaan maahan ja koko pääsiäisviikon
kuluessa piti hän päänsä vähän taaksepäin nojautuneena ja katseli
ylöspäin. Ja koko viikon oli hän raittiina, soitti joka päivä
puolipäiväjumalanpalveluksesta aina iltajumalanpalvelukseen saakka
Vasilij Suuren kellotornissa ja iltasella istui hän kellonsoittaja
Semjonin luona eli käyskenteli kymmenen virstaa kaupungin ulkopuolella
ja palasi kotiinsa vasta yöllä.
Kolmantena viikonpäivänä, vähä ennen iltajumalanpalvelusta, tuli Semjon
kirkontorniin. Merkulov levähti väsyneenä ja kyttyräselkäinen räätäli
Snigir soitti sekasotkuisesti ja ikäänkuin pakosta, saaden kellosta
ainoastaan epäselviä ja vapisevia ääniä.
— Päästähän! — sanoi Semjon. Ujosti hymyillen jätti räätäli nuoran irti
ja astui sivullepäin pannen kätensä selän taakse kyttyrän alle.
— Kuulehan, kummi, minä sinulle näytän, miten tulee soittaa — kääntyi
kellonsoittaja Merkulovin puoleen. — Ei teidän tapaanne!
— Noh, annas kuulla! — virkkoi Merkulov ylpeästi.
Semjon kokosi sormiensa väliin pienten kellojen nuorat, asetti jalkansa
laudalle, mikä pani koskimaisen kellon liikkeeseen ja sanoi käskeväsi
kyttyräselkäiselle:
— Anna mennä, soita harvaan ja vahvasti. Tunnollisesti.
Heikko räätäli, hymyillen ja kalpeana ponnistuksista, heilutti vielä
jäykkää kellonkieltä, kun Semjonin käsissä jo hieno- ja pehmeä-ääniset
pikkukellot alkoivat soida. Ne ikäänkuin nauroivat, kuin lapset
juoksivat nopeasti, pyörivät ja hajaantuivat ja yhdessä niiden kanssa
nauroi lämmin ilma, vanha kellotorni hymyili ja Merkulovinkin kuiviin
kasvoihin tuli hymy. Taivaan kirkasta iloa henki sointuvista äänistä
ja yhtyen niiden heleihin ääniin, kuin aikaihminen leikkiviin lapsiin,
myönsi keskimäkien kello pehmeällä barytoonilla:
— Jaa! Jaa! Jaa!
— Niin lystiä! Niin lystiä! — helisivät lapset.
— Jaa! Jaa! Jaa! — myönsi kello hyväsydämisesti.
Ja niin kaunista se oli, niin vilpitöntä ja valoisaa, että Merkulov
ihastuksissaan löi käsillään lanteisiinsa ja hänen nauruun
tottumattomat kasvonsa muuttuivat kummalliseksi ryppymykkyräksi, minkä
keskelle mustat levottomat silmänsä aivan katosivat. Semjon heitti
häneen utelevan katseen ja varmasti, ankaralla ja eriskummallisen
kylmällä kasvonilmeellä, heitti hän ilmaan semmoisen kirkkaan lyhteen
ilosia ja sointuvia ääniä, että heikon räätälin kyttyrää pitkin kävi
kylmä väristys ja kaksi ohikulkijaa seisahtui alhaalla torilla ja
katsoi ylös. Ja suuri kello, jota ei enää pakotettu antamaan raivoisia
tuskallisia ääniä, levähti syvillä ja tasaisilla soinnilla, jotka
juhlallisesti liitelivät siniseen loistavaan avaruuteen. Ja näin ne
puhuivat, nuo iloiset kellot:
— Katso ihanaa maata! Se iloitsee kuin äiti ja auringon loistossa
riemuitsevat kaikki sen synnyttämät. Yli kaukaisten ketojen lentävät
meidän äänemme korkeudessa ja leivo pilvissä vastaa niille ja maassa
kiiltävät purot. Kuuletko niiden kristallikirkasta soittoa? Rajoja,
rotkoja pitkin ne virtaavat ja raivaavat tiensä lumen alla ja kiitävät
koskina jokeen. Katso, muutamat niistä ovat pienet ja elämänsä on
lyhyt, kummusta kuoppaan vain, ujosti ja lempeästi ne lorisevat ja
paljon puhdasta iloa on niiden suloisessa lirinässä. Kas toiset
taas rotkoja pitkin riehuten rientävät, pohjastaan saven keltaisen
kohottavat, mustan lumen pois uurtavat ja kantavat sen pirstaleet
vapaan virran avaruuteen. Voimakkaina ja raivoisan rohkeina niiden
äänet raikuvat ja vapautetun maan riemulaululla ne toinen toistaan
tervehtävät. Katso maata, ihana kuin nuori äiti on se, ja auringon
loistossa iloitsevat kaikki sen synnyttämät. Kuuletko, kuinka vihreä
ruoho kasvaa ja silmikot puhkeavat? Siinä on elämän totuus!
