Maanpakolaiset »mustalaiset».
»Niin! Niin! Tuon nuotin me jo tunnemme!... _'Oh! Yes!... Goddam...
Shocking!...'_ Tuota rahaa käytätte te, kun ette tahdo maksaa ettekä
vastata mitään... Mutta Bibin kanssa se ei enää käy laatuun...
Tehkäämme välit selviksi, vanha veijari...»
»Mutta, mestari Lebeau, te puhutte todellakin minulle niin kiivaasti,
että...» intti toinen englanniksi murtaen.
Sanoaksensa tuon sanan »kiivaasti», jonka hän ylpeydellä säilytti
sanavarastossansa, käyttäen sitä pari kolme kertaa peräkkäin,
ojentautui J. Tom Lewis ta'apain, että rintapitsistö vetäysi ylös
suurta, valkoista kaulaliinaa kohti, joka hänellä aina oli kierrettynä
kaulan ympärille kuin milläkin englantilaisella papilla. Samalla
alkoivat hänen avonaisten silmiensä terät pyöriä tehden mahdottomaksi
lukea hänen ajatuksiansa; peittäen luihun ja luikertelevan katseensa
puoleksi suljettujen silmäluomiensa ta'a vastasi vastustaja
englantilaisen veijarin kaunopuheliaisuuteen kujeillen leukansa
kapeaksi ja sileäksi kärpänkuonoksi. Vaaleine, käherrettyine ja hyvin
kammattuine tukkinensa ja vakavine, mustine pukuinensa muistutti
kamaripalvelija Lebeau kaikissa suhteissa huolellisen asunsa takia
jotakin tuomaria vanhasta Chateletista. Mutta kun ihmisen todellinen
luonne juuri riitaisuuksissa ja vihan purkauksissa parhaiten
ilmenee, näytti tämä hyvin kasvatettu ja kynsiltäänkin siisti
entinen hovilakeija, joka oli ollut niin suosittu mies Tuileriesin
kuninkaallisissa eteishuoneissa, pian tapansa osoittautuen kauhean
ahneeksi, saaliinhimoiseksi ja omanvoitonpyyteiseksi veitikaksi.
Ollaksensa suojassa keväiseltä sateelta, joka pieksäen huuhtoi
pihamaata, olivat nämä kaksi veijaria vetäytyneet suureen, valkeaksi
laastittuun vaunuvajaan, joka sisäpuolelta oli vuorattu paksuilla
olkimatoilla, jotta paremmin säilyisivät kosteudelta sinne sysätyt
upeat ajopelit alkaen kullatuista ja useilla lasiakkunoilla
varustetuista loistovaunuista aina keveihin metsästysvaunuihin ja
kuningattaren pikku rekeen saakka, jossa hän -- järven joskus jäätyessä
-- teki aamuiset ajoretkensä.
Kaikki täällä oli komeaa ja upeaa kuten viereisessä tallissakin, josta
kuului hevosten korskuntaa ja kavioiden kopsetta puulattiaa ja
seinälaudoitusta vastaan. Ylellisyyden ja ylhäisyyden leiman antoi
kokonaisuudelle siisti satulakammio, jonka kiiltävän puhtaalla
permannolla seisoivat satulatelineet ja jonka seinillä sopivassa
järjestyksessä riippui ruoskia ja uusia, teräkseltä välkkyviä siloja,
suitsia ja päitsiä.
Satulakamarin ovi oli jäänyt ra'ollensa.
Tom ja Lebeau riitelivät eräässä vaunuvajan kolkassa. Molemmat
olivat he kovaäänisiä, olletikin talossa kodistunut kamaripalvelija,
joka huusi täyttä kurkkua. »Voiko kukaan käsittää tuollaista
roistomaisuutta?» huusi hän Tomille vasten naamaa. »Ja kuka olisi
voinut uskoa asiain näin kääntyvän? Kun heidän majesteettinsa päättivät
jättää Hôtel des Pyramidesin ja muuttaa tänne, niin kuka tämän asian
ennakolta valmisti? Teinkö sen minä, Lebeau, teinkö sen vai en, häh?
Minä tein sen, vaikka kaikki muut olivat vastaan ja selvästi osoittivat
vastenmielisyytensä teitä kohtaan... Ja paljoko piti minun saada
vaivoistani Tom Lewisilta? Eikö meidän pitänyt jakaa tasan voitto
kaikista tilauksista ja viinitynnöreistä, jotka te tähän taloon
hankitte? Oliko sopimus sellainen vai mitä?»
»_Oh, yes_... Niin se oli...»
»No, miksikäs te petätte minut?»
»No, no, ... minä en petä koskaan», tenäsi Tom Lewis käsi
rintapitsistöllä.
»Vai niin, vanha lurjus!... Kaikki hankkijat maksavat teille
neljäkymmentä prosenttia, siitä olen hankkinut todistukset... Ja
kuitenkin olette te sanonut minulle saavanne ainoastaan kymmenen...
Siitä miljonasta, jonka muutto hotellista tänne maksoi, olen minä
saanut ainoastaan viisi prosenttia eli viisikymmentätuhatta,
silloin kun te olette nylkenyt kolmekymmentäviisi, te! Siis olette
te pistänyt taskuunne seitsemänkertaisesti sen summan, minkä minä
sain, eli kolmesataaviisikymmentätuhatta frangia! Ymmärrättekö:
kolmesataaviisikymmentätuhatta frangia?»
Tässä oli Lebeau vallan läkähtyä, sillä tuo pitkä luku tuntui tarttuvan
hänen kurkkuunsa kuin kalanruoto. Tom koetti rauhoittaa häntä.
Ensiksikin on joku liioitellut summan ... ja sitä paitsi olivat
muuttokustannukset todellakin tavattoman suuret... Vuokraa Royale-kadun
varrella oli juuri kohotettu ... hänellä oli ylen paljo saamisia, joita
hän ei tahtonut saada perityksi... Sitä paitse tuotti tuo muutto
hänelle voittoa vain yhden ainoan kerran, jota vastoin Lebeaulla oli
tilaisuus ottaa osinkonsa kaikesta, mitä pitkin vuotta ostettiin
tähän kuninkaalliseen talouteen, joka tiettävästi maksaa yli
kaksisataatuhatta frangia vuodessa...
Mutta kamaripalvelija ei näyttänyt tyytyvän tähän Tomin käsitykseen
asiasta. Hänen yksityiset asiansa eivät ketään liikuta, intti hän, eikä
hän missään tapauksessa aikonut antaa tuollaisen ruokottoman
englantilaisen nylkeä itseänsä, se oli varma!
»Herra Lebeau, te olette hävytön mies ... teidän kanssanne minä en
tahdo enempää keskustella», sanoi Tom omituisella englantilaisella
murteellansa.
Ja sitten näytti Tom Lewis aikovan ovelle. Mutta toinenpa salpasi
häneltä tien.
»Vai aikoisitte te livahtaa tiehenne mitään maksamatta? Ohoh, sepä ei
käy laatuun, ystäväni...»
Lebeaun huulet olivat käyneet kalpeiksi. Hänen kärppämäinen kuononsa
ikäänkuin piteni kiihtymyksestä ja vavisten astui hän yhäti vallan
rauhallisen englantilaisen eteen, jonka häiriytymätön kylmäverisyys
harmitti kamaripalvelijaa niin, että hän vihdoin, kaiken malttinsa
menettäen, ärjäsi törkeän haukkumasanan heristäessään nyrkkiänsä aivan
hänen nenänsä edessä. Mestarimiekkailijan nopealla kädenliikkeellä,
joka enemmän muistutti rajasuutaria kuin englantilaista »boksaria», löi
Tom heristetyn nyrkin alas ja sanoi leveällä ja puhtaalla Antoinen
etukaupungin murteella:
»Ei sitä, Liisa kulta ... taikka täältä läiskähtää!»
