I.

Seppä Vasili Vasiljevitsh Merkulov oli ankaranluontoinen mies, ja kun

hän pyhäpäivinä joi itsensä juovuksiin, ei hän laulanut, ei nauranut,

eikä soittanut harmonikkaa, niinkuin muut, mutta istui ravintolan

nurkassa ja ääneti uhkasi mustalla kärventyneellä sormellaan. Hän

uhkasi sekä tiskin takana seisovaa ravintoloitsijaa että vieraita

ja palvelijaa, joka tarjoili viinaa ja paistettua kalaa. Kun hän

tuli kotiinsa, uhkasi hän tyhjää tupaansa, — hän asui jo kauan aikaa

yksin. Väittelyyn ja kiistaan ei kukaan hänen kanssaan ruvennut, sillä

naurettavasta uhkaamisestaan siirtyi hän pian julmaan ja veriseen

tappeluun; viisikymmenvuotisena oli hän vielä hyvin voimakas ja

hänen musta nyrkkinsä sattui päihin kuin moukari. Ja ulkomuotonsakin

suhteen oli hän hyvin vahva — laihanpuoleinen, mutta jäntevä ja

korkeavartaloinen ja astui ylpeästi: rinta pullisteltuna ja jalat

suorina, polviaan notkistamatta, niinkuin hän olisi mitannut harpilla

katuja.

Hän eleli, niinkuin kaikki muutkin Strelitskin esikaupungissa, ei

hyvin eikä huonosti, eikä kukaan häntä ajatellut eikä huomannut hänen

elämätään, sillä jokaisella oli oma vaikea ja usein tuskallinenkin

elämänsä, jota yhä tuli ajatella ja huolehtia. Uusia asukkaita tuli

vähän esikaupunkiin, joka oli kaupungin syrjässä, ja kaikki sen

asujamet olivat tottuneet toinen toiseensa eivätkä huomanneet, miten

aika kuluu, eikä sitä, miten nuoret kasvavat ja vanhat vanhenevat.

Aika ajottain joku kuoli; hänet haudattiin ja pari päivää puhuttiin

levottomasti hänen odottamattomasta kuolemastaan, mutta sitten

taas tuli kaikki entiselleen niinkuin ei kukaan olisi kuollutkaan

ja tuntui siltä, kuin kuollut vielä jatkaisi olemistaan elävitten

keskellä tahi ettei täällä ensinkään olekaan eläviä, vaan ainoastaan

kuolleita. Strelitskin esikaupungissa elettiin nälkää kärsien, mutta

he tyytyivät siihen nöyrästi ja olemassaolonsa edestä taistelivat

välinpitämättömästi ja veltosti kuin sairaat, joilla ei ole ruokahalua,

mutta kuitenkin kiistelevät jostain liiallisesta lautasesta huonoa

lientä sairaalassa.

Merkulovin tupa ja paja olivat esikaupungin syrjässä, siellä, missä

Peresihankin joen ranta alkoi. Ranta oli kuoppia täynnä, joista

savea ja hiekkaa otettiin; joki oli matala ja kesällä naapurikylän

talonpojat ajoivat kaalaten sen poikki tärisevillä tervalle haisevilla

rattaillaan. Merkulovin paja sijaitsi maaluolassa ja maaluolan

muotoinen oli tupansakin, jonka vinot akkunat, vanhoine taivaankaaren

värisine lasineen, olivat maan tasalla. Maaluolan edessä seisoi mustia,

savustaneita pylväitä hevosten kengittämistä varten; nekin olivat

vanhuudestaan kallellaan ja niiden pitkät halkeamat näyttivät syviltä

rypyiltä, mitkä pitkä ja ankara elämä oli niihin uurtanut. Eräs pylväs

horjui jo kaksi vuotta. Merkulov, kulkiessaan juovuspäissään sen ohi,

uhkasi sitä ankarasti sormellaan, mutta ei tehnyt mitään sen enempää

tukeakseen sitä.

