Kuningas »juhlii».
Kello löi kolme Pyhän Ludvigin kirkon tornissa samannimisellä saarella.
Hiljaisuus ja pimeys vallitsi Rosenin herttuaallisen palatsin
ympärillä; kaikki nukkui oman painonsa raskauttamien, vanhojen
kivimuurien sisällä, jotka olivat hieman laskeutuneet holvattuine,
suljettuine porttinensa ja vanhanaikuisine portinkolkuttiminensa.
Tuolla sisällä ... suljettujen akkunaluukkujen takana ... heijastivat
himmeät peilit ainoastaan vuossataista unta, jonka unelmia keveät
kattomaalaukset näyttivät olevan niinkuin läheisen virran solina tuntui
epäsäännölliseltä, pakenevalta hengitykseltä.
Mutta syvintä unta koko palatsissa nukkui ruhtinas Herbert, joka
väsyneenä, runneltuna ja uupuneena vasta neljännestunti sitten oli
palannut kotiinsa kiroillen tätä hänelle vastenmielistä elostelijan
väsyttävää elämää, joka vieroitti hänet siitä, mikä hänelle oli
rakkainta maailmassa, nim. hevoset ja pikku Colette. Hevosista vierausi
hän siksi, ett'ei kuningas ensinkään välittänyt urheilijan
virkistävästä ulkoilma-elämästä, puolisostansa Colettesta taas
sentähden, että kuningas ja kuningatar elivät vallan erillänsä
toisistansa ja tapaavat toisensa ainoastaan ruokapöydässä, jonka vuoksi
heitä palvelevan ajutantin ja seuranaisen täytyy aina olla eri tahoilla
ja elää erillänsä kuin jonkun murhenäytelmän henkilöiden. Ruhtinatar
rientää »hoviin» jo ennen kuin puoliso on herännytkään, ja kun tämä
yöllä palaa kotiin, nukkuu ruhtinatar jo kaksinkertaisesti suljettujen
ovien takana. Ja jos hän valittaa kohtaloansa, vastaa Colette hänelle
juhlallisena:
»Sen uhrauksen olemme me kuninkaallemme ja kuningattarellemme
velkapäät.»
Kaunis lohdutus rakastuneelle Herbertille, joka saa nukkua yksin ensi
kerroksen suuressa makuusuojassa, neljä metriä katosta, ihailla
Boucherin maalauksia ovien yläpuolella ja katsella seiniin sovitettuja
korkeita peilejä, joissa hänen muotonsa näkyi lukemattomissa eri
etäisyyksissä!
Toisinaan, kun hän oli vallan murtunut, niinkuin hän tänä iltana oli
ollut, tunsi Coletten puoliso jonkunlaista itsekästä tyytyväisyyttä
siitä, että hän sai viskautua vuoteellensa tarvitsematta antaa
minkäänlaisia selvityksiä puolisollensa, noudattaa entisiä nuoren
miehen mukavia tapojansa ja kääriä suuren silkkiliinan päänsä ympäri,
sillä näin naurettavasti ei hän kauniin pariisittaren ivallisten
silmien edessä koskaan uskaltanut pukeutua levolle ruvetessansa. Tuskin
oli hän ehtinyt sänkyynsä ja laskenut päänsä koruompeluksilla ja
ruhtinaallisella vaakunalla koristellulle päänalustalle, kun
laskuluukku avautui ja uupunut, öitsevä kuninkaan ajutantti vajosi
unhotuksen ja unen syvään kuiluun.
Mutta sieltä vedetään hänet jälleen ylös, koskapa hän unissansa tuntee
jonkun valon liikkuvan edestakaisin silmiensä ohi ja kuulee ohuen
terävän äänen vihlaisevan korvaansa:
»Herbert!... Herbert!...»
»Häh! Mitä nyt?... Kuka se on?...»
»Hyvä jumala, elkää toki huutako!... Minä se olen, Colette vain.»
Se oli todellakin Colette. Hän seisoi siinä vuoteen ääressä pitseillä
koristetussa yöröijyssänsä, joka jätti kaulan avoimeksi ja jonka hihat
riippuivat laajoina; vaaleat suortuvat ylös su'ittuina, kierrettyinä ja
pöyryiselle kerälle käärittyinä seisoi hän siinä pienen lyhdyn
vaaleassa valaistuksessa juhlallisesti ja totisesti katsoen heräävää
puolisoansa. Mutta kun Colette oikein selvästi erotti Herbertin
peljästyneen ja tuhman naaman tuon suuren silkkihuivin sisästä, jonka
päät pitkien korvien lailla pistivät esille, ja kun vielä huomasi,
kuinka naurettavalta tuo sankkaviiksinen mies näytti pääenkeli Mikaelin
pukua muistuttavine yöpaitoinensa täytyi hänen hymyillä tuolle
sankarille, joka vaikutti kuin huonosta unestansa herätetty
porvarillinen kerskuri.
Mutta tämä Coletten hilpeys ei kauvan kestänyt. Vakavana laski hän
yölampun pöydälle ja naisen ulkonäöllä, joka etsii riitaa, laski hän
käsivartensa ristiin rinnalle, niin että pienet kädet lepäsivät
pyöreillä kyynärpäillä, ja alkoi puhua välittämättä siitä, oliko
ruhtinas ehtinyt oikein valveutuakaan:
»Onko tämä teidän mielestänne oikeaa elämää, tämä!... Joka päivä
palataan kotiin vasta klo 4 aamulla!... Soveltuuko se mielestänne --
naineelle miehelle?»
»No, mutta rakkahin ystävättäreni! (Tässä hän äkkiä keskeytti puheensa
viskaten pois silkkihuivin päänsä ympäriltä)... Syytön minä siihen
olen!... Minä en toivoisi muuta kuin päästä mitä pikemmin takaisin
pikku Coletteni, oman rakkaan vaimoni luo, jota...»
Näin sanoessaan koetti hän tavoitella lumivalkoisen yöröijyn
houkuttelevaa helmaa, mutta Colette sysäsi hänen kätensä kylmästi pois.
»Teistä tässä ei olekaan oikeastaan kysymys!... Tunnenhan minä
teidät ... te olette tietysti sama suuri, viaton lapsi, joka ei kykene
mihinkään... Melkeinpä haluaisin teidät toisellaiseksi... Mutta kysymys
on kuninkaasta ja hänen arvostansa!... Millainen häväistys tuollainen
elämä on koko...! Niin, jos hän olisi vapaa ja naimaton... Nuoret,
naimattomat miehet huvitelkoot mielellänsä ... vaikka kuninkaan korkea
asema ja arvo maanpaossakin sentään vaatii, että ... (voi, kuinka
korkeille kannoille pikku Colette juhlallisesti asettuikin puhuessansa
arvokkaisuudesta maanpaossa!) Mutta nyt on hän nainut mies. Enkä
todellakaan ymmärrä, että kuningatar... Sillä naisella ei siis ole
mitään suonissansa!...»
»Colette!»
»Niin, niin, tiedän teidän olevan isänne kaltaisen siinä suhteessa...
Kaikki, mitä kuningatar tekee, oh! Mutta minun mielestäni on hän yhtä
syyllinen kuin kuningaskin. Hän juuri on tämän pakottanut tuollaiseen
elämään ... välinpitämättömyydellänsä ja kylmyydellänsä, niin...»
»Kuningatarpa ei ole kylmä. Vaan korskea hän on.»
»Olkoonpa niin... Voiko rakastavainen nainen olla korskea?... Jos
kuningatar rakastaisi puolisoansa, olisi hän pitänyt huolen siitä, että
ensimäinen ulkona vietetty yö olisi ollut viimeinen. Voihan puhua,
uhkailla, esiytyä. Mutta sen sijaan vaikenee hän veltosti, vaikka näkee
vikoja, jotka tekevät teistä lopun... Kuningashan viettää nyttemmin
kaikki yönsä ulkona, bulevardeilla, klubeissa, Axelin prinssin luona ja
Jumala tiesi, millaisessa seurassa!»
»Colette, Colette!»
Mutta Coletteapa ei saatukaan hevillä vaikenemaan, kun hän kerran oli
päässyt alkuun, sillä hänellä oli hyvä »ulostuonti» niinkuin kaikilla
porvarillisilla naisilla kiihkoisassa Pariisissa on, missä nuketkin
puhua päpättävät.
»Se nainen ei rakasta mitään, sanon minä, ei edes omaa poikaansa!...
Jos hän rakastaisi pikku prinssiä, ei hän tätä tuollaiselle
raakimukselle uskoisi!... Hän ihan menehtyy rasituksesta, tuo pikku
poloinen!... Yölläkin ... nukkuessansa lukee hän ulkoa latinaa ja
kaikellaista ... unissansa, kertoi markisitar minulle... Kuningatar on
aina läsnä oppitunnilla... Kahden peittovat he nyt tuota poloista ...
tehdäksensä hänestä kuninkaan! Mutta sitä ennen ottavat he häneltä
hengen, olkaa varma siitä!... Minä inhoan tuota Mérautia.»
»Méraut on kuitenkin kunnon mies... Hän olisi voinut toimeenpanna
ikävän näytelmän tuon 'Ragusan piirityksen' kanssa... Mutta hän ei ole
virkkanut sanaakaan.»
»Todellakin? Vakuutan teille hänen katselevan teitä erityisellä
ivahymyllä, kun ihmiset kiittelevät teostanne kuningattaren kuullen.
Mutta te olette kovin yksinkertainen, Herbert poloiseni.»
Nyt näytti Herbert harmistuvan, hänen kasvonsa lensivät punaisiksi ja
huulensa paisuivat kuin tyytymättömällä lapsella. Ruhtinatar alkoi
peljätä käyttäneensä liian ankaraa kieltä eikä saavansa tietää, mitä
hän oikeastansa oli tullut utelemaan.
