V.

J. Tom Lewis, ulkolaisten asioitsija.

Pariisin kaikista luolista ja Ali-Baban salaperäisiä onkaloita

muistuttavista holvirakennuksista, joita suurkaupunki kätkee, on

Lewisin asioitsijatoimisto epäilemättä omituisin ja huvittavin.

Tietysti tunnette te sen, sillä senhän tuntevat kaikki ainakin

ulkoapäin. Se on Royalekadun varrella, Faubourg-Saint-Honorén

puistokadun kulmassa ja siis juuri sillä tiellä, jota kaikki Boulognen

metsään päin aikovaiset tai sieltä tulevat käyttävät; kaikkien huomion

vetää tämä kalliiksi sisustettu alakerros puoleensa jo yksistään upean

porraskäytävänsä, ja korkeiden, kokonaisten akkunainsa kautta, joissa

näemme Europan tunnetuimpain valtakuntain vaakunat kotkinensa,

leopardinensa, ykssarviaisinensa ja muine vaakunatieteen salaperäisestä

kokoelmasta kopituine eläiminensä.

Noin kolmenkymmenen metrin pituudelta eli toisin sanoen koko tuon

puistokatuun verrattavan kadun leveydeltä loistaa Lewisin asioimisto

vähimminkin uteliaan ja katseluhaluisen ohikulkijan silmiin. Jokaisen

täytyy pysähtyä ihmettelemään: »mitähän kaikkea tässä myydään?» Mutta

pikemmin saatte kysyä: »mitä tässä ei myydä?» Sillä kultaisilla

kirjaimilla luemme eräässä akkunaruudussa: »viinejä, liköörejä,

ruokatavaroita, pale-alea, rakia, kiimmel-viinaa, kaviaria, Provencen

kabeljoa», toisessa taas ilmoitetaan: »vanhan- ja uudenaikuisia

huonekaluja, lehtikoristeilla koristettuja tapetteja, Smyrnan ja

Ispahanin mattoja», kolmannessa: »mestarien tauluja, pystykuvia

marmorista tai terrakottasta, koruaseita, mitaleja ja haarniskoita»,

neljännessä: »rahanvaihto- ja diskontto-konttori», viidennessä:

»kirjakauppa kaikenkielistä kirjallisuutta ja kaikkien maiden

sanomalehtiä varten», heti vieressä taas: »myydään ja vuokrataan

metsästysmaita, rannikkoseutuja ja maatiloja» sekä vihdoin lopuksi:

»kaikenlaisia tiedusteluja toimitetaan nopeasti ja hienotuntoisesti.»

Tämä ilmoituskirjoitusten ja loistavien vaakunoiden vilisevä paljous

häiritsi rakennuksen julkipuolta ja esti katselijaa näkemästä

tarkempaan akkunoihin asetettuja tavaroita. Epäselvästi nähdään näissä

muodoltansa ja väriltänsä oudompia pulloja, koristeleikkauksilla

varustettuja tuoleja, tauluja, eläinten nahkoja, kultaraha-pötkyjä ja

paperirahanippuja. Mutta kirjava päävarasto on kuitenkin oikeastaan

n.k. maakerroksessa, jonka ristikkoakkunat ovat kadun tasalla ja joka

tavallansa muistuttaa Lontoon keskikaupungin eli Cityn luotettavia

myymälöitä samalla kun ne ovat yhtä taitavasti ja sirosti järjestetyt

kuin myymäläin akkunat Madeleinen bulevardin varrella. Täällä

maakerroksessa nähdään kaikellaisia tavaroita: rivittäin

viinitynnöreitä, vaatepakkoja, päällekkäin ladottuja arkkuja, kirstuja

ja ruokasäilykelaatikkoja oli kasattu sinne summattoman paljo, jonka

vuoksi se muistutti lähtövalmiin rahtilaivan avonaista ruumaa

sellaisena kuin se kannelta katsoen lastauksen päättyessä näyttää.

Kaikki on siis järjestetty sekä suurten että pienten kalojen pyyntiä

varten ja niin hyvin on haavi Pariisin parhaimpaan väenvirtaukseen

viritetty, että siihen käyvät Seinejoen vähäpätöisimmätkin kalansikiöt.

Jos kuljette siitä ohi noin kolmen aikana iltapäivällä, niin näette sen

olevan väkeä täpöisen täynnä.

Lasiovilla varustetun, korkean ja valoisan portin edessä Royale-kadun

puoleila, jonka yläpuolella näemme puuleikkauksilla koristetun

frontonin, on sisäänkäytävä muoti- ja »uutuus»-osastolle; portin edessä

seisoo talon sotilaallisesti puettu »metsästäjä», joka painaa ovinappia

teidät nähtyänne ja tarjoo ajopeleistä myymälään aikoville

ostajattarille sateenvarjon suojaa, jos tarvis vaatii. Astuttuanne

sisään tulette tavattoman suureen saliin, joka salpa-aitauksilla ja

pienahäkeillä on jaettu useampiin osastoihin eli neliömäisiin,

säännöllisiin »box'eihin». Häikäisevä valo läikkyy vahatuilla

parkettipermannoilla, puuleikkauksilla ja sirojen, kaunismuotoisten

puotipalvelijain moitteettomilla, pitkillä takeilla ja käherretyillä

suortuvilla; viimemainitut ovat kuitenkin ulkolaisten näköisiä ja

puhuvat murtaen ranskaa. Näiden joukossa näette öljypuun karvaisia

kasvoja, suippoja pääkalloja, kapeita, aasialaisia olkapäitä, pitkillä

poskiparroilla varustettuja, sinisilmäisiä amerikalaisia ja

punakkanaamaisia saksalaisia, niin että puhukoonpa ostaja mitä kieltä

tahansa, ymmärtää joku näistä hänen puheensa, sillä asioimistossa

puhutaan kaikkia kieliä, paitse venäjää, joka muuten onkin joutava

taito Pariisissa, koskapa venäläiset puhuvat siellä kaikkia muita

kieliä, paitse omaansa.

Eri osastojen häkkiaukkojen ympärillä kiertää alinomainen ostajain

jono, keveillä tuoleilla istuu matkapukuisia herroja ja naisia

odotellen, astrakanilaiset tai skotlantilaiset päähineet päässä,

pölyviitat tai muut molemmille sukupuolille yhtäläiset, mukavat kaaput

yllä ja matkalaukut käsissä -- sanalla sanoen yleisö on täällä

samanlainen kuin rautatieasemain odotussaleissa; kaikki puhuvat ääneen

ja huitoen niinkuin oudot ihmiset vieraassa maassa tekevät, ja tästä

syntyy sellainen eri kielten surina, ettei sitä osaa juuri verrata

muuhun kuin lintujen seka-ääniseen kuoroon Gèvresin rantasillalla

tavattavissa häkeissä. Olut- ja viinipullon korkit paukkuvat ja

kultarahat helisevät pienillä kassapöydillä. Alinomaa soivat

sähkökellot ja huudetaan puhetorviin. Tuossa läiskäytetään auki kartta

talon kaikista kerroksista, tässä lyödään koetettavan pianon

koskettimia, tuolla seisoo joukko samojeedeja töllistellen ja ääneensä

ihmetellen summattoman suurta valokuvaa j.n.e.

Puotipalvelijat juoksentelevat hymyilevinä ja kiireellisinä toisesta

osastosta toiseen, kysellen milloin hintoja, milloin jonkun henkilön

tai kadun nimeä käydäksensä taas äkkiä juhlallisiksi, kolkoiksi,

välinpitämättömiksi ikäänkuin ei heitä liikuttaisi ollenkaan

minkäänlaiset liikeasiat, kun joku hämmentynyt ja toiselta luukulta

toiselle sysätty poloinen kumartuu heihin päin kuiskataksensa heille

jotakin salaperäistä, jota he eivät voi olla ihmettelemättä.

