VII.

Kansanhuveissa.

Oli toukokuun ensimäisen sunnuntain iltapäivä, niin ihana ja valoisa

kuin tavallisesti on vasta kuukautta myöhemmin. Ilma tuntui niin

lämpimältä, että kuningatar Frédérique, pikku prinssi ja hänen

opettajansa Méraut ajelivat avonaisissa vaunuissa ympäri St. Mandén

metsää. Kevään ensimäiset lempeät tuulahdukset, jotka humisivat

uudesta-verhoutuneissa puissa, lämmittivät kuningattaren sydäntä ja

nostivat eloisat ruusut hänen kasvoillensa, joita hän sinisellä,

silkkisellä päivänvarjostimella päivältä suojeli. Hän tunsi itsensä

onnelliseksi ilman mitään syytä ja unhotti tämän yleisen lempeyden

keskessä joksikin aikaa kärsimyksensä kovina päivinä; nojautuen

raskaiden vaunujen nurkkaan piteli hän lasta vierellänsä ja antautui

turvallisesti tuttavalliseen, jopa ystävälliseen keskusteluun

vastapäätä istuvan Elysée Mérautin kanssa.

»Omituista», sanoi hän, »mutta minusta tuntuu siltä kuin olisimme me

nähneet toisemme jo ennen kuin tulimme tuttaviksi. Äänenne ja kasvonne

herättivät minussa hetipaikalla muiston jostakin näkemästä... Mutta

missä olemme me toisemme nähneet ensimäisen kerran?»

Pikku Zara oli muistavinansa sen varsin hyin, missä se tapahtui. Se oli

siellä luostarissa ... siinä maanalaisessa kirkossa, jossa hän oli niin

kovin peljästynyt nähdessänsä hra Mérautin. Eikä tämä taikauskoinen

pelko ollut vieläkään aivan hävinnyt, se näkyi siitä arkailevasta ja

vienosta katseesta, millä lapsi vilkasi opettajaansa... Mutta ei, ei se

ollut ensimäinen kerta! Jo ennen joulua oli kuningatar ihan varmasti

hänet nähnyt.

»Ell'ei se ehkä ole ollut jossakin toisessa, edellisessä elämässä»,

lisäsi hän melkein vakavasti.

Elysée nauroi.

»Teidän majesteettinne on todellakin oikeassa. Te olette ehkä suvainnut

huomata minut, ei juuri toisessa maailmassa, vaan täällä pahassa

Pariisissamme ... ja juuri samana päivänä, jolloin te tänne saavuitte.

Kapusin näet Tuileriesin portin korkealle jalustalle ... vastapäätä

_Hôtel des Pyramidesia_ ja ja...»

»Juuri niin ... ja siitä huusitte te: eläköön kuningas! Nyt minä

muistan... Te se siis olitte. Oi, kuinka se huvittaa minua... Te siis

olitte ensimäinen, joka toivotitte meidät tervetulleiksi... Jospa te

tietäisitte, kuinka hyvästi tuo huutonne minuun silloin vaikutti...»