Mutta kuka olisi voinut olla kauvemmin suutuksissa katsellessaan tuota
sängyn laidalla istuvaa kaunista naista, joka niin miellyttävän
veikeästi käänsi päänsä sivulle, että nuoren, joustavan vartalon muodot
näkyi keveän pukineen alla, -- tai ihaillessaan täyteläistä,
sileäihoista kaulaa, noita veitikkamaisia, kiihoittavia ja ilkamoivia
silmiä! Ruhtinaan kiltti muoto muuttui pian jälleen rakastettavaksi ja
alkoi kohta käydä tavattomaan eloisaksi, kun hän tarttui tuohon
lämpimään kätöseen ja piteli sitä omassansa ... hengittäen rakastetun
naisen viehkeää tuoksua...
Kas niin, mitä pikku Colette siis tahtoo tietää?... Eipä paljo
mitään ... varman tiedon vain yhdestä ainoasta asiasta... Oliko
kuninkaalla rakastajattaria vai ei?... Oliko hänet vallannut
pelihimo ... vai huvinhalu vaiko hurjemmat intohimot?...
Ruhtinas mietti jonkun aikaa ennen kuin vastasi. Kuninkaan toverina oli
hän ollut mukana kaikissa otteluissa, mutta pelkäsi kavaltavansa
virkasalaisuuden, jos kertoi kenellekään, mitä hän tiesi. Mutta tuo
pikku kätönen tuntui niin hyväilevältä, se puristi hänen kättänsä niin
lämpimästi ja uteliaasti, ettei Kristian II:n ajutantti voinut häntä
vastustaa:
»No, olkoon menneeksi, kuninkaalla on rakastajatar tällä haavaa.»
Nyt tunsi hän, että Coletten pikku käsi kävi kosteaksi ja kylmäksi.
»Ja kuka se on?» kysyi nuori nainen huohottavalla, lyhyellä äänellä.
»Eräs näyttelijätär Bouffes-teatterissa nimeltä Ami Férat.»
Colette tunsi hyvin Ami Fératin; hänestä oli tuo nainen kamalan ruma.
»Oh!» sanoi Herbert puolustellen, »senpä vuoksi ei hänen majesteettinsa
häntä kauvan pitänekään.»
»Todellako?» kysyi Colette huomattavan tyytyväisenä. Ihastuneena
menestyksestänsä uskalsi Herbert leikitellä niillä silkkinauhoilla,
joilla hänen puolisonsa yöröijy oli sidottu kiinni kaulan kohdalta, ja
jatkoi keveästi:
»Niin, pelkään poloisen Ami Fératin eräänä päivänä saavan luoksensa
pienen 'satakieli-apinan'.»
»Satakieli-apinan? Mitä ihmeitä?»
»Niin, näetkös, kaikki, jotka ovat saaneet nähdä kuninkaamme läheltä,
tietävät yhtä hyvin kuin minäkin, että kun joku suhde alkaa
ikävystyttää häntä, lähettää hän asianomaiselle pienen satakieli- eli
bisamiapinan aivan kuin jonkun käyntikortin otsakirjoituksella
P. P. C...»
»Oh, mikä hävyttömyys!» huudahti ruhtinatar harmistuneena.
»Ihan totta!... Suurella seuraklubilla ei enää käytetäkään puheenpartta
'vapautua' rakastajattarestansa, vaan sanotaan: 'lähetin hänelle apinan
penikan'.»
Tässä keskeytyi hänen puheensa, sillä ruhtinatar nousi äkkiä ylös, otti
lyhtynsä ja suuntasi askeleensa suoraan ovelle:
»No, mutta Colette... Colette!...»
Poistuessansa kääntyi tämä takaisin ja sanoi ylenkatseellisesti ja
harmista tukahtuvalla äänellä:
»Teidän hävyttömistä jutuistanne olen saanut kylläksi ... ne
inhoittavat minua.»
Ja sitten veti hän oviverhot sivulle ja jätti poloisen »kumikuninkaan»
yksin katsomatta edes, kuinka tämä ojennetuin käsin ja sydän liekissä
typertyneenä tuijotti hänen jälkeensä käsittämättä miksi Colette tähän
tavattomaan aikaan tuli luo ja taas hävisi kuin tuulessa.
Nopein askelin kuin näyttämöltä poistuva jatkoi Colette, yöviitan
laahus käsivarrellansa, tietänsä rakennuksen toisessa päässä olevaan
makuusuojaansa. Sohvalla nukkui itämaisilla koruompeluksilla
varustetulla tyynyllä ... kaikessa viattomuudessa ... mitä sievin pikku
elukka ... harmaja, silkinpehmoinen ja untuvakarvainen pitkähäntäinen
penikka, jonka kaulaan oli punaisella silkkinauhalla sidottu pienet
hopeakulkuset. Se oli varsin näppärä bisami-apina, jonka kuningas
italialaisessa olkikorissa oli lähettänyt hänelle muutamia päiviä
sitten. Lahjan oli hän kiitollisuudella vastaanottanut. Oi, jospa hän
olisi tiennyt sen merkityksen! Vimmastuneena kaappasi hän tuon elävän
ja kynsimään valmiin silkkimytyn, josta katseli pari äkkiherännyttä
ihmissilmää, avasi rantasillalle antavan akkunan ja viskasi sen
hurjalla liikkeellä ulos:
»Pois, sinä inhoittava elukka!» huusi hän.
Pikku apina putosi rantakivitykselle ja murskautui kuoliaaksi. Niin
musertuivat nuoren, oikullisen naisen kauniit toiveet ja onnen unelmat.
Colette heittäysi vuoteellensa, kätki päänsä pielukseen ja itkeä
nyyhkytti.
Tuota onnen unelmaa oli nyt kestänyt noin vuoden ajan, joka oli
tuntunut ijankaikkisuudelta tuosta perhoismaisesta lapsesta. Kuninkaan
oli tarvinnut vain antaa pieni viittaus, niin viskautui häikäisty ja
tenhottu Colette de Rosen hänen rinnoillensa, hän, joka siihen saakka
oli pysynyt kunniallisena aviopuolisona, eipä juuri rakkaudesta
ruhtinas Herbertiin ja hyveihin, vaan koska hänen linnunaivoissansa
asui jonkunlainen huolenpidon vaisto höyheniensä suhteen, vaisto, joka
juuri oli säilyttänyt hänet tahraavista lankeemuksista, ja olletikin
sen vuoksi, että hän oli tosipariisitar ja niitä samoja naisia,
joita Molière kuvaa luonnetta puuttuviksi, mielikuvituksensa ja
turhamielisyytensä orjattariksi.
Pikku Colette Sauvadon ei ollut antautunut Kristianille, vaan Illyrian
kuninkaalle. Hän uhrautui sille ihanteelliselle diadeemille, jonka hän
tarujen ja romanttisten kertomusten kautta kehittyneessä
mielikuvituksessansa näki väikkyvän itsekkään ja intohimoisen
rakastajansa pään yllä kauniina kunniakehänä. Colette miellytti
kuningasta niinkauvan kuin tämä näki hänessä vain uuden, hienovärisen
ja tosipariisilaisen leikkikalun, joka valmistaisi hänet kiihkoisempiin
nautintoihin.
Mutta nuori ruhtinatar otti, sen pahempi, todeksi tämän asemansa
»kuninkaan rakastajattarena». Kaikki nuo puolihistorialliset naiset,
kaikki nuo tekotimantit kuninkaallisen kruunun ympärillä, jotka
kimaltelevat paremmin kuin todelliset jalokivet, välkkyivät
houkuttelevina hänen kunnianhimoisissa unelmissansa. Rva Dubarry hän ei
halunnut olla, mutta jonkunlainen rva Chateauroux voisi hän olla tämän
Ludvig XV:n sivulla. Seikkailuperäiset yritykset Illyrian kruunun
takaisin voittamiseksi, salaliitot, joiden johtava sielu hän olisi,
uhkarohkeat maihinnousut y.m.s. olivat keskusteluaineita kuninkaan ja
hänen välillä. Hän kuvitteli itsensä jo nostattamassa Illyrian kansaa,
piileksimässä viljavainioissa ja talonpoikaistaloissa kuin joku
kuuluisa Vendée-ryöväri, joista hän oli lukenut seikkailujuttuja
Sacré-Coeurin luostarissa. Olipa hän jo miettinyt itsellensä erityisen
hovipojan puvunkin -- puvuissa liikkui hänen ajatuksensa näet
pääasiallisesti -- ja keksinyt kauniin renessansikuosin, joka tekisi
hänelle mahdolliseksi lähestyä kuningasta mihin aikaan tahansa ja
seurata häntä kaikkialle.
Kristiania eivät nämä intoilevat unelmat paljo huvittaneet. Hänen
älynsä keksi pian, mitä niissä oli mahdotonta ja typerää. Muuten ei hän
ollut halunnut rakastajatarta keskustellaksensa tämän kanssa
politikasta; sattuipa näet, että kun hän piti tätä sylissänsä rakkauden
tunteen täydellisesti valtaamana, niin ryhtyi pehmeäkäsinen ja
ruusuhuulinen pikku Colette keskellä kaikkea puhumaan Laibachin
valtiopäiväin viimeisistä päätöksistä ja siitä vaikutuksesta, minkä
joku kuningasmielinen julistus oli tehnyt Illyrian kansaan. Onko
kummaa, että rakastaja sielussansa silloin tunsi äkillisen kylmyyden
ikäänkuin ilma olisi samassa muuttunut koleaksi ja huhtikuun pakkanen
ahdistellut hentoja hedelmäpuiden kukkia?