Näillä sanoilla oli ihmeellinen vaikutus. Ällistyneenä katseli Lebeau
ympärillensä ikäänkuin vakiutuaksensa siitä, ett'eivät nuo sanat
muualta tulleet kuin Tomin suusta, sitten katsoi hän sangen pitkään
englantilaista, jonka kasvot olivat sävähtäneet tulipunaisiksi ja jonka
silmäterät mulkoilivat pahemmin kuin koskaan ennen, ja vihdoin rähähti
hän ihan hulluun nauruun, johon sekoittui hänen äskeisen vihansa
väristykset; pian tarttui tämä hilpeys Tomiinkin, jonka täytyi nauraa
mukana.
»Voi, mikä veijari ... mikä kirottu veijari ... te olette!... Olisihan
minun pitänyt arvata se heti... Sitä parempi englantilainen te siis
ette ole!»
Tätä naurua nauroivat he yhä vallan hengästyneinä, kun satulakammion
ovi heidän takanansa äkkiä avautui ja kuningatar astui sieltä ulos.
Hän oli palannut ratsastusretkeltä ja vienyt itse mielihevosensa
talliin pilttuuseensa. Näin oli hän kuullut keskustelusta jok'ikisen
sanan. Itse petoksesta ei hän välittänyt, sillä se tuli liian alhaalta.
Hän tiesi jo aikoja sitten, millainen veitikka tuo ulkokullattu
kamaripalvelija oli, joka oli ollut todistajana kaikille hänen
nöyryytyksillensä ja kurjuuksillensa. Tuota toista »cabissänsä»
ajelijaa hän tuskin tunsi: Tom oli hänelle vain urakkamies, ei muuta.
Mutta nämä miehet olivat antaneet hänelle vakavan opetuksen. Muutto
hotellista tänne oli siis maksanut kokonaisen miljonan! Heidän
elämänsä, joka kuningattaren mielestä oli niin supistettu ja
vaatimaton, maksoi siis kaksisataatuhatta frangia vuosittain, vaikka
heillä tuskin oli neljääkymmentätuhatta menettää! Kuinka oli hän voinut
näin kauvan pysyä tietämättömänä hovin menoista ja heidän omien
tulojensa riittämättömyydestä? Kuka oli siis avustanut heitä
tuollaisten menojen mahdollisuuteen? Kuka maksoi siis heidän
puolestansa tämän ylellisyyden, talouden, hevoset, vaunut, jopa hänen
pukunsa ja yksityiset hyväntekeväisyyslahjoituksensa?... Nämä ajatukset
nostivat häpeän punan hänen poskillensa ja tällaisena kiiruhti hän
sateessa suoraan pihan yli intendenttirakennuksen rappusia kohti.
Herttua Rosen, joka juuri lajitteli kultarahakasoja erinäisten laskujen
viereen, hämmästyi kuningattaren äkkitulosta ja nousi paikalla
seisoallensa.
»Ei, istukaa vain», sanoi kuningatar lyhyesti; nojautuen sitten
herttuan työpöydän ylitse vielä hansikoidun oikean kätensä varaan
jatkoi hän päättävästi, nopeasti ja käskevästi:
»Rosen, mistä me olemme nämä kaksi viimeistä vuotta eläneet?... Oh, ei
mitään verukkeita!... Minä tiedän, että kaikki täällä, mitä olen
pitänyt vain vuokrattuna, onkin ostettu meidän nimissämme ja maksettu
rahalla... St. Mandé yksistään kuuluu maksaneen yli miljonan, vaikka
meillä tiettävästi ei ollut enempää Illyriasta lähtiessämmekään...
Olkaa siis hyvä ja sanokaa minulle, kuka meitä jo alusta alkaen on
auttanut ja kenenkä almuista me elämme?...»
Vanhuksen hämmentynyt ulkomuoto ja noiden lukemattomien kurttujen
väristys ilmaisi Frédériquelle totuuden:
»Teidän siis!... Te olette siis...?»
Sitä ei kuningatar olisi voinut ikinä uskoa. Herttua pyyteli anteeksi
sopertaen jotakin »velvollisuudesta ... kiitollisuudesta ... ja entisen
takaisin maksamisesta...»
»Hra herttua», sanoi kuningatar kiihoittuneena, »kuningas ei ota
takaisin, mitä hän kerran antanut on ... eikä kuningatarta ylläpidetä
niinkuin jotakin tanssijatarta.»
Pari kyyneltä herahti hänen säteilevistä silmistänsä, pari ylpeyden
kyyneltä, jotka eivät poskille tipahtaneet.
»Oi, anteeksi ... anteeksi, kuningatar...» Herttua parka näytti niin
nöyrältä ja suuteli hänen sormiensa päitä niin surullisena ja
katuvaisen ilme kasvoillansa, että kuningatar jatkoi hieman lauhtuen:
»Tehkää luettelo kaikesta, mitä olette omistanne maksanut, rakas Rosen.
Te saatte velkakirjan siitä summasta ... ja kuningas on sen maksava
ensi tilassa... Mitä taas tulee vastaisiin menoihimme, otan minä
pitääkseni niistä huolen. Ne eivät saa nousta yli vuotuisten tulojemme,
siitä vastaan minä. Hevoset ja vaunut me myymme pois. Palvelijakuntaa
me taas voimme vähentää. Maanpaossa olevien hallitsijaan tulee tyytyä
vähään.»
Nyt oli herttuan vuoro kiihtyä.
»Nyt te erehdytte, armollinen rouva... Juuri maanpaossa on
kuninkuuttansa kaikilla tavoin ylläpidettävä. Oi, jospa minun neuvoani
olisi noudatettu, eivät teidän majesteettinne asuisi täällä
etukaupungissa ja tavalla, joka käy laatuun ainoastaan kylpypaikoissa.
Minä olisin halunnut nähdä teidät jossakin Pariisin ylimystön keskellä
sijaitsevassa palatsissa, sillä tiedänhän, että valtaistuimensa
menettäneiden kuninkaallisten tulee etusijassa olla varuillansa sitä
välinpitämättömyyttä vastaan, joka syntyy, jos hallitsijat vedetään
heille sopimattomaan tasa-arvoon muiden kanssa. Tiedän kyllä, että
minua on usein pidetty naurettavana sen täsmällisyyden takia, millä
olen vaatinut hovitapoja noudatettavaksi: minä olen muka liian
vanhanaikainen ja pikkumainen. Mutta nämä muodollisuudet ovat nyt
tärkeämpiä kuin ennen, sillä niiden avulla säilyy se ylväs ryhti, joka
vastoinkäymisessä muuten häviää. Se on kuin sotilaan jäykkä varustus,
joka voi pitää hänet pystyssä vielä kuolettavasti haavoitettunakin.»
Kuningatar viivytti hetken vastausta ja mietti. Sitten kohotti hän
päänsä pystyyn sanoen:
»Mahdotonta!... Löytyy ylpeys, joka on tuota korkeampi... Toivon, että
asiat jo tänä iltana muuttuvat niinkuin sanoin.»
Yhä kiivaammin ja melkein rukoillen vastasi herttua:
»Mutta teidän majesteettinne arvaa, mitä hevosten ja vaunujen myynti jo
merkitsee... Se olisi jo tavallansa kuninkaallinen vararikko... Mikä
isku ja häväistys!»
»Nykyinen asiain meno on vielä suurempi häväistys.»
