III.

Hovi St. Mandéssa.

Tilapäistä oleskelua _Hôtel de Pyramidesissa_ oli kestänyt ensin kolme,

sitten kuusi kuukautta lisäksi; matkakirstuja ei purettu, matkalaukkuja

tuskin avattiin ja kaikki oli sellaisessa epäjärjestyksessä kuin

epävarman kenttäelämän kestäessä. Joka päivä saapui suosiollisia

uutisia Illyriasta. Tasavalta, joka oli istutettu valmistamattomaan

maaperään ja jolta puuttui entisyyteen sitovia juuria ja sankareja, ei

tahtonut ottaa menestyäkseen. Kansa oli ikävystynyt ja kaipasi

kuningasperhettänsä. Varmoja ja erehtymättömiä johtopäätöksiä

saatettiin maanpakolaisten tietoon: »Olkaa valmiina ... huomenna on

aika ehkä jo tullut.»

Ja seuraus oli, että kun kuninkaan asunnossa oli lyötävä seinään joku

naula tai muutettava joku huonekalu, niin lisättiin aina muistutus:

»tuskinpa sitä enää kannattaa tehdä.» Maanpakoa kesti kuitenkin

edelleen eikä aikaakaan, ennenkuin kuningattarelle selvisi, että tämä

oleskelu muukalaisvilinässä ja mitä erilaisimpain muuttolintujen

parissa näytti maailman silmissä sopimattomalta kuninkaalliselle

arvokkaisuudelle. Ja sen vuoksi päätettiin muuttaa pois hotellista ja

asettua asumaan oman katon alle; entinen siirtolaismaanpako kävi näin

pysyväiseksi.

Sopiva asunto saatiin Saint-Mandéssa, Daumesnilin puistokadun varrella

ja Herbillonin kadun kulmassa eli niillä seutuvilla missä katu menee

(Vincennesin) metsää pitkin ja missä kahden puolen katua jo tähän

aikaan kohosi uljaita, puutarhain ympäröimiä, palatsimaisia

rakennuksia, jotka kauniine pyörämäisine rappukäytävinensä ja

englantilaiseen malliin järjestettyine, ulos kadullekin aistikkaiden

rautaristikkojen läpi näkyvine ruohopenkereinensä muistuttivat

Boulognen metsään vievää puistokatua. Ennen heitä oli sinne jo

asettunut Palermon kuningasperhe, jolta puuttui suurempia

yksityisvaroja ja joka sen vuoksi katsoi täytyvänsä väistää suuren

maailman ja n.k. _high-lifen_ varsinaisia pesäpaikkoja. Malinesin

herttuatar, Palermon kuningattaren sisar, oli niinikään muuttanut sinne

asuaksensa omaistensa läheisyydessä, ja Illyrian kuningatar, heidän

orpanansa, oli mielellänsä noudattanut ystävätärtensä kehoitusta valita

niinikään Saint-Mandé pysyväksi olinpaikaksensa maanpaon aikana.

Sitä paitse oli kuningattarella ollut muitakin syitä. Hän halusi pysyä

loitolla huvittelevasta Pariisista ja täten panna hiljaisen

vastalauseensa tämän ajan väärää suuntaa vastaan, se kun riemuitsi

tasavallan menestyksestä; sitä paitsi koetti hän karttaa sitä

uteliaiden tungettelevaisuutta, jonka esineiksi yleisesti tunnetut

henkilöt tavallisesti joutuvat, sillä se oli hänen mielestänsä

kuninkaallisen arvon loukkaamista. Alussa oli kuningas kovasti

vastustanut, että asetuttaisiin niin etäiseen kaupungin osaan, mutta

vihdoin hän siihen kuitenkin suostui keksittyänsä sen, että hän siinä

tapauksessa voi syyttää matkan pituutta, jos sattui viipymään kauvemman

aikaa ulkona kaupungilla. Muita syitä tärkeämpi oli vielä se, että

elintarpeet olivat siellä huokeammat, jonka vuoksi siellä verrattain

halvasta voi ylläpitää kyllin loistavaa hovielämää.

Kuninkaalliset järjestivät siellä itsellensä niin mukavasti kuin

suinkin mahdollista oli.

Tuo kolmikerroksinen, valkea rakennus kahden pienen torninsa ja

vähäisen puistonsa kanssa oli rakennettu niin, että julkipuolelta oli

näköala Vincennesin metsään päin. Sillä puolen rakennusta, joka oli

Herbillonin kadulle päin, levisi suuri hiekoitettu piha, jonka

rajoittivat rakennukset palvelusväkeä varten, kasvi- ja ulkohuoneet, ja

joka ulottui aina rappukäytävään asti; sen yläpuolella taas riippui

pari toisiinsa päin nojallaan olevan peitsen varaan viritetty

telttakatos. Tallissa seisoi kymmenen vaunu- ja ratsuhevosta,

sillä kuningatar ratsasti joka päivä; palvelusväki esiytyi

allonge-tekotukassa ja illyrialaisvärisissä puvuissa; ovenvartijana

seisova »sveitsiläinen» pitkän hilporinsa ja leveän kultavyönsä kanssa

oli pian yhtä tunnettu St. Mandéssa ja Vincennesissä kuin ukko

Daumesnil aikoinaan oli puujalkoinensa. Kaikki näytti uudelta ja

upealta. Ainoastaan vuosi oli kulunut siitä, kun Tomas Lewis kaikin

tavoin ruhtinaallisesti varusti sen näyttämön, missä kuvattavamme

historiallinen näytelmä tapahtui.

Niin, tosiaankin... Tom Lewis! Huolimatta kaikesta vastenmielisyydestä

ja epäilyksistä hänen suhteensa oli heidän kuitenkin täytynyt

turvautua hänen apuunsa. Tuo pieni ja paksu mies osoittausikin

ihmeellisen sitkeäksi, luontevaksi ja toimeliaaksi kaikessa, mitä hän

suorittaaksensa otti. Kukaan ei voinut keksiä parempia keinoja

kaikenlaatuisten esteiden poistamiseksi, kukaan ei ovelammin päässyt

määränsä päähän eikä tuntenut paremmin kuin hän, miten hankkijain,

käsityöläisten, palvelijain ja kamarineitien sydämet voitettiin. Alussa

sanoivat kuninkaalliset kyllä: »ennen teemme mitä tahansa, kuin

turvaudumme Tom Lewisiin!» Mutta mikään ei ottanut menestyäkseen ilman

häntä. Kauppiaat eivät toimittaneet täsmällisesti tavaroita,

käsityöläiset valhettelivat, palvelusväki niskoitteli ja kaikki pysyi

ennallansa, kunnes Tom Lewis kultasankaisissa silmälaseissansa saapui

»cabissänsä» ajaen. Silloin näyttivät seinäpaperit ja matotkin

virkoavan eloon: ikäänkuin itsestään kiinnittyivät ne kattolistaan,

seinille ja permannoille; oviverhot, akuttimet ja esiriput järjestyivät

niin rikkaasti ja aistikkaasti kuin toivoa voi. Samoin tulivat

lämpöjohdot paikoilleen, kasvihuoneeseen ilmestyi kukoistavia

kamelioita j.n.e. eikä uusien omistajain tarvinnut tehdä mitään muuta

kuin istua -- ja vastaanottaa kaikkialta virtaavaa laskujen tulvaa.