Viisi kuukautta vuodessa makasi Strelitskin esikaupunki lumen

alla ja koko sen elämä kului silloin pienissä mustissa tuvissa ja

tykytti suonenvedontapaisesti siellä, lian, pimeyden ja köyhyyden

tukehduttamana. Päältä päin oli kaikki puhtaan valkeata, autiota ja

elotonta, mutta tupien matalien kattojen alla aamusta aikain itkivät

lapset, turmeltuneen ilman myrkyttäminä, aikaihmiset riitelivät ja

tappelivat voimattomina pääsemään elämän hankaluudesta. Ja kaikkien

oli vaikea. Yhtä huonoa ja pimeää oli Merkulovinkin lumen ympäröimässä

tuvassa ja kaikki siinä oli vinoa, mustaa, likaista, siellä oli

sitä toivottomuuteen saattavaa likaa, mikä oli syöpynyt puuhun ja

esineisiin ja muodostunut osaksi niistä. Yksi nurkka oli vinossa ja

akkuna törrötti siinä rumasti kylellään, välikatto oli noesta musta ja

koristusten asemasta oli seinälle liimattu värillisiä pullonetikettejä:

»Kievin kirsikka-likööriä.» Talvella oli vähän työtä ja Merkulovin

yksinäinen elämä kului kuin painava uni vinojen seinien keskellä

mustan matalan katon alla. Hän makasi niin paljon kuin taisi ja kun

hän ei saanut unta, loikoili hän ja tarkasteli tylsän neuvottomana ja

kysyvästi elämäänsä. Kalpeana varjona kulki hänen ohitsensa mennyt

aika ja se oli niin tyhjä ja kauhistuttavan kummallinen ja näytti niin

uskomattomalta, että koko hänen elämänsä sulkeutui siihen ja toista

elämää ei ole eikä tule koskaan olemaan. Hänellä oli ollut vaimo,

joka kuoli koleraan, eikä Merkulov voinut muistaa tämän kasvojakaan,

ikäänkuin ei häntä olisi ollutkaan todellisuudessa, vaan ainoastaan

unessa. Oli ollut lapsiakin; yksi pojista sairasti kauan, vaivasi heitä

kaikkia ja kuoli, toinen meni sotamieheksi ja katosi tietymättömiin.

Jäi ainoastaan jälelle tytär, Maarja; hän oli naimisissa eräällä

suutarijuopolla Strelitskissa ja tuli usein juosten valittamaan

Merkuloville, että miehensä lyö häntä: hän oli ruma ja pahaluonteinen;

ohuet huulensa vapisivat murheesta ja vihasta ja toinen silmänsä,

mustan paisunnan peittämänä, pilkisteli pienestä raosta, aivan kuin

vieras, surullinen ja salavihainen silmä. Hän kirkui niin, että

kuului pitkin katuja, ja haukkui miestään; sitten alkoi hän soimata

isäänsä, nimittäen häntä juopoksi, ja naapurivaimot ja lapset katsoivat

akkunoista ja ovista ja nauroivat. Ja tuo oli koko hänen elämänsä,

toista ei ole, eikä tule olemaan.

