Eräs kuningasmielinen.
Pää ajettuna ja ilman päähinettä laskeusi kaksi nuoravyöllä vyötettyyn,
mustain veljesten pyöristettyyn kaapuun puettua munkkia joulukuun
kirpeässä sateessa, joka huurteella peitti heidän ruskean
munkkiviittansa, pitkin askelin alas viettävää Monsieur-le-Princen
katua. Keskellä alinomaa muuttuvaa, »latinalaista» kaupunginosaa,
keskellä niitä laajoja aukeita, joilta vanhan Pariisin alkuperäiset
muistot häviävät tomuksi, on Monsieur-le-Prince-katu säilyttänyt
ulkonäkönsä koulukatuna. Kirjakauppiaiden myymälät, maitokaupat,
lihapaistimot, vaatekaupitsijat, kulta- ja hopeaseppäin puodit
vuorottelevat sen varrella aina Saint-Genevièven ja Pantheonin
kukkulalle asti. Kaikkina aikoina vuorokaudesta mittailevat ylioppilaat
samaa katua: ei enää sellaisina kuin Gavarni ne piirsi pitkätukkaisina
ja baretti päässä, vaan säädylliset ja siistit nuorukaiset, kädessä
hansikkaat, yllä pitkät viitat, kainalossa suuret sahviaanisalkut ja
muuten jo niin kylmäverisinä ja viekkaina kuin ainakin asioitsijat;
taikka näette täällä tulevia lääkärejä, käytökseltänsä hiukan vapaampia
ehkä sen vuoksi, että heidän opintonsa ovat ihmisellisempiä ja
aineellisempia johtaen alinomaa näiden nuorten miesten ajatukset
kuolemaan, jota peljäten he paremmin hoitavat ja kehittävät
ruumiillista olemustansa.
Varhaisen aamutunnin vuoksi vielä yöröijyissä ja tohveleissa
kiiruhtivat nuoret tytöt sukimattomin hiuksin ja silmät yövalvokista
paisuneina kadun toisella puolen olevista maitokaupoista aamiaismaitoa
noutamaan; toiset hyppivät nauraen lumisohjussa, toiset taas
heiluttivat jonkunlaisella arvokkaisuudella läkkilevystä tehtyä pientä
maitoastiaansa kantaen kenkärajansa ja kuluneet hempupukunsa yhtä
juhlallisina ja väliäpitämättöminä kuin mitkäkin satunäytelmäin
kuningattaret. Ja kun kaksikymmenvuotisilla nuorukaisilla,
virkamiesnaamoistansa ja salkuistansa huolimatta, sentään on nuori
sydän povessansa, niin tapahtui usein, että ylioppilaat hymyilivät
näille ohimeneville kaunottarille. »Kas, Leahan se on!» huudahti joku.
»Hyvää huomenta, Clemence!» tervehti toinen. Ja sitten huudettiin ja
juteltiin kadun yli ja sovittiin yhtymästä vielä samana iltana
»Medicillä» tai »Ludvig XIII:lla». Mutta sattuipa niinkin, että joku
liian rohkea tai muusta syystä epämieluinen tunteenpurkaus herätti
kaunottaressa hämmästyttävää paheksumista ja harmia, joka tavallisesti
pukeutui muotoon: »menkää tiehenne, te hävytön mies!»
Voipa melkein kuvitella, että nukka munkkien kaapuissa nousi pystyyn --
tukkaahan näillä herroilla ei ollut -- nähdessä tällaista kevytmielistä
nuorisoa, joka kääntyi katsomaan ja tirkisteli tirskuen heidän
jälkeensä, mutta tirskui salaa, sillä toinen mustista veljeksistä ei
juuri näyttänyt olevan leikkisällä päällä; sitä paitsi oli hän musta,
laiha, kuiva kuin pippuri ja tuuheine kulmakarvoinensa hirvittävän
näköinen kuin ryöväri, jonka mahtava sankarivartalo selvästi esiintyi
suurille laskoksille nuoralla vyötetyn kaapunkin sisästä. Mutta tämä ei
näyttänyt välittävän katuelämästä eikä myöskään hänen toverinsa, vaan
halkaisivat he usvaista aamuilmaa nopealla vauhdilla, tuijottaen vain
eteensä ja miettien ainoastaan omia ajatuksiansa ynnä matkansa
päämäärää. He olivat jo tulleet melkein niiden rappusten kohdalle,
jotka johtavat alas lääketieteellisen tiedekunnan rakennuksiin, kun
vanhempi heistä viittasi nuorempaa toveriansa seisahtumaan sanoen:
»Tässä se on.»
»Se» tarkoitti huonon näköistä hotellia, jonka sisäänkäytävä oli
varustettu viheriällä ristikkoportilla; kun se avattiin, alkoi kello
soida sisäpuolella. Oven toisella puolen oli sanomalehtimyymälä;
sisältä ja ulkoa päin oli se verhottu lentokirjasilla, kymmenen
sentimin arkkiveisuilla ja -värikuvilla, joiden joukossa Basilen
ilvehattu nähtiin monenmoisissa eri asennoissa; toisella puolen taas
oli maakerroksessa oluttupa kylttikirjoituksinensa »Brasserie du
Rialto», jossa olutta, kahvia ja väkijuomia tarjoilivat nuoret tytöt,
hiukset venetsialaiseen tapaan laitettuina.
»Onko hra Elysée jo mennyt ulos?» kysyi toinen munkeista ensi
kerroksessa olevaan hotellikonttoriin tultua.
Lihava nainen, joka näytti palvelleen monessa hotellissa ennen kuin hän
oman sai, vastasi häiriytymättä mukavassa istuvassa asennossansa ja
katsahtamattakaan taululle, jolla avaimet riippuivat surullisina
vierekkäin:
»Mennyt ulos? Tähän aikaan?... Kysykää ennen, onko hän jo tullut
kotiin?»