Vanha herttua ja hoviministeri Rosen se oli, joka Herbillonin kadun

varrella sijaitsevassa sivurakennuksessa vastaanotti virkahuoneessansa

kaikki laskut ja maksoi ne, muuten osasi hän menetellä niin taitavasti

kuninkaan vähäisen omaisuuden hoidossa, että rahat -- huolimatta tästä

ulkonaisesta loistosta ja kultauksesta, millä luhistunutta suuruutta

koetettiin peittää -- kuitenkin riittivät kuninkaan ja kuningattaren

yksityisiin menoihin. Ollen molemmat kruunattuja hallitsijoita ja

kuninkaiden lapsia, eivät he itse ymmärtäneet vähääkään tavarain

hinnoista. Kun kumpikin olivat tottuneet näkemään kuvansa jokaisella

kultarahalla ja lyöttämään rahaa mielensä mukaan, ei tämä ympäröivä

ylellisyys suinkaan tuntunut heistä mitenkään tavattomalta; päinvastoin

tunsivat he ainoastaan sen, mitä heiltä puuttui nykyisessä asemassa,

kun kruunut olivat pudonneet heidän päästänsä, jättäen kylmät jäljet

ohimoille.

Vaikka talo ulkonaisesti näyttikin vaatimattomalta, olivat sen suojat

nyt kuitenkin melkein yhtä loistavasti sisustetut kuin kuninkaallinen

linna Laibachissa, jota sisustus muistutti. Kuningattaren huoneessa oli

samallaiset, siniset brüggeläiset silkkiset seinäverhot kuin hänellä

ennen oli ollut, ja niinikään oli kuningas saanut samanlaiset kuin

hänen kamarissansa oli Laibachissa, rappusissa näkivät he jäljennöksinä

samat pystykuvat, jotka siellä koristivat kuninkaallista linnaa, ja

kasvihuoneessa oli heillä samanlainen pieni apinahuonekin muutamia

suosittuja elukoita varten varattuine köynnöskasvinensa. Mutta mitä

merkitsivät nämä vähäiset yksityisseikat, joiden järjestämisessä oli

koettu olla mahdollisimman hienotunteisia ja hyvänsuopaisia, mitä

merkitsivätkään nämä vähäpätöisyydet ihmisille, jotka ennen olivat

omistaneet neljä historiallista linnaa ja näiden lisäksi komeita

kesäpalatseja, jotka kohosivat taivaan ja vetten välillä »Adrian meren

puutarhoiksi» kutsutuilla, viheröitsevillä saarilla! St. Mandéssa sai

Adrian merenä olla pieni metsälampi, joka sijaitsi juuri kuningattaren

akkunain alla ja jota hän usein katseli suruissansa kuin Andromakhe

maanpaossansa katseli väärää Simois-jokea. [Andromakhe oli maanpaossa

Pyrhon hovissa, jonka läheisyydessä virtasi Troijan, Andromakhen

kotikaupungin, luona olevan Simoisjoen mukaan kutsuttu joki. Suoment.]

Kuitenkin sattui, että Kristian, joka käytännöllisissäkin asioissa oli

puolisoansa hieman perehtyneempi, kerran ihmetteli, kuinka heidän

kannatti asua näin loistoisasti, vaikka heidän omaisuutensa ei

vastannut sitä.

»Tuo Rosen on mahdoton käsittää», sanoi hän. »En ymmärrä, kuinka hän

menettelee, että vähäinen omaisuutemme riittää kaikkeen tähän!»

Sitten lisäsi hän nauraen:

»Mutta siitä voinemme kuitenkin olla varmat, ett'ei hän omistansa lisää

talouskassaamme!»

Itse teossa oli Rosen ollut Illyrian hovissa todellinen Harpagon.

Pariisiinkin asti oli tämä pilkkanimi herttuaa seurannut ja tämä hänen

personaansa liittyvä saiturin maine näyttäysikin todeksi, kun hänen

poikansa välittäjäin kautta solmi avioliiton pikku nti Sauvadonin

kanssa, jonka sievä ulkomuoto ei suinkaan vielä oikeuttanut herttuaa

tuollaiseen alhaisempaan liittoon. Rosen oli rikas. Tuo vanha sotaurho,

jonka linnunnaamassa kuvastui saaliin- ja ryöstönhimo, ei ollut käynyt

sotiansa turkkilaisia ja montenegrolaisia vastaan pelkästään kunnian

vuoksi. Jokaiselta sotaretkeltänsä palasi hän kuormavankkurit täynnä

tavaraa ja se komea palatsi, joka hänellä Pyhän Ludvigin saarella

Pariisissa oli St. Lambertin hotellin vieressä, sisälsi paljo

kalleuksia. Itämaisia seinäverhoja, keskiaikaisia huonekaluja, raskaita

kulta-triptykoneja, kuvanveistoksia, pyhiä lippaita, kullalla ja

hopealla ommeltuja kankaita, jotka kaikki olivat luostareista tahi

turkkilaisista haaremeista ryöstettyjä saaliita, nähtiin hänen suurissa

salongeissaan kosolta. Vieraita ei hänen luonansa kuitenkaan ollut

enemmältä ollut kuin yhden ainoan kerran, nim. Herbertin häissä, jotka

ukko Sauvadon muuten kustansi. Sen jälkeen olivat Rosenin salongit

pysyneet täydellisesti suljettuina ja nuo aarteet säilytettiin siellä

alaslaskettujen akuttimien ja suljettujen akkunaluukkujen takana niin

hyvin, ettei kukaan, ei edes aurinkokaan saanut pilkistää sisälle.

Miesparka eli näet täydellistä erakkoelämää: asui ainoastaan yhdessä

kerroksessa, piti vain kahta palvelijaa ja aterioitsi niin

vaatimattomasti kuin mikäkin saita maalainen, jonka vuoksi

maakerroksessa olevat uunit paistinvartainensa saivat olla kylmillänsä,

koskemattomina ja suljettuina niinkuin toiset loistokerroksetkin.