Hänet valtasi silloin tuska ja katumus, tosislavilaisen ja katolilaisen
monimutkaiset ja naivit omantunnon vaivat. Saatuansa tyydytetyksi
oikkunsa heräsi hänessä vastenmielisyys tätä kuningattaren
läheisyydessä, melkeinpä hänen nähtensä ylläpidettyä luvatonta
rakkauden suhdetta kohtaan; sitä paitse tuntuivat nämä salaiset, lyhyet
yhtymät liian vaarallisilta hotelleissa, joissa heidät koska tahansa
voitiin pettää ja ilmi antaa; myöskin tuntui se hänestä sydämettömältä
niin hyväluontoista ja avomielistä miespoloista kohtaan kuin Herbert
Rosen oli, joka puhui puolisostansa niin kaihoavan hellästi
aavistamatta, että kuningas saapui klubille säteilevin silmin, hohtavin
poskin ja sellainen lemmen tuoksu ympärillänsä, joka todisti hänen
tulevan suoraan Coletten syleilyistä.
Enin vaivasi häntä sentään se, että herttua de Rosen kovin epäili
miniänsä siveellisiä periaatteita -- sen vuoksi, että tämä oli
alhaissyntyinen -- ja näytti levottomalta poikansa suhteen, joka muka
oli niin aisankannattajan näköinen, kuten hän vanhan sotilaan
suoranaisella tavalla joskus muidenkin kuullen sanoi; hän tunsi näet
olevansa vähän vastuussa tästä alhaissäätyisestä avioliitosta, johon
hän oman itaruutensa kautta oli ollut syynä. Hän suorastaan vartioi
Colettea, saattoi hänet aamuisin hoviin, nouti hänet sieltä illoin pois
ja olisi luultavasti aina ollut hänen vartijansa, ell'ei Colette
kuitenkin olisi alinomaa livahtanut hänen kömpelöiden kättensä läpi.
Heidän välillänsä kesti alinomaa hiljaista sodankäyntiä.
Intendenttirakennuksen akkunasta sai herttua surulla nähdä kauniin
miniänsä viehättävissä puvuissansa, jotka hän oli miettinyt
hoviompelijattarensa kanssa, ilkamoivan vaunujen himmeiden akkunain
takana ruusunpunaisena, kun ilma oli kolea, tai rimsuisen
päivänvarjostimen alla, kun sää selkeäksi kirkastui.
»Te lähdette ajelemaan?» kysyi herttua.
»Niin, kuningattaren asioissa!» vastasi voitonriemulla pikku Sauvadon
hattuharsonsa takaa. Ja siinä hän ei valhetellutkaan. Kuningatar ei
näet välittänyt Pariisin melusta, vaan jätti mielellänsä kaikki asiansa
seuranaisensa huoleksi, sillä sellaista turhamielisyyttä ei hän koskaan
ollut tuntenut, että jonkun hovihankkijan myymälässä ilmoittaa nimensä
ja kuninkaallisen arvonsa kumartelevien puotipalvelijain ja sattumalta
läsnäolevain, uteliaiden naisten kuullen. Senpä vuoksi ei hän
muotimaailmassa ollutkaan tunnettu. Missään salongissa ei kukaan
kuullut keskusteluja hänen tukkansa ja silmiensä värivivahduksista, ei
hänen vartalonsa kankean juhlallisesta ylhäisyydestä ja tavasta kantaa
pariisilaisia muotipukuja.
Eräänä aamuna huomasi herttua, että Colette St. Mandésta
lähtiessänsä oli kovin vakavan näköinen ja että hänen pienillä
ompelijatarkasvoillansa oli sangen kiihtynyt ilme, jonka vuoksi hän --
pahaa aavistaen -- päätti seurata häntä. Sen hän tekikin seuraten häntä
kauvan, kunnes näki Coletten vaunujen pysähtyvän erään tunnetun
ravintolan eteen Orsayn rantakadun varrella. Kekseliäisyytensä ja
viekkautensa avulla oli ruhtinatar päässyt ottamasta osaa kuningattaren
juhlallisen vakaviin aamiaisiin rientääksensä sovittuun paikkaan
aterioitsemaan rakastajansa kanssa erityisessä huoneessa.
He istuutuivat pöytään mitä ihanin näköala edessänsä. Auringon
paisteessa välkkyen virtasi Seinejoki heidän ohitsensa ja vastapäätä
taas näkyivät Tuileriesin kiviröykkiöt ja viheriät puut, mutta vallan
edessä oli heillä tuo ristimastoinen »koulufregatti» nostaen mastojensa
huiput aina rantakadulla kasvavain puiden oksiin saakka, joita
kivisellä suojamuurilla lepäävät, kaupaksi olevat optilliset värilasit
heijastelivat.
Ilma oli kuin luotu lemmenkohtauksia varten: oikea ihana päivä, jota
raittiit tuulenpuuskat toisinaan virkistivät.
Niin sydämellisesti kuin tänään ei Colette vielä koskaan ollut nauranut
ja tuossa naurussa kuulusti koko hänen viehkeä hempeytensä
riemuitsevan. Sellainen hänen pitikin olla miellyttääksensä Kristiania,
joka nyt iloisena söi hänen kanssansa erittäin hienon aamiaisen. Mutta
yht'äkkiä huomasi Colette appi-ukkonsa, joka mittaili katukäytävää
vahtisotilaan tahdikkailla askelilla päätettyänsä odottaa tässä vaikka
kuinka kauvan. Ravintolassa oli ainoastaan yksi sisäänkäytävä, sen hän
näet tiesi, jonka vuoksi hän näki kaikkien ruokavieraiden tulevan ja
menevän; pääasiallisesti olivat ne kauniita, pulskia ja hoikiksi
tiukattuja ratsuväen upseereja vastapäätä olevasta kasarmista. Vanhana
kenraalina tietäen aseelliset keikarit vastustamattomiksi
kavaljeereiksi oli hän varma siitä, että Colette vehkeili tuolla
sisällä näiden kannus- ja miekkajunkkarien kanssa.
Sekä Colette että kuningas kävivät levottomiksi. Asema muistutti
entisen oppineen hätä-tilaa, joka -- kertomuksen mukaan -- oli kavunnut
palmupuun latvaan ja näki puun alla hirmuisen krokodilin mulkoilevan
ylöspäin; erotus oli vain siinä, että rakastavaiset varmasti voivat
luottaa ravintolan väkeen, joka kyllä pitäisi huolen siitä, ett'ei
krokodili heitä häiritsisi. Mutta miten päästä ulos, siinä oli pulma.
Kuningas kyllä voi pelastua. Mutta Colette! Kuningatar vartosi häntä ja
alkoi epäillä niinkuin vanha herttuakin. Ravintolan isäntä, jonka
Kristian kutsui saapuville ilmoittaen ikävän asianlaidan, ei alussa
keksinyt muuta neuvoa kuin iskeä aukko vastakkaiseen seinään kuten
vallankumouksen aikana oli tehty. Vihdoin selvisi hänelle asia vallan
yksinkertaiseksi. Ruhtinatar voi pukeutua sokurileipurin valhepukuun,
panna omat vaatteensa koriin, jonka hän ottaisi päälaellensa, ja
pukeutua uudelleen omaan pukuunsa tarjoiluneidin asunnossa lähikadun
varrella. Alussa pani Colette ankarasti vastaan: kuinka hän voisi
kuninkaan nähden pukeutua tuollaiseksi »liemipojaksi!» Mutta hätä ei
kysy lakia: hänen täytyi alistua tähän päästäkseen pahemmasta. Ja
tuokiossa muuttui ylhäinen ruhtinatar Colette Sauvadon-Rosen --
14-vuotiaalta pojalta lainatun siistin ja valkoisen puvun avulla --
mitä näppärimmäksi sokurileipuripojaksi, joka koskaan tavaroinensa on
Pariisin katuja ruoka-aikoina kepsutellut. Mutta kaikissa tapauksissa
oli erotus suuri, jos vertasi tällaista valkeaa myssyä, lastenkenkiä ja
suuritaskuista nuttua siihen Coletten uneksimaan ritarilliseen
hovipojan pukuun kiiltonahkasaappainensa ja norsunluisine tikarinensa,
jossa hän oli aikonut seurata Byronin Laraan vertaamaansa sankaria
kaikkialle.
Vanha herttua näki kahden sokurileipuri-pojan, korit päälaella,
tulevan ulos ravintolasta, eikä aavistanut mitään petosta. Mutta
lämpimäin leivosten mieluinen tuoksu muistutti hänelle ankarasti
alkavasta nälästä, sillä miesparka ei ollut syönyt vielä aamiaistansa!
Ylhäällä ravintolassa istui kuningas vankina, vaikka sydämeltänsä
melkoisesti keventyneenä lueskellen sanomalehtiä ja ryypiskellen
Roederer-samppanjaa; silloin tällöin vilkasi hän akkunaverhon välistä,
vieläkö krokodili oli paikallansa. Hänen palatessansa ehtoopäivällä St.
Mandén hoviin takaisin istui Colette jo siellä vastaanottaen hänet mitä
viattomammalla hymyllä. Herttua ymmärsi tulleensa petetyksi eikä ikinä
virkkanut mitään koko tapahtumasta. Mutta huhu siitä levisi sittenkin
kaupungilla. Kukaan ei voi tietää, tapahtuuko se jonkun salongin tai
eteisen avaimen rei'ästä tai nopeasti ohi vieriväin vaunujen
akkunaverhojen takaa tai ehkä mykkäin, suljettujen ovien lävitse, mutta
salaperäisellä tavalla se Pariisissa tuollainen ikävä juoru vain hiipii
kaikkialle, kunnes esiytyy julkisesti jossakin suuressa sanomalehdessä
koko yleisön nähden ja yksityisiä piirejä hauskuttavasta pilapuheesta
muuttuu julkiseksi häväistykseksi.
Koko Pariisi nauroi viikon päivät tuolle tarinalle pienestä
sokurileipuripojasta. Mutta asianomaisten nimet kuiskattiin juorutessa
niin hiljaa kuin hyvä tapa vaati, kun kysymys oli niin ylhäisistä
henkilöistä, eikä ruhtinas Herbertin paksut kuulokalvot niitä ensinkään
erottaneet. Että kuningatar oli saanut vihiä asiasta, tuli pian ilmi.