Harmistuneena siitä, että häntä töllistellään kuin mitäkin vesipatsasta

tai maahan pudonnutta meteoria, voi levottomaksi käynyt ostaja äkkiä

vaatia saada puhutella J. Tom Lewista itseänsä, koska hän epäilemättä

tietää, mistä kysymys on. Mutta ylevästi hymyillen vastataan hänelle

että se ei käy laatuun... Tom Lewisilla on par'aikaa ylhäisiä

vieraita!... Ei hän välitä tuollaisista joutavista asioista kuin teidän

on ... eikä mokomasta pikkuväestä kuin te olette, miesparka!... Mutta

katsokaas tuonne perälle! Ovi avataan juuri ja Tom Lewis itse ilmestyi

hetkeksi kynnykselle majesteetillisempana kuin koko hänen

palvelijakuntansa yhdessä. Tähän vaikutti hänen juhlallinen pyöreä

pönkömahansa ja kalju päänsä, joka kiilsi kuin parkettilattia, hänen

taapäin nojautuva asentonsa, viidentoista askeleen päähän viskaava

katseensa, lyhkäisten käsivarsien käskevät liikkeet ja tuo juhlallinen

ääni, jolla hän -- englanniksi murtaen -- huutaa niin kovaa, että koko

sali kaikuu: »joko tavarat hänen kuninkaalliselle korkeudellensa

Walesin prinssille on lähetetty?» samalla kuin hän vapaalla kädellänsä

pitää kiinni vastaanottohuoneensa ovea osoittaaksensa että tuolla

sisällä olevaa ylhäistä vierasta ei sopinut häiritä millään tekosyyllä.

Meidän tarvinnee tuskin lisätä, ett'ei Walesin prinssi ikinä ollut

käynyt koko asioimistossa eikä hänelle mitään lähetettävää ollut. Mutta

myymälässä sattumalta olevaan väkijoukkoon teki tämän nimen julkinen

mainitseminen vaikutuksensa samoin kuin vastaanottohuoneessa vartovaan

vieraaseen, jolle Tom ulospistäytyessänsä oli sanonut: »anteeksi ...

hetkinen vain ... kysäisen vain pientä asiaa tuolla ulkona.»

Silmänlumeiksi! Yhtä vähän kuin Walesin prinssi kunnioittaa liikettä

käynneillänsä löytyy mitään rakia tai kummelia akkunoihin asetetuissa,

omituisissa pulloissa, englantilaista ja wieniläistä olutta

maakerrokseen sälytetyissä tynnyreissä. Eikä noissa komeissa,

vaakunoilla ja kultauksilla koristetuissa vaunuissa, jotka kirjaimilla

J. T. L. varustettuina nopeasti kiitävät Pariisin hienoimmilla

kaduilla, ole ollenkaan mitään, vaan ovat ne vain »puhveja» Tom Lewisin

liikkeelle ja hoidetaan niitä sillä innolla ja nokkeluudella, joka on

ominainen kaikille Tom Lewisin liikkeen palvelijoille ja kätyreille. Ja

jos joku köyhä raukka, kullanhimon valtaamana, keksisi lyödä akkunan

rikki, jossa näemme kulta- ja paperirahoja, ja ahnaasti kurottaa noihin

aarteihin, niin mitä hän saisi? Pelimarkkoja ja sen kahdenkymmenen

viiden frangin setelin, joka on liimattu kirjepaperista tehdyn

»setelitukon» päällykseksi. Ei mitään akkunoissa, ei mitään

maakerroksessa, ei mitään, ei mitään, ei sitä... Entäs tuo porteri,

jota englantilaiset tuolla juovat? Entäs rahat, jotka tuo venäläinen

ylimys vaihtaa ruplillansa? Entäpä pronssinen pystykuva, joka juuri on

pakattu tätä naista varten Kreikan saaristosta? Hyvä Jumala, asia on

varsin yksinkertainen selittää. Englantilainen olut tuodaan

lähimmäisestä kapakasta; kultarahat rahanvaihtajalta bulevardeilla ja

pystykuva taidekauppiaalta Quatre-Septembren kadun varrella. Kaikki

toimitetaan muutamassa tuokiossa parin kolmen hankkijan avulla, jotka

maakerroksen huoneustossa odottavat käskyjä puhetorvien kautta.

Kaupungille pujahtavat nämä lähimäisen talon pihan kautta, palaavat

muutamien minuuttien kuluttua takaisin, kiiruhtavat rappusia yläkertaan

varaten sievästi koristeltuihin kristallinupulla päättyviin käsipuihin,

ja silmänräpäyksessä on vaadittu esine taatusti pakattu ja varustettu

alkukirjaimilla J. T. L. Elkääkä suinkaan ujostelko lähettää tavaraa

takaisin, jos se ei teitä miellytä. Se vaihdetaan tuokiossa. »Tavaramme

ovat hyvin lajiteltuja.» Tosin saatte täällä maksaa pari kolme kertaa

kalliimmin kuin muualla missään. Mutta onhan kuitenkin parempi saada ne

täältä kuin juosta kyselemässä myymälöistä, joissa kukaan ei ymmärrä

puhettanne, vaikka ilmoituksessa luetaankin »english spoken»

(puhutaan englantia) tai »man spricht deutsch» (puhutaan saksaa).

Bulevardimyymälöissä ei puijattava ja piiritetty ulkolainen saa koskaan

muuta kuin tähteitä kotelojen pohjalta, hylkytavaraa tai vanhanmuotisia

ja pilautuneita esineitä, jotka pitkät ajat ovat olleet akkunoissa

päivän ja pölyn raiskattavina. Voi noita pariisilaisia kauppiaita!

Toisinaan ollaan matelevaisen kohteliaita, toisinaan taas röyhkeitä

kuin mitkäkin!... Ei, niiden kanssa eivät ulkolaiset enää tahdo olla

tekemisissä. Nämä ovat vihdoinkin kyllästyneet siihen, että heitä noin

julkeasti nyljetään, eikä ainoastaan myymälöissä, vaan hotellissa,

missä he asuvat, ravintolassa, missä he syövät, ajurein käsissä

kadulla ja välittäväin piletinmyyjäin luukuilla, joissa heidät

petkutetaan haukottelemaan tyhjissä teattereissa. Lewisin kekseliäässä

ulkolaistoimistossa, missä saatte kaikki mitä vain haluatte, voitte

ainakin luottaa siihen, ett'ei teitä petetä, sillä J. Tom Lewis on

englantilainen ja englantilaisten luotettavuus kauppa-asioissa on

tunnettu molemmissa maanosissa.

Ja englantilainen J. Tom Lewis olikin, siinä määrässä kuin koskaan on

ollut luvallista olla, englantilainen kvekarikenkiensä leveistä päistä

alkaen pitkään takkiinsa ja viheriäruutuisiin housuihinsa ja

kapealaitaiseen, pyramidinmuotoiseen hattuunsa saakka, jonka alta

paistoi hänen punakka ja sävyisä naamansa. Englantilainen rehellisyys

näkyi jo pihvipaisteilla rakennetusta, paksusta ihonahasta, korviin

saakka levenneestä suusta, vaaleanpunaisista, pitkistä ja pehmeistä

poskiparroista, joista toinen oli kulunut lyhemmäksi alituisesta

hypistelemisestä jonkun selkkauksen sattuessa; se näkyi myöskin hänen

lyhyistä käsistänsä, punakarvaisista, sormuksilla koristelluista

sormistansa. Rehelliseltä näytti katsekin suurten, kultakehyksisten

silmälasien läpi, rehelliseltä vielä silloinkin, kun J. Tom Lewis

sattui valhettelemaan -- mikä muuten voi tapahtua parhaimmallekin --

jolloin hänen silmäteränsä pyörivät hermostuneesti kuin pienet,

gyroskopin perspektivissä kiihtyvät pyörät. [Gyroskopi on kone, joka

näyttää maan pyörimisen napansa ympäri. Suoment. muist.]