Kun kuninkaallinen pariskunta saapui Pariisiin ja Rosenin perheen

jäsenet astuivat pienen hovin palvelukseen, muuttui vanhan herttuan

elämänjärjestys. Ensistäänkin muutti poika nuoren puolisonsa kanssa

taloon asumaan, sillä heidän entinen asuntonsa Monceauxin puistossa,

joka kullattuine rautaristikkoinensa muistutti pientä, uus'aikasta

lintuhäkkiä, oli liian kaukana St. Mandéhen siirtyneestä hovista. Joka

aamu klo 9 oli ruhtinatar Clotilden tapa ilmasta huolimatta saapua

kuningattaren luo, jonka jälkeen hän isänsä kanssa nousi vaunuihin

lähteäkseen ajelemaan tuossa joesta nousevassa aamuisessa usvassa, joka

kesällä ja talvella leijui saaren yllä aina klo 12:een päivällä

peittäen ihanan luonnonnäyn kuin mikäkin harso. Tähän aikaan nukkui

näet ruhtinas Herbert tavallisesti vielä sikeää unta, leväten ankarasta

yöpalveluksestansa kuninkaan luona, joka huvitteli parhaimpansa mukaan

ottaaksensa takaisin mitä hän oli menettänyt eläessänsä kymmenen vuotta

kotilieden ääressä kaukaisessa maassansa. Öiseen Pariisiin oli hän

erityisesti mieltynyt. Vaikka hän usein lähtikin klubilta niin myöhään,

että kaikki teaatterit ja kahvilat jo olivat suljetut, täytyi hänen

vielä saada käyskennellä loppumattoman pitkien kaasulyhtyrivien

hohtavassa valossa pitkin autioita bulevardeja huolimatta siitä,

olivatko nämä kuivat tai sateen lioittelemat.

St. Mandéhen tultuansa oli Coletten tapana mennä suoraan kuningattaren

luo, herttua taas meni pieneen sivurakennukseen, missä hänellä oli

vastaanottokansliansa talousasioita varten. Tätä siipirakennusta

kutsuttiin intendenttirakennukseksi, koska vanha herttua siellä joka

päivä hoiti tehtäviänsä. Oli liikuttavaa nähdä tuo kookas vanhus

nahkatuolillansa paperikasojen ja kartonkien keskessä, maksaen

tavallisia puotilaskuja ja puuhaten muissa yhtä arkipäiväisissä

askareissa, joiden selvittämistä varten hänellä ennen Laibachissa oli

ollut joukottain kultanauhoilla koristeltuja virkamiehiä.

Niin saita hän nytkin toisen puolesta maksaessansa oli, että hänen

kasvonsa vetäysivät kokoon kuin nauhalla kiristettynä, joka kerran kun

hänen tuli rahalla maksaa jotakin. Koko hänen suora ja jäykkä ruumiinsa

ja koneellinen kädenliikkeensä näytti panevan vastaan aina kun seinään

muurattu kassa oli avattava.

Aina osasi hän järjestää niin, että hänellä kuningasperheen niukoista

varoista huolimatta oli varalla rahat niitä suuria menoja varten, joita

hovin talous vaati ja joihin kuningattaren hyväntekeväisyys sekä

kuninkaan anteliaisuus ja tilitettävä huvitteluhalu antoi aihetta.

Kuningas Kristian, joka oli päättänyt iloisesti viettää aikansa

maanpaossa, piti näet sanansa tässä suhteessa. Ahkerasti otti hän osaa

kaikkiin juhliin Pariisissa samoin kuin suurten klubien elämään;

salongeissa oli hän odotettu vieras ja niin usein näkyi hän teatterein

ensimäisten aitioiden vilkkaassa hälinässä ja kilpa-ajojen kiihtyneessä

melussa, että hänen veitikkamainen ja hieno sivukuvansa aina tavattiin

»koko Pariisin» tunnettujen medaljonkipiirustusten joukossa, toisella

puolen joku kuuluisa, rohkeasti sirostautunut näyttelijätär, toisella

eräs epäsuosioon joutunut veltostunut perintöprinssi, joka

odotellessansa hallitusvuoroansa kulutti aikansa vetelehtimällä

bulevardikahviloissa.

Kristian eli nuoren kumipään toimetonta ja kuitenkin muka täyteläistä

elämää. Jälkeen päivällisen pelattiin pallopeliä ja istuttiin

_skating-pöydän_ ympärillä, sitten tehtiin ajoretki Boulognen metsään

ja kun ilta tuli, pistäytyi hän johonkin vierashuoneeseen, joka oli

»chic» ja jonka ylellisyyttä ja suurta puhevapautta hän rakasti.

Myöhemmin mentiin pikku teaattereihin, juteltiin tanssijattarien

lämpiössä ja eri seurapiireissä, kunnes jouduttiin pelipöydän

ääreen, missä hän käsitteli kortteja tavalla, joka ilmaisi hänen

mustalaistaipumustansa uhkarohkeaan peliin ja sen aiheuttamiin

yllätyksiin. Kuningattaren kanssa ei häntä nähty paljo koskaan

liikkeellä muulloin kuin sunnuntaisin, jolloin hän saattoi puolisonsa

St. Mandén kirkkoon. Eivätkä he muutenkaan juuri tavanneet toisiansa

muulloin kuin aterioilla. Kuningas näet hieman pelkäsi puolisonsa

totista, järkevää ja aina velvollisuuksia tarkkaavaa luonnetta, sillä

tämän halveksiva kylmyys vaivasi häntä kuin aina valvova omatunto. Se

näytti alinomaa muistuttavan häntä kuninkaallisista tehtävistä ja

niistä korkeammista velvoituksista, jotka hän tahtoi unhottaa. Ollen

liian heikko nousemaan avonaisesti tätä mykkää ylivaltaa vastaan piti

hän viisaampana paeta, valhetella ja piiloutua.

Kuningatar Frédérique taas tunsi paremmin tuon häilyvän ja heikon,

kiihkeän ja sentään velton slavilaisen mielenlaadun; niin usein oli

hänen täytynyt antaa anteeksi tuon lapsimaisen miehen erehdykset, joka

oli säilyttänyt lapsen koko miellyttäväisyyden, heleän naurun ja julmat

oikut; niin usein oli hän nähnyt hänet polvillaan edessänsä jonkun

erehdyksen jälkeen, jonka kautta hän oli pannut alttiiksi onnensa ja

arvonsa, ettei hän enää toivonutkaan mitään muutosta miehessä ja

puolisossa, vaikka hän vielä säilytti hiukan kunnioitusta _kuningas_

Kristiania kohtaan. Tätä erimielisyyttä oli kestänyt jo kymmenen

vuotta, vaikka avioliitto näennäisesti olikin ollut sangen

sopusointuinen. Yhteiskunnan kukkuloilla, suurissa palatseissa,

lukuisain palvelijain ympäröimille, etäisyyteen tuomitsevain ja

tunteita hillitseväin hovitapojen orjistamille ihmisille käy tällaisten

valheiden peittäminen mahdolliseksi. Mutta täällä maanpaossa tuli

totuus ilmi.