Hän, joka erään kiihkoisen selvityksen jälkeen Laibachissa ei koskaan
ollut muistuttanut kuningasta ollenkaan mistään, mikä koski tämän
elämäntapoja, pyysi kerran aterian jälkeen hänet sivulle sanoen
vakavasti ja puolisoonsa katsahtamatta:
»Olen kuullut paljo juteltavan eräästä sopimattomasta tapahtumasta,
jonka yhteydessä teidän nimenne mainitaan! Oh! Ei teidän tarvitse
puolustautua, sillä asiasta en tahdo mitään kuulla. Mutta ajatelkaa
teille kerran uskottua kruunua (hän osotti lasin alla kimaltelevaa
diadeemia) ja pitäkää huoli siitä, ettei häpeä ja iva sitä tahraa
Poikanne on kerran sitä kantava.»
Tunsiko hän jutun kokonaisuudessansa ja tiesikö hän ehkä sen naisen
nimenkin, jonka kasvot juorujen kautta olivat puoleksi paljastetut?
Kukaan kuningattaren seuralaisista ei voinut sitä aavistaa: oman
sielunlujuutensa ja maltillisuutensa hän nytkin säilytti. Kristianista
tuntui tämä kuitenkin varoitukselta. Epämiellyttävien kohtausten ja
ikävien huhujen pelko ynnä se tarve, jota hänen heikko luonteensa tunsi
-- nimittäin että ympärillä olevat jollakin tavoin vastasivat hänen
huolettomaan hymyynsä -- kypsyttivät hänessä päätöksen valita
apinahuoneesta sievin ja näppärin apinanpentu lahjaksi ruhtinatar
Colettelle.
Ruhtinatar kirjoitti hänelle kirjeitä, mutta kuningas ei niihin
vastannut. Eikä hän myöskään näyttänyt tahtovan ymmärtää hänen
huokauksiansa ja kaihoista katsettansa, vaan jutteli aina hänen
kanssansa luontevan kohteliaalla tavallansa, jolla hän pian voitti
naisten mielet. Näin kevensi hän omantunnon vaivojansa, jotka
rasittivat häntä sikäli enemmän, mikäli hänen rakkauskiihkonsa
ruhtinattareen laimeni. Ja kun tämän suhteen i'es ja huonot välit
kuningattareen vaivasivat häntä, vaikkakin eri tavalla, viskausi hän --
ruhtinattaresta vapauduttuansa -- riihottomana huvitusten pyörteeseen
eikä miettinyt mitään muuta kuin »mässäystä», käyttääkseni hienojen
keikarien huikentelevan raukeaa sananpartta. Tämä oli sinä vuonna
suurissa klubeissa muotisanana.
Nykyään käy tällainen hurjastelu epäilemättä jollakin muulla nimellä.
Nimitykset vaihtuvat; mutta muuttumattomina ja yhtäläisinä pysyvät ne
kuuluisat ravintolat, joissa asiat tapahtuvat, nuo kultauksilla ja
kukkasilla koristellut ravintolat, joissa hienoimmat naiset käyvät
kutsuvieraina taikka joihin he vievät seuralaisiansa, kemuillaksensa
alhaisella, joskus hurjuuteen asti kiihtyneellä tavalla, kunnes
nautintoa ei enää uusia voi. Yhtäläisenä pysyy myöskin näiden keikarien
ja naikkosten klassillinen typeryys, heidän aina samat puheenpartensa
ja naurunsa, joissa ei koskaan ole mitään alkuperäistä, vaan on tämä
näennäisesti hurja seuraelämä pohjaltansa yhtä poroporvarillinen ja
sovinnainen kuin muutkin seurapiirit. Se on vain jonkunlaista
järjestettyä epäjärjestystä ja ohjelmanmukaista kiihkoilua, jota seuraa
haukotuttavan kuluttava ikävyys.
Kuningas sitä vastoin huvittelihe tulisesti kuin parinkymmenen vuotias
nuorukainen. Hän toi aina mukanansa sen elämänhalun, joka jo
ensimäisenä iltana oli vienyt hänet Mabillen tanssijaisiin, ja hän
osasi tyydyttää näitä pyyteitä, joita hän jo kauvan oli loitompana
tuntenut ja vireillä pitänyt lukemalla eräitä pariisilaisia lehtiä,
joissa huvittelevan maailman houkutteleva ruokalista tavattiin,
katselemalla näytäntöjä ja ahmimalla romaaneja, jotka maaseutulaisille
ja ulkolaisille niistä kertovat ihannoivalla tavallansa.
Hänen solmimansa lemmensuhde rva de Roseniin pidätti hänet jonkun aikaa
lipumasta alas huvitusten liukkaalla vierteellä, joka muistuttaa
yöravintolain kirkkaasti valaistuja ja hyvillä matoilla varustettuja
pikku rappusia, joita myöten humaltuva mukavasti voi laskeutua alas,
kunnes hän -- avonaisten ovien vedosta -- alhaalla humaltuu enemmän
kompastuaksensa katuojaan kadunlakaisijain ja lumpunkokoilijain
luvatuilla tunneilla. Kristian antausi nyt tälle luisuvalle vierteelle,
jota seuraa jyrkkä putous, eivätkä häntä tähän kehoittaneet ja
kiihoittaneet niin paljo huumaavat jälkiruokaviinit, vaan enemmän se
pieni aina alistava seurue köyhtyneitä aatelismiehiä, jotka väijyivät
kuninkaallisia houkkioita, -- elostelevia sanomalehtimiehiä, joiden
maksetut uutiset häntä huvittivat ja jotka -- ylpeinä kuuluisan
maanpakolaisen tuttavuudesta -- saattoivat hänet teatterein kulissein
ta'a, missä naiset ahmivat häntä silmillänsä ja kiemailivat hänelle
punastuen mielihyvästä niin, että luonnolliset ruusut hohtivat
poskipäillä maalattujen kanssa kilpaa.
Pian perehtyi Kristian myöskin bulevardikielen naurettaviin
sanansutkauksiin, liioitteluihin ja velttouksiin, käyttäen todellisten
kumipäiden sananparsia: »Hienoa, erittäin hienoa... Se on haisevaa ...
ihan sykertyy, jos...», mutta hänen tavallista puhetta jalostava
muukalaiskorkonsa saa hänet lausumaan nuo omituiset sananparret
vähemmän jokapäiväisesti ja jonkunlaisella kompailevan joutolaisen
tavalla. Erästä sanaa käytti hän alinomaa mielellänsä: »iloisa»
(rigolo). Sitä käytti hän kaikesta, mitä hän arvosteli. Näytelmät,
romaanit, julkiset tai yksityiset tapahtumat olivat taikka eivät olleet
»rigolo». Ja niin pääsi hän kaikesta enemmästä arvostelemisesta.
Eräiden myöhäisten illallisten jälkeen huudahti hänelle humaltunut Amy
Férat, jota tuo sana harmitti:
»Sanopas minulle, Rigolo!...»
Tämä tuttavallisuus miellytti kuningasta. Tuo ei ainakaan kohdellut
häntä kuin kuningasta. Amy Fératista tuli hänen rakastajattarensa. Kun
tämä suhde sitten päättyi, kutsuttiin kuningasta vielä kauvan aikaa
samalla liikanimellä aivan samalla tapaa kuin Axelin prinssiä
kutsuttiin Kukonpyrstöksi, vaikka kukaan ei tiennyt miksi tämä oli sen
saanut.
Rigolo ja Kukonpyrstö olivat hyviä ja eroamattomia ystävyksiä,
jotka metsästivät yhdessä kaikellaista riistaa ja yhdistivät
vierashuoneissakin melkein yhtäläiset kohtalonsa, sillä perintöprinssin
epäsuosio oli tavallansa sekin todellista maanpakolaisuutta. Sen hän
muuten kulutti parhaimman ymmärryksensä mukaan »mässäten» edelleen
niinkuin hän oli tehnyt jo kymmenisen vuotta ja liikkuen kaikkialla
ruumisajurin hitaudella.
Illyrian kuninkaalla oli omat asuntosuojansa Axelin prinssin palatsissa
Elyséen kenttien varrella. Alussa oli hän siellä yötä ainoastaan
silloin tällöin, mutta sitten nukkui hän siellä yhtä usein kuin St.
Mandéssakin. Kun kuninkaan poissaolo näin sai selityksensä ja voitiin
ainakin muodollisesti perustella, ei kuningatar siitä sen enempää
välittänyt, jota vastoin ruhtinatar joutui mustan murheen valtaan.
Hänen kylmä turhamielisyytensä ei luopunut toivosta voittaa takaisin
tuon huikentelevaisen rakastajan sydän. Hän käyttikin siihen tuhat
mielistelevää keksintöä, uusia koristuksia ja hiuslaitteita,
muotipukuja ja värivivahduksia, jotka parhaiten soveltuivat hänen
vaihtelevaan ihanuuteensa. Mikä pettymys sitten, kun kello löi 7
illalla eikä kuningasta kuulunut, vaan kuningatar järkkymättömän
rauhallisena muutatti pikku Zaran korkean tuolin kunniasijalle sanoen:
»Hänen majesteettinsa ei syö päivällistä.»
