Kuuralla ja jääneulasilla peitettyjen akkunaruutujen läpi tunkeutuivat
talviauringon aamusäteet ja täyttivät kylmällä, mutta iloisella valolla
kaksi suurta, korkeata ja tyhjää huonetta, jotka yhdessä keittiön
kanssa muodostivat alikapteeni Nikolai Ivanovitsh Kablukovin ja hänen
palvelijansa Kukushkinin asunnon. Pakkanen oli nähtävästi enentynyt
yöllä, sillä akkunalaudoille kehysten nurkkiin oli muodostunut
jääpahkoja ja hengittäessä nousi höyryä huoneen kylmässä ilmassa, joka
yön kuluessa oli puhdistunut tupakan hajusta.
— Kukushkin! — huudahti Nikolai Ivanovitsh reippaalla
barytooniäänellään, särppien lasistaan kuumaa teetä. Lasi oli asetettu
hopeaiseen kehykseen, jonka koristeet olivat mustuneet; se muodosti
hopeisille teelusikkoineen kapteenin koko kalleuskokoelman. — Kukushkin!
Huoneeseen astui ovessa kompastellen palvelija, joka oli erotettu
vakinaisesta sotapalveluksesta, vääpelin lausunnon mukaan,
»tolkuttomuudestaan». Hänen pieni päänsä suurine lapion muotoisine
korvineen törrötti kankeana ja hänen pitkä ja laiha vartalonsa asettui
kaikellaisiin muihin asentoihin, paitsi siihen, jota vaadittiin.
— Mimmonen nahjus sinä olet, veikko, — nuhteli kapteeni häntä
lempeästi. — Pitää tulla heti, kun kutsutaan.
— Aivan niin, — mörähti Kukushkin ja katsahti karsaasti.
— Mimmonen tolvana oletkin, veikko. Mitä sinä vääntelet naamaasi?
Oletko juovuksissa?
— Ei meillä ole varoja juoda.
Nikolai Ivanovitsh ei tahtonut pilata hyvää mielialaansa, kohotti vain
ääneti olkapäitään ja käski tuoda viinaa ja einepalaa sekä panna uunin
lämpiämään.
— Mikä tuo on? — kapteeni osoitti silmillään kirjavaa teekuppia, joka
nähtävästi oli Kukushkinin omaisuutta ja jonka hän toi viinakarahvin ja
sardiinien kanssa. — Onko se ryyppylasi? — kapteeni loi katseensa alas.
— Aivan niin.
— Oh, sinä tolvana!... Pyydä emännältä!
Sillä aikaa kun palvelija, istuen kyykkysillään, hääri uunin
edessä ja sytytti koivuntuohella märkiä lumisia halkoja polttaen
sormiansa, mietiskeli Nikolai Ivanovitsh kaikinpuolin suunnitelmiaan
huomisiltaa varten. Lähenevä juhla vaati juhlavarustuksia ja huomenna,
jouluaattona, päätti kapteeni laittaa pienet kemut, jotka juomien
luvusta päättäen eivät olleet tarkoitetut naisia varten. Eikä kapteeni
enää pitänytkään lukua naisista, sillä rykmentin rouvasväkeä, jonka
kanssa hänen tuli usein taistella nakkipelissä, hän ei pitänyt naisina
ja muitten kanssa hän ei ollut tekemisissä. Kapteeni laati luettelon
viineistä ja ruo'ista ja antoi sen vähän tyytymättömällä tunteella
palvelijalleen, joka odotetun hyväksymisen asemesta vastasi kuin
papukaija: »aivan niin» ja »kuulen». Mutta mitä enemmän hän »kuunteli»,
sitä hajamielisemmäksi ja synkemmäksi tuli hänen silmäinsä ilme;
kapteeni olisi voinut sanoa, että niissä ilmaantui salaista ivaa, ellei
hän olisi varmasti tiennyt, että Kukushkin oli typerä ja kykenemätön
ivailemaan. Ostoksia piti olla kymmenen ruplan edestä, mutta
kapteenilla oli ainoastaan kahdenkymmenenviiden ruplan seteli, jonka
hän antoi palvelijallensa. Toivoen saavansa Kukushkinin reipastumaan
ja herättääkseen hänessä enemmän toimintahalua, Nikolai Ivanovitsh
tarjosi hänelle kupin viinaa, muka pakkasen tähden. Siunattuaan
itsensä, Kukushkin ryyppäsi viinan, mutta ei rykässyt, ei sylkässyt
eikä kiittänyt, niinkuin hänen olisi pitänyt tehdä tapansa mukaan; hän
pyyhkäsi vain huuliansa niin kiivaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut
poistaa jokaisen jäljen nöyrästä suopeudestansa. Muutaman minuutin
kuluttua keittiön ovi paiskattiin kovasti kiinni.