Frédérique oli ensin toivonut, että tämä kova koetus kypsyttäisi

kuninkaan mielen, herättäisi hänessä sellaisen kauniin kapinan, joka

kykenee luomaan sankareja ja voittajia. Päin vastoin näki hän omilla

silmillänsä, kuinka hänen puolisossansa vain kasvoi tuo huvinhalu ja

villitys, jota Pariisissa oleskelu pirullisine huumauksinensa,

tuntemattomana eläminen, kaikellaiset houkutukset ja nautinnot yhä

kiihoittivat. Jos hän olisi tahtonut seurata puolisoansa näille

hulluille retkille, olla mukana suurkaupungin pyörteessä, saattaa

kauneutensa, hevosensa ja pukunsa huomatuiksi, ja jos hän olisi

alentunut kaikilla naisen veikeyden keksimillä tavoilla imartelemaan

puolisonsa turhamaisia taipumuksia, niin olisi keskinäinen sopusointu

ehkä ollut voitettavissa.

Mutta hän pysyi täällä enemmän kuningattarena kuin koskaan ennen, eikä

voinut luopua ylväistä pyrkimyksistänsä ja kunnianhimoisista

toiveistansa. Se seikka, että hän nyt oli kaukana näiden vaikeiden

kärsimysten sotanäyttämöltä, vain lisäsi hänen intoansa: kirjeen

toisensa perästä lähetti hän milloin yhteen, milloin toiseen Euroopan

hoviin tehden vastalauseita, vehkeillen ja valittaen sitä kovaa ja

armotonta kohtaloa, jonka alaiseksi hän ja hänen puolisonsa olivat

joutuneet. Hovineuvos Boscovitsh kirjoitti hänen sanelunsa mukaan, ja

kun kuningas ilmestyi heidän luoksensa klo 12 päivällä, jätti hän nämä

hänen allekirjoitettavaksensa.

Kuningas allekirjoitti tietysti kaikki, mitä toinen vain tahtoi, vaikka

ivallinen hymy silloin aina kierteli hänen huulillansa. Se epäilys,

joka oli ominainen hänen kylmäverisesti ivailevalle seurapiirillensä,

oli vallannut hänetkin, ja ne kauniit luulottelut, joita hänellä alussa

vielä oli ollut, olivat pian haihtuneet vastakkaisten mielipiteiden

tieltä, niinkuin tuollaisille äärimmäisyyksiin taipuville luonteille

tavallisesti käy. Nyt oli hän vallan vakuutettu siitä, että maanpako

oli ainainen.

Sen vuoksi voimme helposti kuvitella, kuinka ikävystyneenä ja väsyneenä

hän kuunteli puolisonsa esityksiä, kun tämä turhaan koetti saada

häneltä silmäyksen ja voittaa hänen huomionsa. Kuningas istui siinä

välinpitämättömänä ja hajamielisenä hyräillen jotakin äsken kuulemaansa

tuhmaa operettisäveltä tai hautoen mielessänsä kuvia edellisen yön

huvituksista. Ja kun hän vihdoin pääsi ulos vapauteensa, puhkaili hän

helpoituksesta ja antautui jälleen uudistuvalla innolla iloisen nuoren

miehen elämän hyörinään jättäen puolisonsa aina surullisemmaksi ja

yksinäisemmäksi jokaisen tällaisen keskustelun jälkeen.

Paitse kirjoitettavia ja lähetettäviä lyhyitä, vilkkaasti

kaunopuheisia kirjeitä ja kirjelmiä, jotka veivät kuningattarelta koko

aamupäivän, kulutti hän aikansa lukemalla kirjastossansa löytyviä

uskonnollisfilosofisia ja historiallisia teoksia, kirje- ja

muistelmakokoelmia, seurasi poikansa leikkejä puutarhassa ja ratsasteli

Vincennesin metsässä. Harvoin ratsasti hän sinne päin, missä

suurkaupungin kurjat laiteet alkavat, eikä koskaan niin lähellekään,

että hälinä sieltä olisi voinut häntä häiritä. Pariisi vaikutti häneen

kauhistavasti ja vastenmielisesti, ja ainoastaan kerran kuukaudessa

ajoi hän komeiden livreepukuisten palvelijainsa vartioimana

tervehtimään muita maanpaossa eläviä ruhtinasperheitä. Ikävystyneenä

hän näille retkillensä läksi ja alakuloisena hän niiltä palasi.

Kaikkialla tapasi hän vain nöyrää alistuvaisuutta. Kukaan ei näyttänyt

toivovan mitään: kaikki olivat he tottuneet pitämään maanpakoa

välttämättömänä ja väistämättömänä pahana, jonka toiset kantoivat

jalolla alistuvaisuudella, toiset taas lohduttausivat kaikellaisilla

hullutuksilla ja lapsellisuuksilla tai vieläkin pahemmalla.

Arvokkain ja ylhäisin noista suistuneista majesteeteista oli Westfalin

kuningas, sokea, poloinen vanhus, joka tyttärensä, vaaleaverisen

Antigonen kanssa eli maanpaossa ja vaikutti sangen liikuttavasti, mutta

muuten ylläpiti asemansa mukaisen ulkonaisen loiston. Nyttemmin kokoili

hän ainoastaan nuuskarasioita ja muita merkillisyyksiä; nämä hän

järjesti lasin alle salonkeihinsa ikäänkuin ivaksi poloiselle

omistajalle itsellensä, joka ei kuitenkaan voinut näistä silmillänsä

nauttia. Palermon kuningas näytti tuhmistuvan melkein yhtä

välinpitämättömäksi, lienee tähän lamautumiseen sitten ollut syynä

perhesurut, huolet, rahanpuute, onneton avioliitto tahi ainoan lapsen

kuolema. Kuningas oli melkein aina ulkona kaupungilla, sillä välin kuin

hänen puolisonsa istui kotona maanpakolaisuuden ja »leskeyden»

yksinäisyydessä.

Galitsian kuningatar taas oli turhamielinen, loiston- ja huvinhaluinen

nainen, joka menetettyään kruununsa murehtimatta jatkoi edelleen

itämaisen hallitsijattaren riihotonta elämäntapaa, jota vastoin Palman

herttua silloin tällöin turvautui kivääriinsä, koettaen päästä

isänmaansa rajojen sisälle, mutta joka kerran lykkäsi se ankarana hänet

takaisin surkuteltavan toimettomaan elämään. Viimemainittu oli

oikeastaan enemmän roisto kuin vallantavoittelija, sillä hänen

sotayrityksensä tarkoittivat ainoastaan rahan hankkimista

rakastajattarien ylläpitoa varten; hänen poloinen herttuattarensa sai

täten kokea onnettoman aviopuolison tunteita, jotka lienevät olleet

yhtä kiusallisia kuin on jonkun pyrenealaisen ryövärin vaimon

sieluntila silloin, kun mies on partioretkillänsä ja vaimo valmistuu

yön tullen vastaanottamaan hänet haavoitettuna tahi kuolleena. Kaikki

nämä karkoitetut hallitsijat käyttivät enää vain yhtä ainoaa

mielilausetta, joka ei juuri soveltunut yhteen heidän ruhtinaallisten

sukujensa entisten, komeiden sukutunnustuksiensa kanssa: »miksi tehdä

mitään? ... mitä varten?»