Huomattuansa kysyjäin villakaaput muutti hän äänensä ja osoitti
nähtävästi nolostuneena, mikä Elysée Mérautin kamari oli:
»N:o 36, viidennessä kerroksessa, käytävän päässä.»
Munkit kapusivat ylös, harhailivat pitkin kapeita käytäviä, joissa
kaikissa näkyi kasottain harjattavia kenkiä ja saappaita,
korkeakorkoisia, harmaita, punaisenruskeita, muodolta omituisempia,
huonoja ja komeita, jotka olisivat tienneet kertoa kaikellaista näiden
»asujain» elämäntavoista. Mutta näitä munkit tuskin huomasivatkaan,
vaan lakaisivat pitkillä kaapuillansa ja suurilla rukousnauhoillansa
niitä ohimennessään kumoon; eikä heitä alussa paljo liikuttanut sekään,
että eräs kaunis tyttö punaisessa alushameessa ja miehen päällystakki
huolettomasti avoimen kaulan ja paljaiden olkapäiden yli heitettynä
kulki käytävää pitkin rappusiin asti huutaen edeskäypää sellaisella
äänellä ja naurulla, joka vaikutti kovin raa'asti.
Munkit eivät enää voineet olla katsahtamatta toisiinsa.
»Jos hän on se mies, joksi te olette hänet kuvannut minulle», sanoi
ulkomaisella murteella merirosvon näköinen, »niin on hän valinnut
sangen omituisen ympäristön.»
Vanhempi mies, jonka kasvot olivat älykkäät ja hienot, hymyili tähän
silkin pehmeää pappismiehen hymyä, joka tosin oli ivallista, mutta
ihmisten heikkouksille suopeampaa:
»Pyhä Paavali pakanain seassa!» huomautti hän hiljaa.
Tultuansa viidenteen kerrokseen pysähtyivät munkit hetkeksi eperoiden,
mihin päin heidän oli mentävä, sillä matala ja hämärä porras-aukko ei
päästänyt kyllin valoa, jotta olisi nähnyt selvästi numerot kaikilla
ovilla, joista eräillä oli käyntikortit; niinpä lukivat he muutamalla
»Neiti Alice» ilman yhteiskunnallista asemaa tahi ammattia ilmaisevaa
nimitystä, jota lienee pidetty sitä tarpeettomampana, kun nti Alicella
oli useampia ammattisisaria samassa talossa. Kuvitelkaahan pyhät isät
erehdyksestä koputtamassa jonkun tällaisen naikkosen ovelle!
»Lienee parasta huutaa hänen nimeänsä!» sanoi tuuheakulmainen, musta
mies ja samassa kuului käytävässä huuto: »Hra Méraut!» kaikuen kuin
mikäkin komentohuuto.
Yhtä voimakas vastaus kuului nyt aivan käytävän päässä olevasta
kamarista. Ja kun tulijat avasivat oven, kuulivat he saman äänen
jatkavan iloisesti:
»Kas, tekö isä Melkior? Tänään ei minulla siis ole onnea ... toivoin
näet, että kirjeenkantaja toisi minulle rahakirjeen ... mutta
yhtäkaikki, olkaa tervetulleita, arvoisat isät, ja painakaa puuta, jos
vain täällä istuinpaikkoja löydätte.»
Kaikilla huonekaluilla olikin kasoittain kirjoja, sanomalehtiä ja
aikakauskirjoja, jotka tavallansa verhoivat ne ja estivät vieraan
näkemästä sitä puutteellista tilaa, missä tämä 18:nnen luokan
hotellin huone kuluneine, valjenneine tiilipermantoinensa,
rikkonaisine sohvinensa, keisarikauden tyylisine kaappinensa ja
kolmine välttämättömine samettituolinensa oli. Sängyllä nähtiin,
paitse vaatteita ja kapeaa ruskeaa peitettä, painopaperia ja
korjauslukuarkkeja, joita kamarin asukas juuri oli vuoteella maaten
pahoin pidellyt värikynällä tehdyillä koukeroilla. Tämä kurja työhuone
kylmine uuninensa ja alastomine, tomuisine seininensä, sai valonsa
heijastuksena vastapäätä olevan rakennuksen liuskakivikatosta ja tällä
kertaa oli se verrattain hämärä, kun taivas oli pilvinen ja sateinen.
Sellainen oli se ympäristö, josta hra Mérautin korkea otsa ja
kellertävät, luonteenomaiset kasvot saivat sen omituisen alakuloisuuden
ja älyn sekaisen ilmeen, mikä on erikoinen muutamille erityisesti
pariisilaisille tyypeille.
»Aina vain sama kurja asunto, kuten näette, isä Melkior!... Mutta mitä
tehdä?... Kahdeksantoista vuotta sitten Pariisiin tultuani eksyin tähän
hotelliin ... enkä ole sen koommin viitsinyt muuttaa asuntoa. Tosin
olen välillä ollut täältä poissakin, kuten tiedätte, mutta huone oli
senkin aikaa varattuna minua varten. Jokainen nurkka ja soppi kätkee
täällä aatteita ja toiveita, ja olenpa varma siitä, että menettäisin
parhaimman osan itseäni, jos täältä muuttaisin. Siellä taas...»
»Niin, kuinka matkanne onnistui?» kysyi isä Melkior iskien silmää
toverillensa. »Luulin teidän matkustaneen kauvaksi aikaa ... ja
kuitenkin! Mitä on siis tapahtunut? Paikka ei miellyttänyt teitä vai?»