— Mikä kärpänen on häntä pistänyt? — ajatteli kapteeni. — Ennen hän
oli hiljanen, mutta nyt hän on tullut hupsuksi, toissa päivänä oli hän
aivan röyhkeä ja emäntäkin valittaa hänestä. Noh, kissa hänet vieköön!
Ajattelen mieluummin, miten hauskaa tulee huomeniltana.
Ryypättyhän vielä kaksi ryyppyä viinaa, käveltyään edestakasin
huoneessaan, katsottuaan jäätyneeseen akkunaan, josta jo alkoi vuotaa
vettä, otti Nikolai Ivanovitsh esille pienen laatikon ja istahti sille
kohisevan ja sihisevän uunin eteen. Sen suusta puhaltausi kuumuutta
häntä kohti. Sihinä hiljeni ja liekin keltaset kielet nuoleskelivat
hiiltyneitä halkoja.
Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun Nikolai Ivanovitsh samoin
istui laatikolla uunin edessä. Silloin hän oli äsken saapunut tähän
kurjaan pikkukaupunkiin ja tullut tähän onnettomaan ratsuväenosastoon,
jonka upseerit ovat niin sitkeähenkisiä ja jossa edistyminen on niin
hidasta. Silloin hän ei vielä ollut kaljupäinen eivätkä hänen kasvonsa
olleet punaset ja pöhöttyneet. Toista kieltä puhui silloin tuo tuli,
joka niin miellyttävällä kuumuudella hyväili hänen kasvojaan. Se kieli
ei ollut niin selvää kuin tämä, se oli tyhmää ja naurettavaa. Se puhui
akatemiasta, jonne Nikolai Ivanovitsh aikoi lähteä opiskelemaan; se
oli kuiskannut hiljaa ja salaperäisesti jostakin kauniista ja hyvästä
tytöstä, joka mieltyisi häneen; se piirsi eläviä kuvia iloisista
tanssiaisista, joissa solakka upseeri pinnistettyine vyötäröineen
taitavasti polkisi masurkan tahtia ja keskustelisi teräväjärkisesti ja
viehättävästi. Tanssi!... Miten naurettavaa tuo tanssiminen on!...
Nikolai Ivanovitsh loi katseen pulleaan vatsaansa ja hymyili
kuvitellessaan tanssivansa ja keskustelevansa jonkun neidin kanssa.
— Mutta eikö nyt ole hyvä! Toden totta onkin! — väitti kapteeni
ikäänkuin puhuen jollekin; ja näyttääkseen, että hänen on hyvä
olla, otti hän ryypyn, mutta ei istahtanut enää uunin luo.
Käveleminen huoneessa tuntui järkevämmältä. Hänen ajatuksensa
kävivät jokapäiväsiksi, levollisiksi ja veltoiksi — hän ajatteli
sitä, että juutalainen Apramka oli pilannut luutnantti Iljinin
kiiltonahkasaappaat; sitä, miten paljon rahaa hän oli saapa, kun kerran
tulisi komppanian päälliköksi ja sitä, että kasööri oli hyvä mies,
vaikka olikin puolalainen.