Kuningatar Frédériquen intoisiin ja kiihoittaviin mielenpurkauksiin

vastasivat kohteliaimmat miehet hymyllä; naiset taas puhuivat

teatterista, uskonnosta, veikeilystä ja muodeista. Vähitellen voitti

tuo periaatteiden hiljainen masentuminen ja henkisten voimain

väsähtyminen myöskin ylvään dalmatialaisen naisen mielen. Eläessänsä

kuninkaan kanssa, joka ei välittänyt enää koko kuninkuudesta, ja kovin

hidaskasvuisen ja heikon pikku Zaran kanssa, alkoi hänenkin joustava

mielensä lannistua. Vanhasta Rosenista oli vähän seuraa, sillä hän

istui päiväkaudet kansliassansa. Ruhtinatar Colette taas oli keveä

lintunen, joka alinomaa siisti höyheniänsä; Boscovitsh tuntui hänestä

lapsimaiselta ja markisitar vanhalta hupsulta. Tosin oli talossa vielä

isä Alphée, mutta tuo kömpelö ja kuiva munkki ei ymmärtänyt

viittauksia, ei kuningattaren salaisia kärsimyksiä eikä hänen

povessansa asuvia pelkoja ja epäilyksiä. Näihin vaikutti ehkä myöskin

alkavan talven kolkkous. St. Mandén metsä, joka kesäkauden oli

kukoistanut vihreänä ja kukkeana ja hiljaisuudellansa tarjonnut hänelle

maalaislepoa ja virkistystä viikon kuluessa, iloista, kirjavaa

kansanelämää sunnuntaisin, seisoi nyt talven saapuessa autiona ja

surullisen synkkänä taivaan pilveillessä ja usvien alinomaa

metsälammesta uhotessa. Korppilaumat lentelivät mustien pensaiden yllä,

harakat valmistelivat pesiänsä korkeiden puiden koukkuisille oksille ja

alastomissa latvoissa häilyi omituisia naavamuodostuksia.

Tämä oli jo toinen talvi, jonka kuningatar vietti Pariisissa. Miksi

tuntui tämä niin paljoa ikävämmältä ja surullisemmalta kuin edellinen?

Hotellielämän meluahan ei voinut kaivata eikä myöskään mahtavan

suurkaupungin hälinää. Ei, vaan samassa määrässä kuin kuningatar

hänessä kuoleutui, paljastui hänessä nainen kaikkine heikkouksinensa,

hyljätyn puolison tunteinensa ja kaipauksinensa päästä takaisin

syntymämaahansa, josta hän oli karkoitettu.

Suuren salongin viereisessä lasigalleriassa oli hän antanut valmistaa

itsellensä pienen, vilpoisen talvipuutarhan, mihin hän voi vetäytyä,

kun tahtoi olla kaukana kaikesta kotihälinästä. Täällä vaaleilla

seinäpapereilla verhotussa huoneessa, jonka kaikissa nurkissa nähtiin

viheriöitseviä kasveja, voi hän istua päiväkauden katsellen ulos

puutarhaan, jonka musta, syyssateiden uurtama maa ja lukuisat puut,

alastomat ja ohuet oksat muodostivat harmajassa ilmassa epätasaisia,

ääriviivaisia kuvioita näköpiiriin ikäänkuin vaskipiirros laatallensa;

siellä täällä näkyi tummaa taustaa vastaan viheriöitseviä puksipuita ja

rautatammia, jotka lumenkin alla säilyttivät värinsä puhkaisten

valkovaipan terävillä oksillansa. Suihkukaivon kolmeen säiliöön

virtaava vesi välkkyi kylmän hopean väriseltä; Daumesnilin puistotietä

vastaan olevan korkean rauta-aidan tuolla puolen kulki raitiovaunuja

häiriten vihellyksellänsä silloin tällöin metsäisen seudun hiljaisuutta

ja yksinäisyyttä ja heittäen taaksensa pitkän, raskaan savujuovan, joka

kellertävän kuulakassa ilmassa häipyi niin vitkaan, että kuningatar voi

seurata sitä kauvan aikaa ja nähdä sen vähitellen hälvenevän yhtä

verkalleen kuin kului hänen oma elämänsä.

Oli sateinen talvinen aamu. Elysée Mérautin piti antaman ensimäinen

opetustuntinsa kuninkaalliselle prinssille tässä kuningattaren

haaveiden surullisessa pyhätössä, joka sinä päivänä muuttui oppihuoneen

näköiseksi: työpöydällä lepäsi kirjoja ja vihkoja, kamari oli valaistu

atelierin tai luokkahuoneen tapaan, vartalon mukaiseen mustaan pukuun

puettuna istui äiti pienen kiilloitetun ompelupöydän ääressä katsellen

tätä opettajan ja oppilaan ensimäistä yhtymystä, jonka alkaessa

molemmat näyttivät yhtä kainoilta ja liikutetuilta. Pieni prinssi

muisti hämärästi opettajansa suuren ja salamoivan pään, josta häntä oli

huomautettu jouluaattona kappelin salaperäisessä hämärässä; hänen

mielikuvituksessansa, jota rva de Silvis oli kehittänyt kertomillansa

saduilla, esiytyi Elysée jonakin sellaisena omituisena ilmiönä kuin

jättiläinen Robistor tai taikuri Merliu. Yhtä kummallisesti vaikutti

pikku prinssi myöskin Elyséehen: tuossa sairalloisessa lapsessa, joka

todellakin näytti paljo vanhemmalta kuin hän itse teossa oli, -- sillä

hänen otsajuovansa olivat niin syvät kuin olisi hänen harteillansa

levännyt ne kuusi vuosisataa, joiden alusta hän sukupuunsa johti --

näki Elysée valta- ja kansakuntain valitun herran ja hallitsijan.

Vapisevin äänin ja vakavana puhutteli hän prinssiä näin:

»Armollinen prinssi», sanoi hän, »teistä on kerran tuleva kuningas...

Sen vuoksi täytyy teidän oppia tietämään, mitä merkitsee olla

kuningas... Kuunnelkaa siis tarkkaan sanojani ja katsokaa samalla

minuun päin, niin saatte kunnioittavasta katseestani selvityksen

sanoilleni, ell'eivät ne aina sattuisi olemaan kyllin selviä...»