»Oh, mitä paikkaan semmoisenaan tulee», sanoi Méraut ravistaen paksua
tukkaansa, »niin ei parempaa voi toivoakaan. Palkka oli melkein yhtä
hyvä kuin kaikkivaltiaan ministerin, asunto hovirakennuksessa ja samoin
hovin ajopelit, hevoset ja palvelusväki... Kaikki ihmiset olivat
myöskin ystävällisiä minua kohtaan, alkaen keisarista, keisarinnasta ja
arkkiherttuoista... Mutta sittenkin oli minun ikävä... Kaipasin
Pariisia ja eniten kaikkea tätä latinalaista ylioppilaskorttelia
keveine, nuorekkaine ilmakehinensä ... kaipasin Odéonin holvimyymälöitä
kirjoinensa ... siellä näet kun voi seisoalta katsella kaikkea vasta
ilmestynyttä kirjallisuutta... Kaipasin kaikkia noita vanhoja lunttia,
joilla Seinen vasemmanpuolinen kivikaide on lastattu kuin mikäkin
opiskelevan Pariisin varusmuuri toisella puolen jokea viihtyvää
ylellisyyttä ja itsekkäisyyttä vastaan. Mutta tämä ei kuitenkaan ollut
pääsyynä», jatkoi hän totisemmin, »vaan ... niin, tunnettehan
mielipiteeni, isä Melkior, ja tiedätte, millainen tarkoitukseni oli
silloin, kun vastaanotin tuon paikan. Aioin tehdä tuosta lapsesta,
jonka johto oli minulle uskottu, todellisen hallitsijan sitä lajia,
jota ei enää juuri tavata, kasvattaa, muodostaa ja veistellä häntä sitä
korkeaa kutsumusta varten, mihin toiset eivät kykene, koska se rasittaa
heitä ja musertaa heidät kuin nuo vanhat keskiajan rautavarukset, joita
näemme museoissamme nykyaikaisten, kapeaolkaisten ja ahdasrintaisten
ihmisten nöyryytyksinä... Vielä mitä!... Vapaamielisiä, parannusten
huutajia, tulevaisuuden miehiä, uusien aatteiden lipunkantajia ja
kuinka he kaikki itseään nimittänevätkään ... tapasin minä W:n hovissa,
poroporvareita, jotka eivät ymmärrä, että monarkkisen periaatteen on
parempi kaatua avonaisessa taistelussa, jos sen kerran suistua täytyy,
kuin päättää päivänsä surkeudessa ja jonkunlaisen eduskunnan
lykkäämässä rullatuolissa... Jo ensi opetustuntini jälkeen kuului
huutoja hovissa: kuka on tämä muukalainen? mistä hän on tullut tänne?
mitä hän tarkoittaa? Näin kyselivät he toisiltansa ja vihdoin
pyydettiin minua pysymään yksinkertaisesti tavallisten kouluaineiden
rajoissa. Minun tehtäväni olisi siis ollut kuulustella vain prinssin
läksyjä ja tanssia muiden viulun mukaan! Paljo kiitoksia! Tuon
huomattuani otin hattuni ja sanoin herrasväelleni jäähyväiset.»
Tämän kertoi hän korkealla, voimakkaalla äänellä, hänen
eteläranskalainen murteensa tulvi suristen huulten yli kuin surisee
soittokoneen ääni, jonka kaikkia metallikieliä yhtä aikaa lyödään;
samassa määrässä kuin hän innostui muuttuivat myöskin hänen kasvojensa
piirteet.
Tosin olivat ne oikeastansa rumat: otsa ulkoneva, tukka sankka ja
kapinallinen, jonka keskestä pisti esille joku yksinäinen harmaa
hiustukku, nenä paksu ja litteä, suu kiivaan luonteen selvä todistus,
ilman ainoatakaan parranhaiventa, joka peittäisi suun ilmettä,
ikäänkuin hänen kärventynyt, rosoinen ihonsa maaperä olisi ollut liian
hedelmätön kaikelle kasvullisuudelle. Mutta hänen kasvonsa muuttuivat
ihmeellisesti, kun intohimon tuli häntä innosti. Tätä muutosta voi
verrata kätkettyyn lieteen, jonka edessä oleva tumma esirippu äkkiä
reväistään pois, niin että iloisesti lämmittävä lieska paljastuu; hänen
piirteillensä ilmestyi kaunopuheisuuden ilme, joka siirtyi silmistä
nenälle ja huulille ja joka sydämestä pulppuavan veren mukana levisi
yli koko hänen yövalvokista ja kohtuuttomasta elämästä kalvenneiden
kasvojensa. Samoin tapahtuu toisinaan myöskin Mérautin kotiseudulla
Languedocissa, että kuiva, tomuinen ja pölyisten öljypuiden lailla
harmaja seutu paahteisen päivän laskeutuessa muuttuu ihastuttavien
valovivahdusten loistavaksi näytelmäksi, jonka muodostaa näköpiiriin
häipyvät päivänsäteet tai sateenkaaren hitainen riutumus ja kuolema.
»Vai niin pian te maailman suuruuksiin kyllästyitte?» arveli vanhempi
munkeista miellyttävällä, hiljaisella äänellä, joka vaikutti melkein
vastakohtana Mérautin meluavalle kaunopuheisuudelle.
»Niin tein!» lisäsi tämä painavasti.
»Mutta kaikki kuninkaalliset eivät ole samanlaisia. Tunnen
sellaisiakin, joista mielipiteenne...»
»Ei, ei! Se saa riittää jo! Toista kertaa en tahdo koettani
uudistaa!... Pelkään, että jos minun jälleen täytyisi nähdä joku
hovi läheltä, vaikuttaisi se vahingollisesti monarkkisiin
mielipiteisiini...»
Hetkisen vaitiolon jälkeen otti viekas isä jälleen saman asian
puheeksi, mutta kiersi siihen toisaalta ja mutkan kautta:
»Puolen vuoden poissaolo tuotti teille ehkä taloudellisia tappioita,
hra Méraut?»