J. Tom Lewisin englantilaisen leiman täydensi hänen lontoolaiset

kiessinsä eli »cabinsa», joka oli ensimäinen laatuansa Pariisissa; se

olikin tämän omituisen ilmiön luonnollinen kuori kuin näkinkenkä. Jos

sattui joku sotkuisempi asia, joita liikealalla ei voi välttää ja

joissa ihminen tuntee itsensä ahdistuneeksi ja alakuloiseksi, niin oli

Tomin tapa sanoa: »minäpä lähden ajelemaan cabillani, niin keksin

jonkun varman keinon.» Ja tässä istuessansa hän harkitsee, miettii ja

punnitsee asian pariisilaisten katsellessa tuota matalien pyörien

päälle asetetussa, läpinäkyvässä kotelossansa kiitävää miestä, joka

alinomaan tiukasti punoo oikeanpuolista poskipartaansa. Tässä

»cabissansa» mietti Tom parhaimmat liikekeinottelunsa keisarikauden

loppuaikoina. Oi, noita hyviä aikoja! Pariisi vilisi ulkolaisia, eikä

ainoastaan läpimatkustavia, vaan tänne asettuneita pohattoja, jotka

toivat tarumaisia rahasummia haluten rakastella ja mässätä.

Silloin asuivat täällä turkkilainen Hussein-Bey ja Mehemed pasha

Egyptistä, kaksi kuuluisaa fezi-herraa Boulognen metsälammikon

rannoilta, samoin ruhtinatar Verkatshev, joka heitti kaikki

Uralivuorten rikkaudet bulevardi Malesherbesin varrella sijaitsevan

asuntonsa neljästätoista akkunasta, ja amerikalainen Bergson, jolta

Pariisi nieli kaikki ne äärettömät summat, jotka petroleumiöljylähteet

hänelle tuottivat.

Ja entäs kaikki nuo eriväriset, itä-intialaiset ruhtinaat, joita saapui

laivoilla, kelta-, ruskea- ja punaihoisia ylimyksiä, jotka rehentelivät

kävelypaikoilla ja teattereissa ja joilla näytti olevan erityinen kiire

menettää ja hurvitella rahansa ikäänkuin olisivat he aavistaneet, että

tuon suuren ja touhuavan ravintolan eli maailmankaupungin varastot

olivat tyhjennettävät, ennen kuin kauhea räjähdys ehti rikkoa sen

katot, seinät ja akkunat.

Huomatkaamme, että Tom Lewis oli kaikkien näiden huvitusten välttämätön

välittäjä ja että hän soukensi jok'ikisen kultarahan, minkä nämä

itsellensä vaihtoivat. Paitse näitä ulkolaisia liikeystäviä oli hänellä

useita pariisilaisiakin ystäviä, jotka elivät kallista elämää,

rakastivat harvinaista metsänriistaa, metsästelivät mielellänsä

luvattomilla mailla ja kääntyivät Tom Lewisin puoleen pitäen tätä

hienoimpana, taitavimpana ja luotettavimpana auttajana, sillä hänen

englantilais-ranskalainen sekamelskansa ja vaikeatajuinen puhetapansa

säilyttivät parhaiten heidän salaisuutensa. Melkein kaikki

häväistysjutut keisarikauden lopulla kävivät sinettimerkillä J. T. L.

Juuri Tom Lewisin nimessä tilattiin aina suljettu aitio n:o 9 Opera

Comiquessa, missä paronitar Mills joka ilta istui tuntikauden

kuuntelemassa tenori-rakastajaansa, jonka hikinen ja lyijyvedelle

haiseva nenäliina kerran erehdyksestä joutui hänen hameensa pitsien

sekaan. Tom Lewisin nimessä vuokrasivat veljekset Sismondo -- samaa

naista varten -- tuon tunnetun pikku palatsin Clichyn bulevardin

varrella, veljesten ja pankkirikumppanusten, jotka eivät koskaan

voineet yht'aikaa poistua konttorista, tietämättä mitään toisistansa,

vaikka kumpikin sai maksaa puolet vuokrasummasta. Asioimiston sen

aikuiset konttorikirjat kertovatkin kauniita romaneja muutamilla

riveillä:

»Kahdella sisäänkäytävällä varustettu asuntorakennus Saint-Cloudin

tiellä. -- Vuokra, huonekalusto ja hyvitys omistajalle» ... tekee ...

niin ja niin paljo.

Alempana luettiin:

»Kenraalin välitys hyvitetään» ... sillä ja sillä summalla. Toisessa

paikassa taas:

»Maatalo Petit-Valtinin luona, lähellä Plombièresia. -- Puutarha,

vaunuvaja, kaksi sisäänkäytävää, hyvitys entiselle vuokralaiselle, joka

suostuu heti muuttamaan pois, tekee...»

Ja aina sama lisäys: »kenraalin vaivannäkö tekee» ... sen ja sen

summan. Tämä kenraali mainitaan lukemattomissa asioimiston laskuissa.

Jos Tom silloin ansaitsikin paljo rahaa, niin menetti hän myös paljo,

ell'ei juuri peliin, hevosiin ja naisiin, niin muiden hullujen ja

lapsellisten oikkujen tyydyttämiseksi, hurjan mielikuvituksen

kujeellisimpien keksintöjen toteuttamiseksi, sillä tie unelmasta

toteutukseen oli hänen aivoissansa kovin lyhyt. Kerran halusi hän

akasia-kujannetta maatalonsa kulkutien varteen. Kun nämä puut ovat

kovin hidaskasvuisia, niin ei tuota Tomin päähänpistoa voitu heti

toteuttaa muuten kuin hankkimalla täys-kasvaneita puita; sen vuoksi

kulki pitkä jono suuria kuormakärryjä viikkokauden pitkin Seinen

alastonta ja ainoastaan tehtaanpiipuilla koristettua rantaa kuljettaen

yksitellen noita kauniita puita, joiden vihreät latvat kärryjen

liikkeestä häilyvine oksinensa heittivät väräjäviä varjojansa veden

pinnalle. Englantilaisten pörssiylimysten tapaa noudattaen asui Tom

Lewis kaupungin ulkopuolella olevalla maatilallansa koko vuoden;

maatalo oli alussa muuten ainoastaan pieni, yksikerroksinen ja vinnillä

varustettu rakennus, mutta komistui vähitellen suuremmoiseksi ja vaati

vuosittain hirmuisia kustannuksia. Sikäli kuin asiat laajenivat ja

menestyivät laajentui maatilakin, toinen rakennus ostettiin lisää

toisensa jälkeen, erityinen puisto istutettiin uusille tiluksille,

joita pian taas lisättiin ostoilla puistosta alkavia peltoviljelyksiä

varten. Koko maatila sai hänen personallista kauneusaistiansa,

turhamielisyyttänsä ja englantilaista taipumustansa liioitteluun, johon

sekausi myöskin poroporvarillisuutta ja taiteellisia haaveita.

Oikeastaan oli talo rakennettu tavalliseen tyyliin ja niin että

jäljestä päin koroitettujen lisäkerrosten päälle oli tehty

marmorikäsipuilla ja nurkissa götiläisillä torneilla varustettu

tasakatto italialaiseen tyyliin. Tältä tasakatolta vei silta

toiseen sveitsiläistyyliseen, parvekkeilla, puuveistoksilla ja

murattiköynnöksillä koristeltuun rakennukseen, joka oli tiilimuureiksi

laastittu; muuten oli rakennus runsaasti koristeltu pikku torneilla,

hammasharjanteilla, tuuliviireillä y.m. Puistossa taas vilisi

paviljonkeja, näköalatorneja, kasvihuoneita ja vesisäiliöitä, joita

paitse vesinostolaitosta varten rakennetun suuren ja tumman

linnoituksen yllä kohosi tuulimylly, jonka ohuet, heikommallekin

tuulenpuuskalle alttiit siivet alinomaa läiskyivät ilkeästi vikisten

pyöriessänsä.