»Ken siitä tietää! Kuka edes epäilee jotakin? Kuka aavistaisi, että tuo
vanha saituri Rosen...? Tehän ette tahtonut itsekään sitä uskoa
äsken!... Oi, armollinen rouva, minä rukoilen teitä vastaanottamaan
tämän todistuksen uskollisuudestani ja alttiudestani... Sitä paitse
olisi tahtonne ehkä mahdoton toteuttaa. Niin, jospa te vain
tietäisitte... Teidän koko vuositulonne riittäisi tuskin kuninkaan
pelimenoihin.»
»Kuningas ei saa enää pelata, hra herttua.»
Tämän sanoi hän sellaisella äänellä ja katseella, että...! Rosen
lakkasi inttämästä vastaan. Kuitenkin uskalsi hän vielä lisätä:
»No, minä teen niinkuin teidän majesteettinne tahtoo. Mutta minä pyydän
teidän majesteettianne pitämään mielessänne, että kaikki omaisuuteni on
teidän käytettävänänne ja että te onnettomuuden ja tarpeen vaatiessa
ensi sijassa käännytte minun puoleeni. Sen olen minä mielestäni
ansainnut.»
Hän tiesi näet, ettei siihen kauvan aikaa kuluisi.
Seuraavasta päivästä pantiin sovitut uudistukset toimeen. Puolet
palvelijakunnasta sai eronsa ja kaikki tarpeettomat ajopelit
lähetettiin Tattersallin huutokauppaan, missä kaikki muut myytiin
jokseenkin edullisesti paitsi loistovaunut, jotka liiallisen komeutensa
vuoksi eivät soveltuneet yksityisille ihmisille. Myydyiksi saatiin
sentään nekin. Äskettäin Pariisiin saapunut amerikalainen sirkusseurue,
joka levitti mitä suurellisimpia ilmoituksia, osti nuo upeat vaunut,
jotka Rosen oli teettänyt säilyttääksensä hallitsijoillensa jonkun
verran loiston varjoa ja kaukaista toivoa Laibachiin palaamisesta;
niitä käytettiin historiallisia kulkueita ja juhla-ajoja varten à la
Franconi taikka myöskin kiinalaisten kääpiöiden, kesytettyjen apinain
y.m. esiytyessä. Näytäntöesitysten lopulla nähtiin näiden vaunujen,
joista kuninkaalliset vaakunatkaan eivät olleet aivan poistetut,
orkesterin soittaessa kiertelevän kolme kertaa ympäri hiekoitettua
sirkus-tannerta irvisteleväin apinain tai jonkun lyhyttukkaisen,
punaiseen silkkipukuun puetun, kuuluisan voimistelijan hiestä sekä
tukkarasvasta kiiltävänä tervehtiessä yleisöä vaunun akkunoista. Niin
vedettiin nämä kuninkuuden komeat perinnöt alas todistamaan
kukistuvasta suuruudesta elefanteille ja kouluutetuille hevosille! Mikä
varoittava enne kuninkuudelle!
Tietysti herätti tämä vaunujen myynti Tattersallissa jonkun verran
huomiota samoin kuin yht'aikaa nurkissa ilmoitettu Galizian
kuningattaren jalokivien myynti Drouotin kadun varrella olevissa
suurissa, julkisissa huutokauppahuoneistoissa.
Mutta kauvaksi aikaa ei Pariisi jää samoja asioita miettimään: sen
ajatukset seuraavat sanomalehtien rientävää lentoa. Näistä molemmista
merkillisistä huutokaupoista puhuttiin joku vuorokausi. Seuraavana
päivänä olivat ne jo unhottuneet. Vastustelematta suostui Kristian II
kuningattaren vaatimiin supistuksiin. Edellisen, surkean kohtauksen
jälkeen esiytyi kuningas nyttemmin hänen edessänsä aina hieman
hämmentyneenä ja ikäänkuin olisi hän tahtonut vihjata tuonoisen tekonsa
tahallista lapsellisuutta, jonka nimiin hänen poikamainen elämänsä muka
oli luettava. Mitä häntä muuten liikuttivat nämä taloutta koskevat
supistukset? Ulkona kaupungillahan hän eli, oleskeli ja huvittelihe.
Ihmeellistä kyllä ei hän kuuteen kuukauteen turvautunut ensinkään
Rosenin rahakukkaroon. Se kohensi häntä jonkun verran kuningattaren
silmissä, joka tunsi itsensä erityisesti tyytyväiseksi siitä, ettei
tuon englantilaisen omituiset ajopelit enää seisoskelleet heidän
pihansa nurkissa ja ettei hänen enää tarvinnut nähdä rappusissa tuon
imartelevan velkojan matelevaista hymyä.
Tästä huolimatta menetti kuningas edelleen paljo rahaa, »juhlien»
enemmän kuin koskaan ennen. Mistä mahtoikaan hän saada varoja tähän?
Elysée sai sen tietää omituisella tavalla ukko Sauvadonilta, tuolta
kunnon mieheltä, jolle hän ennen oli käynyt antamassa »ajatuksia eri
asioista». Tämä tuttavuus oli näet ainoa, jonka Méraut entisistä
tuttavapiiristänsä säilytti vielä senkin jälkeen, kun hän oli alkanut
toimensa Herbillonin kadun varrella. Silloin tällöin kävi hän syömässä
ukon kanssa aamiaista Bercyssä kertoaksensa hänelle uutisia Colettesta,
jota ukko valitti ei enää ensinkään tapaavansa.
Colette oli näet hänen ottolapsensa ja samalla rakastetun, mutta köyhän
veljen tytär, jota veljeänsä ukko Sauvadon oli autellut tämän kuolemaan
saakka. Myöhemmin oli hän aina pitänyt huolta Colettesta, kustantanut
hänen elämänsä ristiäisistä alkaen samoin kuin koulunkäynnin aikana
eräässä Pariisin parhaimmassa luostarilaitoksessa. Colette oli hänen
heikkoutensa ja elävä turhamielisyytensä, ja tätä kaunista nukkea hän
koristeli kaikella mahdollisella tavalla nousukkaan miljonanomistajan
sivistymättömässä mielikuvituksessansa. Ja kun pikku Colette aivan
hiljaa kuiskasi sedällensä tähän tapaan:
»Tuon tytön äiti on paronitar ... tuon herttuatar ... ja tämän taas
markisitar», niin vastasi upporikas setä, leveitä hartioitansa
kohauttaen: »Tehdään sinusta vieläkin ylhäisempi!»
Ja kahdeksantoista vuotiaana pikku Colette olikin ruhtinatar.
