Tavallisina päivinä, pyhinä ja arkipäivinä, ovat kirkon kellotornin
ovet suljettuina eikä sinne päästetä ketään, mutta pääsiäisenä
ovet ovat auki koko viikon ajan ja jokainen saattaa mennä sinne
ja soittaa minkä haluaa — puolipäiväjumalanpalveluksesta aina
iltajumalanpalvelukseen asti. Vasilij Suuren valkeassa kellotornissa,
jonka seurakuntaan Strelitskin esikaupunki kuului, tungettelihe näinä
päivinä paljon joutilasta juhlapukuista väkeä: muutamat tulivat
katsomaan kaupunkia ylhäältä tornista, seisoivat huojuvien käsipuitten
nojassa ja pureskelivat siemeniä liepeensä alta, ettei vartija toruisi;
toiset soittivat kelloja huvikseen, mutta väsyivät pian ja antoivat
nuoran muille — ja ainoastaan Merkulovin mielestä juhlakellojen soitto
ei ollut huvia eikä naurua, vaan niin vakavaa tehtävää, että siihen
tuli panna koko sielunsa. Niinkuin kaikilla muilla, oli hänelläkin
hauskan näköinen juhlapuku: punainen paita ja uudet kiiltävät saappaat
jalassa, mutta hänen kasvonsa harvahapsisine partoineen ja hampaaton
suunsa olivat Suuren paaston mukaisesti synkkinä ja suljettuina. Hän
ei käsittänyt, miten kellotornissa saattaa nauraa, katsoi ankarasti
hampaitaan paljastaviin strelitskiläisiin ja poikiin, jotka telmivät,
sylkivät alas kumartuen käsipuitten yli ja kiipesivät tikapuita pitkin
kuin apinat, ja hän ajoi heidät usein pois tornista ja repi heitä
korvistakin.
Kaikkein ensimäisenä tuli hän torniin, kun puolipäiväjumalanpalvelusta
vielä toimitettiin kirkossa eikä vielä saanut soittaa. Kun hän astui
tornin matalasta holvatusta ovesta sisään ja äkkiä joutui kivisten
ylöskäytävien pimeyteen ja kylmyyteen, tunsi hän olevansa erotettuna
kaikesta, mikä muodosti hänen elämänsä, ja valmiina vastaanottamaan
jotain suurta, riemuista ja salaista, jota ei voi sanoin selittää.
Vinoon painetuilla särkyneillä portailla oli sitä syvää hiljaisuutta,
joka keräytyy satojen vuosien kuluessa ja pimeistä hämähäkin
verkoilla peitetyistä nurkista, haljenneista tiilikivistä, mustista
salaperäisistä aukoista kurkisteli jotain vanhaa, harmaata ja vakavan
miettivää. Pelottavalta kuului askelten narina ja Merkulov astui
varovasti ja kunnioittavasti ja levähteli kohteliaasti käännesilloilla,
vaikkei ollutkaan väsynyt. Päästyään ylös loi hän vakavan katseen
ympärilleen, kuin kirkossa, pyyhkäsi otsaansa liinalla ja katseli
pelolla — tuon häntä odottavan äärettömän autuaallisuuden edessä —
suurta rauhallista kelloa. Toisista, pienistä kelloista hän ei paljon
välittänyt. Ja tuossa, korkeudessa, oli hiljaista, vienon keväisen
ilman ja heleän sinisellä taivaalla liitelevien valkoisten pilvien
eloisaa hiljaisuutta. Käännesillan laidalla, käsipuitten toisella
puolella, jossa rautalevyt olivat valkealla linnunlannalla peitetyt,
kävelivät ja kuhertelivat kyyhkyset ja niiden hellä lemmenkuherrus
oli äänekkäämpi ja kuului selvemmin kuin kaikki ne erilaiset,
ikävystyttävät äänet, mitkä syntyivät ja matelivat maassa kykenemättä
kohoamaan taivasta kohti.