Sillä kapealla kaistaleella, jota myöten Pariisin laiteita kiertelevät

junat kulkevat, näette rautatievaunujen akkunasta joukon omituisia

huviloita vilisevän ohitsenne harhanäkyinä ja haavekuvina, jotka

alkuaan olivat syntyneet jonkun kauppiaan vallattomissa ja sekavissa

aivoissa. Näiden joukossa oli yksi, joka kilpaili Tom Lewisin huvilan

kanssa: sen omistaja oli Lewisin naapuri Spricht, tunnettu naisräätäli

Spricht. Hänkin oleskeli Pariisissa ainoastaan sen aikaa, minkä

liikeasiat välttämättä vaativat s.o. kolme tuntia ehtoopäivällä,

jolloin hän suuressa huoneistossansa bulevardilla vastaanotti

pukuasioista neuvottelevia liikeystäviänsä palataksensa heti sen

jälkeen takaisin Courbevoieen. Salaperäiset syyt tähän syrjään

vetäytymiseen kävivät esille siitä kirjekokoelmasta, jonka tämä

kaikkein naisten »rakas» tai »kallis» hra Spricht säilytti lyonilaisten

tehtaittensa silkkikangas-näytteiden seassa laatikoissansa; tämä

huolellisella käsialalla ja suurkaupungin hienoimmin hansikoiduilla

kätösillä hoidettu kirjeenvaihto osoitti selvästi onnellisella

naisräätälillä olevan hyviä tuttavuuksia, joiden laatu kuitenkin

katkaisee kaikki suhteet hänen ja toisten ammattiveljien välillä.

Täällä maalla elääkin hän vallan yksin lukuunottamatta muutamia köyhiä

omaisia, joita hänelläkin nousukkaana oli ja jotka täällä vapaasti

nauttivat hänen sukulaisrakkaudestansa. Ainoa huvitus hänen

maalaiselämässänsä, joka muistutti eläkkeelle asetetun teloittajan

vanhuuden lepoa, oli kilpailu naapurin J. Tom Lewisin kanssa; toisiansa

kohtaan tunsivat nämä naapurukset muuten ylenkatsetta ja vihaa

tietämättä oikein syytä tähän poistamattomaan epäsopuun.

Kun Spricht rakentaa jonkun tornin -- Spricht on saksalainen ja

rakastaa kaikkea romantista, kuten keskiaikaisia linnoja, torneja ja

raunioita -- niin rakentaa Tom Lewis jonkun lasiverannan. Kun Tom

revittää maahan jonkun muurin, tekee Spricht samoin kaikille

aituuksillensa. Kerran rakensi Tom sivupaviljongin, joka riisti

Sprichtiltä näköalan St. Cloudiin päin. Heti paikalla kohotti Spricht

saman verran kyyhkyslakkansa yläosaa. Tom vastasi koroittamalla koko

asuntorakennustansa lisäkerroksella. Spricht ei sillä ollut nolattu.

Molemmat jatkoivat talojensa asteittaista koroittamista hankkien lisää

työväkeä ja tiiliä, kunnes myrsky eräänä yönä vaivatta kaatoi kumoon

kummankin omistamat rakennukset, jotka olivat liian huonokuntoista

tekoa. Toisen kerran iaas oli Spricht tuonut Italiasta palatessa

mukanansa oikean venetialaisen gondolivenheen, joka sai sijansa sitä

varten kartanon läheisyyteen tehdyssä venhevajassa. Viikkoa myöhemmin

kuului ankara puhkutus Tomin puolelta ja savua tupruttava höyryalus

lähti liikkeelle hänen laiturinsa nenästä piesten potkureillansa veteen

heijastuvia kartanon kattoja, torneja ja hammasharjannetta.

Tällaista loistoa ylläpitämään tarvittiin juuri keisarikauden

liike-aika; mutta se ei, sen pahempi, ijäinen ollut, vaan loisti ja

hävisi. Sota, piiritys ja ulkolaisten poistuminen aikaansai mahdottomia

vaurioita molemmille kauppiaille. Olletikin kärsi Tom Lewis siitä;

saksalainen sotaväki hävitti hänen maakartanonsa, jota vastoin Spricht

säästyi kaikilta onnettomuuksilta. Rauhanteon jälkeen jatkui kilpailu

naapurusten välillä sentään edelleen, vaikka heidän varallisuutensa ei

enää ollutkaan yhtä suuri. Naisräätäli voitti liikeystävänsä takaisin,

mutta Tomin rikastuttajat olivat ainaiseksi hävinneet. Kukaan ei juuri

välittänyt enää Tomin »nopeudella ja vaiteliaalla hienotunteisuudella

toimitetuista tiedusteluista» eikä tuota salaperäistä kenraalia enää

nähty asioimistossa nostamassa epäiltäviä osinkojansa. Muut olisivat

Lewisin sijassa jo supistaneet menopuolta. Mutta tällä peevelin

miehellä oli voittamaton tottumus menettää paljo ja näyttipä siltä kuin

ei hän olisi voinut pitää rahoja kädessänsä.

Ja sitä paitse oli Spricht yllyttämässä, vaikka hän sotatapahtumain

jälkeen olikin synkkä kuin maailman lopun ennustus ja rakennutti

puistonsa perälle Pariisin kaupungintalon tulipalossa mustuneita

muureja jäljittelevän raunion. Sunnuntai-illoin valaistiin tämä torni

bengalitulella ja kaikki Sprichtiläiset kertyivät vaikeroimaan sen

ympärille. Se vasta synkkää oli! J. Tom Lewis taas, joka vihasta

kilpailijaansa kohtaan oli liittynyt tasavaltalaisiin, juhli

uudesta syntyneen Ranskan kunniaksi toimeenpanemalla kilpa-ajoja,

kilpapurjehduksia ja ruusukuningatarten seppelöimisjuhlallisuuksia.

Erästä tällaista tilaisuutta varten noudatti hän muutamana suviehtoona

iloisen mielialansa puuskauksessa soittokunnan Elyséen kentiltä, missä

par'aikaa oli konttoritunti, kotiinsa Courbevoieen, minne se saapui

hänen laivallansa täysissä purjeissa ja iloisesti matkalla soitellen.

Tämä elämä kartutti Tomin velkoja, mutta englantilainenpa ei näistä

välittänyt. Kukaan ei ymmärtänyt paremmin, juhlallisemmin ja

hävyttömämmin vaimentaa ärtyviä velkojia kuin hän. -- Ei edes

asioimiston hyvin opetetut kauppapalvelutkaan voineet uteliaammin

tutkia heille lähetettyjä laskuja kuin Tom, joka sitten viskasi ne

ylevällä kädenliikkeellä laatikkoon. Kukaan ei ollut niin nokkela kuin

hän keksimään maksuhetkellä verukkeita ajan voittamiseksi. Juuri ajan

voittaminen oli Tom Lewisin menettelyn tarkoitus, sillä hän toivoi

yhäti jotakin tuottavaa tilausta, jotakin »suurta kaappausta» niinkuin

sitä »rahajoutolaisten» kuvakielellä nimitetään. Mutta turhaan

valjastutti hän »cabinsa» eteen ja ajeli avoimin silmin ja suu

ammollansa ympäri Pariisin katuja vainuten ja vakoillen kenen hän

kitaansa niellä voisi: vuodet vierivät, eikä tuota onnen potkausta

kuulunut.

Kun asioimisto eräänä iltana surisi väkeä täynnä tuli pääluukulle eräs

pitkä, velton ja ylhäisen näköinen nuori mies, jonka katse oli

ivallinen, kasvot kalpeat ja vähän turvonneet ja ohuet viikset sirosti

kierretyt. Hän tahtoi puhutella Tom Lewista. Erehtyen ylvään kysyjän

tarkoituksesta luuli kauppapalvelija häntä joksikin saamamieheksi,

koska hän esiytyi niin mahtavasti, ja koetti vuorostansa vääntää

kasvonsa niin ylenkatseelliseen hymyyn kuin mahdollista. Mutta

terävällä äänellä, jonka nenäsointu vaikutti melkein hävyttömästi,

käski herrasmies silloin »mokoman pöyhön» heti paikalla rientää

ilmoittamaan isännällensä, että Illyrian kuningas halusi puhutella

häntä. »Ooh! anteeksi, sire...» Sisällä olevan, eri kansallisuuksiin

kuuluvan väkijoukon keskuudessa syntyi huomattava uteliaisuus nähdä

Ragusan sankari. Kaikista avonaisista osastoista syöksi parvi

liikeapulaisia saattamaan hänen majesteettiansa Tom Lewisin luo; tämä

ei ollut vielä saapunut, mutta tuokiossa täytyi hänen olla täällä.