»Entäpäs minuun sitten!» naurahti Méraut. »Siitä oli niin kauvan aikaa

kulunut, kun olin saanut tilaisuutta huutaa: eläköön kuningas!... Niin,

siitä oli niin kauvan kulunut, että se ihan pyöri huulillani... Se on

näet perhemuisto, joka liittyy kaikkiin lapsuuteni ja nuoruuteni

iloihin, kotitunteisiini ja uskonoppeihini. Tuo huuto suo minulle aina

-- sivumennen sanoen -- eteläranskalaisen ääntämistapani ja

isävainajani äänen ja liikkeet; se tuo aina silmiini saman innostuksen,

jonka niin usein isässäni huomasin... Miespoloisessa oli se näet vallan

vaistomaista tai, sanalla sanoen, se oli hänen uskontonsa. --

Kuljeskellessansa eräänä päivänä -- palausmatkalla Frohsdorfista --

ympäri Pariisia sattui hän olemaan Carrousel-torilla, Tuileriespalatsin

muurien sisällä, kun kuningas Louis Philippe lähti ajelemaan. Väkeä oli

keräytynyt odottamaan lähtöhetkeä ja kapuellut portinpieliin, vaikka

kansa muuten oli välinpitämätön ja melkeinpä vihamielinen, niinkuin se

hänen hallituskautensa lopulla jo alkoi olla. Kuultuansa, että kuningas

piakkoin aikoi ulos, pujottelihe hän toisia pois tieltä tyrkkimällä

väkijoukon ensi riviin nähdäksensä ja tarkastellaksensa läheltä ja

voidaksensa ylenkatseella loukata ryöväriä ja konnaa, joka oli

varastanut laillisesti toiselle kuuluvan kruunun... Äkkiä astui

kuningas Louis Philippe ulos, käveli jalkaisin tyhjän pihan poikki

raskaan kuolemanhiljaisuuden vallitessa, joka näytti musertavan koko

palatsin ja jonka aikana isäni jo oli kuulevinansa selvästi

kapinallisten lataavan pyssyjä ja lautojen rasahtelevan vialle

valtaistuimen alla... Louis Philippe oli jo silloin vanha ja

ulkomuodoltansa porvarillinen mies, joka lyhvin askelin astua töpösteli

sateenvarjo kädessä porttia kohti. Ei mitään kuninkaallista eikä

ylhäistä koko miehessä! Mutta tuota porvarillista hänessä ei isäni

nähnyt, vaan oli sen sijaan huomaavinansa, että hallitsijan pyhää

persoonaa ei kohdeltu kyllin kunnioittavasti tämän astuessa ulos

Ranskan kunniakkaasta kuninkaallisesta linnasta, vaan näytti tuo

hiljaisuus päinvastoin tietävän kansan vihamielisyyttä, jonka vuoksi

kuningasmielinen tunne sai hänessä vallan: unhottaen äskeiset aikeensa,

paljasti hän päänsä ja huusi liikutettuna: eläköön kuningas! niin

voimakkaasti ja vakavassa tarkoituksessa, että vanhus tunsi itsensä

liikutetuksi ja katsahti häneen varsin kiitollisena.»

»Niin olisi minunkin pitänyt kiittää teitä», sanoi kuningatar ja siinä

katseessa, jolla hän nyt Mérautia tarkasti, oli todellakin niin

liikutettu kiitollisuuden ilme, että Elysée tunsi veren pakenevan

poskiltansa. Samalla hetkellä lausui kuningatar, jonka ajatukset

näyttivät yhäti kiintyneiltä Mérautin äskeiseen kertomukseen:

»Isänne ei kuitenkaan ollut aatelismies?»

»Ei suinkaan ... päinvastoin niin halpasukuinen ja pikkuporvarillinen

kuin suinkin ... kankuri vain.»

»Sepä omituista», sanoi kuningatar ajatuksissansa.

Kun Méraut taas vastasi nokkelalla tavallansa, alkoi heidän alituinen

väittelynsä uudelleen. Kuningatar ei rakastanut eikä ymmärtänyt

kansaa, jota kohtaan hän tunsi jonkunlaista fyysillistä kauhua. Rahvas

oli hänen mielestänsä raakaa ja törkeää sekä iloitessansa että

kostaessansa. Kruunausjuhlansa ja kuherruskuukautensakin aikana oli hän

peljännyt noita tuhansia käsiä, jotka huitoivat hänelle suosiota ja

kuitenkin ikäänkuin uhkasivat häntä vankeudella. Eikä kansakaan ollut

koskaan häntä ymmärtänyt. Armon- ja suosionosoituksia sekä lahjoja oli

hän kyllä jaellut, mutta ne eivät mitään kansassa vaikuttaneet, vaikka

syynä ei suinkaan ollut maanlaadun kovuus ja kylvösiementen

hedelmättömyys.

Niiden satujen ja tarinoiden joukossa, joilla rva de Silvis pikku

prinssin mielikuvitusta kiusasi, oli eräs kertomus nuoresta

syrialaisesta tytöstä, joka naitettiin -- jalopeuralle ja joka

hirmuisesti pelkäsi hurjaa puolisoansa, tämän kiljuntaa ja rajua tapaa

ravistella harjaansa. Ja kuitenkin oli tämä jalopeura sangen kohtelias

ja hellä rakkaudessansa nuorta tyttöä eli vaimoansa kohtaan; niinpä toi

se hänelle mitä harvinaisimpia saaliita ja parhainta mettä, valvoen

vartijana hänen nukkuessansa, joksi aikaa se pakotti meren, metsän ja

eläinkunnan vaikenemaan. Mutta se ei auttanut! Hän säilytti sittenkin

vastenmielisyytensä ja loukkaavan pelkonsa jalopeuraa kohtaan, kunnes

tämä suuttui ja kiljasi hänelle kauhealla äänellä: »mene sitten

tiehesi!» avaten kitansa ja ravistaen harjaansa ikäänkuin aikoisi se

nielaista hänet sen sijaan että hänelle suotiin vapaus mennä tiehensä.

Tämä tarina muistutti hieman Frédériquen suhdetta kansaan. Turhaan oli

Elysée, heti hänen läheisyyteensä tultuansa, koettanut opettaa häntä

ymmärtämään sitä hyväntahtoisuutta, ritarillista alttiutta ja -- ehkä

vähän sivistymätöntä -- hienotunteisuutta, jota kansa niin usein oli

kiljumisellansa osoittanut ennen kuin se todellakin ilmaisi sillä

ankaran suuttumuksensa... Oi, jospa kuninkaat vain olisivat

tahtoneet... Niin, jospa he vain olisivat osoittautuneet vähemmän

epäileviksi!

Kun Frédérique epäuskoisena pyöritteli päivänvarjoansa, jatkoi Méraut:

»Niin, minä tiedän kyllä teidän pelkäävän kansaa... Te ette sitä

rakasta tai oikeammin te ette sitä tunne... Mutta suvaitkoon teidän

majesteettinne silmäillä ympärillensä ja luoda katseensa noiden puiden

juurelle tai noille puistokäytäville... Siellä käyskentelevät ja

huvittelevat Pariisin 'peloittavimman' etukaupungin asukkaat, joista

vallankumoukset juuri saavat alkunsa, kun nämä lähtevät katukivityksiä

suluiksi rakentamaan. Ja kuinka vaatimattomilta, hyväluontoisilta,

luonnollisilta ja naiveilta nuo kaikki sentään näyttävät!... Ja kuinka

he täydestä sydämestänsä nauttivat lepopäivästä ja auringon

paisteesta!...»