Ja hän lepäsi pitkänään mustan katon alla ja mietti; mutta ulkona

sammui lyhyt talvipäivä hiljaan ja nöyrästi. Tuvassa alkoi pimetä ja

Merkulov astui ulos kadulle: autiona ja tyhjänä, kuin jäätyneinä,

lepäsi se lumen alla ja näytti olevan elottoman himmeän taivaan

heijastuksena. Ja sen ja tuon harmaan ja synkän taivaan väliin

kasvoi äänetön pimeys. Vasilij Suuren kellotornissa soitettiin

iltajumalanpalvelukseen ja tuntui niinkuin jokaisen pitkän lyönnin

kanssa pimeys laskeutuisi maahan. Kun kirkonkello lakkasi kaikumasta,

peitti jo levollinen, mykkä yö koko maan. Merkulovin ohi ajoi maamies

leveälaitaisella reellä jokeen päin. Hetken vain vilahti hevonen,

päätään pudistellen, maamies kohotettuine turkinkauluksineen reen

nokkaan päin nojautuneena, ja kaikki katosi taas syvään pimeyteen,

eikä enää kavioiden kapsettakaan kuulunut ja sen taisi aavistaa, että

siellä, mihin maamies ajoi, on kaikki yhtä ikävää, paljasta ja köyhää,

kuin Merkulovin tuvassa, ja että sielläkin on samankaltainen kylmä

talviyö. Kädet housujen taskuissa, nojautuen toiselle jalalleen ja

toinen ojennettuna erilleen, katseli Merkulov synkästi taivaaseen,

etsien sieltä valoa, eikä löytänyt. Ollen korkeavartaloinen ja musta,

muistutti hän liikkumattomana seistessään yhtä noista sepänpajan

mustista pylväistä, mitkä olivat ytimeen saakka ajan ja elämän kalvamat.

Jos hänellä sattui olemaan rahoja, niin hän pukeutui ja läksi

kaupunkiin, ravintola »Scholkovkiin.» Siellä hän nautti lamppujen

heleästä valosta ja ravintolan yhtä heleästä ja kirjavasta melusta,

kuunteli miten urut soivat ja hymyili ensin alussa tyytyväisenä,

paljastaen tyhjiä syvennyksiä etuhampaittensa sijalla, jotka joku

hevonen oli aikoja sitten potkaissut pois. Mutta pian hän juopui, alkoi

synkistyä ja liikutti levottomasti kulmakarvojaan ja huomattuaan,

että joku katsoo häneen, uhkasi hän hyvin merkitsevästi ja ankarasti

kärventyneellä mustalla sormellaan. Urut soittelivat, hätäisesti

kähisten, ikäänkuin läkähtyen, rytisevää polkkaa. Merkulovista

tuntui, ettei ne soita, vaan että ne syljeskelevät turhan iloisuuden

särkyneitä, hyppääviä ääniä, ja siitä hänen mielensä kävi vielä

katkerammaksi, synkemmäksi ja levottomammaksi. Hän uhkasi sormellaan

kiiltäviä torveja ja mörisi leppymättömästi:

— Ei saa niin soittaa! Millä oikeudella? Ei sinulla ole oikeutta

soittaa niin! En siedä!

Kun ravintola suljettiin kello yksitoista, Merkulov, horjuen ja

pidellen kiinni aidoista, astui kauan ja vaivalloisesti kotiinsa ja

seisahtui tupansa eteen neuvottomana ja vihaisena.

— Minun tupani! — lausui hän, hämmästyneenä kohottaen kulmakarvojaan ja

koettaen kohottaa raskaita silmäluomiaan. — Et saa seisoa noin vinossa!

Sitten hän, pudistaen päätänsä, katseli hajamielisesti ympärilleen

etsien taivaalta sitä paikkaa, johon oli katsonut illalla, kohotti

vaivoin kätensä ja uhkasi koukistuneella sormellaan, jota hän

päihtyneenä ollessaan ei jaksanut ojentaa suoraksi.

— En salli, että kaikki on niin! Millä oikeudella?

Ja hän nukkui kulmakarvat synkästi rypistettyinä ja sormi valmiina

uhkaamaan, mutta päihtynyt uni masensi tahtoa ja vanhan ruumiin raskaat

vaivat alkoivat. Viina poltti sisuksia ja repi rautaisilla kynsillään

vanhaa vaivattua sydäntä. Merkulov kuorsasi ja läähätti ja tuvassa oli

pimeä, seinillä surisivat näkymättöminä torakat, ja ihmisten henget,

heidän, jotka olivat asuneet täällä, kärsineet ja kuolleet» teki

pimeyden eläväksi ja pelottavaksi.