Tämä oli ensimäinen kerta, kun Kristian itse kunnioitti asioimistoa

käynnillänsä. Muuten oli näet herttua de Rosen toimittanut pikku

hovitalouden kaikki asiat. Mutta tällä kertaa oli kysymys niin

tuttavallista ja arkaluontoista laatua, ettei kuningas uskaltanut uskoa

sitä edes hidasveriselle ja vaiteliaalle ajutantillensakaan... Hän

aikoi vuokrata pienen huoneiston erästä sirkusratsastajatarta varten,

jonka hän oli koroittanut Amy Fératin sijalle, ja tarvitsi kalustetun

asunnon, palvelijat, tallin ja helpon sisäänpääsyn -- kaikki

vuorokauden kuluessa. Kysymys oli siis voimanponnistus, josta

ainoastaan Lewisin asioimisto voi kunnialla suoriutua.

Odotussalissa oli ainoastaan pari nahalla päällystettyä nojatuolia,

kapea kaasu-uuni, jonka hiljainen tuli näyttää heittävän heijastuksensa

loitompaa, sinisellä pöytäliinalla peitetty pieni pöytä ja sillä

Bottinin osoitekalenteri. Toinen puolisko huoneesta, joka oli eristetty

korkealla ristikkoseinällä ja sinisillä verhoilla, oli kalustettu

pulpetilla, jolla hiekkarasiain, viivottimien, kääntöveitsien

ja kynänpyyhkeiden vieressä oli kirjahylly samankokoisine,

viheriäkantisine konttorikirjoinensa, jotka seisoivat siinä

säännöllisessä rivissä kuin preussilaiset sotilaat paraatissa. Tässä

pikku huoneessa vallitseva järjestys ja huonekaluston siisteys tuotti

kaikkea kunniaa tilapäisesti poissaolevalle, vanhalle kasörille, joka

täällä vietti pelonalaiset päivänsä.

Kuningas istuutui odottelemaan ja venyttelihe turkki yllä nojatuolissa,

nenä pystyssä taivastellen korkeuteen, kun hän äkkiä kuuli kynän

rapinaa väliseinän takaa. Joku oli siis tullut pulpetin ääreen muita

teitä, sillä myymälöihin vievä ovi ei ollut käynyt eikä esiripun

tapaisiin oviverhoihin oltu koskettu. Konttoripulpetti näytti varta

vasten tehdyn vanhaa harmaapäätä kasöriä varten, mutta ... kas,

siellähän istui ihanin nainen, joka koskaan on konttorikirjoja

selaillut. Kristian ei voinut olla äännähtämättä hämmästyksestä,

jolloin nainen samassa katsahti ylös työstänsä suloisella ja hitaalla

silmäyksellä. Koko huone näytti iloisemmalta tuon katseen kirkkaasti

tuikkivassa valossa, ja nainen sanoi hieman väräjävää soittoa

muistuttavalla äänellänsä: »Anteeksi, sire, että mieheni odotuttaa

itseänsä näin kauvan!...»

Mieheni! Tom Lewis hänen puolisonsa! Sellainen aviomies tuolla

suloisella, kalpealla ja hienopiirteisellä naisella, jonka kauniit ja

täyteläiset muodot muistuttivat tanagralaista pystykuvaa!... Kuinka oli

hän joutunut tänne yksinäiseen häkkiin selailemaan noita paksuja

konttorikirjoja, joiden valkeat lehdet näyttivät lainanneen värinsä

naisen kalpeilta poskilta?... Eihän hänen ohuet sormensa jaksaneet

käännellä kirjan lehtiäkään, saatikka...! Täällä täytyi siis tuon

poloisen istua yksin, kun ulkona paistoi ihana helmikuun päivä,

heloitti pitkin bulevardeja, jotka vilisivät vilkkaita sulottaria,

siroja pukuja ja hymyileviä kävelijöitä. Nämä tunteet liikkuivat

kuninkaan mielessä, kun hän naista lähestyen sanoi tälle pienen

kohteliaisuuden; mutta enempää puhua hän ei voinut, sillä sydän löi

niin ankarasti hänen povessansa, jossa syttyi niin raju ja voimakas

kiihko omistaa tuo nainen, ettei tuo hemmoiteltu ja voipunut lapsi

muistanut koskaan ennen moista tunteneensa. Tuo kahdenkymmenen viiden

tai korkeintaan kolmenkymmenen vuotias nainen oli näet hänelle vallan

uusi tyyppi, joka täydellisesti erosi pikku Colette de Rosenin

vallattomasta olennosta, Amy Férat'in julkeasta käytöksestä,

maalatuista ruusuista ja rohkeista silmäyksistä samoin kuin

kuningattarenkin vaivaavasta juhlallisuudesta ja surullisesta

ylhäisyydestä. Ei mitään veikeilyä, ei julkeutta, ei hillittyä ylpeyttä

eikä rahtuakaan niistä ikävistä ominaisuuksista, joita hän oli tavannut

ylhäisemmässä seuraelämässä ja hienomman »puolimaailman» keskuudessa.

Tuo ihana olento oli rauhallisen ja kotoisen näköinen; välkkyvän

mustasta, sileäksi kammatusta tukasta ja vaatimattomasta

violettivärisestä villahameesta päättäen olisi jokainen otaksunut hänen

olevan tavallisen myymäläneidin, ellei hänen korvissansa olisi

säteillyt suuret jalokiviset korvarenkaat. Sellaisena kuin hän nyt

istui tuossa pulpettinsa ääressä näytti hän luostariristikon takana

istuvalta karmelitalaisnunnalta taikka joltakin itämaiselta

orjattarelta, joka anojan katsannolla tähystelee kullatulta

parvekkeeltansa. Orjatarta muistuttivat hänen alistuvainen katseensa ja

nöyrä asentonsa samalla kuin tuo hiusmarrolta bernsteinin karvainen

ihoväri, suoraviivaiset kulmakarvat ja hieman avonainen suu taas

vihjaili aasialaista syntyperää. Häntä katsellessa muisti Kristian

hänen kaljupäisen ja apinamaisen aviopuolisonsa. Kuinka oli tuollainen

nainen joutunut mokoman ivakuvan valtaan? Sehän oli ilmeinen varkaus ja

julkein hävyttömyys!

Suloisella äänellänsä jatkoi nainen anteeksipyyntöjänsä:

»Sangen ikävää... Tom ei tule... Mutta jos teidän majesteettinne

suvaitsisi sanoa minulle asian, joka tuottaa meille kunnian ... ehkä

voisin minä...»

Kuningas punastui hieman häveten asiaansa. Kuinka voisi hän noin

avomielisen näköiselle naiselle ilmaista arveluttavan huoneiston

vuokra-asiansa?

Mutta nainen kehoitti häntä yhä hymyillen:

»Teidän majesteettinne voi olla huoletta ... minä hoidan asioimiston

kaiken kirjanpidon.»

Hänen merkityksensä talossa näkyikin selvään: joka hetki ilmestyi joku

konttoristi sen »häränsilmän» aukolle, joka välitti puhelua kasörin

pulpetin ja asioimishuoneistojen kanssa, ja selitti kuiskaamalla mitä

kummallisimpia tilauksia.

»Täällä on asiamies, joka kysyy rva Karitidesin flygelipianoa... Se

mies hôtel de Bristolista on taas täällä» j.n.e.

Hän näytti olevan täydellisesti perehtynyt talon liikeasioihin ja

vastaili mitä erilaatuisimpiin kysymyksiin, niin että kuningas alkoi

vihdoin kummastella olikohan tämä eterinen »puoti-enkeli» ehkä perillä

englantilaisen kaikista salakujeista ja vehkeistä.

»Ei, rva Lewis, asiani ei ole niin kiireellistä laatua ... taikka

oikeammin, sillä ei enää ole niin kiire... Tämän tunnin kuluessa ovat

mielipiteeni melkoisesti muuttuneet...»