Suurelta puistotieltä, jota vaunut nyt aivan verkallensa vierivät, voi

todellakin nähdä lukemattomia aamiaiselle ryhmittyneitä seurueita

ohutlehtisten pensaiden alla, missä kevään ensimäiset villit hyasintit

sinipunervina heloittivat. Sinne tänne siroitellut lautaset loistivat

valkeina täplinä viheriöitsevällä nurmikolla avattujen kansiniekkain

eväskorien vieressä, ja paksut, täytetyt viinilasit hohtivat punaisina

pionikukkaisina vihreiden taimien hentojen lehtien välistä. Puitten

oksilla taas riippui erivärisiä saaleja ja puseroita ja kaikkialla

vilkkui naisia liiveissänsä ja miehiä paitahihaisillansa; missä

luettiin, missä levättiin, missä istuttiin puunrunkoon nojautuneena ja

ahkeroitiin ompeluksen ääressä j.n.e. Avonaisilla paikoilla taas vilisi

iloisia, kirjavia, huokeahintaisia pukuja: täällä oltiin pallosilla,

tuolla leikittiin sokkosilla ja tuossa pistettiin äkkiä katrilliksi

pensaston ta'a kätkeytyneen ja näkymättömän orkesterin soiton mukaan.

Ruokakuntain ja huvittelevain aikaisten ihmisten välillä taas

juoksenteli lukuisia lapsiparvia siirtyen toisen perheen luota toisen

luo, tepastellen, huudellen ja meluten niin että koko kajava metsä

visersi kuin tuhansien pääskyisten livertäessä, joiden nopeita

liikkeitä heidän alinomainen oikullinen juoksentelunsa ja puihin

kiipeilynsä muistuttikin. Ollen täydellinen vastakohta siistitylle,

hoidetulle ja pienillä aitauksilla suljetulle Boulognen metsälle näytti

Vincennesin metsä vapaine puistoteinensä, vihreine, tallattuine

ruohokenttinensä, taipuisine ja kestävine puuistutuksinensa olevan

aiottukin juhlivan kansan temmellyspaikaksi; muuten oli itse luontokin

täällä ikäänkuin eloisampi ja lauhkeampi. Puistotien mutkassa lehahti

äkkiä raittiimpi ilma ajajia vastaan ja välkähti heihin päivän

heijastus lammen pinnalta, jonka pengertyneiltä rantaäyräiltä metsä oli

pois raivattu; pikku prinssi ihan huudahti ihastuksesta. Maisema

olikin ihana katsoa! Vaikutus oli melkein sama, minkä saamme, kun

bretagnelaisen kylän kivitöllien välitse luikertelevia kapeita ja

sotkuisia katuja kierreltyämme saavumme viimeiselle solakadulle ja

äkkiä näemme aavan meren vallan edessämme. Kaikkialla näkyi risteileviä

liputettuja venheitä, joissa reippaat, sini- ja punapukuiset soutajat

välkyttivät hopealta hohtavia airojansa pirskoittaen ilmaan tuhansia

kimaltelevia vesipisaroita. Kaakattavia ankkoja souteli pitkissä

jonoissa ulos järvelle, jota vastoin juhlallisemmat ja hiljaisemmat

joutsenet purjehtivat myötätuulessa rantoja pitkin keveät siivet

hajallansa. Järven toiseen päähän, vihertävän saaren suojaan oli

soittokunta asettunut kajahuttaen ilmaan iloisia säveliä, joille järven

pinta sai olla kaikupohjana.

Yli kaiken tämän väikkyi iloisen epäjärjestyksen leima, tuulen ja

laineiden virkeä leikki, hulmuavien lippujen lepatus, venemiesten

huudahdukset, iloiset ryhmät siellä täällä mäkirinteillä, sikin sokin

juoksentelevat lapsiparvet, hyörinä ja pyörinä kahden, rinnakkain

melkeinpä veden päälle rakennetun vähäisen ravintolan ympärille, joiden

siltapalkit alinomaa lonkkuivat kävelijäin jalkojen alla.

Parempia ajopelejä ei näkynyt ainoatakaan; joskus ajoi kuitenkin joku

ajuri ohitse sulhaisparin kanssa, joksi sen voi päättää miehen uudesta

juhlatakista ja naisen kirkasvärisestä saalista; myöskin sattui, että

jotkut noista välkkyvillä kylteillä varustetuista liikevaunuista, jotka

viikon kuluessa ajelevat pitkin Pariisin katuja kuljetellen

tavaramakasinein lähetyksiä, eksyivät tänne lihavien, kukitettujen ja

hattupäisten muijien kanssa, jotka ylevällä säälillä katselivat

jalkaisin tallustelevia väkiryhmiä. Mutta enin näkyi täällä noita

pieniä lastenvaunuja, jotka ovat naineen työmiesperheen ensimäinen

ylellisyystavara, noita kuljetettavia kehtoja, joissa sieviin myssyihin

puetut, pienet lasten päät häilyivät onnellisina hymyillen ja

»nukkumattia» turhaan odotellessansa avosilmin tähystellen puitten

oksien välistä vilkkuvaa sinitaivasta.