Semjon lopetti. Hengästynyt kyttyräselkä painoi luiset pitkät sormensa
rintaansa vasten ja hymyili, alhaalle kokoontui kansaa ja katsoi ylös;
— ja voittoisesti heilahuttaen punasta partaansa kääntyi kellonsoittaja
Merkulovin puoleen. Tämä seisoi kelloista poispäin kääntyneenä,
järkähtämättömässä ja ylpeässä asennossa, ja katsoi ylöspäin Semjonin
pään yli.
— Kas, sillä lailla me soitamme, — sanoi Semjon.
— Reippaastiko, vai mitä, kummi?
Merkulov pureskeli huuliaan, loi silmäyksen kelloihin, parruihin,
joissa ne riippuivat, katsahti ylönkatseellisesti kyttyräselkään ja
vastasi:
— Tiettyhän se on, että te olette mestari, Semjon Saveljitsh. Mutta,
kuitenkin — teillä ei ole oikeata ääntä.
— Vaan sinulla on, — naurahti Semjon suosiollisesti. — Aivan kuin akka
löisi kepillä halkinaiseen malmipataan! Muka!
Iltajumalanpalveluksen jälkeen Merkulov ei mennyt kotiinsa, vaan jäi
kellonsoittajan luokse.
Semjon ryyppäsi viinaa, jota Merkulov käsittämättömästä
velvollisuustunteesta osti hänelle joka päivä, joi sitten kotona
teetä ja kun aurinko jo laskeutui mailleen, kutsui hän äänettömän
vieraansa istumaan penkille. Valkean kellotornin yläosa hohti vielä
keväisen iltaruskon kullassa, mutta alhaalla laskeutui jo läpikuultavia
varjoja ja kiviseinistä puhalteli yön kylmyyttä. Molemmat olivat
ääneti, molemmat polttivat ja seurasivat silmillään tupakan savua; ja
tuo sininen lemuava savu aaltoili hitaasti, häipyi ja esiintoi vielä
räikeämmin kevätilman raittiuden ja tuoksun. Semjon ei pitänyt pitkästä
vaitiolosta, hänestä alkoi tuntua ikävältä ja hän alkoi veltosti,
sana sanalta, kertoa palveluksestaan kirkossa, vahakynttiläpätkistä
ja kirkonisännästä, kauppias Ardunovista. Kelloista ja soittamisesta
hän ei puhunut mitään. Merkulov, yhä tuntien, että takanansa oli tuo
äänetön salaperäinen kirkontorni, odotti levottomasti hetkeä, jolloin
Semjon alkaa puhua siitä todellisesta, josta tulee puhua. Ja voimatta
kauvemmin odottaa, keskeytti hän kellonsoittajan puheen.
— Te soitatte hyvästi, Semjon Saveljitsh.
Kun Merkulov puhui hänen kanssaan maallisesta ja jostakin tavallisesta,
sanoi hän hänelle »sinä» ja »Semjon», mutta kun puhe oli kellojen
soitosta ja kelloista, siirtyi hän »te»'hen ja nimitti häntä isän nimen
mukaan.