Myötäjäisiä vaanivia ylimyksiä ei Pariisissa puutu. Tom Lewisin
asioimistossa oli näitä kokonainen valikoima; tarvitsi ainoastaan
hinnoittaa tämä kokoelma. Sauvadonin mielestä ei kaksi miljonaa ollut
liian korkea hinta siitä nautinnosta, mikä hänellä voi olla
nurkkapaikasta nuoren ruhtinatar Colette Rosenin vierassalongissa,
missä hänellä sen nojalla oli oikeus näytellä puurovadin kokoisia,
leveästi hymyileviä poskiansa ja vanhanaikaisia poskipartojansa
kuningas Louis Philippen malliin. Pienet, harmajat, vilkkaat ja
nokkelat silmät -- Coletten silmät -- lievensivät jossakin määrin sitä
teeskentelemätöntä, vaan samalla kömpelöä ja vasenkätistä vaikutusta,
jonka ukko Sauvadon muuten teki paksuine huulinensa ja leveine,
hevosenkengän muotoisine suu-aukkoinensa; sitä paitse todistivat hänen
turpeat, neliskulmaiset kämmenensä hienosti hansikoituinakin selvästi
miehen entisestä toiminnasta tynnyrien vierittäjänä Bercyn
laivarannassa. Alussa oli hän varovainen eikä puhunut paljo mitään,
jonka vuoksi hänen mykkä olentonsa kummastutti, melkeinpä pelotti
ihmisiä. Hitto vie, kaunista salonkikieltä ei juuri opita Bercyn
varastohuoneella, missä ukko Sauvadon oli ollut sekoittamassa
eteläranskalaisiin viineihin punaväriä ja kampeshepuun väriä. Kiitos
olkoon Mérautille, sai hän vähitellen muutamia täysvalmiita
mielipiteitä asioista, rohkeita väitelmiä päivän tapahtumista ja
suosituimmasta kirjallisuudesta. Ukko alkoi ottaa osaa keskusteluihin
ja suoriusi tästä yrityksestänsä verrattain hyvin, lukuunottamatta
muutamia kamalia ja mahdottomia kielivirheitä; niinikään hämmästytti
tämä entinen vesitynnörein kantaja valkoliiveissänsä koko salonkia
esittämällä liian omituisella tavalla eräitä de Maistren tapaisia
mielipiteitä.
Mutta sitten riisti Illyrian kuningaspari häneltä sekä »ajatusten
antajan» että keinon esiytyä niillä seuraelämässä. Colette ei näet
hovin seuranaiseksi jouduttuansa liikkunut enää paljo mihinkään St.
Mandésta. Ja hovin »talous- ja sotaministerin», vanhan herttua Rosenin
hän taas tunsi kyllin hyvin luopuaksensa kaikista toiveista tulla
esitetyksi Illyrian hoville. Eikä hän ollut rohjennut siitä edes
mainitakaan. Kuvitelkaahan vain herttuaa saattamassa ukkoa ylpeän
kuningatar Frédériquen puheille! Tavallista viinikauppiasta Bercystä!
Eikä edes liikkeensä lopettanutta kauppiasta, vaan päin vastoin yhäti
täydessä toimessansa olevaa. Sillä miljonistansa huolimatta työskenteli
ukko Sauvadon vielä päiväkaudet ulkona varastohuoneella tai
laivasillalla käyskellen avopäin, kynä korvan takana ja valkea tukka
pörröllänsä ajurein ja rantajätkäin keskessä, jotka lastasivat ja
tyhjensivät laivoja, taikka kuljeskeli hän silvotun ja raiskatun
puistonsa suurten ja ikivanhojen puiden alla, missä hänen runsaat
varastonsa olivat sijoitettuina lukemattomiin viinivajoihin.
»Jos lopettaisin liikkeeni, niin minä epäilemättä kuolisin», sanoi hän.
Itse teossa tunsikin hän elävänsä vasta pyörivien viinitynnyrien
melussa ja siinä kirpeässä hajussa, jota uhosivat hänen suuret
varastohuoneensa ja kosteat kellarinsa, joissa hän -- neljäkymmentä
viisi vuotta sitten -- oli alkanut elämänsä tynnyrisepän oppipoikana.
Tänne saapui Elysée toisinaan tapaamaan entistä oppilastansa ja syömään
aamiaisen, jonka veroista ei saa paljo muualla kuin Bercyssä, puiston
suurten puiden alla tai jossakin kellariholvissa, missä tuores
pöytäviini lasketaan suoraan tynnyristä, kalat hyppivät säiliössä ja
kalamuhennos valmistetaan merimiesten tapaan yhtä hyvin kuin
Languedocin etäisimmässä kolkassa tai Vosgesissa.
Nyt ei enää ollut kysymys »ajatuksista ja erinäisistä asioista», kun
hän ei enää esiytynyt Coletten salongissa; mutta ukko kuuli mielellänsä
Mérautin keskustelua ja nautti, kun näki ruo'an ja juoman hänelle
maistavan. Ukon mielestä oli hän yhäti vain nälkäinen ylioppilas
Monsieur-le-Prince-kadun varrelta ja hän kohtelikin Mérautia kuin
todellisen haaksirikon kärsinyttä poloista. Tämä oli liikuttavaa
osanottoa miehen puolelta, joka itse oli nähnyt nälkää, toista poloista
kohtaan, jonka hän tiesi köyhäksi.
Méraut kertoi hänelle uutisia Colette Rosenista, hänen elämästänsä St.
Mandéssa, ja toi hänelle heijastuksen tuosta suurellisesta menosta,
jonka ukko sai maksaa niin kalliisti pääsemättä koskaan sitä omin
silmin näkemään. Tietysti oli hän ylpeä veljensä tyttärestä, joka hovin
seuranaisena söi päivällistä kruunattujen hallitsijain ja kuningattaren
kanssa, mistä kaikesta hän sydämessänsä iloitsi. Mutta hän ikävöi pikku
Colettea ja tyhjensi pahan tuulensa ja vihansa maljan vanhan Rosenin
ylitse, joka oli hänet sedästänsä vieroittanut.
»Mistä on hän muka niin hiiden ylpeä? Nimestänsä ja
herttua-arvostansako? Minähän ne olen rahallani maksanut...
Risteistänsä, nauhoistansa ja kunniamerkeistänsäkö?... Saisin niitä
minäkin, jos haluaisin... Te ette todellakaan tiedä, rakas hra Méraut,
te ette vielä tiedä mikä onni minua on kohdannut sen jälkeen kun
viimeksi tapasimme!...»
»No, mikä, setä?»
Elysée kutsui häntä »sedäksi», kuten Etelä-Ranskassa on tuttavain
tapana sanoa, jos tahtoo osoittaa erityisempää ystävyyttä vanhempaa
miestä kohtaan; Méraut tunsi näet todellista myötätuntoisuutta tuota
kömpelöä kauppiasta kohtaan.
»Niin, rakas ystäväni, minä olen saanut Illyrian leijonaritariston
komentajan ristin... Ja herttua, joka on niin hiivatin ylpeä suuresta
kunnianauhastansa!... Kun minä ensi uudenvuoden päivänä menen häntä
onnittelemaan, niin istutan minä tuon kunniamerkin rinnalleni ... ja
opetan sen vietävän kunnioittamaan...»
Elysée ei ottanut uskoaksensa tuota. Leijonaritariston kunniamerkin!
Europan vanhimpia ja halutuimpia ritarimerkkejä ... annettu ukko
Sauvadonille, 'setä-ukolle'!... Mistä hyvästä?... Siitäkö, että hän on
myynyt värjättyä viiniä Bercyssä?
»Asia on varsin yksinkertainen», selitti ukko räpytellen pieniä,
harmaita silmiänsä. »Minä maksoin komentajaritarin arvon rahalla samoin
kuin ostin pikku Colettelle ruhtinaan... Jos olisin summaa lisännyt
hieman, olisin saanut leijonaritariston suuren nauhankin, sillä
kaupaksi se oli sekin...»
»Missä sitten?» kysyi Elysée kalveten.
»Tom Lewisin asioimistossa, Royale-kadun varrella... Sen paholaisen
englantilaisen kautta voitte saada, mitä tahansa... Minun kunniaristini
maksoi kymmenen tuhatta frangia... Suuri nauha olisi maksanut
viisitoista tuhatta... Ja tunnenpa erään, joka sen summan maksoi...