Kaikkien näiden pikkuporvarien ohitse eivät Illyrian vaakunalla

koristetut komeat vaunut valjakkoinensa ja livreeajurinensa voineet

päästä herättämättä jonkun verran hämmästystä; kuningatar ei näet

muuten koskaan ajanut tätä tietä sunnuntaisin. Ihmiset tyrkkivät

toisiansa kyynärpäällä ja kun vaunujen kolina alkoi kuulua kävelijäin

takana vetäytyivät nämä sivulle hiljaisina ja pyhävaatteistansa

vaivautuneina katsellaksensa kuitenkin ohiajavien jälkeen, jolloin

myöskin kuului ihastuksen ja ihailun huudahduksia kuningattaren

ylevästä kauneudesta ja pikku Zaran ylimyksellisestä ulkomuodosta;

joskus tapahtui myöskin, että joku pikku veitikka rohkaisi itsensä ja

astui vaunujen luo huudahtaen kuningattarelle: »hyvää päivää, rouva!»

Oliko se Elyséen äskeisten sanojen, ihanan ilman vaiko ehkä vapaan ja

kirkkaan näköpiirin vaikutusta, jota tehtaiden savupilvet eivät tänään

sumentaneet, vai olisiko ohikulkijain ystävällisesti hymyilevät

kasvot sen tehneet? Kuningatar tunsi kuin tunsikin jonkunlaista

myötätuntoisuutta _tätä_ pyhäistä liikuttavan siististi pukeutunutta

työkansaa kohtaan, jonka käytös sentään todisti työn alinomaista

ankaruutta ja lepohetkien harvinaisuutta. Pikku Zara taas ei ottanut

pysyäksensä paikoillansa, vaan tömisteli jaloillansa vaunujen pohjaa ja

vapisi halusta saada hypätä alas, pehtaroida ruohikossa toisten kanssa

ja soudella venheessä vesillä.

Vaunut saapuivat nyt vähemmän mieluisille teille, joiden varsille

asettuneet sunnuntaiviettäjät lueskelivat, loikoivat penkeillä tai

kävelivät hellinä pariskuntina metsänlaiteita. Maisema oli täällä

varjoisampi ja saiaperäisempi, raittiit lähdesuonet pulppusivat ja

todellisia metsätuoksuja tuulahteli vastaan. Lintuset visertelivät

puiden oksilla. Mutta sikäli kuin vaunut loittonivat järven luota,

jonka ympärillä melu oli suurin, alkoi toiselta juhlakentältä kuulua

selvä hälinä: pyssyjen pauketta, rumpujen ja tamburinien pärinää,

trumpettien ääntä ja kellojen soittoa kuului suuren melun seasta, joka

nousi taivaalle kuin mahtava humupilvi. Kuulusti kuin olisi joku

kaupunki ollut ryöstönalainen.

»Mitä se on?... Mitä kummaa tuolta kuuluu?» kysyi pikku prinssi.

»Piparikakkumarkkinat, armollinen herra», vastasi vanha ajuri kääntyen

istuimellansa kysyjään päin. Ja kun kuningatar suostui siihen, että

ajettaisiin lähemmäs juhlakenttää, jättivät vaunut puiston taaksensa

ja poikkesivat pienille katukujille ja vielä keskeneräisille

puistokaduille, joiden varsilla kohosi uusia kuusikerroksisia

kivimuureja kurjien hökkelien rinnalla taikka oli kuljettava avonaisten

navettapihojen ja keittiöpuutarhojen ohitse. Kaikkialla pieniä

ulkoravintoloita tynnyripöytinensä ja tuolinensa, hyppylautoinensa ja

samanlaisine vihreine keinupylväinensä. Kaikkialla kuhisi kansaa,

joukottain sotilaita, tykkiväkeä sotilaslakeissansa ja valkeissa

hansikkaissa. Mutta hälinä ei ollut niin äänekästä. Ihmiset kuuntelivat

kuljeskelevaa harpunsoittajaa, joka oli saanut luvan asettua

ravintolapöytien keskeen ja rämpytti jotakin ariaa _Favoritesta_ tai

_Trubadurista_; pariisilainen kansanmies ihailee näet alakuloista

soittoa ja uhraa siihen mielellään roposen huvitusretkellä ollessansa.

Äkkiä vaunut pysähtyivät. Niillä ei näet voinut päästä edemmäs kuin

missä n.k. Cours de Vincennes alkaa; tämän leveän huviajokentän

laidalla juuri olivat nuo piparikakkumarkkinat, joiden taustana

Pariisiin päin kohoavat pölyistä etukaupungin ilmaa vastaan

»Valta-istuintorin» molemmat korkeat pylväät. Tämä näky -- tavattoman

suuri ihmislauma kuljeskellen kaikessa vapaudessansa suurten, kaduiksi

ryhmitettyjen markkinakojujen välillä -- herätti pikku Zarassa

sellaisen uteliaisuuden, ettei kuningatar voinut vastustaa hänen

pyytävää katsettansa, vaan suostui laskeutumaan alas vaunuista. Tämä

kehoitus muuten niin ylpeän kuningattaren puolelta, että pyhäpäivänä

lähdettäisiin jalkaisin tuollaiseen ihmisjoukkoon, hämmästytti Elyséetä

siinä määrässä, että hän näytti empivän.