Kuluneina vuosina oli Nikolai Ivanovitshin täytynyt näyttää
toteen, että hän viihtyi hyvin, juuri siten kuin tuleekin viihtyä.
Mutta tuo oli ollut vaikeata, kunnes kapteeni hankki itselleen
mahtavan liittolaisen — karahvin. Kun hän aamulla otti kaksi tai
kolme ryyppyä, tuli kaikki niin selväksi, niin ymmärrettäväksi ja
yksinkertaiseksi. Likainen, tyhjä huone ei enää saattanut häntä
hämille köyhyydellään. Sitäkään ei voinut huomata, että hän itsekin
kävi epäsiistiksi ja laiskaksi: ei muuttanut alusvaatteita koko
viikkokausiin, eikä viitsinyt puhdistaa kynsiään. Ja kun hän sen
huomasi, silloin se heti kumottiin järkevällä harkinnalla: »eihän minun
tarvitse liehakoida neitosia!» Silloin oli myös helpompaa toimittaa
virkaansa leväperäisesti eikä tuntunut niin harmilliselta, että hän
viisikymmen-vuotisena oli alikapteenina, kun muut oppilaitoksesta
samaan aikaan päässeet toverit jo olivat eversteinä, vieläpä muutamat
kenraaleinakin. Lakkasi myös kalvamasta tuo hyödytön huoli siitä,
että hän oli tuhlannut kaksikymmentäviisi vuotta mielettömään
marssimiseen ja huomispäivän takaa-ajamiseen, että hän matkallaan oli
paloittain kadottanut sieluansa. Keveä, miellyttävä sumu aaltoili
Nikolai Ivanovitshin edessä, peittäen hänen silmistään kaikki, mikä
ei kuulunut Horonskin reservipataljoonan neljänteen komppaniaan
juutalais-Apramkoineen, preferanssineen, rykmenttiä koskevine
päiväkäskyineen ynnä muine jokapäiväisine harrastuksineen.
Mutta tapahtuipa pari kertaa vuodessa, että tuo kapteenin liittolainen
muuttui hänen pahimmaksi vihollisekseen. Kiusallisen selvästi ja
tuskallisesti nousi hänen eteensä käsitys hänen elämänsä kauheasta
turhuudesta — ja silloin Nikolai Ivanovitsh joi yhtä mittaa kaksi
viikkoa, istuen kotonansa alusvaatteissaan, naama punasena ja
pöhöttyneenä. Juopuneen kyyneliä vuodattaen valitti hän tovereilleen,
että hänet oli saatettu turmioon. Ja kun hänen toverinsa hylkäsivät
villiintyneen, alkohoolimyrkystä puolihulluksi tulleen ihmisen,
seisautti hän palvelijansa kynnykselle ja, ponnistaen viimeisiä
voimiansa säilyttääkseen arvonsa, kertoi tälle ankaralla äänellä,
että hän, kapteeni, oli hyvä ihminen, mutta ettei häntä käsitetä.
Kun palvelijakin jätti »hänen vapaasukuisuutensa», niin »hänen
vapaasukuisuutensa» painoi päänsä pöytää vasten ja itki, tietämättä
itsekään, mitä hän itki; mutta itku oli sitä katkerampaa, mitä
totisempaa ja tuskallisempaa se oli. Kun juomapuhti oli mennyt ohitse,
niin kapteeni, vaikka hän häpesikin muistella tahi puhua siitä, ei
kuitenkaan voinut vapautua epäselvistä, painavista muistoista. Eräs
niistä, tosin muita parempi, oli muisto siitä, että Kukushkin oli
auttanut häntä ja ollut myötätuntoinen hänelle. Lieneekö hän ollut
vahvempi jaloiltaan kuin muut palvelijat ja kyennyt enemmän kestämään
kapteenin sydämen purkauksia (jotka ajoittain osuivat palvelijaan lasin
tahi jonkun muun kappaleen kanssa, joka sattui Nikolai Ivanovitshin
käteen), vai lieneekö hän jollakin muulla tavalla osoittanut
huolenpitoansa, siitä ei kapteeni voinut tarkoin päästä selville.