Arvatkaas kuka?... Biscarat, se tunnettu tukankähertäjä Capucines'in
bulevardin varrella... Niin, hyvä Méraut, sen salaisuuden tuntee koko
Pariisi... Menkäähän Biscaratin luo, niin saatte nähdä sen suuren
salongin perällä, missä hän kolmenkymmenen apulaisensa kanssa näyttelee
mahdottoman suurta valokuvaakin itsestänsä Figarona, partaveitsi
kädessä ja suurkomentajan nauha olkapään yli sidottuna. Tämä kuva
tavataan pienoiskoossa liikkeen kaikkien pullojen nimilipuissa. Jos
kenraali Rosen sen näkisi, niin kivertäisi hän viiksensä nenään asti,
olettehan huomannut hänen näin tekevän, jos...»
Ja sitten koetti ukko matkia herttuan menettelyä, vaikka tämä
jäljittely jäikin verrattain epäonnistuneeksi, kun ukkoparalla ei ollut
ensinkään mitään viiksiä.
»Teillä on siis myöskin merkkiä seuraava ritarivaltakirja, setä?
Tahtoisitteko ehkä näyttää sitä minulle?...» Elysée toivoi tässä olevan
jotakin väärennystä ja petosta, jota Lewisin asioimisto häikäilemättä
harjoitti asianomaisten tietämättä. Mutta ei! Kaikki oli täydessä
järjestyksessä: valtakirja oli kyhätty tavallisen kaavan mukaan,
varustettu Illyrian vaakunalla, Boscovitshin allekirjoituksella ja
kuningas Kristian II:n omakätisellä nimimerkillä. Mitään väärennystä ei
tässä voinut epäillä. Kauppaa kunniaristeillä ja -nauhoilla
harjoitettiin siis nähtävästi kuninkaan suostumuksella. Paremmaksi
vakuudeksi meni Méraut -- Pariisiin palattuansa -- heti tapaamaan
hovineuvosta hänen virkahuoneeseensa.
Suuren salin nurkassa, palatsin ylimmäisessä kerroksessa, joka
samalla oli myöskin kuningas Kristianin työhuone, vaikka tämä ei siellä
koskaan työskennellyt, ja joka myös oli tarkoitettu käytettäväksi
miekkailu- ja voimistelusalina ynnä kirjastona, istui Boscovitsh
kaikellaisten lippaiden ja paksujen paperikasojen ympäröimänä
kuivaillen keräilemiänsä kasveja. Tänne asetuttuansa oli hovineuvos
näet alkanut puuhata uutta herbariota kokoillen kasveja Vincennesin ja
Boulognen metsistä sekä muista Pariisin ympäristöistä, joiden kasvisto
tiettävästi on Ranskan rikkaimpia. Tämän herbarionsa lisäksi oli hän
ostanut erään äskettäin kuolleen kuuluisan kasvientutkijan
jälkeenjättämät kokoelmat, joita tutkimaan hän nyt oli kerrassaan
vajonnut. Hänen kalpeat kasvonsa, joista oli vallan mahdoton
päättää mitään hänen ijästänsä, kumartuivat pöydän yli, kun hän
suurennuslasilla tutkisteli noita varovaisesti avattuja paperi-arkkeja,
joiden väliin kuivatut ja reunoilta vaalenneet kasvit olivat liimatut.
Hän huudahti ilosta ja ihastuksesta huomatessansa jonkun kasvin olevan
runtelemattoman ja hyvin säilyneen, ja katseli sitä sitten kauvan aikaa
lukien kostuneita terälehtiä, lausuen ääneen kasvien latinalaisen nimen
ja alareunaan liimatulle lipulle kirjoitetun selityksen. Toisin
vuoroin hän taas murahti suuttumuksesta huomatessansa jonkun kasvin
vahingoittuneeksi ja sen pienen madon syömäksi, jonka kasvientuntijat
hyvin kyllä tuntevat: se syntyy kasvien tomusta ja elää siitä ollen
muuten kasvikokoelmain pahana vaarana, useinpa ihan täydellisen
tuhonaiheena. Varsi pysyy kyllä koossa, mutta paperiarkkia
liikutellessa karisee ja varisee kaikki, kukat, lehdet ja juuret
hienoksi pölyksi.
»Kas, mato se on ... mato se on», huudahti Boscovitsh suurennuslasi
silmässä epätoivoisen näköisenä, vaikka samalla keksinnöstänsä ylpeänä;
samalla näytti hän pienen puumadon syömän läventapaisen rei'än, jonka
hirviö oli aikaansaanut.
Elyséeltä katosi kaikki epäilys. Tuo kiihkosielu oli mahdoton kaikkeen
alhaisuuteen, mutta myöskin kaikkeen vastusteluun.
Miesparka alkoi vavista heti paikalla, kun Méraut otti kunniamerkit
puheeksi, ja vilkuili pelonalaisena ja arkana sivulle suurennuslasinsa
ylitse... Mitä tuo utelija oikeastaan tarkoitti?... Totta kyllä, että
kuningas viime aikoina oli kirjoituttanut hänellä joukon erilaisia
kunniamerkki-kirjelmiä ja käskenyt jättää nimen kohdat täyttämättä;
mutta muuta ei hän näistä tiennyt eikä olisi ikinä katsonut
sopivaksikaan niistä enempää tiedustella.
»Vai niin, no silloin voin minä ilmoittaa teille, hra hovineuvos»,
sanoi Elysée vakavasti, »että hänen majesteettinsa näyttää kauppaavan
kunniamerkkejänsä Lewisin toimiston kautta.»
Sitten kertoi hän jutun kerskuvan parturin kunnianauhasta, jolle koko
Pariisi nauroi. Boscovitsh päästi pienen, naismaisen huudahduksen.
Mutta itse teossa ei asia näyttänyt häntä kovinkaan kummastuttavan;
häntä ei oikeastansa huvittanut mikään muu kuin kasvikunta. Isänmaa oli
hänelle melkein sama kuin Laibachiin jäänyt kasvikokoelma ja maanpakoa
Ranskassa edusti hänen uusi kasvionsa.
»Mutta onhan arvotonta», huudahti Méraut, »että ... teidän kaltaisenne
mies lainaa kätensä noin alhaisiin kujeihin.»
Boscovitsh joutui pahalle tuulelle siitä, että häneltä väkisin
tahdottiin avata silmät sellaisiin asioihin nähden, joita hän ei
halunnut huomata:
»_Ma che_ ... _ma che_... mitä minä sille voin, hyvä hra Méraut?
Kuningas on kuningas... Kun hän sanoo: Boscovitsh, kirjoita niin ja
niin, tottelee käteni arvelematta ... semminkin kun hänen
majesteettinsa on niin hyvä ja antelias minua kohtaan. Nähtyänsä,
kuinka epätoivoinen minä olin menetettyäni entisen herbarioni,
lahjoitti hän minulle tämän... Sattumalta sai hän sen tuhannesta
viidestä sadasta frangista... Kasviota seurasi sitä paitse loistopainos
Linnén teosta _Hortus Cliffortianus_.»
Näin paljasti tuo kurja raukka sisäisen ihmisensä vallan naivisti ja
kyynillisesti. Kaikki oli hänessä kuivaa ja kuollutta kuin vanhassa
kasviossa. Hänen ainoa intohimonsa, joka oli yhtä julma kuin kasveja
tuhoava, näkymätön mato, oli kaiken jyrsinyt ja nakertanut muru
muruselta. Asia ei häntä liikuttanut ennen kuin Méraut uhkasi kertoa
sen kuningattarelle. Vasta silloin pudotti hän suurennuslasinsa ja
alkoi matalalla äänellä ja ripitettävän uskovaisen huokauksilla
tunnustaa kaikellaista. Täällä tapahtui paljo asioita, sanoi hän, joita
hän ei voinut estää, vaikka ne häntä suuresti surettivat... Kuninkaan
seurakumppalit eivät olleet mallikelpoista väkeä... _E poi che voleté?_
Hänellä ei ollut hallitsijan kutsumusta ... eikä taipumusta istua
valtaistuimella... Eikä hänellä ollut koskaan ennenkään sitä ollut...