»Eikö mitä, sitä en voi sanoa... Ensistäänkin on ukko Sauvadon pysynyt
minulle uskollisena... Tunnettehan hra Sauvadonin ... tuon rikkaan
viinikauppiaan Bercystä. Veljensä tyttären luona tapaa hän paljo hienoa
väkeä ja voidaksensa ottaa osaa keskusteluun käyttää hän apuani siten,
että käyn kolme kertaa viikossa antamassa hänelle 'ajatuksia asioista
ja oloista', kuten hänen on tapansa sanoa. Tuo kunnon ukko onkin mainio
sokeassa uskossansa minuun! 'Mitä on minun ajateltava siitä ja siitä
kirjasta, hra Méraut?' kysyy hän. 'Se on mitätön sepustus', sanon
hänelle... 'Mutta', inttää hän toisinaan vastaan, 'tuonnottain olin
ruhtinaan luona kuulevinani siitä toisellaisia mielipiteitä...' 'Vai
niin, no, jos teillä siitä on omat mielipiteenne, niin olen minä täällä
tarpeeton', vastaan minä... 'Ei, ei, ei suinkaan, ystäväni, ...
tiedättehän hyvin kyllä, ettei minulla ole omia mielipiteitä'. Tässä
ukko onkin oikeassa: hänellä ei tosiaankaan ole mielipiteitä, jonka
vuoksi hän sokeasti suostuukin siihen, mitä minä hänelle sanon ... minä
olen hänen olemuksensa ajatteleva osa. Mielipiteiden puutteessa ei hän
minun poissaollessani kuulu virkkaneenkaan mitään ruhtinattaren luona.
Mutta olisittepas nähneet, kuinka suurella innolla hän minut valtasi
niin pian kuin olin täällä jälleen!... Sitä paitse annan tunteja
kansainoikeudessa parille rumanialaiselle... Ja onhan minulla tietysti
muitakin lisäkeinotteluja... Nyt esim. lopettelen luotettavien
lähteiden nojalla kyhättyä 'Kertomusta Ragusan piirityksestä' ... jonka
suurin osa tosin on vain otteita, mutta jonka viimeisen luvun olen itse
kirjoittanut ... ja se miellyttää minua. Tuolla on korjaus-arkki
siihen. Tahdotteko ehkä kuulla sen? Luvun otsikko kuuluu _Europa ilman
kuninkaita_.»
Sitten alkoi hän lukea kuningasmielistä kyhäystänsä kyyneliin asti
intoutuvalla lämmöllä ja liikutuksella. Sillä välin heräsivät
vähitellen hotellin muutkin asukkaat virkeyteen ja liikkeeseen. Heidän
ympärillänsä naurettiin ja juteltiin, iloisten nuorten äänet
sekoittuivat lasien ja porslinien kilinään ja vanhan pianorämän
rämiseviin säveleihin, jotka kuulustivat olevan korttelin
tanssijaisrenkutuksia. Mutta tätä vastakkaisuutta eivät »mustat
veljekset» huomanneet, sillä he kuuntelivat mielihyvällä tuota heidän
mielestänsä mainiota kuningasvallan puolustusta. Olletikin huvitti se
pitempää munkkia: hän koputti permantoon ja polki jalkaa, värisi
mielihyvästä ja tukahdutti silloin tällöin ihastuksen huudahduksia,
jotka väkisellä pyrkivät hänen huultensa yli, huitoi käsillänsä ja löi
toisinansa niin lujasti rintaansa, että melkein pelkäsi hänen iskeneen
rikki jonkun tai joitakuita kylkiluita. Kun Méraut lakkasi lukemasta,
oikaisihe hän suoraksi, mittaili pitkin askelin kamarin lattiaa ja
sanoi vilkkaasti huitoen:
»Jahah! Jahah! Juuri niin se on. Siinä juuri on totuus ...
jumalallinen, legitiminen, absoluuttinen totuus!» (Viimeiset sanat
lausui hän: lesitiminen, assoluuttinen totuus.) »Ei mitään eduskuntia
eikä asianajajia enää!.. Hiiteen koko se joukkokunta!»
Ja tässä säkenöivät ja leimahtivat hänen silmänsä kuin risukimppu pyhän
Hermandadin roviolla. Toinen munkeista, joka oli rauhallisempi
luonteeltansa, sanoi vain kohteliaisuuden Mérautin kirjan johdosta:
»Kaiketipa te tällä kertaa julkaisette teoksen omalla nimellänne!»
»En, kuten isä Melkior tietää, en minä ylipäänsä ole teoksiani
nimelläni varustanut. Itse asia on minulle ollut tärkeä ... omaksi
hyväkseni ei minulla ole ollut minkäänlaisia kunniaa tavoittelevia
pyyteitä. Kuitenkin saan minä tekijäpalkkion kirjoistani. Siitä saan
kiittää ystävääni Sauvadonia. Mutta muuten kirjoittaisin ne yhtä
mielelläni ilmaiseksikin. On näet hauskaa poimia otteita noista
kuolevan kuninkuuden päiväkirjoista ja kuunnella tuon poistuvan
aikakauden heikkoja, laimenevia tykytyksiä, jotka ennustavat
voimattomien monarkkiain häviämistä. Mutta tässä on meillä toki
edessämme kunnialla kukistunut kuningas, joka suistuessansa on antanut
kaikille muille hyvän opetuksen... Tämä Kristian on todellakin
sankari!.. Teoksessa luetaan m.m. kertomus käynnistä St. Angelon
linnoituksella pahimman pommituksen aikana. Mikä rohkeus, mikä uljuus
ilmeneekään moisessa teossa!...»
Toinen munkeista painoi päänsä alas. Hän tiesi paremmin kuin muut,
kenelle kunnia tuosta suuremmoisesta teosta oikeastaan oli tuleva, ja
kuka vielä suuremmoisemman valheen avulla oli toisen hyväksi
kieltäytynyt tätä kunniaa omaksumasta itsellensä. Mutta hänen tahtoansa
korkeampi voima sitoi hänen kielensä, jonka vuoksi hän vain antoi
merkin kumppanillensa; tämä nousikin heti ylös sanoen Mérautille:
»Juuri tämän sankarin poika on syynä siihen, että minä isä Alphéen
kanssa, joka on Illyrian hovin kotipappina, olen tullut luoksenne...
