Se alkoi Suuren paaston kolmannella viikolla, alkoi odottamatta ja
senvuoksi erittäin ilahuttavana. Aamulla Strelitskin esikaupunki
heräsi savuisessa, kärylle haisevassa, pehmeässä ja lämpimässä
sumussa, mutta kun sumu hajosi, tuli ilma selväksi ja kirkkaaksi eikä
missään ollut varjoja. Ja maasta, katoista ja taloista putosi pois
jotain rautaista, joka oli painanut ja kahlinnut ja kaikki alkoi
haista: lumi, lanta ja talot. Tynnyrintekijä Gusjevilla leivottiin ja
pitkin katua oli lämpimän leivän kodikasta, miellyttävää hajua. Aivan
kuin kiillotettuina, säikkyivät rekijalaksien leveät jäljet tiellä
hevoslannan kultavärisine täplineen; lapset juoksivat ulos tuvista ja
huusivat, ja kimakalla haukunnalla ajelivat koirat variksia, jotka
istuivat vanhoilla mustilla rikkaläjillä. Keveää ja vapaata oli
hengittää.
Tuommoisessa epätietoisessa tilassa oli Strelitski muutamia päiviä,
mutta sitten nousi aurinko puhtaalle ja syvälle taivaalle ja lumi
alkoi sulaa ihmeen nopeasti, kuin tulessa. Pelkkiin kuoppiin keräytyi
haisevaa lumivettä, naiset lakkasivat joella käymästä: he kaivoivai
puutarhoihin syviä kuoppia, joiden pohjaan, mureain lumiseinien väliin,
vesi kokoontui läpikuultavana ja kylmänä kuin lähteeseen. Lumi yhä
väheni ja vesi eneni; aurinko valaisi iloisesti ja lämpimästi ja sen
säteissä kiilsi ja kimalteli sulava lumipeite. Jokainen vesihelmi
välähti valkeana tulikipinänä, ja kun seisoi aurinkoon päin, näytti
koko maa syttyneen häikäisevään hohtoon, ja valoon tottumattomiin
silmiin koski kipeästi. Mutta sininen taivas oli rauhallinen ja
juhlallisen kirkas, ja kun Merkulov kädellään suojellen silmiään
katsoi siihen, kävivät hänen kasvonsa, jotka vielä hehkuivat kuuman
ahjon paahteesta, vapisevan jännitetyiksi ja viiksissään piiloutui ujo
hymy. Hän seisoi kauvan liikkumattomana jäykillä jaloillaan, katseli
ja kuunteli, ja tunsi koko ruumiillaan sitä syvää ja salaista, joka
tapahtui luonnossa. Ei kuollettava kuin talvella, vaan elähyttävä oli
kevätilma; jokainen pieninkin osa siitä oli auringon valoa täynnä,
jokainen sen hiuke eli ja liikkui, ja Merkulovista tuntui niinkuin
lapsen pienoiset sormet koskettaisivat hänen vanhoja kärventyneitä
kasvojaan, niinkuin ne liikuttaisivat hänen partansa hienoja hapsia ja
niinkuin ne ilon huimauksessa erittäisivät hiussuortuvan hänen päässään
ja heiluttaisivat sitä. Hän silitti hiuksiansa karkealla kädellään,
mutta tuo suortuva kohosi taasen ja harmaissa hapsissa kiilsi aurinko.
Ja kaikki ympärillä: kaukainen rauhallinen taivas, vesihelmien
häikäisevä väristys maassa, jokien ja ketojen säteilevä avaruus,
elähyttävä ja hyväilevä ilma, — kaikki oli täynnä keväisiä
selittämättömiä lupauksia. Ja Merkulov uskoi niitä, niinkuin kaikki
ihmiset, nuoret ja vanhat, onnelliset ja onnettomat, uskovat kevääseen.