»Niinpä esimerkiksi, odottakaas ... muistan erään tapauksen ... siitä
on jo kauvan aikaa ... vanhan kuningas Leopoldin ajoilta... Tällä oli
jo ollut ensimäinen halvauskohtauksensa heti aterialta noustua... Kun
Kristianille, joka silloin oli tuskin kaksitoistavuotias poikanen ja
joka sattui pelaamaan pallopeliä kuninkaallisen linnan pihalla, tuotiin
sanoma että hän luultavasti piankin saisi astua isänsä valtailtuimelle,
alkoi lapsi itkeä ja sai todellisen hermokohtauksen.
»'Minä en tahdo olla kuningas, minä en tahdo hallita', huusi hän,
'valitkaa orpanani Stanislaus minun sijalleni'. Myöhemmin olen usein
muistanut tämän tapahtuman nähdessäni Kristianin silmissä saman
pelokkaan ja ahdistuneen ilmeen, joka hänellä tuona samaisena aamuna
oli, jolloin hän todellisen ahdistuksen vallassa puristi pallonuijansa
vartta ikäänkuin olisi hän peljännyt, että hänet saatetaan
valtaistuinsaliin, ja huusi: 'Minäpä en tahdo olla kuningas'.»
Tämä pieni tarina selitti koko Kristian II:n luonteen. Mikään ilkeä
mies ei hän tietysti ollut, vaan lapsekas mies, joka liian nuorena oli
joutunut naimisiin ja jolla muuten oli voimakkaat intohimot ja
perinnölliset viat. Se elämä, jota hän eli viettäen yönsä klubilla,
juhlaillallisilla ja naikkosten seurassa, on eräissä piireissä
aviomiesten tavallista menoa. Mutta Kristianin suhteen oli
kaikki sitä raskauttavampaa, kun hänen olisi ollut ylläpidettävä
kuninkaan arvokkaisuutta, jota hän ei voinut tehdä, sillä siihen
edesvastaukselliseen asemaan puuttui häneltä tarpeellista voimaa;
seuraus oli, että maanpako saattoi hänet vähitellen rappiolle.
Voimakkaammatkaan luonteet kuin mitä hänen oli eivät usein jaksa kantaa
elämäntapojen täydellistä äkkimuutosta, alinomaista epävarmuutta,
mielettömiä toiveita ja tuskia sekä hermostuttavaa odotusta. Maanpaolla
on horroksensa samoin kuin merellä tyynensä: se heikontaa ja uuvuttaa.
Se on jonkunlaista ylimenon tilaa. Pitkällisten merimatkojen ikävyyttä
ei voi vastustaa muuten kuin järjestetyllä työllä ja säännöllisillä
lukutunneilla. Mutta millaisella työllä voi aikansa kuluttaa kuningas,
joka on menettänyt alamaisensa, ministerinsä ja neuvostonsa, jolla ei
enää ole mitään päätettäviä ja allekirjoitettavia asioita ja joka
lisäksi on liian älykäs ja epäilevä tyytyäksensä näiden tehtävien
valheelliseen apinoimiseen samoin kuin hän myöskin voi olla liian
oppimaton kuluttaaksensa aikansa jollakin henkisellä ahkeroimisella?
Maanpako, joka voidaan verrata mereen, voi siten muodostua myöskin
haaksirikoksi, joka viskaa etuoikeutetut ensi luokan matkustajat
sekaisin toisten kannella ja tähtitaivaan alla matkustavaisten ihmisten
kanssa. Siihen tarvitaan ylväs kunniantunto ja oikea kuninkaan
mielenlaatu, ettei maanpakoon tuomittu hallitsija tuttavallisemman ja
alentavan sekasorron aikana tee itseänsä syypääksi tekoihin, joita
hänen myöhemmin täytyy punastua tai katua, vaan pysyy mieleltänsä
kuninkaana puutteissansa, hädässänsä ja sanoisimmeko niissä
lokaisemmissa sieluntiloissa, jotka tässä kurjassa ihmiskunnassa
sekoittavat ja hämmentävät yhteiskunnallista luokitusta.
Se rappeutumuksen »mustalaistila», jota herttua de Rosen suurilla
uhkauksilla oli niin kauvan jaksanut vastustaa tämän maanpaon aikana,
alkoi nyt olla Illyrian kuningasperheen ovella. Kuningas oli pakotettu
turvautumaan kaikellaisiin keinoihin hankkiaksensa rahaa
»mässäykseensä». Hän alkoi kirjoittaa personallisia velkakirjoja kuin
rikkaan perheen perillinen pitäen tätä tapaa, jossa J. Tom Lewis oli
hänelle avulias, yhtä yksinkertaisena, jopa mukavampanakin kuin
»käsikassastamme maksettavia määräyksiä», jotka hän ennen osoitti
hovinsa talous- ja sotilasasian ministerille. Kun nämä velkasitoumukset
lankesivat maksettaviksi ja kasvoivat nopeasti useiden uudistusten
kautta, keksi Tom Lewis rahattomuudessansa tuon kauniin kunniamerkkien
kauppaamisen, koska alamaisia ja sivililistaa puuttuvalla kuninkaalla
ei juuri muitakaan apukeinoja ollut.
Niinkuin muukin alempi karja tuli Illyrian poloinen jalopeura nyt
silvotuksi ja neliömuotoisiksi kappaleiksi hakatuksi, huutokaupassa tai
teurastuspöydällä myydyksi harjoinensa ja risoinensa, kylkinensä ja
käpälinensä.
Tämä oli vasta alkua tämä. Jouduttuansa kerran J. Tom Lewisin keveään
»cabiin» ei kuningas enää hevillä siitä päässyt. Se juuri selvisi
Mérautille laskeutuessa alas Boscovitshin luota. Hän oivalsi varsin
hyvin, ett'ei häneen ollut luottamista missään suhteessa, vaan oli hän
helposti taivutettavissa niinkuin jonkun kiihkon riivaamat ihmiset aina
ovat. Itse hän taas oli liian vastatullut ja outo mies talossa
voidaksensa millään lailla vaikuttaa Kristianin tekoihin. Entä jos hän
kääntyisi vanhan Rosenin puoleen? Mutta jo ensimäisen viittauksen
johdosta heitti tämä häneen sellaisen silmäyksen kuin olisi hän
loukannut uskonnonpyhyyttä. Olkoonpa kuningas vajonnut kuinka syvälle
tahansa, pysyi tämä hänen silmissänsä aina kuninkaana. Munkin -- isä
Alphéen -- puolelta ei myöskään ollut mitään kannatusta odotettavissa;
hänen kalpeat kasvonsa ilmestyivät nyttemmin hovissa ainoastaan pitkien
väliaikojen jälkeen ... hieman ennen tai jälkeen jonkun matkan ... ja
aina entistänsä ahavoittuneempina ja laihempina...
Entä kuningatar? Jo muutamia kuukausia oli hän aina ollut kovin
surullisen ja kuumeisen näköinen, ja aina oli hänen kaunis otsansa
huolten pilvissä, kun hän saapui oppitunneille, joita hän enää kuunteli
vain hajamielisenä, mietteisiinsä vajonneena ja käsi hervottomana
työnsä yli riippuen. Oudot, vakavat ajatukset vaivasivat häntä,
rahahuolet ja nöyryytys olla varoja vailla eikä voida millään täyttää
alhaalta häntä kohti kohotettuja, anovia käsiä. Tarvitsevaiset ja
hankkijat, heidän kumppalinsa maanpaossa ja onnettomuudessa, pitivät
heitä yhäti hallitsijoina, vaikka heillä ei mitään oikeuksia enää
ollut. Kaikki ne, jotka onnellisempina aikoina olivat tottuneet
tulemaan anojina »hoviin», odottivat nyttemmin tuntikausia etuhuoneissa
mennäksensä vihdoin tiehensä väsyneinä odotukseen ja muristen
tyytymättömiä sanoja, joiden sisällyksen kuningatar kuulemattakin
arvasi, sillä nämä poloiset olivat jo kolmannen kerran täällä.