Koettaen laskeutua lapsen käsityskannan tasalle selitti opettaja nyt

hänelle sanoin ja vertauskuvin jumalallisen oikeuden dogmia,

hallitsijain korkeaa kutsumusta maan päällä, he kun olivat välittäjiä

Jumalan ja kansojen välillä, sitä edesvastausta, joka -- raskaampana

kuin muilla ihmisillä -- lepäsi jo varhaisesta lapsuudesta asti heidän

hartioillansa... Pikku prinssi ei luultavasti ymmärtänyt täydellisesti,

mitä hänelle sanottiin, mutta ehkäpä tunsi hän hiukan sitä samaa

virkistävää lämpöä, millä huolekas puutarhuri, harvinaista kasvia

hoitaessansa, suojelee sen hentoa taimea ja hienoja juuria.

Kuningattaresta taas, joka istui kumartuneena koruompeluksensa ylitse,

tuntui se mieluisalta yllätykseltä, kun hän -- vuosia turhaan

varrottuansa -- kuuli mielipiteitä ja ajatuksia, joita hän oli kätkenyt

sielunsa syvimpään soppeen.

Kuinka kauvan olikaan hän uneksinut yksinänsä! Nyt sai hän mielestänsä

selvityksen niin paljolle sellaiselle, minkä hän ennen oli tuntenut

voimatta sitä itsellensä selittää. Hänen hämärämmät käsitteensä

kuningasvallasta selvenivät ja saivat niin kauniin ja yksinkertaisen

selityksen, että lapsikin melkein voi sen ymmärtää niinkuin opettajan

tarkoitus olikin. Katsahtaessansa ylös ja tarkastaessaan noita karkeita

piirteitä, jotka usko ja kaunopuheisuus teki niin eloisiksi, ei hän

voinut olla vertaamatta häntä Kristianin kauniisiin, vaan

välinpitämättömiin kasvoihin epäilevine ivahymyinensä.

Eikä hän voinut olla Mérautin sanoihin vertaamatta tuota ijankaikkista

kysymystä: »mitä turhaa varten?» jonka hän oli kuullut kuninkaiden

suusta, ruhtinattarien joutavia lörpötellessä. Nyt oli rahvaan

keskuudesta kohonnut mies, kutojan poika, jonka elämäntarinan hän

tunsi, koonnut katoavat kuninkaalliset muinaistarut: hän oli pelastanut

tabernakelin pyhine esineinensä ja säilyttänyt pyhän tulen, joka

leimusi hänen katseessansa ja vaikutti hänen innokkaissa sanoissansa.

Oi, jospa Kristian olisi ollut tuollainen mies! Silloin he joko

istuisivat vielä valtaistuimillansa taikka lepäisivät haudattuina

niiden raunioiden alla! Ja kuinka omituista! Hänestä tuntui kuin olisi

hän ennenkin kuullut tuon äänen ja nähnyt nuo kasvot! Mutta missä?

Mistä muiston hämärästä kätköstä esiytyvätkään nuo sielukkaat piirteet

ja nuo äänenpainot, jotka vaikuttavat hänen olemuksensa syvyyteen ja

sydämensä salaiseen onkeloon?...

Sitten siirtyi opettaja kuulustelemaan oppilastansa ... ei juuri siitä,

mitä tämä taisi (sillä se ei kauvaksi aikaa olisi riittänyt), mutta

opettaaksensa hänelle lisää kysymystenkin muodossa. »Kyllä, herra!...

Ei, herra» olivat melkein ainoat vastaukset, jotka pikku prinssi voi

antaa ja joiden ääntämiseen hän pani kaiken voimansa. Tämän teki hän

niin kainon rakastettavasti kuin hamasta varhaisemmasta lapsuudesta

aina naisten kasvattamat pojat usein tekevät. Kuitenkin koetti hän, tuo

poloinen lapsukainen, etsiä kaikesta niistä keijukaisia ja kääpiöitä

käsittelevistä saduista, joilla rva de Silvis oli täyttänyt hänen

satunäyttämön tapaan työskentelevän mielikuvituksensa, etsiä muutamia

piirteitä yleisestä historiastakin. Paikallansa istuen avusteli äiti

häntä rohkaisevin, varmistavin ja kehoittavin sanoin. Sielunsa siivillä

nosti hän lapsensa kuin pääskynen pesänsä lopullisesti jättäessänsä

tekee ottaen mukaansa nuorimman poikasensa, jonka siivet eivät vielä

ole lentokykyiset. Kun poikanen näytti epävarmalta, laskeutui äidin

kirkas katse kuin laine oljenkorren ylimennessä laskeutuu; jos hän taas

vastasi oikein, nosti hän voitonriemuisella hymyllä silmänsä opettajaa

kohti. Kuukausiin ei hän ollut tuntenut tällaista hyvinvointia ja iloa.

Pikku Zaran vahankarvainen iho ja sairalloisen raukeat lapsenkasvot

näyttivät nyt purppuroivan terveyttä. Tuntui siltä kuin maisemakin

olisi puhujan taikasanan voimasta menettänyt yksitoikkoisuutensa ja

näyttänyt ainoastaan suuremmoisuutensa ja mahtavuutensa. Sillä välin

kun kuningatar kyynärpäänsä varassa kuunteli opetusta ikäänkuin

kumartuneena sitä koittavaa tulevaisuutta kohti, jolloin poika

voitollisena palaisi esi-isiensä valtaistuimelle Laibachissa, tunsi

Elysée ihailun väreitä katsellessansa hänen kasvojensa kirkastettua

ihanuutta aavistamatta olevansa itse tuon ilmeen herättäjä. Tuolla

kauniilla, agatinvärisellä otsalla näki hän kuninkaalliseksi

diadeemiksi kiertyväin sankkojen kiharain risteilevät heijastukset.

Opetustuntia kesti vielä kellon lyödessä 12. Siinä suurehkossa

salongissa, jossa pieni hoviseura joka aamu yhdessä söi aamiaista,

alettiin jo kuiskaillen ihmetellä kuninkaan ja kuningattaren

poissa-oloa. Hyvä ruokahalu ja ikävä odotus vaikuttivat, että näihin

kuiskauksiin sekoittui hieman pahan tuulenkin tunteita. Boscovitsh,

joka oli kuljeksinut pari tuntia valleilla katsellaksensa olisiko joku

merkillisempi kasvi vielä säästynyt kylmältä vuodenajalta, seisoi nyt

vilusta ja nälästä kalpeana valkoisen, muodoltansa alttarimaisen

marmoriuunin edessä, jota toisinaan alttarina myöskin käytettiin, kun

isä Alphée sunnuntaisin sen edessä luki kotimessuja.