Viidennettäkymmenettä kevättänsä otti hän vastaan, mutta se oli uusi
ja ilahuttava, kuin hänen elämänsä ensimäinen kevät. Koko Suuren
paaston aikana oli Merkulov tehnyt kovasti työtä ja uusi, nöyryyden ja
hiljaisen odotuksen tunne ei poistunut hänestä. Hän otti nöyryydellä
vastaan raskaan työn, otti nöyryydellä vastaan lian, ahtauden ja
elämänsä vaivan ja astui mustaan vinonurkkaiseen tupaansa kuin
vieraaseen asuntoon, jossa hän ei tulisi kauan olemaan. Ja niinkuin
jotain uutta, tähän asti näkemätöntä, tarkasti hän mustaa savustunutta
kattoa, hämähäkin verkkoa nurkissa, kaltevaa permantoa lahonneine
lautoineen, tarkasteli näitä vakavalla välinpitämättömyydellä aivan
kuin syrjäinen henkilö. Samankaltaisella nöyryydentunteella ja
hämärästi tajuten, että piti täyttää joku velvollisuus, ei Merkulov
juonut viinaa koko paaston ajalla, eikä riidellyt, ja ravitsi itseään
yksin ruisleivällä ja vedellä. Eikä hän mennyt sunnuntaina ravintolaan,
niinkuin tapansa oli, vaan istui totisen ja juhlallisen näköisenä
talonsa edessä penkillä tahi käveli kurjenaskelin Strelitskia pitkin ja
katseli miten lapset leikkivät. — — —
Piinaviikolla Merkulov valmisti itsensä pyhälle ehtoolliselle. Hän
kävi joka päivä jokaisessa jumalanpalveluksessa, seisoi sen loppuun
asti, osteli hienoja vahakynttilöitä, jotka koukistuivat hänen
karkeissa käsissään ja nöyryyden ja pelottavan odotuksen tunne kasvoi
hänen sielussaan. Varhain aamulla, kun talojen varjot vielä lepäsivät
yli koko kadun, astui hän kirkkoon, öisen ohuen jään rouskuessa
jalkainsa alla, ja sen mukaan kuin hän kulki eteenpäin unisten talojen
ohitse, ilmestyi hänen ympärilleen samankaltaisia tummia ihmishahmoja
aamukylmästä köyristyneinä. Kuin Merkulov, kantoivat hekin syntinsä
ja surunsa kirkkoon, ja paljon heitä oli ja köyhästi ja likaisesti
puettuina he olivat ja heidän kasvonsa olivat synkät ja karkeat. He
astuivat nopeasti ja ääneti, ikäänkuin peljäten, etteivät pudottaisi
pisaraa synkän elämänsä syvästä maljasta, ja Merkulov, huumautuneena
heidän jalkojensa epäsointuisasta töminästä, yhteisen harrastuksen
kuumeen valtaamana, astui yhä kiivaammin jäykillä kurjenjaloillaan.
Ja mitä likemmäksi kirkkoa kävijät pääsivät, sitä nopeammiksi ja
levottomammiksi tulivat heidän askeleensa. Katsahtaen sivulle, eikö
kukaan sivuuta häntä, astui Merkulov kirkon etehiseen, pelästyi
askeliensa kumisevaa kaikua kivilattialla ja avasi ujosti raskasta
hiljaista ovea.
Ja oven takana kohtasi häntä kylmä juhlallinen hiljaisuus ja
tukahutettuja huokauksia; kaiku toisteli virrenlukijan honottavaa
epäselvää lukua, jota pitkät käsittämättömät pysähdykset keskeyttivät.
Askeliensa narinasta hämillään, seisahtui Merkulov paikalleen, kirkon
keskelle, teki ristinmerkin silloin kun muutkin tekivät, polvistui,
silloin kun muutkin polvistuivat, ja ammensi yhteisestä rukouksesta
levollista voimaa ja luottamusta.
Perjantaina, ennenkuin hän lähti ripille, pyysi Merkulov anteeksi
tyttäreltään, Maarja Vasiljevnalta ja tämän mieheltä, juoppo
Taraskilta. Taraski, joka ei mennyt ripille, valmisteli kiireellä
saappaita, pihkalangan ahkerasti sähistessä, mutta oli kuitenkin
huomaavainen appiansa kohtaan ja tämän syvään kumarrukseen vastasi hän
kumarruksella ja katumussanoilla:
— Noh, mitäpä, isä! Kaikkihan me, tietysti, olemme sikoja. Mitäpä siitä.
Maarja Vasiljevna puristi yhteen ohuet huulensa ja, katsoen syrjään,
vastasi kumartelevalle isälleen:
— Jumala antaa anteeksi. Antakaa tekin anteeksi meille, jos olemme
johonkin syylliset.
Vihainen hän oli ja onneton, eikä hänen tehnyt mieli antaa anteeksi,
vaan kirota. Katkeraa ja harmillista oli hänen katsoa isäänsä, että
tämä oli niin hyvännäköinen, pesty ja kammattu, kun hänellä ei ollut
aikaa pestä kasvojaan, että isä oli niin täynnä hänelle, Maarialle,
tuntematonta hyvää tunnetta ja että huomenna häntä onnitellaan, että
hän pyytää häneltä anteeksi, mutta kuitenkin pitää häntä itseään
alhaisempana ja vieläpä juoppo Taraskiakin halvempana. Ja hän ärjäsi
aivan vihaisesti isälleen:
— Noh, mene jo! Näethän, että ihmiset ovat työssä.
Yöllä Merkulov ei nukkunut, vaan läksi muutamia kertoja ulos kadulle.
Koko Strelitskin esikaupungissa ei näkynyt ainoatakaan vähäistä tulta
ja tähtiäkin oli vähän keväisellä sumuisella taivaalla; mustina
varjoina seisoivat matalat hiljaiset tuvat, ikäänkuin elämän taakan
painamina. Ja kaikki, mihin Merkulov katsoi: tumma taivas harvoine
vilkkumattomine tähtineen, piiloutuvat talot, joissa ihmiset nukkuivat,
kevätyön raitis ilma — kaikki oli keväisiä epäselviä lupauksia täynnä.
Ja hän odotti — vapisten ja nöyränä.