Tahtoisitteko te ottaa huoleksenne pikku prinssin kasvatuksen?»
»Mutta meillä ei ole tarjota teille asuntoa palatsissa, ei komeita
hevosia eikä ajopelejä», sanoi isä Alphée surullisella äänellä; »emmekä
me voi osoittaa teille sellaista vierasvaraisuutta kuin te W:n hovissa
osaksenne saitte. Tässä olisi teidän palveltava suistunutta
ruhtinashuonetta, joka elää murheessa ja maanpaossa ... on elänyt tässä
tilassa jo vuosikauden ja lienee pakotettu jatkamaan tätä elämäänsä.
Mutta mielipiteenne ovat samat kuin meidänkin. Kuningas on tosin viime
aikoina kallistunut vapaamielisyyteen päin, mutta suistumuksensa
jälkeen on hän huomannut erehdyksensä. Mitä taas kuningattareen tulee,
on hän erinomainen nainen ... kuten aikanansa kyllä huomaatte.»
»Milloin?» kysyi haaveksija, joka äkkipikaa oli innostunut ajatuksesta
saada vielä kerran mielensä mukaan muodostaa ja kehittää kuninkaan
samoin kuin kirjailija tekee muovatessansa aatteitansa teokseksi.
Ja heti paikalla oli hän valmis sopimaan vieraittensa kanssa yhtymästä,
jossa asiasta lähemmin neuvoteltaisiin.
Kun Elysée Méraut mietti lapsuuttansa, jota hän muuten usein muisteli,
sillä niiltä ajoilta oli hän mielestänsä saanut voimakkaimmat
vaikutuksensa, näki hän tavallisesti edessänsä suuren huoneen, mihin
runsas valo tulvasi kolmesta akkunasta; kunkin akkunan edessä oli
Jacquardin malliin tehdyt kangaspuut silkinkutomista varten korkeine
pielinensä. Ulkona taas näkyi joukko rakennuksia, jotka amfiteatterin
tavoin kohosivat toinen toistansa ylempänä; kunkin akkunan edessä
seisoivat kangaspuut ja jokaisten ääressä hääri pari miestä
paitahihasillaan, jotka etäämpää katsoen liikuttelivat käsiänsä kankaan
yli kuin kaksi nelikätisesti soittavaa pianistia.
Huoneiden välisissä, kapeissa solu-aukoissa näkyi mäen rinteellä pieniä
auringon paahtamia ja valjentamia puutarhoja, joissa kasvoi
kaktuspensaita ja mahtavan suuria päivänruusuja; paahteisessa ilmassa
olivat nämä nyökistyneet suurine, kohta varisevine kukkinensa mailleen
painuvan auringon valoa kohti ja par'aikaa kypsyvät siemenet levittivät
ympärillensä ellostavan hajun, jonka Elysée vielä kolmekymmentä vuotta
myöhemmin oli tuntevinansa aina kun hän vain ajatteli pientä
syntymäkaupunkiansa. Näköalaa tämän kaupunginosan ylitse, joka tiheine
työläisasutuksinensa muistutti surisevaa ja hurisevaa mehiläispesää,
hallitsivat eräät keskellä kaupunginosaa olevalla hietamäellä
sijaitsevat tuulimyllyt, joita ei enää käytetty, mutta jotka kaupungin
entisen elinkeinon muistoksi ja uskollisten palvelustensa palkkioksi
olivat saaneet seisoa paikoillansa ja kohottivat korkeuteen korskeat
siipensä, joissa tosin enää ainoastaan rungot olivat tallella, jota
vastoin perusrakennus etelän auringon ja tomuisen tuulen vaikutuksesta
päivä päivältä mureni ja rapistui luhistuaksensa vihdoin täydellisesti
soraksi.
Näiden kunnianarvoisten muistomerkkien suojassa säilyi täkäläisen
väestön keskuudessa paljo muinaisia tapoja ja tarinoita esi-isäin
ajoilta. Koko kauppala, joksi tätä pientä etukaupunkia kutsuttiin,
ell'ei siitä käytetty nimitystä _Reyn haka_, oli silloin ja on vieläkin
lämmin kuningasvallan kannattaja eikä siellä siihen aikaan ollut
ainoatakaan työpajaa, jonka seinältä olisi puuttunut muotokuva esittävä
nuorta, turpea- ja punakkakasvoista miestä, jonka pitkillä, vaaleilla
ja voidelluilla hiuksilla kaunis valaistus läikkyi; tämä 1840-luvun
muotiin puettu muotokuva esitti prinssiä, joka kauppalan väestön
keskuudessa kävi nimellä _lou Goi_ (= ontuva). Kotona Mérautin isän
luona riippui tämän yläpuolella toinen pienempi taulu, sisältävä
raameihin kehätyn paperin, johon oli painettu suuri lakkasinetti, missä
pyhän Antreanristin ympärille oli kaiverrettu sanat "_Fides, Spes_".
Ukko Méraut voi kangaspuiden ääressä istuessansa ja sukkulainta
käsitellessänsä nähdä muotokuvan ja lukea mainitut valiosanat _uskosta_
ja _toivosta_; ja aina kun hän näihin katsahti virkistyi hänen mielensä
ja punastuivat hänen kasvonsa, jotka esittivät Antoninein aikakauden
mitaleista tutun sivukuvan, ja kotkannenänsä ynnä pyöreiden
poskipäittensä kautta muistuttivat hänen sydämellensä rakkaiden
Bourbonien pysyvistä sukupiirteistä.
Muuten oli ukko Méraut tuima, kiivas ja yksinvaltias mies, jonka ääni
kaikui kuin ukkosen jylinä, sillä se oli kehittynyt kovaksi
kangaspuiden alinomaisessa ryskeessä ja rynkytyksessä.