Ollen pakotettu vaikenemaan ja tukahduttamaan harminsa olisi
hermostunut Colette toivonut, että kuningatar joskus olisi suuttunut ja
näin kostanut heidän molempien puolesta. Mutta Frédérique ei juuri
kalvennutkaan enää, vaan säilytti kuninkaallisen tyyneyden, vaikka
ruhtinatar naisten julmalla taitavuudella ja lihan ja nahan väliin
tähdätyillä pistosanoilla koetti tehdä hänelle muutamia paljastuksia
Pariisin klubielämästä, herrojen puheiden törkeydestä siellä ja
vielä törkeämmistä huvituksista, yövalvokeista y.m. syistä, jotka
vieroittivat klubeissa kävijät kotielämästä, samoin kuin heidän
hurjasta peli-innostansa, joka nieli kokonaisia omaisuuksia; klubin
pelikirja, johon hulluimmat vedonlyönnit erityisesti merkittiin, kuului
olevan hauska tutkittava ihmisellisen eksymyksen kultaisena kirjana.
Mutta näistä jutuista ja muista pistosanoista ei kuningatar välittänyt
ensinkään: joko hän niitä ei ymmärtänyt taikka ei tahtonut ymmärtää.
Yhden ainoan kerran menetti hän mielenmalttinsa oltaessa eräänä aamuna
ratsastusretkellä St. Mandén puistossa.
Oli hieman kirpeä maaliskuun pakkanen ja tuuli velloi aikalailla lammen
pintaa ajaen veden vielä kolkoille ja alastomille rannoille. Muutamia
lehden alkuja pisti siellä täällä esille puiden paljailla oksilla,
joissa talven aikana kypsyneet marjat vielä riippuivat. Kun
ratsuhevoset vierekkäin juoksivat erästä kuivilla, alasvarisseilla
risuilla peitettyä tietä myöten, syntyi tästä ritinä, joka upeiden
uusien silojen ja leu'analus-vitjojen helkkeen kanssa oli ainoa
hiljaisuutta häiritsevä ääni koko metsässä.
Molemmat naiset olivat yhtä hyviä ratsastajia; nyt ratsastivat he
verkallensa nauttien vuodenajan hiljaisuudesta luonnossa, joka tähän
aikaan ikäänkuin valmistaa uudistusta taivaan synkästi pilveillessä
lumisateidenkin jälkeen mustaksi sulaneen maiseman yli. Niinkuin aina
ollessansa kahden kesken kuningattaren kanssa, ryhtyi Colette taas
puhumaan mieliaineestansa. Aivan suoraan hän ei uskaltanut käydä
kuninkaan kimppuun, vaan puhui hänen ympäristöstänsä eli suuren klubin
ylimyksistä, jotka kaikki hän tunsi Herbertin ja Pariisin juorupuheiden
kautta ja jotka kaikki hän myöskin työläisen taitavalla kädellä riisui
paljaiksi puhumattakaan Axelin prinssistä. Hän ei todellakaan
ymmärtänyt, kuinka sellaisen miehen kanssa voi seurustella, joka ei
muuta tee kuin juo ja mässää, seurustelee ainoastaan huonoissa
seurapiireissä, istuu iltaisin »tuollaisten naikkosten» kanssa
bulevardikahviloissa, ryypiskelee kuin kuorma-ajuri melkein kenen
kanssa tahansa ja sinuttelee renttumaisia näyttelijöitä. Ja tämä on
sitten muka perintöprinssi!... Hän siis nauttii siitä, että näin saa
omassa personassansa vetää kuninkuuden lokaan.
Näin jatkoi hän harmistuneena ja kiihoittuneena edelleen sillä välin
kuin kuningatar tahallisesti hajamieliseksi tekeytyen ja katse sisään
päin taputteli hevostansa kaulalle ja kiirehti sitä eteenpäin ikäänkuin
päästäksensä kuulemasta seuralaisnaisensa juttuja.
Mutta Colette pysyi hänen rinnallansa. »Mutta Axelin prinssi on
tullutkin sukuunsa, hän. Hänen enonsa oli vallan samanlainen. Kuningas,
joka niin häpeämättömästi esiytyy rakastajattariensa kanssa hovinsa,
jopa puolisonsakin edessä... Täytyy tosiaankin ihmetellä tuollaisen
kuningattaren orjamaista luonnetta, joka suvaitsee moisia solvauksia.»
Tällä kertaa sattui pistosana oikeaan paikkaan. Kuningatar vavahti,
hänen katseensa sumeni ja noille mietteisille kasvoille ilmestyi niin
murheellinen vanhuuden ilme, että Colette tunsi itsensä liikutetuksi
nähdessänsä, miten tämä ylväs kuningatar, jonka sydämestä hän ei
koskaan ollut nähnyt vähintäkään merkkiä, vihdoinkin laskeusi muiden
naisten kärsimysten tasalle. Mutta hetken kuluttua oli Frédérique
jälleen saavuttanut kaiken entisen ylpeytensä.
»Henkilö, josta puhutte, on kuningatar», sanoi hän vilkkaasti; »tuomita
häntä niinkuin muita naisia olisi suuri vääryys. Muut naiset voivat
avonaisesti olla onnellisia tahi onnettomia, itkeä niin paljo kuin
tahtovat ja huutaakin, jos suru on liian suuri. Mutta kuningattaret
eivät. Puolison ja äidin surut tulee heidän peittää ja salata. Voiko
kuningatar piiloittautua, jos häntä loukataan? Voiko hän vaatia
laillista eroa ja antaa tällaisen ilonaiheen valtaistuimen
vihollisille?... Ei, vaikka häntä syytettäisiinkin julmaksi ja
sokaistuksi, pitää hänen kantaa päänsä pystyssä kruununsa vuoksi. Meitä
ei ylläpidä ylpeys, vaan tunne kutsumuksemme suuruudesta. Se juuri saa
meidät puolison ja lasten kanssa ajelemaan kaduilla avonaisissa
vaunuissa, vaikka ilmassa voi tuntua jonkun salaliiton pommihankkeita;
se tekee meille maanpaon ja vieraan, samean taivaan siedettävämmäksi ja
antaa meille voimia kantaa eräitä pahimpiakin loukkauksia, joista
teidän ainakaan ei pitäisi minua muistuttaa, ruhtinatar de Rosen.»
Puhuessaan hän kiihtyi saadaksensa sanotuksi, mitä hänellä sydämellänsä
oli; sitten rapsautti hän hevostansa ratsupiiskalla -- niin kovasti,
että tämä hurjaa vauhtia nelisti metsän halki ja tuuli hulmusi
ratsupuvun ja hänen sinisen amatsoniharsonsa poimuissa.
Sen jälkeen ei Colette enää kuningatarta kiusannut. Mutta kun hänen
hermostonsa kuitenkin kaipasi kiihoituksen aihetta, niin käänsi hän
helpoitukseksensa vihansa nuolet ja pistävät keihäät Elysée Mérautia
vastaan. Hän asettui jyrkästi markisitar de Silvisin puolelle;
hoviseura näet jakausi kahteen eri puolueeseen. Méraut'illa ei ollut
muita puolustajia kuin isä Alphée, jonka järeä käytöstapa ja terävä
puhe aina sentään vaikutti läsnäoleviin. Mutta munkki oli usein
matkoilla Illyriassa toimittaen muka Fourneaux-kadun varrella olevan
emäluostarin ja Ragusan ynnä Zaran tytärluostarien välisiä asioita.
Ainakin ilmoitettiin nämä syyksi hänen alinomaisiin salaperäisiin
matkoihinsa, joilta hän aina palasi entistänsä kiihtyneempänä harpaten
rappusia pitkin hurjin askelin, hypistellen rukousnauhaansa ja muristen
jotakin rukousta kuin olisi jotakin pikku palloa pureskellut.
Istuttuansa pitkät ajat lukon takana kuningattaren luona suoriusi hän
aina matkalle, jättäen markisittaren puolueelle täyden vapauden sättiä
uutta opettaja-parkaa. Tätä vastaan olivatkin liittoutuneet kaikki
alkaen vanhasta herttuasta, jota Mérautin laiminlyöty puku ja pörhöinen
tukka loukkasi sekä sotilaallisten että seuraelämän tapojen kannalta,
aina kamaripalvelija Lebeauhin saakka, joka vaistomaisesti vihasi
kaikkea itsenäisyyttä saaden kannatusta sekä nöyriltä tallirengeiltä
että kyökkipiioilta, puhumattakaan rauhallisesta Boscovitshista, joka
pelkuruudesta seurasi enemmistöä. Mutta minkäänlaiseen toimintaan ei
tämä epäsuosiollinen mieliala kuitenkaan puhjennut, vaan ilmestyi se
sanoissa, katseissa, asennoissa ja sellaisissa pienissä, hermostuneissa
kahakoissa, joita saman katon alla elävät, toisillensa vihamieliset
ihmiset eivät voi välttää. Ylenkatseelliset eleet ne olivat rva de
Silvisin erityisalana. Milloin halveksivana, milloin ylpeänä, milloin
ivallisena, milloin vallan happamena väänteli hän kasvojansa
istuessansa vastapäätä Elyséetä ja usein saattoi hän huokaustansa
pidättäen ja silmänsä kunnioittavan hellästi kattoon luoden kysyä pikku
prinssiltä: »eihän teidän armonne vain ole sairas?» Sitten tunnusteli
hän poikaista pitkillä, laihoilla sormillansa tai uuvutti häntä
värisevillä hymyilyillänsä. Silloin oli kuningattaren tapa sanoa
iloisesti:
»Kas niin, rva markisitar, elkää koettakokaan luulotella Zaralle, että
hän on sairas.»
»Mutta mielestäni tuntuvat hänen kätensä ja otsansa hieman kuumilta.»
»Hän tuli juuri ulkoa... Raitis ilma sen vaikuttaa.»