Mutta hän tunsi kiitollisuutta Kukushkinia kohtaan. Siitä syystä hän
ei ollut vielä ajanut pois Kukushkinia, vaan kärsi tämän virallisesti
todistettua tyhmyyttä ja täysin alasrepivää vaikutusta kapteenin
talouteen; sillä mitä Kukushkin ei voinut lyödä rikki, sen hän turmeli
jollakin muulla, enemmän tai vähemmän kekseliäällä tavalla. Kapteenin
käskyt hän toimitti niin päin seiniä, että muut palvelijat nauroivat
sille.
Otettuaan vielä ryypyn, läksi Nikolai Ivanovitsh käymään tuttaviensa
luona, jätettyään avaimen ja huolenpidon kortteerista emännälle, joka
asui porstuan toisella puolella. Kapteeni palasi kotiinsa myöhään
illalla, mutta Kukushkinia ei vielä kuulunut. Yö kului ja sitä seuraava
päiväkin — Kukushkinia vain ei kuulunut.
* * * * *
Pistettyään kapteenin luettelon hihankäänteeseensä Kukushkin astui
kadulle ja kovan pakkasen ahdistamana hän joudutti pakostakin
hanhiaskeleitaan, joiden tähden hänet oli ajettu pois komppaniasta.
Pakkasessa tuntui viina lämmittävän, mutta siitä ei hänen mielentilansa
käynyt suopeammaksi. Lähetettyään melkoisen joukon paholaisia
eräälle ukolle, joka töykkäsi häntä, ja joka myös vuoroonsa ilmoitti
hänelle jonkunlaisella kunnioituksella, ettei hän muka ollut vielä
koskaan nähnyt mokomaa pitkää paholaista, astui Kukushkin ikäänkuin
mielenosotukseksi aivan ajurin hevosen nenän ohi ja ajurin nuhtelevaan
huomautukseen hän ärjäsi:
— Paholainen teitä vedelköön, mokomatkin rahkeensyöjät!
Kaikki, mikä sattui Kukushkinin tielle, herätti hänessä vastustusta
ja pisteleviä huomautuksia. Mitä paremman näköisempi, kylläisempi
ja juhlallisempi häntä vastaan sattuva naama oli, sitä vihaisemmin
hän katseli sitä. »Halkeaa vielä tuo lihava koira», tervehti hän
ajatuksissaan kauppiasta, joka reessä istuen otti vastaan puotipojan
tuomia niinipusseja ja kääröjä. »Ei riitä vieläkään; kas, miten on
lihottanut vatsaansa». Ajatus siitä, että kapteeni lähetti hänet
kaupungin toiseen päähän asti, niinkuin ei tuossa lähempänä olisi ollut
hyviä myymälöitä, saattoi Kukushkinin täyteen ihmisvihan vimmaan.
»P—le häntä viivaa! — Osta Motikinilta sillejä, kuuletko?» matki hän
kapteenia ja sylkäsi inholla.
— Mutta jospa pistäyn ravintolaan? — kysyi Kukushkin joltakin, joka ei
antanut hänelle rauhaa. Ja ylenkatseellisesti töykäten ravintolan ovea
katosi hän sen taakse.
— Kas, niin kävinkin ja ryyppäsin! — vakuutti hän voittoisasti
astuessaan ulos ravintolasta ja puhalsi suustaan haisevaa ilmaa.
Hän katsahti ylpeästi ympärilleen ikäänkuin vaatien koko maailmaa
taisteluun, mutta asettui upseerin huomattuaan silmänräpäyksessä
asentoon ja teki hänelle kunniaa.