Puolipäivän jumalanpalvelus loppui. Ikäänkuin takajaloilleen pystyyn
nousseet muurahaiset, hajaantuivat seurakuntalaiset pitkin katuja ja
meluavana joukkona, kopisten tikapuitten puisilla astuimilla, kuin
pianon koskettimilla, juoksivat iloiset strelitskiläiset ylös torniin,
ajoivat melullaan arat kyyhkyset pois ja joku heistä tarttui suuren
rauhallisen kellon nuoraan. Heidän jälessään astui kellonsoittaja
Semjon, kiirehtimättä ja levollisesti, kuin tottunut ihminen;
hänkin oli puettuna punaiseen paitaan ja haiskahti vähän viinalta,
niinkuin muutkin strelitskiläiset, ja punaiset kasvonsa, tuuheina
heleänpunaisine partoineen, hymyilivät suosiollisesti. Hän iski silmää
Merkuloville ja lausui:
— Noh, kummi, soitetaanko?
— Soittakaa te, — vastasi Merkulov synkästi ja astui tyytymättömänä
syrjään huuliaan pureskellen: hänen kurkkunsa kuivui levottomuudesta
ja selkäänsä pisteli. Muutamat strelitskiläiset hellittivät jo
nuoran käsistään ja lähtivät pois hieroen karkeita kämmeniään, ja
Semjonkin lähti. Silloin Merkulov päättäväisesti työkkäsi pois
erään strelitskiläisen ja tarttui nuoraan. Hän pelkäsi ilmaista
levottomuuttaan, mutta kätensä vapisivat ja huulensa liikkuivat
hillitsemättömästi, mutta suuri levollinen kello katsoi miettivästi
häneen kauhean suurella aukollaan ja odotti kärsivällisesti. Ja
verkalleen raskas rautainen kieli alkoi heilua. Se antoi perään
mahtavalla ja sujuvalla hitaisuudella, se lähestyi yhä lähemmäksi
kiiltävää reunaa, kosketti jo melkein siihen ja keveä kumahdus kajahti
jo sen vaskiruumiista. Mutta sen jälkeen kuului lyönti, ensimäinen,
arka, irtitempautunut lyönti, joka kuului epäröivältä ja heikolta,
kummallisesti rukoillen armoa ja anteeksi antamusta. Ja heti sen
jälkeen — toinen, voimallinen ja kumea lyönti tärisytti avaruutta ja
pani kivisen kellotornin vapisemaan; ja sen ääni ei vielä ehtinyt
häipyä, kun jo uusi sujuvasti seurasi sitä. Ja niin ne seurasivat
toinen toistaan, avarina ja vapaina, kuin rautaan puetut urhot, joita
kauan oli pidetty joutilaina väijyksissä, mutta nyt olivat rientäneet
ulos tappeluun ja hirmumyrskynä kiitivät väistyvän vihollisen kimppuun.
Mutta Merkulov rypisti tyytymättömänä kulmakarvojaan, mahtavissa ja
avarissa soinnuissa kuuli hän kylmän ja kovan vasken ääntä, eikä niissä
ollut sitä, jota hänen kauvan odottava, palavasti janoova sydämmensä
kaipasi. Ja yhä voimakkaammin veti hän kellon nuorasta.
Muut strelitskilaiset tarttuivat toisten kellojen nuoriin ja alottivat
eriäänistä, kirjavaa soittoa, joka oli heidän punaisten, sinisten ja
keltaisten paitojensa kaltainen ja tarkkakuuloinen kellonsoittaja
Semjon kuuli kaukaa heidän melunsa. Hän kulki papin kanssa ympäri
Strelitskia pääsiäisvirsiä veisaamassa, oli hiukan päissään ja hyvällä
tuulella ja pudisti ivallisesti päätänsä kuullessaan epäsointuvaa ja
ikäänkuin juopunutta soittoa.
— Kas sitä, kuinka he puhaltavat! Kissojen häitä viettävät! — sanoi
hän virrenlukijalle, joka oli aivan punainen nopeasta astunnosta ja
juomista.
Merkulov ei kuullut eikä huomannut tuota raakaa epäsointua, josta
Semjon kaukana antoi lausuntonsa. Hän oli kokonaan antautunut
taisteluun vaskisen hirviön kanssa ja hakkasi sitä yhä raivokkaammin
mustiin kylkiin, — ja tapahtui niin, että tuskanhuuto, ihmissydämmen
tuskanhuuto kaikui hengettömän vasken äänessä ja vavahtaen lensi
siniseen säteilevään avaruuteen. Merkulov kuuli tuon huudon ja raju
riemu täytti hänen sielunsa. — Ahaa! — mörisi hän kiristettyjen
hampaittensa välitse.
— Ahaa!