Ja sitten hän vei lapsen mennessänsä, hieman pahastuneena siitä, että
tuota juttua prinssin rasittamisesta liiallisella työllä alinomaan
uudistettiin hänen läsnäollessansa. Tätä liiallista rasitusta eivät
pariisilaiset palvelijat uskoneetkaan, vaan sitä enemmän Illyriasta
tuodut pitkä kamarineiti Petska ja vanha ukko Greb, jotka heittivät
kovin karsaita silmäyksiä uuteen opettajaan ja osoittivat hänelle
tuollaista palvelusväen mykkää vihamielisyyttä, jolla helposti voi
kiusata hajamielisiä ja jostakin riippuvaisia ihmisiä. Méraut tunsi
pian joutuneensa saman vainon, pikkumaisuuden ja kateuden alaiseksi,
joka oli karkoittanut hänet pois W:n hovista, ja huomasi, että
valtaistuimien ympärillä aina viihtyvä matelevaisuus seuraa
kuninkaallisia vielä sortumukseen ja maanpakoonkin. Mérautin
tunteellinen ja hyväntahtoinen luonne kärsi tietysti siitä
vastenmielisestä tavasta, jolla häntä persoonallisesti talossa
kohdeltiin; sitä paitse vaivasi tämän ympäristön kankea, teeskennelty
seurustelutapa hänen vaatimattomia, luontevia ylioppilastottumuksiansa.
Häntä vaivasi jokapäiväinen aterioitseminen haarukkakynttiläin valossa,
juhlapukuisten herrojen ja naisten seurassa, jotka istuivat kaukana
toisistansa tuon pitkän ruokapöydän ääressä uskaltamatta syödä tai
puhua, ell'ei kuningas ja kuningatar ensin sitä tehnyt, ja nähdä
näidenkin muiden pöytävieraiden lailla huokaavan »hoviministerin» ikeen
alla, joka taas valvoi sovinnaisuutta sitä ankarammin, mitä kauvemmin
maanpakoa kesti.
Siitä huolimatta tapahtui joskus, että vanha ylioppilas
Monsieur-le-Prince-kadulta tuli ruokapöytään värillinen kaulaliina
yllänsä, puhui vuoroansa odottamatta ja kiihtyi äkkiä samaan
kaunopuheliaisuuteen, jolla hän usein oli saanut Voltaire-kahvilan
muurit kaikumaan. Mutta silloin kohtasivat häntä karsaat katseet,
joilla pienintäkin poikkeusta pienen hoviseuran sovinnaisuudesta
rangaistiin, jonka vuoksi hänessä jo heräsi halu jättää äkkiä kaikki
siksensä ja palata takaisin latinalaiseen kortteliinsa niinkuin hän oli
jo kerran tehnyt.
Mutta kuningatarta hän ei hennonut jättää. Eläessään alinomaan hänen
tuttavallisessa seurassansa, lapsi kolmantena, oli hänessä syntynyt
tavaton uskollisuus häntä kohtaan, uskollisuus, jota kannatti
kunnioitus, ihailu ja taikausko. Kuningatar yhdisti ja edusti Mérautin
mielestä monarkkian koko uskoa ja ihannetta aivan samalla tapaa kuin
jollekin kansanmiehelle Rooman Trasteveressä pyhä neitsyt on koko
uskonto. Kuningattaren vuoksi hän jäi paikoillensa ja uskalsi pyrkiä
raskaan tehtävänsä päämäärään. Ah, kuinka raskaalta ja suurta
kärsimystä kysyvältä se toisinaan tuntuikin! Ja kuinka vaikeaa sentään
oli ahtaa vähempiarvoisiakin tietoja pienen kuninkaanpojan päähän!
Muuten oli hän viehättävä lapsi, tuo herttainen kiltti Zara raukka.
Hyvää tahtoa ei häneltä suinkaan puuttunut. Äidin vakavan ja rehellisen
luonteen näytti hän perineen, mutta sen ohessa oli hänessä jotakin
keveää ja huikentelevaista; ikäänsä lapsellisempi hän myöskin oli.
Näytti siltä kuin olisi tuon hennon, heikkoruumiisen ja ennen aikaansa
vanhan näköisen lapsen henkinen kehitys myöhästynyt; mitään halua
lasten leikkeihin ei hänellä myöskään ollut, vaan näytti hänen uneksiva
olentonsa vaipuvan jonkunlaiseen horrostilaan. Lapsuutensa ensimäisinä
vuosina, jotka olivat olleet hänelle vain vitkallista toipumista
sairaudesta, olivat opettajattaren tarut ja sadut olleet hänen ainoa
henkinen ravintonsa, jonka vuoksi hän todellisenkin elämän aina
sekoitti taruihin ja keijukaisiin; kuninkaat ja kuningattaret
seurustelivat hänen mielikuvituksessansa hyvien henkien kanssa, jotka
auttoivat nämä ulos torneista ja vankilaholveista, ja hyväntahtoiset
keijut vapauttivat kultasauvoillansa heidät vainoojien ja väijyjäin
käsistä, särkien lasimuureja, murtaen korkeita, terävillä piikeillä
varustettuja rintasuojuksia, tuhoten tulta syökseviä lohikäärmeitä ja
karkoittaen noitia, jotka voivat muuttaa ihmiset eläimiksi.
Keskellä lukutuntia ja juuri kun jotakin tärkeää ainetta käsiteltiin,
voi pikku prinssi äkkiä huudahtaa: »niin, tuohan on aivan kuin sadussa
pikku räätälistä kerrotaan», taikka huomautti hän jostakin suuremmasta
taistelusta lukiessansa: »mutta, äiti, jättiläinen Robistorhan tappoi
paljo enemmän ihmisiä.» Yliluonnolliset käsitteet olivat hänessä
saaneet sellaisen vallan, että hän voi tuntikausia istua hajamielisenä
säilyttäen mielessänsä omituisia ja epämääräisiä tarukuvia ja sellaisia
muistoja, joita »Rothomagon» tahi muiden samanlaisten näytelmäin
näkeminen lapsissa synnyttää. Tämä kaikki juuri vaikeutti melkoisesti
sitä tarkempaa, vakavampaa ajatustyötä, jota häneltä nyt olisi
vaadittu.
Kuningatar oli läsnä kaikilla oppitunneilla, sylissänsä aina sama
koruompelus, joka ei ottanut edistyäksensä, ja kauniissa katseessansa
aina tuo tarkkaavaisuus, jolle opettaja pani niin suuren arvon,
jonka hän tunsi kaikissa hänen sanoissansa ja vieläpä hänen
julkilausumattomissa ajatuksissansakin. Juuri ajatusmaailmassa,
unelmissa ja haaveissa, jotka väikkyvät vakaumusten yläpuolella,
yhtyivät heidän sielunsa. Kuningatar kysyi häneltä neuvoa kuin
ystävältänsä, puhuen silloin kuitenkin aina kuninkaan nimessä.
»Hra Méraut, kuningas haluaisi kuulla mielipiteenne tästä» j.n.e.
Elysée kummasteli suuresti, ett'ei kuningas koskaan itse keskustellut
noista asioista, jotka häntä siis kuitenkin huvittivat. Kristian II
kohteli häntä kunnioittavasti, puhui hänen kanssansa tuttavallisesti,
melkeinpä toverillisesti, erittäin hauskalla, mutta sangen
pintapuolisella tavalla. Joskus mennessään salin läpi pysähtyi hän
muutamaksi minuutiksi kuuntelemaan opetusta, laski kätensä prinssin
olkapäälle ja sanoi puoliääneen ja tavalla, joka muistutti hieman muun
talonväen kohtelua:
»Elkää kovin kiusatko poloista!... Varsinaista oppinutta hänestä ei
tarvitse tulla...»
»Ei, mutta kuninkaaksi hänet kasvatan», vastasi Frédérique ylpeästi.
Kun kuningas tämän johdosta teki keveän kädenliikkeen, kysyi hän:
»Vai eikö hän kerran ole hallitseva?»
»Tietysti!... tietysti!...»
Ja näin sanoen kumarsi hän syvään, sulki oven jälkeensä, ett'ei
keskustelu siitä asiasta jatkuisi, ja alkoi hyräillä erästä
operettinuottia: »Se hallitsee ... se hallitsee ... ken mies on
Espanjan!»
Elysée ei päässyt oikein selville tuosta kohteliaasta, pintapuolisesta,
hajuvesiä lemuavasta, oikullisesta ja keikarimaisesta hallitsijasta,
jonka hän joskus näki väsynein katsein ja muutenkin velttona nuokkuvan
jollakin sohvalla. Mérautin mielikuvituksessa oli hän oikeastaan
vieläkin se lujatahtoinen ja urhoollinen Ragusan sankari, jonka hän oli
kuvannut »Kertomuksessa Ragusan piirityksestä». Huolimatta Frédériquen
taidosta salata tuon kruunatun pään tyhjyys ja nokkeluudesta aina
esiytyä kuninkaan nimissä, ilmaantui kuitenkin odottamattomia sattumia,
joissa heidän todelliset luonteensa paljastuivat.
Kun hoviseura eräiden aamiaisten jälkeen siirtyi salonkiin ja
kuningatar avasi sanomalehden -- »Illyrian viestin», jonka hän aina
luki ensimäisenä -- huudahti hän äkkiä niin voimakkaasti ja
murheellisesti, että pois aikova kuningas samassa pysähtyi ja kaikki
riensivät nopeasti hänen ympärillensä. Hän ojensi lehden
Boscovitshille:
»Lukekaa te.»
Uutinen koski Laibachin valtiopäivien istuntoa ja sen päätöstä, että
maanpakolaiselle kuningasperheelle luovutettaisiin takaisin kaikki sen
pidätetty omaisuus, arviolta kaksisataa miljonaa, ja tapahtuisi tämä
sillä nimenomaisella ehdolla...
»Bravo!...» huusi Kristian nenä-äänellänsä. »Sepä mainiota se...»
»Jatkakaa!» käski kuningatar ankaralla äänellä.
-- »Sillä nimenomaisella ehdolla, että Kristian II itsensä ja
jälkeläistensä puolesta luopuu kaikista vaatimuksista Illyrian
kruunuun.»