Jyrkältä mäeltä tuli Kukushkinin astua alas sillalle. Joen toiselta
puolelta, kaupungin savupiippurivin takaa, josta nousi ilmaan
valkeita suoria savupatsaita, hohti kaukainen valkea kenttä, kiiltäen
auringon säteissä. Kaukana näkyi pitkä tie ja sillä pitkä liikkumaton
kuormajono. Oikealla puolella kohosi siniharsona metsä. Kun Kukushkin
näki puhtaan lumikentän, hänen levottomaan mieleensä nousi raju ja
katkera vastustuksen tunne. »Ja sinä, lepää siinä vaan!» — ajatteli hän
sekä vihalla että epätoivolla.
Kolme viikkoa sitten oli Kukushkin kohdannut kauppatorilla erään
maamiehen, joka kaikki Sabakinin kylän uutiset kertomalla loihti hänen
eteensä maalaiselämän harrastusten lumoavan maailman — lumoavan,
sillä siellä oli Kukushkin syntynyt ja asunut ja hänet oli otettu
maalta — ties minkä tähden! Nuo asiat olivat joutuneet häneltä
hieman unhotuksiin, mutta pieninkin muistuttaminen pani maalaisveren
liikkeeseen, kutsuen Kukushkinia raskaaseen ruumiilliseen työhön
— maalle ja auran luo. Maamies kertoi myös siitä, että hänelle,
Kukushkinille, oli syntynyt tytär, mutta että nuori äiti oli sairas
ja lasta ruokittiin sarvella. Sen lisäksi kertoi hän vielä, että
Kukushkinin isällä ei ollut renkiä, ettei hän voinut Ivana-veljen
kanssa tulla toimeen taloudessaan ja oli aivan heikontunut; leipää
ei riittänyt ja jouluksi tuli lainata Ilja Ivanitshilta, jos Ilja
Ivanitsh antaisi. »Ja kyynelsilmin pyytää hän rakasta poikaansa
Petrushaa lähettämään rahaa, sillä kuolema lähenee». Kukushkin lähetti
maamiehen kanssa ruplan, mutta joutui epätoivoon. Hänen peljästyneen
mielikuvituksensa eteen tuli selvä kuva kodin katkerasta puutteesta ja
mitä enemmän juhla lähestyi, sitä selvemmäksi ja pakottavammaksi se
kävi. Hänen mietiskelyyn tottumattomat aivonsa työskentelivät hitaasti,
kiinnittäen kaikki voimansa oivaltamaan tosiseikkaa, joka sulkeutui
tuohon yksinkertaiseen vertauskohtaan: »kodissani ei ole leipää eikä
työntekijää, mutta minä ostelen Hollannin silliä Motikinilta.»
Nyt Kukushkin käsitti tuon seikan kaikessa totuudessaan. Osaamatta
enempää miettiä sylkäsi hän ja koko olentonsa vastusti sitä, vaikka
hyödyttömästi, — ihmeekseen ja harmikseen, sillä tuommonen asian laita
näytti hänestä vastenmieliseltä; tuntui kuin se olisi ulkoapäin hänen
kimppuunsa hyökännyt. Ensin hän mietti lähteä karkuun, mutta se oli
niin järjetöntä, että Kukushkin kokonaista kaksi päivää sen jälkeen
kohteli kapteenia ivallisesti. Vielä hän vaati virkaveljeltään sotamies
Tiytkiniltä tälle lainaamansa kaksikymmentä kopeekkaa ja kun tämä ei
antanut sitä, nimitti hän häntä maamoukaksi ja konnaksi.
Kukushkin läheni myymälää, kun jokin äkkiä töykkäsi häntä voimakkaasti
sisältäpäin; ja ikäänkuin ruisrääkkä ruohikosta hyppäsi esiin kysymys:
— Mutta — jos varastaisin?