»Olisiko se teistä siis vaarallista?»

»Ei suinkaan, rouva. Mutta jos lähdemme markkinapaikalle, on parasta,

ett'ei palvelija meitä seuraa. Hänen livreepukunsa vuoksi joutuisimme

ehkä liiallisen huomion alaisiksi.»

Kuningattaren käskystä kapusi pitkä kamaripalvelija, joka jo oli

aikeissa lähteä heitä seuraamaan, takaisin ajurin viereen; vaunujen oli

näet odotettava tässä hänen majesteettinsa palaamista. Tietysti eivät

he aikoneetkaan kiertää ympäri koko markkinapaikkaa, vaan ottaa

muutatamia askelia katsellaksensa ensimäisiä kojuja.

Aivan kujanteen suussa oli jo pieniä siirrettäviä telineitä ja

valkealla liinalla katettu pöytä ja kaikki, mitä maaliin-ampumista

varten tarvittiin. Ihmiset menivät välinpitämättöminä sen ohitse.

Sitten seurasi paljaan taivaan alle tehty paistimo, josta levisi väkevä

kärvennetyn rasvan katku ja näkyi suuria, punaisia liekkejä nousevan

korkeuteen; ympärillä hääräsi valkopukuisia kyökkipoikia paistaen

kasoittain sokeroituja omenaviipaleita. Vierellä seisoi altea-leivosten

tekijä venyttäen ja kiertäen valkeaa, mantelilta tuoksuvaa taikinaa

jonkunlaisissa jättiläisrenkaissa!... Pikku prinssi katseli tätä

kaikkea hämmästyneenä. Se oli näet kuin uutta hänelle, poloiselle

häkkilintuselle, joka oli kasvatettu palatsin korkeissa suojissa ja sen

puiston kullattujen ristikkoporttien takana ja joka oli kasvanut

keskellä kauhuja ja kapinoita, aina liikkunut seurueen paimentamana

näkemättä kansanelämää sen lähempää kuin mitä hän palatsin parvekkeelta

tahi sotilassaaton ympäröimistä vaunuista oli nähnyt. Alussa oli hän

pelonalainen, pitäen kävellessänsä lujasti kiinni äitinsä kädestä;

mutta vähitellen huumausi hän hälinästä ja juhla-ilmasta. Posetivien

yhtäläinen vingutus häntä niinikään kiihoitti. Hän näytti saaneen

hurjan juoksuhalun, sillä hän veti äitiänsä eteenpäin ihan väkisellä

pysähtyen alinomaa katselemaan jotakin, mutta sitten taas lähtien

taivaltamaan yhä kauvemmas ja kauvemmas sinnepäin, missä melu oli

suurin ja väkijoukko taajin.

Huomaamattansa loittonivat he näin lähtöpaikalta aivan kuin uimari,

jota virta työntää eteenpäin. Osaksi lienee siihen vaikuttanut myöskin

se, ettei heitä väkijoukossa paljon huomattu, sillä näiden kirjavien

pukujen vilinässä ei kuningattaren puku -- hänen hameensa, kappansa ja

hattunsa olivat kellertävät -- pistänyt silmiin enemmän kuin pikku

prinssinkään; Zaran suuri, alaskäännetty paidankaulus, paljaat nilkat

ja lyhyt takki saivat kuitenkin jonkun sävyisän eukon huomauttamaan

vierustoverillensa: »tuo on englantilainen, tuo...» Zara käveli äitinsä

ja Elyséen välillä, jotka hymyilivät hänen ilollensa.

»Kas, äiti, katsokaapa tuota!... Mitä ne nuo tuolla tekevät, hra

Méraut?... Mennään katsomaan!...»

Ja heidän täytyi seurata häntä toiselta puolen kenttää toiselle

omituisesti viistoillen, joten he joutuivat yhä kauvemmas taajenevan

väkijoukon keskeen ollen vihdoin pakotettuja seuraamaan ihmisvirran

mukana.

»Entäpä jos palaisimme jo takaisin?» ehdotti Elysée.

Mutta lapsi oli vallan haltioissaan. Hän rukoili ja veti äitiänsä

kädestä ja tämä taas oli niin onnellinen nähdessänsä pienen, uneliaan

poikansa kerrankin heräävän horrostilastansa... Ja sitä paitse oli

yleinen kansan-ilo saanut kuningattarenkin vilkkaammalle tuulelle,

jonka vuoksi he kävelivät yhä edelleen ... ja edelleen.

Päivä kävi yhä helteisemmäksi, ikäänkuin olisi laskeva päivä

säteillänsä houkutellut myrskyn esille. Ja mikäli taivas muutti

valaistustansa, sikäli sai tuo tuhatvärinen juhla satumaisemman leiman.

Näytännöt alkoivat. Kaikki sirkustaiteilijat ja muiden kojujen taiturit

astuivat nyt telttakatoksen alle, kylteiksi maalattujen esirippujen

eteen, joille kuvatut eläimet -- petoeläimet -- voimistelijat ja

painijat näyttivät kaikki virkoavan eloon ja liikkeeseen, kun tuuli

alkoi kangasta hulmuttaa. Nyt alkaa suuri sotilaskulkue, joka tapahtuu

Kaarle IX:n ja Ludvig XV:n aikakausien puvuissa. Mikä kiväärien ja

pyssyjen vilinä, mikä paljous kankipalmikkoja ja häilyviä töyhtösulkia!