Miehensä täydellinen vastakohta oli sen sijaan rva Méraut. Ollen
luonteeltansa sävyisä ja tavattoman ujo ja saatuansa kasvatuksen
siihen hiljaiseen alistuvaisuuteen, joka kaikille eteläranskalaisille
entis-ajan naisille on niin ominaista ja asettaa heidät melkein
itämaiden orjattarien rinnalle, oli hän jo aikoja sitten tottunut pois
lausumasta mitään omintakeista mielipidettä.
Sellaisessa kodissa oli Elysée kasvanut nuorimpana ja ruumiillisesti
heikoimpana kolmesta veljeksestä, jonka vuoksi häntä olikin kohdeltu
sävyisemmin kuin molempia toisia. Hänen ei siis tarvinnut vielä
8-vuotiaana ottaa sukkulaa käteensä, kuten vanhempien veljien, vaan sai
hän sen sijaan nauttia lapsille niin terveellistä vapautta, jota hän
käytti juoksennellaksensa päiväkaudet ympäri Reynhakaa ja ottaaksensa
muiden poikain kanssa osaa niihin taisteluihin myllymäellä, joissa
valkoiset taistelivat mustia ja katolilaiset hugenotteja vastaan.
»Vanha kauna ei hevillä haihdu» sanotaan ja niin näyttääkin olevan
laita tässä osassa Languedocia! Pojat jakautuivat kahteen eri leiriin
ja molemmat puolueet valitsivat itsellensä omat tuulimyllynsä, jonka
ympärille taistelijat ryhmittyivät käyttäen myllyn perustuksesta
irtautuvia kiviä heitto-aseinansa. Sitten alkoivat he haukkua
toisiansa, minkä taisivat, kivet vinkuivat ilmassa ja niin vajosivat he
näihin sankarileikkeihinsä, että niitä saattoi usein kestää monta
tuntia, kunnes kamppailu tavallisesti päättyi siten, että joku
10-vuotias nulikka sai aika kuhmun otsaansa tahi tihkui verta
tuuheiden, silkin pehmeiden suortuvien välistä, kaikki lapsuuden
muistoja, joiden jäljet ikipäiviksi jäävät näkyväisiksi hienoon ihoon;
niin oli käynyt myöskin Elyséelle, joka vielä miehuuden ikään tultuansa
voi näyttää pari tuollaista arpea, ohimoilla ja suupielessä.
Oi kuinka hänen äitinsä kirosi noita tuulimyllyjä, kun poikanen hämärän
tullen palasi kotiinsa verisenä ja ryysyisenä! Tosin voi isäkin näyttää
hänelle mielipahaansa, mutta se tapahtui ainoastaan muodon vuoksi tai
vanhasta tottumuksesta taikka tahtoi hän käyttää tilaisuutta
harjoittaaksensa jylisevää ääntänsä; perheen yhteiselle aterialle
kokouduttua osoittausi hän kuitenkin sangen vilkkaaksi kuunnellessansa
niitä selityksiä taistelun menosta ja osanottajien nimistä, jotka poika
kysyttäessä vanhemmillensa luetteli. »Vai niin!» huudahti hän, »vai
Tholozan ... sen nimisiä elää siis vielä! Ahaa, vai se veitikka sen
teki! Vuonna 1815 seisoi hänen isänsä pyssynpiippuni edessä!... Olisipa
tainnut olla parasta, jos silloin olisin näpsäyttänyt miehen!»
Ja sitten alkoi hän itse kertoa Languedocin asukkaiden omituisella,
kuvarikkaalla murteella, joka armotta katkoo sanoja ja lauseita,
jotakin tarinaa niiltä ajoilta, jolloin hän astui Angoulêmen herttuan
sotaurhojen riviin, tuon suuren kenraalin ja melkeinpä pyhän ihmisen
väkeen...
Nämä tarinat, jotka hän oli sata kertaa kuullut, vaikka aina hieman eri
tavalla taitavasti uusittuina, olivat painuneet Elyséen mieleen yhtä
syvästi kuin kivenheitot myllymäellä uurtuivat hänen kasvoihinsa. Hänen
mielikuvituksensa oli kehittynyt erään kuningasmielisen legendan
kautta, jonka merkkipäiviä olivat pyhän Henrikin päivä ja tammikuun
21:nen eli Ludvig XVI:n kuolinpäivä, ja joka muuten käsitteli
marttiirakuolemaan käyneitä prinssejä, kun nämä piispain lailla
ojensivat kätensä siunaukseksi ympärillä seisovalle väkijoukolle, tahi
uljaita prinsessoja (Berryn herttuatarta), jotka hyvän asian vuoksi
kestivät kaikki vaivat ja vaarat paeten ratsun seljässä ahdistajainsa
ja kavaltajainsa tieltä, kunnes nämä vihdoin löysivät heidät
kätkeytyneinä vanhan bretagnelais-majatalon uunin mustan laskuluukun
alta.
Hauskoina lisinä tähän kuolemaa ja maanpakoa käsittelevien tarinoiden
sarjaan, joka semmoisenaan muuten vanhempain mielestä olisi masentanut
herkkää lapsen mieltä, sai hän tutustua sellaisiin aiheisiin muinaisen
Ranskan iloisten ja kunniakkaiden päivien ajoilta kuin ovat kertomukset
»Kanasta ja ruukusta», laulu Vert-Galantista j.n.e. Tämä laulu
Vert-Galantista oli Reynhakalaisten marseljeesi ja joutui ukko Mérautin
talossa aina käytäntöön, kun perhe suvisunnuntaisin iltamessun jälkeen
keräytyi pieneen, viettävään puutarhaan vaivoin pönkityn ruokapöydän
ympärille syödäksensä »raittiissa ilmassa», kuten sanottiin, vaikka
ilma tässä valkeiksi rapattujen rakennusten ja kesäpäivän paahtaman
maaperän uhossa illan tullen oli epäterveellisempi ja tukahduttavampi
kuin päivemmällä, jolloin aurinko vielä paistoi korkealla. Kun perheen
isä näissä tilaisuuksissa koroitti lähellä ja kaukana kuuluisaksi
tulleen äänensä ja aloitti laulun sanoilla: »Kuningas Henrik
neljäs, tuo uljas sankari...», niin vaikeni kaikki koko Reynha'an
kauppalassa... Ell'emme ota lukuun kuumuudesta äänekkäästi halkeilevia
ruokoja puutarhoissa tai vielä valveilla olevain koppakuoriaisten ja
sirkkain surinaa, ei kuulunut hiiskahdusta missään niin kauvan kuin
kuningasmielisen laulun juhlallisen komeat säveleet kaikuivat niin
kankeassa tahdissa kuin olisi tuo vanha aika jäykissä puhvihousuissa ja
lonkkatyynyillä varustetuissa hameissa marssinut ohitse. Värssyn
loppusäveleihin yhtyi koko perhe laulaen kuorossa:
"Siis malja kuninkaan, tuon kunnon ruhtinaan,
ken hyvää tahtoo sun ja mun".