»Jumala varjelkoon» — sanoi Kukushkin peljästyen ja teki ristinmerkin.
»Koko meidän suvussamme ei ole ollut varkaita, ja minä varastaisin!
Mestaus olisi liian vähän siitä! Ja mitä kaikkea ihmisen päähän
pistääkin!» — hymyili hän vilpillisesti ja astui kiireemmin. Mutta
kahdenkymmenenviiden ruplan seteli rapisi hänen taskussaan, ja hänen
sisässään joku sysäsi, sysäsi — ja sysäsi esiin vastauksen:
— Sanon, että kadotin sen!
»Jumala varjelkoon!» huudahti Kukushkin vielä kerran ja ryntäsi
peljästyneenä eteensä sattuvaan oveen. Se oli ravintolan ovi.
Suuttuneena ja levottomana selitti Nikolai Ivanovitsh upseereille,
jotka olivat aikeissa tulla hänen pitoihinsa, että hänen palvelijansa
oli kadonnut rahoineen päivineen, ja palattuaan kotiinsa löysi hän
palvelijansa keittiöstä. Kukushkin istui penkillä ja horjuen ja
torkkuen, kiillotti hän innokkaasti kapteenin saapasta.
— Missä sinä, heittiö, olit? Oletko juovuksissa?
— E-en suin-kaan, teidän vapaasukuisuutenne. Kuinka uskalsit juoda, ha?
— Omalla rahallani join, enkä teidän.
— Mitä! Oletko hävytön? Muttei missä ovat ostokset, missä rahat?...
— Kadotin. Totisen Jumalan nimessä...
Kapteeni löi kätensä yhteen ja loi sameat silmänsä äänettömänä
palvelijaan. Jos kapteeni sillä hetkellä muistutti Napoleonia, niin
Kukushkin oli Oksanina, kestäen pelkäämättä maailman valloittajan
katseen. Palvelija katsoi ällistyneenä, nöyrästi ja levollisesti, kuin
viattomasti loukattu ihminen ainakin, Nikolai Ivanovitshin silmiin.
— Varastitko? Puhu!
— Noh, tuomitkaa!... Ehkäpä varastinkin. Köyhää ihmistä on helppo
loukata. — Kukushkin purskahti itkuun.
Kapteeni tunsi, että viha tukahutti häntä, ja hän sähisi hampaittensa
välitse:
— Pane maata, konna. Huomenna rykmenttiin.
— Niinkuin tahdotte, mutta minä joudun hukkaan ilman syytä!
— Vait! Vait, sanon minä!
Jalkaansa polkaisten lähti kapteeni pois keittiöstä. Kukushkin yritti
taas ryhtyä saappaaseen, mutta ei ottanutkaan lukuun jatkuvaisuuden
lain voimaa, seurasi itse harjan liikkeen mukana ja kaatui penkille.
Kapteenin viha saavutti kaikkein korkeimman huippunsa, se purkautui
katkonaisiin huudahduksiin, mutta hukkui pian muutamiin ryyppyihin ja
sen sijaan tuli kovan loukkauksen tunne. »Eivät salli edes viettää
juhlaa, niinkuin pitää», — valitti kapteeni, kuvaten mielessään
huvitusta, josta ei tullut mitään. »Kuinka hauskaa se olisi ollut!»
Kapteenin katse kiinnittyi tuon tyhjäksi rauenneen huvituksen kuvaan ja
se ikäänkuin himmentyi. »Mutta minä näytän todeksi, että olisi ollut
hauskaa!» huudahti kapteeni ja alkoi todistaa. Mutta ihmeellistä! Mitä
enemmän kapteeni todisti, mitä useammin hän kaasi suuhunsa todisteita
karahvista, sitä epäilyttävämmäksi kävi totuus.