Torvisoittokunta puhalsi marseljeesia saattosoitoksi. Vastapäätä taas

oli sirkus, jonka edessä olevalla lavalla näytellään nuoria, valkeilla

suitsilla ohjattavia hevosia, jotka esittävät kaikellaisia temppuja,

laskevat kavioillansa ja tervehtivät katselijakuntaa harjaansa

heilauttamalla. Sen vieressä on toinen markkinakoju, jossa esiytyy

nuoralla tanssijoita ruutuiseen puseroon ja muotojanoudattaviin

sääryksiin puetun pajazzon johdolla. Hänen kanssansa esiytyy

pitkä-kasvuinen, ruusunpunaiseen tanssijapukuun puettu, ahavoittunut

tyttö, joka esittää jonglöritemppuja kullatuilla ja hopeoiduilla

kuulilla, pulloilla ja tinaveitsillä, jotka välkkyvät ja kalisevat

ilmassa hänen lasinuppuisilla tukkaneuloilla ylöskiinnitetyn

hiuslaitteensa yläpuolella.

Pikku prinssi vaipui täydellisesti katselemaan tätä kaunista naista,

jolle äkkiä esiytyi kumppali, todellinen satukuningatar välkkyvä

kruunu päässä ja hopealta hohtavasta harsokankaasta tehty, lyhyt

liivihame yllä; jalat toistensa yli heitettynä istui hän siinä

käsipuihin nojautuneena, kun Zara hänet huomasi. Hän olisi vaipunut

taas tätä tarkastamaan, ell'ei hänen huomionsa olisi kiintynyt

tavallista omituisempaan orkesteriin, joka ei ollut kokoonpantu

ranskalaisista kaartilaisista eikä ruusunvärisiin trikoihin puetuista

voimistelijoista, vaan todellisista ylimyksistä; niinpä suvaitsi eräs

pehmeitä kenkiä käyttävä, lyhytpartainen ja voidetukkainen herrasmies

soittaa varsikornettia eli vetopasunaa samalla kun eräs hieno nainen --

melkein yhtä juhlallinen kuin rva de Silvis -- seisoi silkkimantilja

yllä ja häilyvillä kukkasilla koristeltu hattu päässä katsellen

hajamielisenä ympärillensä ja lyöden suurta rumpua niin voimakkailla

käsiliikkeillä, että mantiljan rimsut heilahtelivat aina hattukukkasiin

saakka. Mitä mahtoivat nuo olla? mietti Zara. Ehkä olivat nekin jonkun

karkoitetun ja onnettoman kuningasperheen jäseniä?...

Mutta markkinakentällä oli paljo muutakin ihmeteltävää.

Loppumattomassa ja alituisesti vaihtuvassa panoramassa nähtiin

tanssivia ketjukarhuja, melkein alastomia neekerejä, piruja ja

piruttaria purppuraiset päähineet päässä, huitovia painijoita ja

mainioita voimataiteilijoita, jotka käsi lanteilla tarjosivat

trikoosääryksiä sille, joka halusi mittailla voimiansa heidän

kanssansa; täällä esiytyi miekkaileva, naamioitu sankaritar, haarniska

yllänsä, jaloissa punaiset, kultajuovaiset sukat ja käsissä pitkät

nahkahansikkaat, tuolla taas Kolumbusta tai Kopernikusta esittävä,

mustaan samettipukuun puettu herrasmies, joka timanttinuppuisella

ratsuruoskalla piirusteli ilmaan salaperäisiä ihmeympyröitä.

Kaikki nämä esiytyivät samalla tavalla. Lavan takana taas

sijaitsi Garelin eläinhuone, jonka heti tunsi sieltä leviävästä

inhoittavasta tallihajusta ja petoeläinten kiljunnasta. Näiden

elävien merkillisyyksien ohessa nähtiin kaikellaisia kuvia, esim.

jättiläisnaisia tanssijaispuvussa, olkapäät paljaina, käsivarret

vaaleanpunaisella untuvalla ja käsissä tiukasti napitetut hansikkaat,

tulevaisuuteen näkeviä unissaennustajia istuen side silmillänsä

mustapartaisen ihmelääkärin vieressä, hirviöitä, epäsikiöitä,

kaikellaisia eriskummallisuuksia ja luonnon omituisia sattumia, joiden

edessä toisinaan riippui nuoralla ylös kiinnitetyt verhot ja näiden

eteen asetetulla tuolilla säästölaatikko.