Nuo tahdikkaat ja lennokkaat sanat »sun ja mun» huvittivat erityisesti
Elyséetä ja hänen veljiänsä, jotka aina lauloivat sen kohdan survien ja
tuuppien toisiansa, niin että isän täytyi kolhaisten asettaa heitä;
mutta laulu jatkui sentään iskuista, nauruista ja vaikerruksista
huolimatta kuin riivattujen virsi kirkollisen Pariisin haudalla.
Kun kuninkaan nimi aina sekoitettiin perhejuhliin, loisti se Elyséen
mielikuvituksessa tutumpana ja läheisempänä kuin mitä se satujen ja
historiallisten kertomusten kautta olisi tehnyt. Siihen vaikuttivat
sitä paitse ne ohuelle paperille hienolla käsialalla painetut ja
laillisen kuninkaan omakätisellä nimikirjoituksella varustetut
salaperäiset kiertokirjeet, joita joka vuosi saapui Frohsdorfista pari,
kolme kertaa kaikille pienen etukaupungin asukkaille ja joissa
kirjeissä kuningas kehoitti kansaansa kärsivällisesti odottamaan
tapausten ratkaisua... Noina päivinä heitti mestari Méraut sukkulaansa
tavallista vakavampana ja kun ilta tuli ja ovet suljettiin, alkoi hän
lukea perheellensä tuota aina samaan sävyisään kaavaan laadittua ja
epämääräisiä toivon sanoja sisältävää kiertokirjettä: »Ranskalaiset, te
petätte itsenne ja teitä petetään»... Ja alla luettiin aina sama
muuttumaton vaalilause: _Fides, Spes_. Uskoa ja toivoa ei siis ainakaan
noilta poloisilta puuttunut.
»Kun kuningas palaa takaisin», oli isä Mérautin tapa sanoa, »ostan
itselleni hyvän nojatuolin...» Taikka: »kun kuningas palaa takaisin,
panemme kamariin uudet seinäpaperit...»
Kun hän sitten oli tehnyt matkan Frohsdorfiin (Itävallassa, missä
Chambordin kreivi tavallisesti oleksi), muuttui kaava toisellaiseksi:
»Kun minulla oli kunnia saada nähdä kuningas», sanoi hän sen jälkeen
alinomaa.
Tuo kunnon mies oli todellakin tehnyt tämän pitkällisen ja kalliin
pyhiinvaelluksen, jonka menoihin koko kauppalan työväki uhrasi roponsa,
eikä muhamettilainen hadji ole ikinä palannut Mekasta niin häikäistynä
kuin ukko Méraut tältä retkeltänsä. Ja kuitenkin oli audienssi ollut
sangen lyhyt. Uskollisille alamaisillensa oli vallanpyytäjä sanonut
hänen läsnäollessansa: »Ah, te olette siis täällä», mutta tähän
ystävälliseen vastaanottoon ei kenelläkään heistä ollut mitään
vastattavaa ja Mérautilla vielä vähemmän kuin muilla, sillä hän oli
tukehtua liikutuksesta, joka sitä paitsi nosti kyyneleet hänen
silmiinsä, ettei hän voinut erottaa epäjumalansa piirteitäkään. Vasta
lähtiessä oli prinssin käsikirjuri, Athisin herttua, jutellut pitemmän
aikaa hänen kanssansa tiedustellen kansan mielialaa Ranskassa. Voitte
kuvitella, minkä verran kiihkoisa silkinkutojamme voi tähän vastata,
sillä Reynha'an ulkopuolella ei hän ollut koskaan liikkunut.
»Tulkoon vain, se hyvän onnen veitikka! tulkoon pian meidän
Henrikimme... Kaikki kaipaavat häntä...» sanoi Méraut.
Sangen tyytyväisenä tiedustelujensa tuloksiin kiitti herttua häntä
erityisesti ja kysyi sitten äkkiä:
»Onko teillä lapsia, mestari Méraut?»
»On kolme, hra herttua.»
»Poikiako?»
»Niin, kolme ... lasta», vastasi vanha kauppalan mies (Reynha'an
seuduilla ei tyttöjä näet luettu lasten joukkoon).
»Hyvä, sen merkitsen muistikirjaani, että armollinen herramme muistaa
sen sitten kun hänen aikansa on tullut.»
Samassa veti herttua esille muistikirjansa ja kra-kra-krapisi kynä...
Tällä luonnonäänellä tarkoitti kunnon mies jäljitellä hetkeä, jolloin
suojelija merkitsi kirjaan Mérautin kolmen pojan nimet. Tätä
luonnonääntä ei ukko unhottanut koskaan jäljitellä, kun nuo ajat
tulivat puheeksi perheen keskuudessa, jonka aikakirjat muuten olivat
niin liikuttavan muuttumattomat ja yksinkertaiset pienimmissäkin
yksityisseikoissaan. Ja kun työajat sattuivat huononemaan ja vaimo
joskus uskalsi miehensä vanhenemista ja vähien säästöjen hupenemista
muistellen esittää pelkonsa perheen tulevaisuudesta, oli tämä sama
kra-kra-ääni hänen vastauksenansa:
»Ole huoletta, eukko! Athisin herttua kirjoitti ne tarkasti
muistikirjaansa.»