»Juomapuhti!» — ajatteli Nikolai Ivanovitsh kauhistuen, mutta tuo
kauhistus muuttui heti iloksi — niin iloitsee ihminen, joka heittäytyy
kuiluun päästäksensä päänhuimauksesta. Ikäänkuin kahleensa katkaistuaan
nousi kapteenin eteen kuvia, synkkiä, painavia ja uuvuttavan
surullisia kuvia. Ja rakkaan tytön kuva nousi hänen eteensä, puhtaana,
viehättävänä. »Armaani», kuiskasi Nikolai Ivanovitsh hellästi paksuilla
huulillaan. Mutta sen jälessä liiteli liitelemistään toisia kuvia.
Kapteeni istui joen rannalla, sen joen, joka vei hänen toivonsa ja
haaveilunsa inhimillisestä onnesta pohjattomaan kuiluun, ja yhä enemmän
surkutteli ja sääli hän itseään. Viina karahvissa väheni, muuttuen
tunteiksi, joita sen harvoin on sallittu herättää ihmissielussa:
säälin, rakkauden ja katumuksen tunteiksi. »Ei kukaan tarvitse häntä,
ei kukaan iloitse nähdessään hänen pöhöttynyttä ja likaista naamaansa.
Hänen paksun, halvauskohtausta ennustavan kaulansa ympäri ei koskaan
kierry pehmeitä lapsen käsivarsia, hieno poski ei koskaan painu hänen
pistävää leukaansa vasten. Muilla on edes koira, jota he rakastavat
ja joka heitä rakastaa.» Kummallisen ajatuksenjuoksun johdosta muisti
hän Kukushkinia. Minkätähden Kukushkin rupeaisi rakastamaan häntä?
Kukushkin... mikä tuo Kukushkin oikeastaan on?
Kapteeni nousi vaivoin tuoliltaan, otti lampun ja lähti keittiöön.
Palvelija makasi pää taaksepäin vaipuneena. Vasemmassa kädessään
piteli hän yhä vielä saapasta, oikea käsi riippui raskaana penkiltä
alas. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kivulloisen näköset. Kapteeni
näki ensi kerran, miten Kukushkin nukkui, ja tämä näytti hänestä
aivan toiselta ihmiseltä. Ensi kerran hän huomasi noissa nuorissa
parrattomissa kasvoissa ryppyjä ja nuo kasvot ryppyineen ja vähän
kohotettuine kulmakarvoineen näyttivät kapteenista tuntemattomilta,
mutta rakkaammilta kuin ne, joita hän näki joka päivä, sillä ne olivat
ihmisen kasvot. Tuo vaikutus oli niin uusi ja eriskummallinen, että
Nikolai Ivanovitsh astui varpaillaan keittiöstä huoneeseensa ja katseli
hämmästyneenä ympärilleen: hänestä näytti, ettei huonekaan ollut sama
kuin ennen.
Kului puolituntinen. Huoneesta kuului voimakas kutsu:
— Kukushkin!
Mutta karkeassa äänessä oli uusia tuntemattomia värähdyksiä.
Kukushkin liikahti ja uuden kutsun jälkeen astui hän huoneeseen
varovasti koputtaen koroillaan. Painaen päänsä alas seisahtui hän
kynnyksen luo ja jäi liikkumattomaksi. Ja tuohon kurjaan ihmiseen
kapteeni taisi vihastua!
— Kukushkin!
Palvelijan sormet liikkuivat hieman ja tyrmistyivät taas.
— Varastitko rahat?
— Va-rastinko... en... en...
Kukushkinin ääni vavahti ja hänen sormensa liikkuivat nopeammin.
Kapteeni oli ääneti.
— Nyt siis rupeamme tuomitsemaan sinua?
— Teidän vapaasukuisuutenne... Älkää salliko hukkua!
Kapteeni hypähti äkkiä ylös, astui Kukushkinin luo ja tarttui tämän
olkapäihin.