Yleinen harmin purkaus valtasi koko seurueen. Vanha herttua Rosen oli
tukehtumaisillansa ja isä Alphéen posket vaalenivat palttinan
karvaisiksi samalla kun hänen partansa näytti entistä mustemmalta.
»Siihen täytyy vastata ... tuollaista loukkausta ei voi jättää
sillensä», sanoi kuningatar etsien vihasta säihkyvin silmin Mérautia,
joka jo lyijykynällä teki muistoonpanojansa pöydän päässä.
»Mielestäni voitaisiin siihen vastata tähän tapaan», sanoi tämä
lähestyen hoviseuraa ja lukien julki jollekin edustajalle osoitetun
julistuksen Illyrian kansalle, jossa kuningas -- hylkäämällä tehdyn
tarjouksen -- lohduttaa ja perheisän hellällä tavalla rohkaisee
kansaansa, jonka toistaiseksi täytyy kaivata kuninkaallista
huonettansa.
Kuningatar taputti käsiänsä ihastuneena ja ojensi kirjelmän
Boscovitshille.
»Pian, pian! kääntäkää se ja lähettäkää se hetipaikalla! Onhan se
teidänkin ajatuksenne, sire!» jatkoi hän muistaen samassa, että
kuningas oli itse läsnä ja että kaikkien silmät olivat luodut heihin.
»Tietysti, tietysti!» vastasi kuningas hämmästyneenä ja kynsiänsä
pureskellen. »Tuo kaikki on sangen kaunista, mutta ... tarkoitan,
että ... tulemmeko toimeen ilman noita...»
»Tulemmeko toimeen?... Tulemmeko toimeen ilman noita miljonia... Onko
tuo kuninkaan puhetta vai?»
Kuningas vastasi rauhallisesti:
»Niin, vaikka olimmekin päättäneet tulla vähimmällä toimeen, täytyi
meidän kuitenkin vihdoin antautua Ragusassa, kun leipä loppui!...»
»Entä sitten? Jos meiltä toistamiseen loppuisi leipä, niin voimmehan
ottaa pussit selkäämme ja -- kerjätä muiden ovilla!... (Tavallinen
dalmatialainen puheenparsi; sanasta sanaan: 'käydä ovilla.'). Mutta
kuningas ei antaudu...»
Tämä eripuraisuus suistuneiden ruhtinaallisten puolisojen välillä
Pariisin laiteilla sijaitsevan salongin näyttämöllä oli tavallansa
varsin omituinen tapaus. Erotus taistelusta väsyneen, rohkeutta ja
kaikkea voimaa puuttuvan kuninkaan ja vakaumuksen intoisaa tulta
palavan kuningattaren välillä oli todellakin silmäänpistävä: toisella
puolella tuo hento ja luonteva kuningas, jonka naisellinen
tunteellisuus ilmestyi koko olennossa ja tavassa käyttää hienoja,
valkeita käsiänsä, kantaa avaraa, häilyvää pukuansa, kosteasti
kiiltävää, kiharaista otsatukkaansa, toisella taas tuo hoikka ja pitkä
kuningatar leveällä kauluksella varustetussa ratsupuvussaan, johon
kuului pystykaulus ja vakavaa tummaa pukua keventävät kapeat, valkoiset
kalvostimet, poskipäiltänsä sisäistä lämpöä punoittavana,
tulisilmäisenä ja kultakutrisena kaunottarena.
Nyt vasta selvisi äkkiä Mérautille, millainen tämä kuninkaallinen
parikunta itse teossa oli.
Kristian käännähti äkkiä herttua Roseniin, joka tämän kohtauksen aikana
oli alla päin seisonut uunia vastaan nojautuneena.
»Rosen!»
»Teidän majesteettinne käskee?»
»Annapas meille oikea vastaus tässä asiassa. Tulemmeko me vielä
nykyisillä varoillamme toimeen?»
Hoviministeri teki ylpeän liikkeen ja sanoi:
»Aivan varmasti!»
»Mutta voitko sanoa suunnilleen, kuinka kauvan...?»
»Ainakin viisi vuotta: sen olen laskenut!»
»Ilman että kukaan siitä kärsii? Ilman että se tuottaa mitään vahinkoa
ystävillemme?»
»Aivan niin, sire!»
»Oletko varma siitä?»
»Vallan varma», selitti vanhus oikaisten itsensä suoraksi.
»No, silloin on kaikki hyvin!... Hra Méraut, saanko kirjelmänne ...
voidakseni allekirjoittaa sen, ennenkuin lähden ulos.»
Kirjelmää allekirjoittaessansa kuiskasi hän Mérautille:
»Katsokaapas rva de Silvistä!... Eikös hän näytä siltä kuin aikoisi hän
pian alottaa laulun: oi, tumma metsä j.n.e.»
Pikku prinssin kanssa puutarhasta palaava markisitar toi todellakin
tullessansa dramallisen ilmakehän; sellaisena kuin hän nyt seisoi
salissa viheriällä sulkatöyhdöllä varustetussa hatussansa, samettisissa
nyöriliiveissänsä ja käsi sydämellä näytti hän -- taapäin nojaavasta,
romanttisesta asennostakin päättäen -- aikovan aloittaa cavatinan
jostakin operasta.
Julistusta, joka luettiin julki Illyrian eduskunnassa ja julkaistiin
kaikissa sanomalehdissä, levitettiin Elyséen kehotuksesta sitä paitse,
kuninkaan omakätisella nimikirjoituksella varustettuna, tuhansittain
ympäri koko Illyrian valtakuntaa, minne isä Alphée sai ne salaa
kuljetetuiksi tullirajan ohi »hartaus-esineiden» nimellä, öljypuisten
rukousnauhaan ja Jerikon ruusujen kanssa. Kuningasmieliseen puolueeseen
vaikutti tämä teko sangen kannustavasti. Olletikin vastaanotettiin tämä
kuninkaallisen kaunopuheisuuden tuote suurella innostuksella
Dalmatiassa, jonka väestön keskuudessa tasavaltalaiset periaatteet
eivät olleet saavuttaneet menestystä. Papisto luki sen useissa
pitäjissä julki saarnatuolista ja kerjäläismunkit, jotka kiertelivät
maaseudulla talosta taloon keräten pusseihinsa voi- ja muna-almuja,
lahjoittivat näiden palkkioksi kansalle kappaleen tuota painettua
kirjelmää. Eikä aikaakaan sai kuningas vastaanottaa lukemattomilla
nimikirjoituksilla ja -- kirjoitustaidon puutteessa -- liikuttavilla
»puumerkeillä» varustettuja adresseja erityisesti valittujen
pyhiinvaeltajain kautta.
St. Mandén pieneen palatsiin saapui joka päivä kalastajia ja kantajia
Ragusasta, musta kaapu komean turkkilaisen pukunsa yli heitettynä, ja
sivistymättömiä talonpoikia Morlachista, lammasnahkaiset, olkinauhoilla
nilkoista sidotut _opanke-kengät_ jaloissa. Joukottain tulivat he
Pariisista raitiovaunuissa, joissa näiden muukalaisten tulipunaiset
kaaput, rimsuiset koreat vyöt ja välkkyvillä metallinapeilla
varustetut, lyhyet takit räikeästi poikkesivat muiden ihmisten
pariisilaisista kuoseista. Nopein askelin astuivat he pihan poikki
pysähtyen ujoina aliseen eteiseen, missä he kuiskaillen keskustelivat
toistensa kanssa, kunnes kuningas laski heidät puheillensa.
Méraut oli läsnä kaikissa näissä tilaisuuksissa ja tunsi itsensä kovin
liikutetuksi noita kaukalaisia katsellessansa. Tällaisen innostuksen
vaikutuksesta heräsi hänen lapsuutensa tarina uuteen eloon. Reynha'an
pikku porvarein vaellukset Frohsdorfiin, kotiseudun väestön uhraukset
näitä matkoja varten, niiden vaatimat valmistukset ja palaus kotiin,
missä kukaan heistä ei tahtonut myöntää pettymystänsä matkan suhteen,
kaikki tämä muistui elävästi Mérautin mieleen, samalla kun hän surulla
huomasi, kuinka hajamielisenä ja välinpitämättömänä kuningas Kristian
esiytyi näitä vaeltajia kohtaan, huokaisten helpoituksesta, kun oli
heistä päässyt.
Itse teossa oli kuningas näet kerrassansa ikävystynyt näihin
käynteihin, jotka häiritsivät häntä huvituksissansa ja pakottivat hänet
viettämään kotona kokonaisia pitkiä iltapäiviä. Kuningattaren vuoksi
hän kuitenkin alistui tähän; mutta niin pian kuin hän muutamilla
jokapäiväisillä loruilla oli vastannut kaukalaisten poloisten
kyyneleisiin uskollisuuden ja alamaisuuden osoituksiin ja päässyt
heistä vapaaksi, teki hän heistä pilkkaa piirustellen pöydän päässä
ivakuvia heistä, ylenkatseellinen hymy huulillansa. Niinpä oli hän
kerran piirustanut Branizzan kalastajakunnan vanhimman, leveänaamaisen,
italialaisen ukon, jonka paksut posket riippuivat leukapieliä alempana
ja jonka pyöreistä, säikähtyneen höperösti mulkoilevista silmistä
kyyneleet tippuivat leu'alle. Tämä mestariteos kierteli seuraavana
päivänä ympäri aamiaispöydässä, jolloin kaikki nauroivat sille ja
säestivät toisiansa leikkisillä ihmettelyhuudahduksilla.
Vanhan herttuankin linnunnokka kurtistui tavattoman hyvän tuulen
merkiksi eikä hän muuten mikään kansanystävä ollutkaan. Boscovitsh
nauroi äänekkäästi alamaisinta hyväksymistänsä ja ojensi piirustuksen
sitten Mérautille. Tämä katseli sitä hetkisen ja antoi sen
naapurillensa sanaa sanomatta. Kuningas, joka istui pöydän päässä,
huomautti silloin julkealla nenä-äänellänsä:
»Teitä ei naurata, Méraut ... ja kuitenkin on ukko sangen hauskan
näköinen vai mitä?»