Ja kaikkialla, jokaikisellä askeleella kaikenlaatuisia ja

kaikenmuotoisia piparikakkuja, jotka näiden markkinain varsinainen

kauppatavara olivat ja joita myytiin punaisiksi verhotuissa

ja kultahetaleilla koristetuissa myymälöissä; näissä löytyi

maalatuilla kuvilla koristettuun satini-paperiin käärittyjä

piparikakkuja, silkkinauhoilla sidottuja piparikakkuja, erityisesti

suosittuja sokerileivoskuvioilla ja kärvennetyillä manteleilla

koristeltuja kakkuja, kaikellaisia ukkoja ja Pariisin kuuluisuuksia

piparikakkutaikinasta, »Amandan» rakastajan kuva, prinssi Kukonpyrstö

ja hänen ainainen kumppalinsa Rigolo; piparikakkuja nähtiin myytävän

koreissa ja siirrettävissä kojuissa, joista kaikista levisi miellyttävä

meden ja paistettujen hedelmäin tuoksu verkallensa kuljeskelevaan

väkijoukkoon, joka muutamin paikoin oli niin laaja, että se melkein

salpasi tien.

Palata takaisin omia jälkiänsä oli mahdoton. Täytyi seurata tätä

oikullista ihmisvirtaa, astua eteenpäin, peräytyä, kulkea milloin

yhdelle, milloin toiselle kojulle, sillä väkijoukko koettaa turhaan

keksiä jotakin ulospääsyä sivulle päin tästä yleisestä valtaväylästä.

Kuuluu naurua ja leikkipuheita tässä loppumattomassa ja eteenpäin

sysätyssä ihmistulvassa. Näin läheltä ei kuningatar ollut koskaan

kansaa nähnyt. Vaikka työmiesten hengitys melkein sattui häneen ja

vankat hartiat koskettivat toisinaan kovasti hänen olkapäitänsä, ei hän

-- ihme kyllä -- tuntenut pelkoa eikä vastenmielisyyttä, vaan lipui

toisten mukana eteenpäin empivin, verkkaisin askelin, joissa hänestä

oli jotakin juhlamarssin tapaista, olletikin kun ainoitakaan ajoneuvoja

ei näillä teillä nähty.

Ihmisten hauska käytös saattoi kuningattaren rauhalliselle tuulelle ja

häntä huvitti pikku Zaran ylenpalttinen riemu sekä nuo lukuisat

lastenvaunut, jotka liikkuivat tämän sullotun väkijoukon keskessä.

»Elkää tyrkkikö ... näettehän, että siinä on lapsi», varoitettiin

toisiansa. Eikä tässä ollut kysymys yhdestä pienokaisesta, vaan oli

niitä täällä kymmenittäin ja sadoittain äitien sylissä tai isäin

voimakkailla hartioilla. Kuningatar hymyili ystävällisesti

huomatessansa noiden monien lasten joukossa jonkun samanikäisen kuin

hänen omansa oli. Mutta niin levollinen kuin kuningatar ei Elysée

ollut, sillä hän tiesi tämän saman kansan, joka nyt oli rauhallinen ja

hiljainen, äkkiä voivan muuttaa hahmoansa. Tarvitsi vain tuon paksun

pilvenlongan taivaalla purkautua äkkisateeksi, niin syntyisi tässä ehkä

jo mitä pahin epäjärjestys. Vilkkaassa mielikuvituksessansa johtui hän

jo ajattelemaan onnettomuutta Karusellitorilla, jota siihen aikaan

vielä kutsuttiin Ludvig XV:n toriksi, missä useita ihmisiä tukehtui ja

rutistui kuoliaaksi, vaikka leveille, tyhjille kaduille oli ainoastaan

muutamia askelia; niille eivät nuo poloiset sillä hetkellä näet voineet

päästä.

Pikku prinssi, joka käveli edelleen äitinsä ja opettajansa välissä,

alkoi nyt valittaa, että hänen tuli liian kuuma ja ett'ei hän voinut

nähdä mitään. Elysée keksi silloin seurata työmiesten esimerkkiä: hän

nosti prinssin olallensa; ja nytkös tämä ihastuneena riemuitsi!

Ylhäiseltä asemaltansa näki hän niin laajalti ja kauvas eteenpäin! Hän

voi erottaa pylväät »Valtaistuintorilla» ja koko markkinakentän

kirjavine väkijoukkoinensa, iltapäivän hohteessa hulmuavat liput pitkin

kojukujanteita ja koreiden koju-esirippujen tuulessa häilyvät liepeet.

Suurissa keinuissa, jotka aina olivat väkeä täynnä, lensivät istujat

korkealle ilmaan ja kiiltäväksi maalattu jättikaruselli pyöri ympäri

jalopeuroinensa, leopardinensa ja lohikäärmeinensä, joiden seljissä

ratsasteli poikia ja tyttöjä jäykkinä kuin pahvinuket. Yhteensidottuja

punaisia ilmapalloja väikkyi ilmassa lukemattomien kullalta välkkyvien

pahvilelujen kerällä ja yli väkijoukon näkyi sadottain pikku päitä,

joiden ympärillä hulmusi vaaleat kiharat niinkuin pikku prinssinkin

suortuvat olivat.