— Soitan kyllä, se on varma, — myönsi Semjon. — Mutta, totta sanoen, se
onkin taitoa.
— Ei sitä ole jokaiselle annettu.
— Se on tietty, ettei jokaiselle, — myönsi taas kellonsoittaja. —
Tarvitaan hyvä korvakin sen käsittämiseen. Muuten pääsee niistä
semmoinen häly, että voi veikkoset!
Merkulov oli ääneti.
— Mutta, suokaa anteeksi, mutta kuitenkaan teillä ei ole sitä oikeata —
huomautti hän.
— Sointiako?
— Niin, sointia.
Semjon hymyili. Hän ei paljon ajatellut sitä, miten hän soitti, mutta
tiesi ihmisten puheista, että soittonsa oli hyvä ja iloinen, tiesi
senkin, että tuntee iloa sydämessään tarttuessaan kellon nuoraan.
— Isä Andrej sanoo: kun sinä — sanoo hän — soitat, niin lasit tanssivat
pöydälläni.
— Mutta sielu? kysyi Merkulov.
— Sieluko?
— Esimerkiksi, minulla on tytär, Maarja, Maarja Vasiljevna. Miehensä
rääkkäsi häntä kauheasti... Niinkö se on jätettävä?
Mutta Semjonia ei haluttanut kuulla ikävää juttua Maarjasta, ja
hän alkoi viheltää hiljaan kohottaen ylöspäin punasta partaansa ja
silmäili taivasta, josta päivä ei vielä ollut loppunut ja josta
pian hopeanhohtoiset tähdet alkoivat syttyä. Merkulovkin vaikeni ja
istui kauan vihaisesti pureskellen huuliaan. Sitten kasvonsa kävivät
iloisemmiksi ja hän virkkoi:
— Mutta hauskaa on soittaa aamulla varhain, kun kaikki vielä nukkuvat,
paukahuttaa niin, että he kaikki hypähtävät vuoteiltaan.
Semjon lakkasi viheltämästä ja yhä silmäillen taivasta, kysyi hän
välinpitämättömästi:
— Kuuletko sinä sitten, kun aamujumalanpalvelukseen soitetaan?
— En kuule.
— Sepä se! Eikä sitä kukaan kuule.
Merkulov tahtoi väittää vastaan, mutta katsottuaan Semjoniin ja hänen
punaiseen partaansa, mikä välinpitämättömästi törrötti ylöspäin, sanoi
hän kylmästi!
— Jää hyvästi.
Kun Merkulov oli astunut tullisalvan toiselle puolelle, alkoi jo pimetä
maantiellä ja tähdet, jotka ensin olivat suuret ja kirkkaat kuin
hopeaiset viisikopeekat, tulivat teräviksi ja heleiksi ja ikäänkuin
katsoivat maahan. Astuttuaan noin kaksi virstaa, istahti hän pyöreälle
virstakivelle, ja vaipui raskaisiin mietteisiin — ajatuksetta, sanatta,
syviin ja kummallisiin mietteisiin, jotka kahlehtivat ihmisen kuin
raskas uni. Hän huokaili syvästi eikä kuullut omia huokauksiaan; otti
esiin tupakkaa, laittoi paperossin ja poltti, eikä huomannut sitä.
Unisesti täristen ajoivat rattaat ohitse, kummankin puolen maantietä
pimeällä kedolla lorisivat purot uinaillen, leväten yön kylmyydessä
kiireellisestä päivätyöstään; mutta ei hän nähnyt rattaita eikä kuullut
purojen lorinaa. Ja kun hän nousi seisoalleen ja katsoi kummastellen
ympärilleen tietämättä, miten hän oli tänne joutunut, oli hänen
sielussaan eräs vaikea, selittämätön työ suoritettu ja hän tunsi
helpoitusta ja iloa sydämessään.
»Senjka on tolvana, vaikka onkin Saveljitsh», ajatteli hän
pilkallisesti, astuen reippaasti kaupunkiin päin jäykillä jaloillaan.