Tämän sopersi hän ristikkoon nojautuen ja liikutettuna, mutta enempää

ei hän saanut sanotuksi, sillä hän soimasi rohkeuttansa tämän hiljaisen

ja toimeliaan naisen suhteen, jonka pitkät silmäripset melkein

koskettivat kirjan lehtiä, kun hän antoi kynän lentää säännöllisiä

riviä myöten. Oi, kuinka mielellänsä kuningas olisi vapauttanut hänet

vankeudestansa, temmannut hänet syliinsä ja vienyt kauvas pois

viihdyttäen häntä hellillä kuiskeilla niinkuin pikku lapsia

viihdytetään! Houkutus kävi niin voimakkaaksi, että hänen täytyi paeta

ja äkkiä sanoa jäähyväiset näkemättä vilahdustakaan J. Tom Lewis'ista.

Ilta hämärtyi usvaisena ja kolkkona. Vaikka kuningas muuten oli

viluinen, ei hän sitä tällä kertaa muistanutkaan, vaan lähetti pois

vaununsa ja lähti jalkaisin kävelemään suurelle klubille niitä leveitä

katuja pitkin, jotka johtavat Madeleinen bulevardilta Vendôme-torille.

Hän tunsi itsensä niin innostuneeksi ja iloiseksi, että hänen täytyi

puhua ääneen itseksensä ... tuossa kun hän käveli kiharat valahtaneina

silmille, joiden edessä liekit näyttivät karkeloivan.

Joskus lienette kai tekin tavanneet kadulla noita ylenpalttisen

onnellisia ihmisiä, jotka kävelevät kevein askelin ja pää pystyssä ja

sivu mennessänsä melkein heittävät fosforia puvullenne. Tällainen

onnellinen mielentila oli Kristianilla vielä klubille tullessakin,

vaikka nuo suuret salongit muuten olivat kolkon tyhjiä, sillä

toistaiseksi oli tänne kokoutunut ainoastaan muutamia. Kaikki täällä

näytti vielä niin epämääräiseltä ja kuolleelta ja kaikkialla

väikkyi alakuloisuuden varjo, joka on niin ominainen tällaisille

puolijulkisille huvihuoneistoille, joissa ei ketään asu ja joilta sen

vuoksi puuttuu kaikkea kodikkaisuutta.

Lamput tuotiin juuri sytytettyinä paikoillensa. Hiljaisuutta häiritsi

silloin tällöin jonkun biljardipelin norsunluisten pallojen kalke

ilmoittaen, että muutamat välinpitämättömät olivat jo alkaneet pelinsä,

tuolla kuului joku iltalehden lukija lyövän auki sanomalehtensä,

suuressa salongissa taas kuorsasi joku sohvalla kaikessa rauhassa,

kunnes hän heräsi kuninkaan saapuessa, ojenteli kauvan laihtuneita

käsivarsiansa haukotellen hampaattomalla suullansa ja kysyen raukealla

äänellä:

»Mässätäänkös tänä iltana vai --?»

Kristian huudahti ilosta sanoen:

»Ah, teitä minä juuri etsin, prinssi...»

Haukottelija oli Axelin prinssi, tutulta nimeltänsä »Kukonpyrstö», joka

kymmenisen vuotta oli vetelehtinyt Pariisin katukäytävillä, tunsi ne

alusta loppuun, pitkin ja poikki, Tortonin rappusilta aina Seinejokeen

asti, ja voi siis epäilemättä antaa kuninkaalle ne tiedot, joita tämä

nyt halusi. Kristian tunsi muuten luotettavimman keinon saada hänet

puhetuulelle ja keventää tuota raskautettua sielua, joka huokaili

sitehissänsä ja kahleissansa saamatta niitä auki viineillä yhtä vähän

kuin ne käydessänsä jaksavat räjäyttää auki raskaita, rautavanteilla

kiristettyjä tynnyrejänsä: hän ehdotti korttipeliä. Samoin kuin

Molièren sankarittaret elpyivät eloon löyhyttimen saatuansa virkosi

Axelin prinssikin hilpeäksi vasta korttipakan ääressä. Suistunut

majesteetti ja epäsuosioon joutunut kruununperillinen alkoivat siis jo

ennen päivällisiä pelata »bezigueä», joka parhaiten sopii »kumipäille»,

sillä se ei henkisesti rasita ketään, mutta antaa taitamattomalle

pelaajalle tilaisuuden menettää suurimmankin omaisuuden.

»Tom Lewis on siis naimisissa?» kysyi Kristian välinpitämättömän

näköisenä, sekoittaen kortit ja jakaen. Prinssi tuijotti häneen

ilmeettömillä punareunaisilla silmillänsä:

»Ettekö te sitä ole ennen tiennyt?»

»En ... kuka hänen vaimonsa on?»

»Señora Leemans, eräs kuuluisuus, joka...»

Kuningas vavahti Señora-nimen kuullessansa ja kysyi:

»Hän on siis juutalainen?...»

»Luultavasti...»

Seurasi lyhyt vaitiolo. Tarvittiin todellakin Señoran tekemä voimakas

vaikutus, hänen soikeat, himmeät ja itämaisesti kauniit kasvonsa,

säteilevät ja viehkeät silmänsä, sileä tukkansa kukistamaan sitä

ennakkoluuloa, jota kuninkaalla slavilaisena ja katolilaisena oli ollut

juutalaisia kohtaan aina lapsuudesta saakka, jolloin hän oli kuullut

tämän rodun rosvouksista ja pirullisista ilkitöistä Illyriassa. Hän

jatkoi tiedustelujansa.

Onnettomuudeksi menetti prinssi pelissä, jonka vuoksi hän kiintyi

siihen kokonaan ja murisi harmistuneena pitkään kellertävään partaansa:

»Mutta tosiaankin!... Minä typerryn, minä ... minä typerryn...»

Mahdotonta oli saada häntä sen koommin juttelemaan.

»Sepä hyvä! ... tuolla tulee Wattelet... Tulehan tänne, Wattelet!»

huudahti kuningas pitkälle herrasmiehelle, joka juuri tuli sisään

rattoisana ja meluavasti sääriänsä oikoen kuin mikäkin koiran pentu.

Wattelet oli Suuren klubin ja hienoston suosima taidemaalaaja, joka

kaukaa katsoen näytti jotenkin pulskalta, mutta jonka kasvoissa

lähemmältä tarkastaessa näkyi rasittavain elämäntapojen liian selvät

jäljet. Hän oli uusiaikaisen taiteilijan perikuva, joka ei juuri ollut

heinäkuun monarkian (1830) loistavien esikuvain mukainen. Ollen

puvussansa ja tukkansa hoidossa erittäin huolellinen seurusteli hän

ahkerasti salongeissa ja teatteripiireissä, joissa hän oli menettänyt

ulkonaiset ammattityypilliset ominaisuutensa ja esiytyi hoikkana ja

ryhdikkäänä kuin moitteettomin maailmanmies. Hänen puhetavassansa ja

äänessänsä oli jotakin salonkimaista huolettomuutta, ja suun muoto

todisti veltostunutta leikinlaskijaa. Kerran oli hänelle uskottu

klubin ruokasalin koristaminen ja silloin osasi hän esiytyä niin

miellyttävästi ja osavasti kaikkien jäsenten kanssa, että hän

pian kodistui talossa, järjesti klubin erityishuvit ja suuret

juhlallisuudet, jotka ennen olivat olleet kovin yksitoikkoisia, mutta

joihin hän omituisella mielikuvituksellansa ja kaikkiin seurapiireihin

tottuneella käytöksellänsä loi uutta elämää. Kaikkialta kuului: »Rakas

hra Wattelet ... hyvä hra Wattelet...» Kaikki häntä tarvitsivat. Hän

oli hyvä tuttava kaikkien klubin jäsenten, heidän vaimojensa ja

rakastajattariensa kanssa. Kerran piirusti hän kortin selkäpuolelle

mallin herttuatar de W:n puvulle lähettilästanssijaisia varten ja

toisen kerran hän taas piirsi herttuan pienen vesirotan nti Alziren

vaaleanpunaisen tanssijatarpuvun nurealle puolelle.