Tämän näyn eloisuutta lisäsi osaltansa mailleen laskeutuvan auringon

vaaleanpunainen säteikkö taittuen tummia pilviä vastaan ja vuoroin

valaisten, vuoroin varjostaen esineitä. Valaistus lankeaa myöskin

Pierrotille ja Colombinelle, jotka valkeina, vastakkain liehuvina

täplinä kuvastuvat lavan mustaa taustaa vastaan; alempana seisoo pitkä

ja kumara näytäntöjen toimeenpanija, kreikkalaisen paimenen suippolakki

päässä, ja liikuttelee käsiänsä kuin leipuri leipiänsä uuniin pannessa,

koettaen näin häätää kojuunsa markkinakansaa, jota portaat vilisevät

mustanaan. Hänellä on suu ammollansa; varmaankin hän huutaa ja mölisee,

mutta hänen ääntänsä ei voi kuulla. Yhtä vähän voi Zara kuulla lavan

sivulla riippuvan kellonkaan ääntä, vaikka joku näkyi sitä hurjasti

läikyttävän, ja kiväärien pauketta, vaikka hän näki kuinka niillä

tähdättiin ja kuinka savu pelmahti ilmaan. Kaikki näet häviää

yleiseksi, suureksi, epäsointuiseksi markkinahumuksi, johon yhtyy

raikkujen rätinä, ruokopillien vihellys, rumpujen pärinä, kiinalaisten

»gongien» kumea ääni, torvien toitotus, posetivien soitto, petoeläinten

kiljunta ja höyrykoneiden vihellykset. Samoin kuin mehiläisiä

pyydettäessä melutaan niin paljo kuin mahdollista, koettivat kaikki

täällä olla toisiansa kovaäänisempiä vetääksensä näin yleisön huomion

puoleensa; korkealle ilmaan heiluvista keinuista kuului kimeitä huutoja

ja joka kymmenes minuutti huhkasi juna ohitse niin läheltä, että sen

aikaansaama ankara vinkuminen hetken aikaa kuului yli muun

markkinamelun.

Äkkiä tunsi kuningatar, joka oli kävelystä väsynyt ja väkijoukon

hikiuhosta tukehtumaisillansa ja johon mailleen painuvan, lukemattomiin

kimmeltäviin esineihin heijastuvan ilta-auringon paiste oli

painostavasti vaikuttanut, itsensä niin kovin voimattomaksi, että hän

kerralla yritti vaipumaan maahan. Tämän huomatessansa tarttui hän

samassa silmänräpäyksessä kovasti kiinni Elyséen käsivarteen ja

nojautui suorana, vaikka kalvenneena häneen sopertaen: »ei se ole

mitään ... ei ollenkaan mitään...» Mutta samassa vaipui hänen päänsä

Mérautin olkapäätä vastaan ja vallan hervotonna lyyhistyi hän

saattajansa varaan. Tätä ei tosin kestänyt kuin muutaman minuutin ...

mutta tätä tuokiota ei Méraut koskaan unhottanut.

Se menikin jo ohi. Frédérique toipui jo. Tuulahdus, joka vilvoitti

hänen otsaansa, virkisti myöskin hänen voimansa. Elyséen käsivarteen

hän sentään edelleenkin nojausi ja kun tämä nyt käveli kuningattaren

kanssa käsikoukussa tuntien tuon pienen kätösen keveän ja lämpimän

painalluksen, joutui miespoloinen vallan hämmennyksiinsä. Hän unhotti

vaaran, väkijoukon, markkinat ja koko Pariisin. Hän oli joutunut

unelmain valtakuntaan, jossa nämä tenhollansa hallitsivat koko

mielikuvituksen. Hän käveli ihmisjoukon läpi näkemättä ja kuulematta

mitään; olipa kuin vaeltaisi hän pilven keskessä, joka hänet ympäröi,

varasi ja kuljetti eteenpäin, kunnes huomaamatta oli saavuttu

puistotielle.

Vasta sille tultua heräsi hän täyteen tajuntaansa. Kuningattaren

vaunuja ei näkynyt ... ja päästä takaisin sinne, mihin ne olivat

jääneet odottamaan, oli vallan mahdoton. Heidän täytyi siis lähteä

jalkaisin palausmatkalle Herbillonin kadulle päin ja kulkea -- jo

alkavassa hämärässä -- pitkin leveitä puistoteitä ja katuja, joiden

varsilla olevat kapakat kuhisivat väkeä. Elämä täällä alkoi tosin jo

olla vallatonta, mutta kukaan ei näyttänyt huomaavan tätä heidän outoa

palausmatkaansa. Niinkuin muutkin lapset, jotka ovat saaneet nähdä ja

kuulla paljo uutta, oli pikku prinssikin tavattoman puhelias koettaen

lakkaamatta pukea sanoihin kaiken, mitä hän oli nähnyt ja miettinyt.

Kuningatar ja Elysée sitä vastoin kulkivat äänettöminä rinnatusten.

Elysée tunsi olevansa liikutettuna ja koetti vuoroin muistella, vuoroin

muistostansa karkoittaa sitä suloista hetkeä, jolloin hänelle selvisi

tuo ikuiseksi onnettomuudeksi koituva salaisuus; kuningatar taas mietti

mitä kaikkea outoa ja uutta hän oli nähnyt. Ensi kerran elämässänsä oli

hän tuntenut »kansan sydämen sykintää»; hän oli nojannut päänsä tuon

väkevän jalopeuran olkapäätä vastaan ja säilytti sisässänsä valtavan ja

samalla suloisen tunteen: oli kuin voimakkaat käsivarret olisivat

hellästi ympäröineet hänet ja samalla suojelleet häntä.