»Minua ei tosiaankaan naurata, armollinen herra ... sillä tuo on kuin
isäni muotokuva.»
Vähän myöhemmin sai Elysée tahtomattansa olla todistajana kohtauksessa,
joka täydellisesti valaisi Kristianin luonteen ja hänen suhteensa
kuningattareen.
Oli eräs sunnuntai. Iltamessu oli päättynyt. Kuninkaallinen palatsi oli
pukeutunut juhla-asuun: rautaiset ristikkoportit Herbillonin kadulle
päin olivat avatut ja kaikki livreepukuiset lakeijat ja palvelijat
seisoivat kuin paraatissa viheriöitsevillä kasveilla koristetussa
porraskäytävässä. Tänään odotettiin tärkeitä vieraita: Illyrian
valtiopäivien kuningasmielisen puolueen lähetystö, johon kuuluivat
ryhmän etevimmät ja vaikuttavimmat miehet, olivat ilmoittaneet
saapuvansa vakuuttamaan kuninkaallensa uskollisuutta ja alamaisuutta ja
neuvottelemaan hänen kanssansa, mihin toimenpiteisiin heidän oli
ryhdyttävä lähimmässä tulevaisuudessa kuninkaan eduksi ehkä
toimeenpantavan valtiokeikauksen suhteen. Tapaus oli siis sangen
tärkeä, kaivattu ja asianomaisessa järjestyksessä kuninkaallisille
ilmoitettu.
Juhlatilaisuutta suosi ihana talvinen päivänpaiste, joka säteillänsä
kultasi suuren, tyhjän vastaanottosalin, kuningasta varten
valtaistuimeksi asetetun korkeaselkäisen nojatuolin ja kimaltavia
säkeniä välkkyvät hallitsijan kruunun rubinit, safirit ja topasit.
Sillä välin kuin kaikkialla oltiin alinomaan liikkeessä ja
silkkilaahukset kahisivat eri kerrosten porraskäytävissä, puettiin
pikku prinssi pitkiin punaisiin sukkiin, samettipukuun ja
venetialaisilla pitseillä koristettuun kaulukseen, toimitus, jonka
aikana hän muistutteli itsellensä viikon kuluessa opetettua
juhlapuhettansa. Herttua Rosen seisoi täydessä univormussa, rinta
kunniamerkeillä melkein peitettynä ja asennolta suorempana ja
jäykempänä kuin koskaan ennen odottaen hetkeä, jolloin hänen oli
saatettava lähetystö sisään. Méraut, joka tahallisesti pysyi
loitompana tästä komeudesta, istui tällä välin työhuoneessa miettien
lähestyvän vastaanoton seurauksia. Vilkkaassa, etelämaalaisessa
mielikuvituksessansa näki hän kuninkaallisen perheen juhlasaatossa
palaavan Laibachiin kanuunain paukkuessa, kellojen soidessa ja katujen
kukitettuina iloitessa. Hän näki kuninkaan tulevan kuningattarensa
kanssa ja heidän edessänsä pikku Zaran, hänen miettivän, vakavan,
rakkaan oppilaansa, jota tämä hänen lapselliselle ijällensä liian
mahtava tapaus ajattelutti, tämän kansakunnalle annetun tulevaisuuden
toivon tieltä, joka kohotti vanhempainkin suuruutta, väistyivät nämä jo
nuorina syrjään esi-isiensä joukkoon. Ihanan kaunis sunnuntaipäivä
ja iloiset kellot, joiden ääni väristen kaikui kirkkaassa
päivänpaisteessa, lisäsivät hänen toiveitansa tästä juhlatilaisuudesta,
joka ehkä saisi Frédériquen äidillisestä ylpeydestä tyytyväisenä
lähettämään hänellekin jonkun hymyilyn lapsukaisen pään ylitse.
Pian kuului suurelta hiekoitetulta pihalta, missä kellojen kilinällä
ilmoitettiin vieraiden tulo, hovivaunujen raskas kolina: lähetystöä
hotellista noutamaan lähetetyt vaunut palasivat takaisin. Sitten
lyötiin vaunujen ovet kiinni ja pylväs-eteisen ja salin matoilla kuului
askelia, joihin sekausi kunnioittavan puheen humua. Seurasi pitkä
vaitiolo. Méraut ihmetteli, sillä hän odotti saavansa kuulla kuninkaan
nenä-äänellänsä pitävän tervehdyspuheen. Mitä siellä siis tapahtui? Ja
miksi tämä keskeytys juhlamenojen määrätyssä kulussa?
Samassa näki hän miehen, jonka hän otaksui olevan vierashuoneessa
virallisessa vastaanottopuuhissa, tulevan jäykin, väsynein askelin
vilunkirkkaan puutarhan tummaa puistokujannetta ikäänkuin muurin
seinämiä varaten. Nähtävästi oli hän hiipinyt sisään Daumesnilin kadun
puolella kasvavain murattiköynnösten peittämän takaportin kautta ja
lähestyi nyt verkallensa ja vaivalloisesti taloa. Elysée otaksui ensin
hänen joutuneen tähän tilaan jonkun kaksintaistelun tai muun
onnettomuuden kautta. Hetkisen kuluttua kuuli hän jonkun yläkerroksessa
kaatuvan maahan kolistellen kotvan huonekaluja ja viistellen
seinäverhoja, kunnes tuo »joku» vaipui lattialle vetäen pudotessansa
alas joitakin esineitä. Tämä vakuutti Mérautin äskeisessä
otaksumisessa.
Hän riensi nopeasti ylös kuninkaan luo. Kristianin kamari, joka oli
puoliympyränmuotoinen ja sijaitsi palatsin päärakennuksessa, oli
lämmin, tivistetty silkkikankailla ja verhottu purppuraisilla
tapeteilla; pitkin seiniä, joilla riippui vanhoja aseita, nähtiin
divanisohvia ja matalia tuoleja, joiden edessä leijonan ja
karhunnahkoja. Tämän melkein itämaisesti veltostuttavan ylellisyyden
keskessä nähtiin yksinkertainen, pieni telttasänky. Kuningas seurasi
tässä vanhaa, spartalaisen yksinkertaista perheen tapaa, jota
miljonanomistajat ja hallitsijat mielellänsä noudattavat.
Ovi oli auki.
Hattu takaraivolla, turkiksilla päärmätty päällystakki puoleksi
avattuna, niin että rutistunut, tahrautunut paidanedus ja avautuneen
kaulaliinan riippuvat päät näkyivät, seisoi kuningas Kristian seinää
vastaan nojautuen, niin täydellisesti ryvettyneen näköisenä kuin yönsä
hummannut mies olla voi. Suorana ja ankarana seisoi kuningatar hänen
edessänsä ja hänen matala, toruva ja kovin vapiseva äänensä osoitti,
kuinka kovasti hän ponnisteli säilyttääksensä mielenmalttinsa:
»Sen täytyy ... sen täytyy tapahtua... Tulkaa nyt!»
Hiljaa ja häpeisen näköisena vastasi Kristian:
»Minä en voi... Näettehän, ett'en voi... Myöhemmin ... minä vannon...»
Sitten soperteli hän lapsen äänellä jotakin anteeksi pyynnöksi, ja
hymyili hupsun typerää hymyä... Juonut hän ei ollut... Oh! Ei suinkaan,
vaan ... ilma ja kylmä vaikuttivat pahoin ... päivällisen jälkeen.
»Niin, niin... Tiedän kyllä... Mutta sama se! Teidän täytyy tulla
alas... Kunhan he vain saavat nähdä teidät!... Kyllä minä puhun
heille ... ja tiedän myöskin, mitä heille on puhuttava.»
Mutta kun kuningas pysyi hievahtamatta paikallansa ja vaikeni unen
painosta, joka alkoi vetää harsonsa noille hirmuisen raukeille
kasvoille, ei kuningatar voinut enää hallita itseänsä:
»Mutta ettekö te ymmärrä, että tässä on kysymyksessä koko teidän
tulevaisuutenne?... Kristian, tällä hetkellä pelaat sinä pois sekä oman
että poikasi kruunun!... Kas niin, tule nyt ... minä pyydän ... minä
tahdon sen.»
Kuningatar oli mainio tuossa voimakkaassa asennossaan ja hänen
säihkyvät silmänsä tenhosivat ihan kuninkaan. Hän hallitsi tämän
pelkällä katseellansa, jolla hän koetti voimistaa puolisonsa, auttoi
hatun hänen päästänsä ja riisui hänen yltänsä tuon viiniltä ja sikarin
sauhulta tuoksahtavan päällystakin. Kuninkaan onnistuikin nousta
raukeille jaloillensa ja astua muutamia horjuvia askelia eteenpäin
kuningattaren avulla, jonka marmorikylmiin käsiin hän tarttui omilla
kuumeisillansa.
Yht'äkkiä tunsi kuningatar hänen sittenkin alkavan vajota permannolle,
jolloin taluttajatar peljästyneenä peräysi taapäin ja tyrkkäsi hänet
voimakkaasti inholla luotansa, niin että hän vaipui pitkällensä
sohvalle. Heittämättä sen koommin silmäystäkään tuohon liikkumattomaksi
mykertyneeseen ja jo kuorsaavaan möhkäleeseen, poistui hän kamarista
kulkien suorana ja puoleksi suljetuin silmin aivan Elyséen ohitse, tätä
kuitenkaan huomaamatta, ja mutisten unissakävijän tajuttomalla,
surullisella äänellä:
"_Alla fine sono stanca de fare i gesti de questo monarcaccio_..."
[Minä olen jo väsynyt tekemään tuonlaisen kuningasrentun liikkeitä...]