Jäykkänä, suorana ja majesteetillisena istui markiisitar de Silvis

sohvan nurkassa, vihreä samettipuku yllänsä, puuhka laihan kaulansa

ympäri kierrettynä, ja nyökkäili surullisesti päällänsä

kuiskaillessansa ruhtinatar Coletten kanssa. Rouva parka oli vallan

epätoivoissaan, että hänen oppilaansa oli uskottu tuollaiselle ...

todellakin »mokomalle», jonka hän samana aamuna oli nähnyt harppaavan

pihan poikki.

»Te olisitte epäilemättä säikähtänyt häntä, ystävättäreni!... Tukka

näin pitkä... Ja ulkonäkö kuin mielipuolen... Mokomaa eivät muut

löytäisikään kuin isä Alphée!...»

»Häntä sanotaan kovin oppineeksi», arveli ruhtinatar hajamielisenä.

Tästä toinen vain kiihtyi:

»Kovin oppineeksi!... kovin oppineeksi!... Tarvitseeko kuninkaan pojan

rasittaa päätänsä kreikalla ja latinalla ollaksensa joku kuollut

sanakirja!... Ei, ei, tiedättekös, pikku ruhtinatar, tuollaisten

kasvatus vaatii erityisiä tietoja, jotka hän olisi saanut minulta. Minä

olin toimeeni valmistaunut. Olen tutkinut tarkkaan apotti Diguetin

teoksen 'Prinssien kasvatuksesta' ja tunnen täsmällensä hänen

sääntönsä, joiden avulla prinssien on opittava tuntemaan ihmisiä ja

pääsemään imartelijoista. Edellistä varten on hänellä kuusi,

jälkimäistä varten seitsemän sääntöä. Näin ne järjestyksessänsä

kuuluvat:...»

Ja sitten alkoi markiisitar lukea niitä nuorelle ruhtinattarelle, joka

istui pyöreällä ja pehmeällä istuimella n.k. »puhvilla»

vaaleansinisessä hameessansa, jonka laahus ulottui kauas lattialle.

Markiisittaren puheesta ei hän välittänyt, vaan tähysteli kuninkaan

suojiin vievää ovea ärtyisänä ja huomattavasti tyytymättömänä niinkuin

kaunottaret ovat, ell'ei tule se henkilö, jonka vuoksi he ovat

erityisesti pukeutuneet.

Päälletysten napitetussa pitkässä takissansa käveli vanha herttua Rosen

edestakaisin huoneessa jäykkänä kuin automaatti ja säännöllisin askelin

kuin heilarin käynti. Silloin tällöin seisahtui hän jonkun akkunan

eteen ja katseli ulos pihalle tai puutarhaan otsa rypyissä kuin

laivanupseerin, jonka on vastattava aluksesta.

Ja laiva näyttikin olevan hänelle kunniaksi: tiilestä muuratut,

punaiset piharakennukset ja intendenttipaviljonki seisoivat siinä

sievinä ja välkkyvinä sateesta, joka tulvasi taivaalta hienosti

hiekoitetulle, kovalle pihamaalle ja uusille, puhtaiksi lakaistuille

rappusille. Juuri tämä kaikkialla vallitseva järjestys ja

sopusuhtaisuus se epäilemättä levitti -- pilveilevästä taivaasta

huolimatta -- ympärillensä miellyttävän valaistuksen, joka heittyi

myöskin lämpimään, matoilla varustettuun suureen salonkiin, missä

kaikki näytti iloiselta ja hauskalta, alkaen valkoisista, kullatuista

huonekaluista Ludvig XVI:n tyyliin aina vanhoilla koristeilla

kaunisteltuihin seinäpanelauksiin, suuriin, upeihin peileihin ja

pieneen kullattuun heilarikelloon saakka, joka aistikkailla

silkkinauhoilla oli kiinnitetty erääseen peiliin.

Eräässä suuren salongin nurkassa oli muuan kaluston tyylinen hylly,

jolla kapinallisten hävityksen tieltä pelastettu kuninkaallinen kruunu

lepäsi lasilippaassansa. Kuningatar oli määrännyt, että sen piti olla

jossakin nähtävänä »muistutukseksi kaikille», kuten hänen sanansa

kuuluivat. Ja vaikka Kristian laskikin sen johdosta leikkiä arvellen,

että diadeemi vaikutti kuin rococo ja antoi salille museomaisen leiman,

niin täytyi kuitenkin myöntää, että tuo komea, keskiaikainen koristus

läpimurrettuun kultakehykseen juotettuine jalokivinensä muistutti

muinaisajan aatelista ja ritarillisuudesta keskellä edellisen sataluvun

veikeilevää ja nykyajan monivivahteista kaunoaistia.

Pihalta kuului vaunujen jyrinää ja tulija tunnettiin heti kuninkaan

ajutantiksi. Siis vihdoinkin joku edes!

»Myöhäänpä sinä tulet virantekoosi, Herbert!» sanoi herttua vakavasti.

Vaikka ruhtinas olikin jo aika mies, vapisi hän aina isänsä edessä,

punastui ja sopersi jotakin anteeksipyynnön tapaista. Myöhästys oli

tosin ikävää, mutta syytön hän oli ... virantekoa oli kestänyt melkein

koko yön.

»Sen vuoksi ei kuningas siis ole vielä tullut aamiaiselle?» sanoi

ruhtinatar lähestyen heitä pienine neninensä.

Herttuan tuima katse sulki häneltä suun. Kuninkaan käytös ei

liikuttanut ketään.

»Rientäkää heti ... luultavasti odottaa kuningas teitä huoneessansa.»

Tehtyänsä yrityksen saada rakkahan Coletten hymyilemään, totteli

Herbert isänsä käskyä, mutta ruhtinatar, jonka pahatuuli ei puolison

tulosta suinkaan vähennyt, meni nyrpeissään sohvaan, kauniit kiharat

epäjärjestyksessä ja sininen hame rutisteltuna hänen omalla

lapsenkätösellänsä. Viimeisinä kuukausina oli ruhtinas Herbert

pulskistunut todellakin kauniiksi mieheksi. Colette, oli saanut hänet

kasvattamaan viiksensä, jotka muka sopivat ajutantille ja antoivat

sotaisemman ulkonäön miesparan yövalvomisesta ja viranteosta kuninkaan

palveluksessa laihtuneille, kalpeille ja väsyneille kasvoille. Muuten

ontui hän vielä hieman ja astui keppiinsä nojautuen kuin todellinen

Ragusan sankari; tämän linnoituksen piirityksestä oli hän laatinut

kertomuksen, joka oli kuuluisa jo ennen kuin se ehti ilmestyä

painostakaan ja jonka hän tuonoin oli lukenut julki Palermon

kuningattaren luona sillä seurauksella että ylhäinen kuulijakunta

osoitti mitä suurinta mieltymystä ja ennusti hänelle akatemian

palkintoa. Ajatelkaas, mihin asemaan ja kunniaan Coletten puoliso näin

tulisi! Siitä huolimatta säilytti hän lapsellisen katseensa esiytyen

vaatimattomana ja arkana olletikin ruhtinattarensa edessä, joka yhä

kohteli häntä miellyttävimmällä ylenkatseella. Puolisonsa silmissä ei

kukaan ole suuri mies, se näkyi tässäkin toteutuvan.