Tosin koetti hän toden teolla saada järjestystä talon uuteen elämän
menoon, mutta onnettomuudeksi oli rahoja huonosti sijoitettu ja
arvopaperit olivat laskeutuneet. Täytyi odottaa tai menettää kaikki.
Poloinen kuningatar luuli jo tunteneensa kaikki maailman kärsimykset,
mutta vielä ei hän tiennyt niistä personallisuutta kuolettavista
ahdistuksista, joilla jokapäiväinen ja ankara arkielämä voi ihmistä
kiusata ja haavoittaa. Olipa öitä kuukausien lopulla, jolloin hän
väristen valvoi ja mietti talousasioita kuin mikäkin kauppahuoneen
päämies. Kun palvelijat joskus eivät olleet saaneet palkkojansa ja
jotakin käskyä ei heti paikalla täytetty, oli hän jo huomaavinansa
heidän silmissänsä röyhkeämmän katseen tai tyytymättömyyden ilmeen.
Vihdoin sai hän tutustua velkautumiseen, vähitellen hätyyttäviin ja
hävyttömiksi käypiin velkojiin, jotka rynnistävät korkeimpia ja
parhaimminkin kullattuja ovia vastaan.
Vakavana ja mykkänä vakoili vanha herttua kaikkia kuningattarensa
tuskia pyörien hänen ympärillänsä aivan kuin olisi hän tahtonut sanoa:
»olenhan minä käytettävänänne». Mutta hän oli vakavasti päättänyt
käyttää kaikki muut mahdollisuudet ennenkuin suostuisi peruuttamaan
sanansa ja kääntymään miehen puoleen, jonka hän oli masentanut niin
ylpeällä läksytyksellä.
Eräänä iltana valvoi hoviseura suuressa salongissa; aika kului kovin
yksitoikkoisesti ja kuningas oli tietysti poissa, kuten tavallisesti.
Pelipöytä järjestettiin, hopeaiset kynttiläjalat asetettiin pöydälle ja
niin alettiin whistipeli, jota seurue oli ruvennut kutsumaan
»kuningattaren peliksi»: herttua vastapäätä kuningatarta ja rva
Eleonore vastapäätä Boscovitshia. Ruhtinatar istui pianon ääressä
soitellen hiljaa muutamia »illyrialaisia kaikuja», joita kuningatar ei
koskaan erityisesti halunnut kuulla; pienimmänkin suosionosoituksen
johdosta oli ruhtinatar valmis muuttamaan soittonsa sotalauluiksi ja
suorittamaan ne kaikella taidollansa. Nämä muistutukset kotimaasta,
jotka nostivat pelaajain kasvoille kyyneleisen hymyn ja sankarillisen
ilmeen, olivat muuten ainoat »soraäänet», jotka häiritsivät maanpakoon
alistuneiden totuttuja tapoja tässä majesteettien rikkaalta
näyttävässä, vaikka porvarillisessa salongissa.
Kello löi kymmenen.
Tavallisesti nousi kuningatar tällä hetkellä aina ylös ja hävisi
huoneistoonsa antaen näin muillekin lähtömerkin; nyt katseli hän
hajamielisenä ympärillensä sanoen:
»Te voitte jo poistua levolle. Minun pitäisi työskennellä hiukan teidän
kanssanne, hra Méraut.»
Elysée, joka oli selaillut ja lukenut erästä lentokirjasta uunin luona,
sulki kumartaen kirjasensa ja hävisi heti lukuhuoneeseen noutaaksensa
kynän, mustetta ja paperia.
Hänen palatessansa takaisin istui kuningatar jo yksin kuunnellen,
kuinka vaunut poistuivat pihalta, suuri portti suljettiin ja palatsin
käytävissä ja portaissa juostiin ylös ja alas niinkuin suuressa
hotellissa aina ennen maatapanoa tehdään. Vihdoin hiljeni hälinä;
kahden lieun pituinen metsä oli myöskin tuulen vaimentuessa vaiennut,
mutta sen verran lehdet kuitenkin ääntä pitivät, ettei Pariisin
kaukaista humua juuri kuulunut. Tuo tyhjä salonki, joka vielä oli
täydellisesti valaistu, näytti autiossa rauhallisuudessansa olevan kuin
valmistettu murhenäytelmällistä kohtausta varten. Kuningatar istui
pöydän ääressä käsivarassa ja sanoi lykäten luotansa Mérautin tuomat
kirjoitusvehkeet:
»Ei, ei... Ei minulla ole mitään kirjoitettavaa tänä iltana ... se oli
vain tekosyy... Istuutukaa, niin voimme sen sijaan jutella...»
Sitten lisäsi hän hiljempaa:
»Minulla olisi jotakin kysyttävää teiltä...»
Kuningattaren näytti olevan sangen vaikea saada sanottavaansa
sanotuksi, sillä hetkisen aikaa istui hän suu ja silmät puoleksi
suljettuina kokoillen ajatuksiansa kovin vanhentuneen ja surullisen
näköisenä, jommoisena Elysée oli nähnyt hänet toisinaan; hänen
mielestänsä oli kuningatar silloin entistänsä kauniimpi, kun hänen
puhdaspiirteisillä kasvoillansa kuvastuivat kaikki uhraukset,
kieltäymykset ja hallitsijattaren sekä naisen jaloimmat tunteet.
Tällaisena herätti hän Mérautissa vallan uskonnollisen kunnioituksen...
Kooten kaiken rohkeutensa kysyi Frédérique vihdoin hiljaa, arasti ja
verkkaan lausutuin sanoin kuin pelonalaisin askelin hiipivä poloinen,
tiesikö Méraut ehkä jonkun sellaisen paikan Pariisissa ... sellaisen
laitoksen, jossa rahoja voi lainata panttia vastaan...
Olipa sekin kysymys vanhalle ylioppilaalle, joka tunsi kaikki
suurkaupungin panttilaitokset ja oli niitä käyttänyt ainakin
parikymmentä vuotta hätäapunansa! Sinnehän hän aina oli vienyt
kesävaatteensa talven ajaksi ja talvivaatteensa kesän ajaksi! Josko hän
siis tunsi »le clou» ja »ma tante» nimiset panttilainauskonttorit? Kun
hänelle äkkiä johtui mieleen nämä nuoruuden muistot ja sen aikuiset
nimitykset, täytyi hänen hymyillä kuningattarelle vastaukseksi.
Koettaen varmistaa ääntänsä jatkoi tämä edelleen:
»Haluaisin näet jättää teidän tehtäväksenne viedä sinne jotakin ...
esim. jalokiviä... Sattuu näet joskus vaikeitakin hetkiä ja...»
Samalla loi hän ylös ihanat silmänsä, joissa heijastui rauhallisen,
yliluonnollisen surumielisyyden syvä kuilu.
Voi, kuinka paljon nöyryytettyä suuruutta tämä kuninkaallinen kurjuus
näytti sisältävän! Oliko se ensinkään mahdollista?...
Méraut nyökkäsi päällänsä merkiksi siitä, että hän oli heti paikalla
valmis täyttämään kuningattaren toivomuksen.