Hän muisti kuinka tuo suuri kirkonkello oli tänään vaikeroinut hänen
käsissään ja ikäänkuin repinyt pahaisiksi sinistä avaruutta palavalla
avuksi huudollaan — ja hänestä oli niin hauskaa, ettei hän voinut
pidättää itseään, vaan naurahti yksinäisen kuivaa naurua, joka kuului
kummalliselta keskellä yötä. Se oli tässä, se oli hänessä ja hänen
ympärillään ja kaikki, mikä oli ollut sitä ennen — poistui johonkin,
eikä sitä enää ole eikä siitä enää tarvitse ajatella. Ja niin valoisaa
oli hänen päässään kuin kirkossa pääsiäisenä, jolloin jokaisella on
kädessään palava vahakynttilä.
— Senjka tolvana! — toisti hän ääneen ja naurahti taas.
Lauantaina Merkulov soitti viimeisen kerran ja kun Semjon melkein
väkisin otti häneltä nuoran, oli hän kalpea väsymyksestä ja
mielenliikutuksesta ja polvensa vapisivat.
— Odota, älä vielä! — pyysi hän ajattelematta kellonsoittajaa, joka
varovaisesti kahdella sormellaan kosketti hänen olkapäähänsä. — Minun
tulee vielä soittaa. Kerran vain! Sillä niin pitää.
Kellonsoittaja työkkäsi ääneti hänet pois ja Merkulov jätti
kaihomielisellä silmäyksellä hyvästit kirkonkellolle ja lähti pois.
Mutta sunnuntaiaamuna heräsi hän iloisena ja reippaana, eikä voinut
kauaan aikaan käsittää, ettei hänen ollut mihinkään mentävä. Kuin
ihminen, joka kauan on matkustanut, jolla matkalla on ollut paljon
seikkailua, katseli hän uteliaasti ja suopeasti vinoja seiniä ja mustaa
kattoa, — eikä löytänyt niissä sitä, jota hän etsi. Sitten meni hän
pajaan, kosketti sormellaan kylmää tuhkaa ahjossa, sylkäsi ja katsoi
miten sylkensä kiertyi palloksi pehmeässä tuhassa. Sitten meni hän ja
koetteli pylväitä; eräs niistä heilui. Niin hän kuljeskeli koko aamun
tuvasta pajaan, käveli kauan kuihtuneessa pienessä puutarhassaan, jossa
paljaat ja kuivuneet vadelmavarret hyljättynä seisoa törröttivät,
ja kävi Strelitskissä katsomassa, miten kaksi seuruetta juopuneita
strelitskiläisiä tappeli harmonikasta.
Mutta kello kahden aikana, kun hän toimettomana ollessaan pani maata,
heräsi hän naisen kirunnasta ja hänen peljästyneiden silmiensä
eteen ilmestyivät Maarjan veriset ja kauheat kasvot. Hän läähätti,
repi vaatteensa, joita miehensä jo oli repinyt, palaisiksi ja pyöri
mieletönnä ympäri tupaa, törmäten nurkkia vasten. Hän ei voinut enää
huutaa, ainoastaan kurjasti vinkua, josta tuskin oli mahdollista mitään
ymmärtää.
— Voi, hän tappoi!
Merkulov pyöri hänen jälessään ympäri huonetta, mutta ei voinut saada
häntä kiinni: hänen päänsä oli lyöty rikki, hän ei ymmärtänyt enää
mitään ja raappi kynsillään raivoisassa kauhussaan, ja ulvoi. Vasen
silmänsä oli rikkipoljettu saappaan korolla.
Illalla oli Merkulov juovuksissa, tappeli vävynsä Taraskan kanssa ja
molemmat vietiin poliisivankilaan. Siellä heidät heitettiin likaiselle
asfalttilattialle ja he vaipuivat juopuneen kuolonkaltaiseen uneen
vieretysten, kuin ystävät, ja unessa he kiristivät hampaitaan ja
hengittivät toinen toistansa kohti palavan viinan kuumaa löyhkää.