Torstaisin vastaanotti hän atelierissansa ylhäiset tuttavansa, joita

miellytti täällä vallitseva vapaus, luontevuus ja puheliaisuus samoin

kuin tapettien, kokoelmain ja kiilloitettujen huonekalujen

värähtelevät, vienot värit, mutta enin huvitti heitä tietysti katsella

hänen taulujansa, joiden tekotapa selvästi muistutti tekijää: se oli

sievä, vaan samalla hieman julkea. Hänen nais-muotokuvansa olivat

enimmäksensä suoritetut pariisilaisella veikeydellä: iho kaunistettu,

tukka vallattomasti laitettu ja puku loistava, kallisarvoinen,

monivärinen, »puhvitettu» ja laahuksella varustettu, jonka vuoksi

Spricht kerran sanoikin nousukaskauppiaan alentuvaisella ylpeydellä

maalaajalle itsellensä:

»Tuo nuori mies on ainoa, joka osaa oikein maalata naiset, jotka käyvät

minun tekemissäni puvuissa!»

Kuningas oli tuskin ehtinyt sanoa sanaakaan, kun Wattelet alkoi nauraa:

»Monseigneur tarkoittaa siis pikku Señoraa...»

»Tunnetko hänet?»

»Perinpohjaisesti.»

»No, annas kuulua!...»

Sillä välin kuin peli jatkui edelleen, istahti Wattelet kahareisin

tuolille, sangen mielissänsä kahden niin ylhäisen herran

tuttavallisuudesta, ojentausi mukavaan asentoon, yskäsi ja alkoi

äänellä, joka muistutti jonkun markkinakojun taideselittäjää:

»Señora Leemans on syntynyt Pariisissa kahdeksantoista sataa

neljäkymmentä viisi, kuusi tai seitsemän... Hänen vanhemmillansa on

puku-, taide- ja antikviteettikauppa Eginhardin kadulla, se vähäinen ja

pahanpäiväinen katu Marais-korttelissa, joka kulkee Charlemagnen solan

ja P. Paavalinkirkon välitse; tämä seutu vilisee juutalaisia ... kuten

teidän majesteettinne voi huomata, jos joskus käskee ajurinsa ajaa

St. Mandésta niitä kapeita, risteileviä katuja, jotka mutkittelevat

tässä kaupunginosassa. Silloin saisi teidän majesteettinne tutustua

sellaiseen osaan suurkaupunkiamme, joka todellakin herättää

kummastustamme: eriskummallisia taloja, omituisia naamoja ja

kielellinen sekamelska, jossa elsassilainen murre ja heprean kieli

kaikuu suloisessa sopusoinnussa! Myymälät eli paremmin sanoen luolat

ovat täynnä kaikenmoista roskatavaraa ja jokaisen portin edessä näette

suuria lumppukasoja, joita kyömynenäiset ämmät tutkivat ja penkovat

vanhoilla sateenvarjoilla, kaikkialla koiria, syöpäläisiä ja paha haju,

sanalla sanoen todellinen keskiaikainen 'ghetto' eli juutalaiskortteli

senaikuisine rakennuksinensa, rautaparvekkeinensa ja korkeine,

ulkonevine akkunoinensa.

»Ukko Leemans ei kuitenkaan ole juutalainen, vaan belgialainen Gentistä

ja uskonnoltansa katolilainen. Señoralla on tosin juutalainen nimi,

sillä äiti on juutalainen, ja näin on hän saanut sekarotuisen

juutalaisen ihovärin ja silmät, mutta hänen nenänsä ei ole petolinnun

nokan näköinen, vaan päinvastoin mitä sievin suora nenä. Luoja ties,

kuinka hän sen lieneekin saanut, sillä ukko Leemansilla on oikea

palleroinen naama. Mutta juuri hänen palleroisella naamallansa voitin

minä ensimäisen näyttelymitalini...

»Ihan totta, ukko voi pahanpäiväisessä hökkelissä Eginhardin kadun

varrella, jota hän nimittää taidekaupaksensa, näyttää vielä tänäkin

päivänä Watteletin nimellä merkityn kokokuvan itsestänsä ... eikä se

minun huonoimpiani olekaan. Tämän keksin minä päästäkseni sillä tavoin

talon tuttavaksi ja voidakseni mielistellä Señoraa, jota kohtaan olin

tuntenut 'imevän' viettiä...»

»Mitä?» kysyi kuningas, jonka mielestä tämän pariisilaisen sanasto

toisinaan tuntui oudolta... »Ah, niin ... ymmärrän ... jatka!»

»Pientä rakkauden taipumusta, tarkoitan. Enkä minä suinkaan ollut ainoa

liekehtivä, sen minä näin. Joka päivä keräytyi la Paix-kadun myymälään

kokonainen liuta hänen ihailijoitansa; ukko Leemansilla oli näet siihen

aikaa mainitulla kadulla toinen myymälä. Ukko oli kyllin viisas

käsittämään, että yleisön maku viimeisten kahdenkymmenen vuoden

kuluessa oli muuttunut. Tuo romanttinen 'mustan kaupunginosan'

taidekauppias Hoffmannin, jopa Balzacin henkeen oli ollut pakotettu

muuttumaan uusiaikaiseksi 'harvinaisten esineiden' kauppiaaksi, jolla

täytyi olla valaistu myymälänsä ja näyttelyakkunansa jollekin Pariisin

hienommalle kadulle päin. Itseänsä ja taiteenharrastajia varten

säilytti ukko kuitenkin vanhan ja lahon myymälänsä Eginhardin kadulla

avaten sitä paitse suurta yleisöä varten, joka pysyttelekse yleisillä

valtakaduilla, komean antikviteettikaupan la Paix-kadun varrella, jossa

vanhain kulta- ja hopeaesineiden ja vanhanaikaisten jalokivikoristeiden

loisto ja hienot, ajan ruskettamat pitsit melkein veivät voiton muilta

uusiaikaisilta ja loistavilta jalokivikaupoilta.

»Señora oli silloin vain viisitoista vuotias. Noiden muinaismuistojen

rinnalla vaikutti hänen nuorekas kauneutensa sangen eduksensa. Ollen

hyväpäinen tyttö perehtyi hän nopeasti tähän alaan ja pian oli hän yhtä

tarkka kuin isänsäkin arvioimaan vähäpätöisenkin esineen todelliseen

arvoonsa. Ostajia kävi joukottain ja useita huvitti kai kumartua

yhdessä hänen kanssansa katselemaan tiskillä olevia lasilaatikoita ja

tulla johonkin kosketukseen noiden hienojen sormien ja hänen kauniiden

suortuviensa kanssa. Äiti oli jo verrattain ijäkäs iliminen, jonka

silmien ympärillä näkyi jokseenkin selvä, tumma reunus ikäänkuin olisi

hän käyttänyt mustakehyksisiä silmälaseja, muuten hän ei ollut

ostajille miksikään rasitukseksi, vaan istui tavallisesti syrjässä

parsien vanhoja pitsejä, muinaisaikaista pöytäliinaa tahi mattoa,

välittämättä mitään tyttärestänsä. Ja mitäpä varten hän tätä olisikaan

vartioinut? Señora oli niin tasainen ja vakainen tyttö, ettei mikään

juuri voinut houkutella häntä pois oikealta tieltä.»

»Todellakin?» huudahti kuningas tyytyväisenä.

»Tuomitkoon teidän majesteettinne siitä itse. Äiti nukkui yönsä tässä

myymälässä, jota vastoin tytär joka ilta klo 10 palasi kotiinsa

Eginhardin kadulle, ettei ukko Leemansin olisi kovin ikävä. Tuon

ihaillun impyen, jonka kauneus oli yleisesti tunnettu ja kaikissa

sanomalehdissä mainittu, olisi tarvinnut vain sanoa sananen taikka

nyökäyttää myöntymystä, niin olisi hänen eteensä maan povesta

ilmestynyt Cendrillonin vaunut, mutta hän odotti joka ilta

raitiovaunuja Madeleinen bulevardin kulmassa ja palasi suoraan isänsä

yökkömajaan. Kun raitiovaunut eivät vielä kulkeneet hänen

uloslähtiessänsä, niin käveli hän myymälään jalkaisin, huolimatta

ilmasta ja vedenpitävä kauhtana mustan pukunsa suojana. Ja kuitenkin

uskallan vakuuttaa, ett'ei ainoakaan niistä monista kalvakoista ja

sievistä myyjätärneideistä, jotka hattu päässä tai paljain päin

tepsuttelevat tähän aikaan St. Antoinen tai Rivolin katuja, nauraen tai

yskien aamuvilussa ja aina joku ihailija kintereillä, ett'ei ainoakaan

näistä, sanon minä, voinut kilpailla hänen kanssansa ihanuudessa».