Jos hän olisi yrittänyt sanoa sanankaan, olisi hänen täytynyt itkeä, ja
jos hän olisi hiukankaan liikahtanut, olisi hänen täytynyt heittäytyä
tuon ylhäisen ja huolestuneen naisen jalkoihin. Pian heltyi hänen
ihailunsa sentään jo sääliksi. Kuningatar näytti hänestä nyt
menettäneen hieman suuruudestansa vaipuessansa tavallisten
elämänhuolien tasalle; tuntui kuin olisi hänen surullisessa
tunnustuksessansa ollut jotakin »joutolaismaista», mikä näytti olevan
lankeemuksen alkua ja toi hänet Elyséetä lähemmäksi.
Äkkiä nousi kuningatar ylös ja meni noutamaan vuorikristallisessa
laatikossa säilytettyä vanhaa ja unohduksiin joutunutta kruunua, jonka
hän laski pöydälle kuin ainakin kaikkialle säteilevän kalliin
koristeen.
Elysée vavahti... Kruunu?
»Niin, kruunu», sanoi kuningatar, »kuusisataa vuotta ovat Illyrian
kuningassuvun jäsenet sitä kantaneet... Kuninkaita on kaatunut ja paljo
ylimysten verta vuotanut tuota kruunua puolustaessa... Nyt täytyy sen
pelastaa meidät taloushädästä. Muita kalleuksia meillä ei enää ole...»
Se oli erittäin kaunis, suljettu kruunu, taottu vanhasta kullasta;
ulkopuolelta jalokivillä koristetusta vanteestä lähti päälaelle
kaartuva ristikko, jonka sulki tulipunainen, silkkinen kalotti.
Vanteessa ja hiipassa nähtiin jäljennettyjä kultaisia apilanlehtiä,
joiden keskessä -- samoin kuin näitä kannattavissa, läpipistellyissä
kultareunoissa -- loisti kaikenlaatuisia tunnettuja jalokiviä: kuulakan
sinisiä safireja, himmeänsinisiä turkoseja, aamunkoitonvärisiä
topaseja, tulipunaisia itämaisia rubineja, lehtysille pirskotettujen
kastehelmien lailla hohtavia smaragdeja, kabbalistisia opaleja ja
vaaleampia iris-helmiä. Mutta näitä kirkkaammin loistivat kaikkialle
siroitellut timantit heijastaen särmissänsä tuhansia eri vivahduksia
kuin säteilevä pöly päivän paisteessa melkein lieventäen tämän
vuossataisen kruunun loistoa, joka hohti kuin kullatun hopealampun
lempeä valo pyhätön perältä.
Vapisevalla sormellansa kosketti kuningatar sitä sieltä täältä:
»Siitä pitäisi irroittaa joitakuita jalokiviä ... ainakin suurimmat...»
»Mutta millä?»
Molemmat puhuivat hiljaisella äänellä kuin pahantekijät. Vaan kun
salongissa ei näkynyt mitään sopivaa työesinettä, sanoi kuningatar:
»Valaiskaa minulle tietä...»
He menivät sitten lasiverannalle, missä Elyséen kantaman lampun
satumaiset varjot häilyivät ja pitkä, häipyvä valojuova viskausi öiseen
viheriöitsevään puutarhaan.
»Ei ... ei, ei saksilla», kuiskasi kuningatar nähdessänsa Elyséen
aikovan hänen ompelukorinsa luo... »Ne eivät kestä ... niillä olen jo
koettanut sitä tehdä.»
Vihdoin keksivät he erään hieno-oksaisen, kuutamon huolittaman
granatipuun ruukun luona pienehköt puutarhasaksit, joiden kanssa he
palasivat salonkiin. Kuningatar osoitti erästä tavattoman suurta,
soikeamuotoista safiria, jota Elysée ryhtyi saksien kärjellä
irroittamaan. Mutta juotos oli hyvää ja vankkaa työtä, niin että se
piti puolensa: rautasaksit eivät siihen pystyneet. Sitä paitse ei
Elyséen käsikään ollut kyllin voimakas eikä varma, sillä koko ajan
pelkäsi hän vahingoittavansa itse kiveä ja turmelevansa kultaisen
kehyksen, jossa näkyi selvät jäljet edellisestä yrityksestä. Lopuksi
kärsi hänen kuningasmielisyytensä siitä, että hänen näin täytyi
turmella kuninkaallista kruunua. Hänen tunteensa nousi tätä tekoa
vastaan: kruunuhan ihan vapisi, teki vastarintaa ja puolustausi!...
»Minä en voi ... minä en voi», huokasi hän pyyhkien hikeä otsaltansa.
Mutta kuningatar penäsi vastaan:
»Se täytyy saada irti...»
»Niin, mutta sen huomaa jokainen...»
Kuningatar hymyili ivallisesti:
»Huomaa! Eihän sitä kukaan viitsi katsellakaan! Kuka sitä muistaisi ja
kuka muu siitä edes välittäisi paitsi ehkä minä?...»
Elysée kävi jälleen työhön käsiksi; pää kumarruksissa, pitkät suortuvat
silmille valahtaneina ja kalpeana puristi hän kuninkaallista kruunua
polviensa välissä naarmuten ja murrellen sitä voimainsa takaa, sillä
välin kun kuningatar, lamppua pitäen, tarkasti hänen yritystänsä
kylmänä kuin nuo kivet, jotka välkkyivät pöydällä kultamurujen keskellä
säilyttäen eheytensä ja loistonsa tuon väkivallan uhallakin.
Koko seuraavan aamupäivän viipyi Elysée ulkona kaupungilla. Vasta kun
aamiaiselle jo oli soitettu, saapui hän liikutetun näköisenä ja istahti
hämmentyneenä pöytään voimatta ensinkään ottaa osaa keskusteluun, jonka
sielu ja sisällys hän muuten aina oli. Tämä hänen mielentilansa siirtyi
kuningattareenkin, vaikka tämä muuten istuikin hymyilevänä ja säilytti
kirkkaan kontra-altoäänensä.
Vielä aterian päätyttyä istuivat he kotvan aikaa voimatta lähestyä
toisiansa ja keskustella vapaasti toistensa kanssa, kun sovinnaisuus ja
talon tavalliset hovitavat, joita seuranainen rva de Silvis epäilevin
silmin aina tarkkasi, olivat säntillensä noudatettavat. Vihdoin piti
oppitunnin alkaman. Sillä välin kun pikku prinssi valmistausi tuntiansa
varten noutaen kirjansa, kysyi kuningatar:
»Mikä teidän on?... Tapahtuuko minulle jälleen joku ikävyys?...»
»Oi, armollinen rouva, kaikki jalokivet olivat vääriä.»
»Vääriä?»
»Niin, mutta erittäin huolellisesti jäljiteltyjä... Kuinka on se
mahdollista?... Miten ja milloin on se tapahtunut?... Ja kuka sen on
tehnyt?... Talossa on siis joku pahantekijä vai?»
Kuningatar kalpeni hirmuisesti kuullessansa sanan pahantekijä.
Hammasta purren ja vihan sekä epätoivon välähdys silmissänsä sanoi hän
sitten äkkiä:
»Niin, se on totta. Täällä on eräs rikoksellinen. Me tunnemme hänet
kumpikin vallan hyvin.»
Kuumeellisella liikkeellä tarttui hän samassa Mérautin käteen ikäänkuin
vahvistaaksensa salaisen sopimuksen, josta muut eivät tietäisi mitään:
»Mutta emmehän me koskaan häntä ilmianna ... emmehän?»
»Emme ikinä», sanoi Elysée kääntäen kasvonsa pois, sillä he olivat jo
ymmärtäneet toisensa.