— Tolvana olet! Tekisinkö minä todellakin niin? Oh, sinua! — Kapteeni
töykkäsi Kukushkinia, kääntyi sitten poispäin ja astui ikkunan luo,
ikäänkuin hän pimeänä jouluyönä olisi voinut nähdä jotakin kadulla.
Mutta kapteeni näki ja, kohottaen kätensä kasvoilleen, pyyhkäsi pois
jotakin, joka esti selvästi näkemästä.
— Teidän vapaasukuisuutenne...
Palvelijan äänessä kuului sitä samaa, mitä kapteeni oli niin taitavasti
pyyhkäissyt.
Kapteenin leveä selkä oli liikkumattomana.
— Noh, mitä? — kuului kumeasti akkunan luota.
— Teidän vapaasukuisuutenne... Rangaiskaa minua!
— Riittää, riittää jo tyhmyyksiä!
Nikolai Ivanovitsh kääntyi ja Kukushkin heittäytyi polvilleen ja tahtoi
syleillä hänen jalkojaan. Hämillään, kärsimyksen ja mielenliikutuksen
ilme punaisilla kasvoillaan, nosti kapteeni hänet seisomaan, suuteli
häntä kömpelösti hänen pystyyn nousseelle tukalleen ja, riistäen pois
kätensä, jota Kukushkin tahtoi suudella, töykkäsi hänet leikillisesti
etemmäksi.
— Mene nyt matkaasi! Olenko minä pappi? Kaada viinaa karahviin!
Joutuin! Toinen jalka tuolla, toinen täällä!
Voi, kauhistus! Paksumahainen karahvi, joka kymmenen vuotta oli
uskollisesti ja rehellisesti palvellut kapteenia, lensi ilmaan,
palvelijan käden tempaamana, pyörähti hetkisen käden edessä näyttäen
tyhjää pohjaansa ja, tehtyään ratkasevan päätöksen, romahti maahan ja
lensi pirstaleiksi.
— Älä ole milläsikään, veikko! Tuo tänne neljännes!
Pitkä ja pimeä on joulu-yö. Jo aikoja nukkuu kristitty maailma.
Ainoastaan kapteenin akkunoista kumottaa valo, heittäen kellertävän
heijastuksen lumelle...
— Sinä siis lähetit rahat kotiin, sanot?
— Aivan niin, teidän vapaasukuisuutenne. Minä maksan työlläni teille,
teidän vapaa...
— Noh, noh! Mitä tyhmyyksiä!
Kapteeni poltti paperossiansa ja, istuutuen syvemmälle rikkinäiseen
nojatuoliinsa, sulki mielihyvällä silmänsä. Kukushkin istui erään
tuolin laidalla ja seurasi jokaista kapteenin liikettä puoliavoimin
suin.
— Ja sinä luulet, että he ovat siitä iloissaan?
— Se on varma, teidän vapaasukuisuutenne, sehän on niin...
— No niin, no niin!
... Pitkä ja pimeä on talvi-yö, mutta sekin väistyy kaikki voittavan
valon tieltä. Idässä koittaa...
Kapteenin huoneessa hankitaan levolle. Kukushkin vetää saappaat
kapteenin jaloista, ja on intonsa viehättämänä vetämäisillään
kapteeninkin alas vuoteelta. Kapteeni asettuu vastakynteen ja voittaa
palvelijansa virkainnon. Hellästi painaen rintaansa vasten saappaita,
jotka ujosti katselevat maailmaa rikkinäisillä anturoillaan, astuu
Kukushkin varpaillaan ulos huoneesta.
— Odotahan... Sanoithan — tytär?...
— Aivan niin, teidän vapaasukuisuutenne, Avdotja.
— No, hyvä, mene nyt.
Ihmeellistä, että ne tuskalliset ajatukset, jotka olivat juomapuhdin
enteinä, tällä kerralla valehtelivat! Juomapuhti ei ilmestynyt
seuraavana eikä muinakaan päivinä.