»No! Mitä nyt?» kysyi hän hieman nenäkkäästi nähdessänsä ruhtinas

Herbertin palaavan takaisin kummastuneena ja hämillänsä.

»Kuningas ei ole palannutkaan kotiin!»

Nämä Herbertin sanat vaikuttivat salongissa vartojiin kuin salama.

Kalveten ja kyyneleet silmissä sai Colette ensimäisenä sanotuksi:

»Onko se mahdollista?»

Lyhyesti murahti herttua:

»Ei palannut kotiin!... Mutta kuinka ei siitä ole ilmoitettu minulle?»

Rva de Silvis kierteli ja hypisteli hermostuneena puuhkaansa.

»Eihän kuninkaalle vain liene tapahtunut jotakin tapaturmaa?» huudahti

ruhtinatar tavattoman kiihtyneenä.

Mutta Herbert rauhoitti häntä. Kamaripalvelija Lebeau oli tunti sitten

poistunut talosta matkalaukun kanssa. Hän tiesi epäilemättä, kuinka

asian laita oli.

Seurasi vaitiolo, jonka kestäessä kaikkia vaivasi sama levoton ajatus.

Herttua sen äkkiä lausui julki:

»Mitähän kuningatar tästä sanonee?»

»Ehkä on hänen majesteetinsa ilmoittanut siitä hänelle», arveli

Boscovitsh vavisten.

»Olenpa varma, ett'ei hän sitä ole tehnyt», sanoi Colette, »sillä juuri

äsken aikoi kuningatar aamiaisella esittää uuden opettajan

kuninkaalle.»

Väristen lisäsi hän hampaittensa välistä kyllin kovasti, että kaikki

sen kuulivat:

»Tietäisinpä totisesti, mitä kuningattaren sijassa tekisin!»

Harmistuneena kääntyi herttua tuikein silmin pikku porvaristyttöön,

jota hän ei siis saanut talttumaan ja aikoi juuri antaa hänelle

vereksen opetuksen hallitsijain kunnioittamisessa, kun kuningatar

samassa ilmestyi Elyséen kanssa, joka talutti pikku prinssiä kädestä.

Kaikki nousivat ylös. Onnellisen naisen kaunis hymy huulillansa, jota

ei ollut näkynyt pitkään aikaan, esitti kuningatar seurueelle hra

Mérautin. Markisittaren tervehdys oli ylhäinen ja vähän

ylenkatseellinen niinkuin se jo viikon päivät oli ollut. Ruhtinatar ei

voinut liikauttaa jäsentäkään tervehdykseksi, vaan kalpeni ja punastui

huomatessansa, että prinssin uusi opettaja oli sama omituinen, kookas

mies, jonka vieressä hän oli syönyt aamiaista setänsä luona ja joka

muuten oli Herbertin kirjan oikea tekijä. Sattumako hänet oli tänne

tuonut vai oliko piru pelin sotkenut? Mikä häpeä hänen puolisollensa ja

kuinka naurettavaksi hän joutuisi, jos tämä hänen kirjallinen

petoksensa tulisi ilmi! Hän rauhoittui hiukan nähdessänsä, kuinka

kylmästi Elysée häntä tervehti, vaikka hän epäilemättä tunsi

ruhtinattaren. »Hän ei ole mikään tuhma mies», ajatteli tämä.

Sen pahempi turmeli Herbert koko näytelmän naivisuudellansa: ensin hän

hämmästyi nähdessänsä Mérautin, mutta sitten ojensi hän tälle

tuttavallisesti kätensä sanoen:

»Hyvää päivää, mitäs kuuluu?»

»Te tunnette siis ennestänsä hra Mérautin?» kysyi kuningatar häneltä

hieman veitikkamaisesti hymyillen. Kotipapiltansa, isä Alphéelta, oli

hän näet jo kuullut jutun Ragusan piiritystä koskevasta kuvauksesta.

Mutta hän oli liian hyvä huvitellaksensa moisella julmalla leikillä.

»Kuningas on todellakin unhottanut meidät», sanoi hän, »menkää toki hra

de Rosen ilmoittamaan hänelle, että varromme häntä.»

Ruhtinaan täytyi tunnustaa hänelle totuus: kuningas ei ollut kotona,

oli viettänyt yönsä ulkona ja kutsuttanut matkalaukun luoksensa

palvelijan mukana. Tämä tapaus oli ensimäinen laatuansa ja kaikki

odottivat jotakin kiihkeää mielenpurkausta ylpeän kuningattaren

puolelta ... olletikin kun oudon vieraan läsnäolo teki tapahtuman vielä

ikävämmäksi. Mutta sitä ei tullut. Kuningatar pysyi rauhallisena.

Vaihtoi vain muutamia sanoja ajutantin kanssa kysyen, milloin hän oli

eronnut kuninkaasta.

»Noin klo 3 aamulla!... Hänen majesteettinsa oli prinssi Axelin kanssa

lähtenyt jalkaisin kävelemään bulevardeja pitkin.»

»Ah niin, todellakin... Nyt minä muistan ... heillä oli jotakin

yhteistä keskusteltavaa...»

Nämä rauhalliset sanat sanottuansa esiytyi kuningatar jälleen

säteilevänä kuin äskenkin. Mutta ketään läsnäolevista hän ei saanut

petetyksi. Kaikki tunsivat he Axelin prinssin ja tiesivät mitä

juteltavaa tuolla rappiolle joutuneella, surullisesti kuuluisalla

elostelijalla voi olla.

»Käykäämme siis pöytään!» sanoi Frédérique miellyttävän sirolla ja

ylhäisellä kädenliikkeellä, joka palautti pienen hoviseuran

kuningattaren omaan mielen tasapainoon.

Hän tarvitsi jonkun saattajan ruokasaliin mentäessä, kun kuningas oli

poissa. Hetkisen eperoi hän, mutta teki pian päätöksensä ja kääntyi

Zaran pikku kreiviin, joka suurin silmin ja sairalloisen, varhaisvanhan

lapsen tarkkaavaisuudella seurasi tapahtumia. Syvällä hellyydellä,

melkein kunnioittava, vakava hymy huulillansa, jota lapsi näytti

oudostelevan, sanoi hän prinssille:

»Tulkaa, sire!»