Ja uusi mielettömän surullinen ääni, tuskaa täynnä, kuin meri on vettä
täynnä, tulinen ja kauhistuttava kuin totuus — uusi ihmissydämmen
tuskanhuuto! Aivan kuin kauhistuneena ihmisen voimasta, joka pakotti
sen hengetöntä ruumista puhumaan ihmiskielellä — vapisi jättiläiskello
alhaalta aivan ylös asti ja itki nöyrästi hänelle tuntemattomasta
ihmissurusta ja kohotti taivaaseen voimakkaita rukouksia ja uhkauksia.
Ja ilomieliset strelitskiläisetkin kävivät vakaviksi tietämättä miksi,
heittivät pois iloisesti kilahtelevien kilikilikellojensa nuorat ja
kuuntelivat synkkämielisinä ja pahoillaan heille itselleen tajuttomassa
surumielisyydessään, suuren kellon rajua kiljuntaa ja katselivat
raivostunutta seppää. Veri nousi hänen kasvoihinsa, levottomaksi
käynyt, värisevä ilma kohotti harvat, hiussuortuvat hänen päässänsä, ja
hänen vahvoissa moukaroitsija-kourissaan liikkui raskas rautakieli kuin
höyhen.
Yhä tuskallisiin miksi ja valittavimmiksi kävivät kuuliaisen kellon
vaikeroimiset. Merkulov soitti käsillään, soitti sydämmellääu, joka
suonenvedontapaisesti ja tiheään löi hänen rinnassaan; soitti surun
murtaman ihmissydämmen tuskalla ja murheella, sydämmen, joka on yksin
ja kaikkien unohtama. Hän soitti koko elämällään ja koko elämästään
soitti hän — ja yhä raivoisemmin ja vaativammin löi hän raudalla
vaskisiin kylkiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut herättää jonkun, joka
on tuolla tuntemattomassa sinisessä kaukaisuudessa ja nukkuu heräämättä
eikä kuule miten maa itkee ja huokaa.
— Vastaa, sinä tuntematon! — kumisi ponnistaen kaiken voimansa
vapiseva kello. — Vastaa, sinä voimallinen ja sääliväinen! Katso
ihanaa maata! Se on surussaan, kuin leski ja lapsensa, nälkäiset
ja loukatut, itkevät. Joka päivä nousee aurinko yli maan ja kulkee
piirinsä riemulla, mutta koko sen suuri valo ei voi saada sitä suurta
pimeyttä häipymään, joka täyttää kärsivän ihmissydämen. Kadonnut on
elämän totuus ja valheeseen tukehtuvat lapset ihanan maan! Vastaa, sinä
tuntematon! Vastaa, sinä mahtava ja laupias!
Sepän käsiä ei väsytä. Yhä lujemmin ja lujemmin lyöpi hän kellon mustia
kylkiä, ja myrskyisesi itkeä voivottaa helisevä vaski:
— Oi, vastaa!
Strelitskiläiset ovat vaipuneet mietteisiin eivätkä katsahda toinen
toiseensa. Eräs heistä käänsi takkinsa liepeen ottaakseen esiin
tupakkaa ja jäikin sitten liikkumattomaksi: suu selällään ja silmillään
seuraten pelvolla ja toivolla raskaasti edestakaisin liehuvaa
rautakieltä, mutta kapea paperossia varten valmistettu paperiliuska
rapisi tuulessa. Toinen heistä nojautuu puisia käsipuita vastaan,
katsoo alas, mutta ei näe mitään, ei litteitä, aivan kuin maassa
makaavia kattoja, ei auringossa kiiltävää jokea. Jotakin tuttua kuulee
hän kellon vaikeroivassa äänessä, tuttua ja surullista: noin hänen
äitinsä itki, niin itki hän itsekin ja nytkin hän tahtoisi itkeä.
— Oi, vastaa! Vastaa!
Aivan Strelitskin esikaupungin päässä kulkien kuuntelee Semjon kellon
soittoa. Hän kallistaa päänsä sivulle ja pudistaa sitä tyytymättömänä.
Sitten kiirehtää hän isä Andrein luo ja sanoo hänelle: — Isä, kuulkaa,
isä! Kellossa on halkeama. Johan sen sanoin teille aikoja sitten, mutta
te ette usko. Kuulkaa nyt!
Ja päätänsä kallistaen kuuntelevat he, mutta iloinen aurinko loistaa
heille suoraan silmiin ja tulisena kiiltää papin rinnalla risti.