»Mihin aikaan aamulla oli hänen tapansa mennä ulos?» kysyi prinssi,

joka näkyi jo alkavan virota.

Kristian kävi levottomaksi.

»Sallikaahan hänen lopettaa... Entä sitten?»

»Minun onnistui päästä talon tuttavaksi ja siellä työskentelin kaikessa

rauhassa voittaakseni päämääräni. Sunnuntaisin panin minä toimeen

pieniä arpajaisia muutamien romukauppiaiden kanssa Charlemagnen

pasaasista... Kaunista seuraa!... Joka kerran palasin minä sieltä

kirppuja vaatteissani. Näissä tilaisuuksissa istuin aina Señoran

vieressä painaen häntä pöydän alla polveen, jolloin hän aina katsoi

minuun sellaisella enkelimäisen kirkkaalla silmäyksellä, että minun

olisi heti pitänyt ymmärtää hänen viattomuutensa ja tosihyveeseen

perustuva vilpittömyytensä... Eräänä päivänäpä sattui kuitenkin, että

koko talo oli mullin mallin minun tullessani, äiti itki ja isä raivosi

puhdistaessaan vanhaa kivääriä, jolla hän aikoi tehdä lopun

hävyttömästä naisen ryöväristä. Señora oli nimittäin karannut paroni

Salan, ukko Leemansin rikkaimpaan ostajapiiriin kuuluvan herrasmiehen

kanssa; myöhemmin sain kuitenkin tietää, että isä itse oli kaupannut

tytön pois kuin minkäkin kauppatavaran... Pari kolme vuotta osasi

Señora kätkeä onnellisen olinpaikkansa ja rakkautensa oleskellen tuon

seitsemättäkymmentä käyvän ukon kanssa milloin Sveitsissä, milloin

Skotlannissa n.k. sinisten järvien rannoilla. Sitten sain äkkiä kuulla,

että hän oli palannut takaisin Pariisiin ja piti 'perhehotellia'

Antinin puistokadun varrella. Minä riensin sinne. Tapasin entisen

rakkauteni esineen yhäti ihastuttavana ja rauhallisena istumassa

omituisen ruokapöydän päässä, seuranansa brasilialaisia, englantilaisia

ja 'naikkosia'. Sillä aikaa kun ruokavieraat toisessa päässä pöytää

söivät sallaatia, sysäsivät toiset pöytäliinan pois ja aloittivat

baccarat-pelin toisessa päässä. Täällä tutustui Señora Tom Lewisiin,

joka ei juuri ole kaunis eikä nuori mies ja silloin jo oli köyhä kuin

rotta. Millä hän siis Señoran mielen voitti? Ilmeinen arvoitus. Totta

vain on, että Señora hänen vuoksensa möi hotellinsa, meni Tomin kanssa

naimisiin ja oli hänelle avuliaana asioimisliikkeen perustamisessa,

joka aluksi menikin mainiosti, mutta sittemmin joutui rappiolle;

seuraus tästä oli että Señora, joka jonkun aikaa oli kätkössä muulta

maailmalta Tom Lewisin rakentamassa omituisessa palatsissa, sukelsi

jälleen esille viehättävimmän pikku kirjanpitäjättären muodossa.

»Hiisi vie, mikä vaikutus tällä oli! Klubien parhaimmisto alkoi käyttää

tätä asioimistoa Royale-kadun varrella. Kassahäkillä mielistellään nyt

aivan samoin kuin ennen taidekaupassa ja 'perhehotellin' numeroiduissa

suojissa. Mitä minuun tulee, en minä enää hänestä välitä, vaan

päinvastoin pelkään jo häntä. Aina sama, vallan sama kuin kymmenen

vuotta sitten, ilman vähintäkään kurttua tai juovaa kasvoissa, aina

sama kiilto silmissä, aina yhtä uusi ja nuorekas ... ja kaikki tuota

naurettavaa Tom Lewista varten, jota hän, ihme kyllä, yhä rakastaa.

Sellainen voi karkoittaa hänen sulojensa rakastuneimmankin ihailijan

loitolle!»

Kuningas hieroi rajusti kortteja huudahtaen:

»Vai niin! Onko se mahdollista?...»

»Mokoma ruma apina ja hupelo kuin Tom Lewis!... Sitä paitse

kaljupää ... viisitoista vuotta vanhempi ... ja taskuvaras

mongertaja!...»

»Sellaisiakin ihmisiä näkyy löytyvän, sire.»

Uneliaalla roistonäänellänsä sanoi kruununprinssi:

»Sille naiselle ei kukaan voi mitään. Minäkin olen kyllin kauvan

puhaltanut sille kiekolle... Ei syty ... tie on tukossa...»

»Te niin, hiisi vie, kyllä minä jo tunnen teidän tapanne 'puhaltaa

kiekolle'», sanoi Kristian niin pian kun hän käsitti tämän

puheenparren, jonka ylhäiset kumipäät olivat mekanikoilta lainanneet.

»Teiltä puuttuu kärsivällisyyttä!... Teille pitää olla avonaiset

paikat... 'Suuren 16:n' sohva... Tynnyri, nuori oksa ja sitten

harpatkaamme, hahahaa! Mutta minä otaksun, että mies, joka todella

näkee vaivan rakastua Señoraan eikä pelkää hänen hiljaista, ylevää

tapaansa ... voi suorittaa asian kuukauden kuluessa. Enempää en

tarvitse.»

»Lyönpä vetoa, ett'ei se onnistu», sanoi Axelin prinssi.

»Paljostako?

»Neljästäkymmenestä tuhannesta frangista.»

»Sovittu!... Wattelet, tuo vetokirja!»

Kirja, johon Suuren klubin vedonlyönnit merkittiin, oli yhtä omituinen

laatuansa kuin Tom Lewisin kirjanpito alallansa oli. Ranskan jaloimmat

nimet tavataan siinä omituisimpien ja tuhmimpien vedonlyöntien

yhteydessä; niinpä sitoutui esim. herttua Courson-Launy ajamaan pois

jokaikisen karvan kaikkialta ruumiissansa, josta seuraus oli se, ettei

hän pariin viikkoon voinut käydä eikä istua. Muita vieläkin hullumpia

vedonlyöntejä siinä mainittiin.

Korkeiden vedonlyöjäin ympärille keräytyi useita klubin jäseniä seisoen

kunnioittavina, vaiteliaina ja juhlallisina todistajina tälle

tapahtumalle. Tällainen veto olisi ehkä vielä ollut ymmärrettävissä

nuorten, humaltuneiden pilkkakirvesten seurassa, mutta tässä

ympäristössä tuntui se säälittävän naurettavalta, olletikin kun

vanhempia, yhteiskunnalliselta asemaltansa korkeita virkamiehiä oli

läsnä. Vedon allekirjoittajain suuret, ikivanhat, historialliset nimet

antoivat tälle tapahtumalle kansainvälisen sopimuksen leiman, josta

Europan kohtalo voi riippua.

Veto kirjoitettiin seuraavaan muotoon:

»Helmikuun 3 p. 1875 löi hänen majesteettinsa Kristian II vetoa

kahdesta tuhannesta louisdorista, että, hän kuukauden kuluessa nukkuu

Sefora L:n kanssa.

»Hänen kunink. korkeutensa, monseigneur Axelin prinssi hyväksyi vedon.»

»Tässä tapauksessa olisivat he voineet käyttää liikanimiänsä Rigoloa ja

Kukonpyrstöä», arveli Wattelet viedessään takaisin vetokirjan. Ja

hienoston huvittelijan kasvoilla värähteli ilkeä hymy.