Vanha silkinkutoja oli äkkiä käynyt kunnianhimoiseksi poikiensa vuoksi,
mutta kun molemmat vanhimmat jo olivat ehtineet antautua isänsä
suppealle työalalle, joutui nuorimman pojan tulevaisuus hänen
kunnianhimonsa ja toiveittensa päämääräksi. Tämä lähetettiin n.k.
Papelin oppilaitokseen, jonka eräs espanjalainen oli perustanut, ollen
noita Marotton antauduttua kaikkiin Etelä-Ranskan kaupunkeihin tulvivia
pakolaisia. Se sijaitsi »teurastajakorttelin» toisessa päässä olevassa
rappeutuneessa talossa (tuomiokirkon vieressä), jonka vanhentumista
todistivat niin hyvin pienet, vihertävät akkunat kuin halkeamat
seinissä. Tie sinne vei rapattujen lihamyymäläin ohitse, joiden
rautaristikkojen takana riippui mahtavan suuria lihamöhkäleitä
alituisen kärpäsparven surinassa, ja sitten kapeita katuja myöten,
joiden kivitys oli liukas ja kaikenlaisista jätteistä punertava. Kun
Elysée myöhemmin muisteli tätä kouluaikaansa tuntui se hänestä vallan
keskiaikaiselta, ja olipa kuin olisi hän itse joutunut jonkun hirveän
intoilijan julman kurituksen alaiseksi; kämmenpatukka, solmuruoska ja
latinankieli vaihtelivat tuossa likaisessa ja pimeässä kouluhuoneessa
vuoroin lempeiltä, vuoroin vihaisilta kuulustavien kellojen kanssa,
joiden ääni kiiri vanhan kirkon ylikuoria, muurikerroksia, kivisiä
koristeita ja omituisten päiden muotoisia kattokouruja myöten.
Papel itse oli leveä, loistava ja karvainen naamaltansa, ja kasvultansa
pieni mies, joka käytti valkeaa leveälaiteista hattua alas korviin
painettuna, ett'ei näkyisi paisunutta, sinistä suonta, joka
hiusmarrosta alkaen kulki otsan yli ja päättyi vasta silmäkulmain
väliin. Lyhyesti sanoen: mies muistutti Velasquezin tauluista tuttuja
kääpiöitä, jos luemme pois näiden kirjavat puvut ja sen tumman
pronssivärin, jonka maalaaja ajan tapaan on heille antanut.
Kiivas ja ankara hän sitä paitse oli, mutta hänen suuri pääkallonsa
sisälsi tavattoman määrän aatteita ollen jonkunlainen elävä,
valoisa tietosanakirja; kuitenkin kohtasi tämä aaterikkaus hänen
kiihoittuneessa, kuningasmielisessä itsepintaisuudessaan esteensä, jota
tuo luonnottomasti paisunut suoni keskellä otsaa varsin hyvin kuvasi.
Kauppalassa liikkuvan huhun mukaan piili Papelin nimen alla toinen
tunnetumpi mies, joka oli ollut Don Carloksen julmimpia kätyrejä, ja
voittanut maineensa hurjana sotilaana ja uusien murhatapojen keksijänä.
Näin lähellä Espanjan rajaa tunsi hän itsensä vaivatuksi häpeällisen
kunniansa vuoksi ja eli muka sentähden salanimisenä. Minkä verran oli
huhussa perää? Niiden monien vuosien kuluessa, jotka Elysée vietti
opettajansa läheisyydessä nauttien tämän erityistä suosiota, ei hän
ikinä kuullut tuon hirmuisen kääpiön lausuvan sanaakaan, ei
vastaanottavan ainoatakaan vieraskäyntiä tai kirjettä, joka olisi
todistanut oikeiksi mokomat epäilykset Kun poikanen vähitellen
miehistyi ja koulunkäynnin päätyttyä huomasi Reynha'an kauppalan liian
ahtaaksi alaksi laakereillensa, diploomeillensa ja isänsä
kunnianhimolle, heräsi kysymys hänen lähettämisestänsä Pariisiin. Hra
Papel antoi hänelle useampia suosituskirjeitä legitimisen puolueen
johtajille, raskaita ja salaperäisillä vaakunasineteillä suljettuja
kirjeitä, jotka näyttivät todistavan oikeaksi tuon huhun naamioidusta
kätyristä.
Mestari Méraut oli itse kiirehtinyt poikaansa matkaan, sillä hänen
mielestänsä näytti kuningas viivyttelevän tuloansa aivan liiaksi.
Matkan kustannuksia varten uhrasi hän yksinkertaisesti ja
sankarillisesti, mitä ikinä voi: möi kultakellonsa, äidiltänsä perityn,
hopeisen avainsoljen ja vieläpä senkin viinitarhan, jommoisen hän
omisti niinkuin kauppalan muutkin porvarit.
»Lähdehän katselemaan hieman, mitä ne siellä puuhaavat», sanoi hän
nuorimmalle pojallensa, »ja mitä ne siellä oikeastaan vartovat? Täällä
Reynha'assakin me alamme jo vihdoin ikävystyä.»
Elysée Méraut tuli Pariisiin 20-vuotiaana ja kiihkeät vakaumukset
kiehuivat hänen mielessänsä, joka oli kehittynyt isän sokean
kuningasmielisyyden siimeksessä ja johon tuo hurja espanjalainen oli
lietsonut terästä ja tulta. Puolueen johtajat vastaanottivat hänet kuin
olisi hän puolimatkalla ja keskellä yötä noussut ensiluokan
rautatievaunuun, missä muut matkustajat jo olivat valmistautuneet
levolle, kukin sopessansa. Uusi tulokas saapuu ulkoa raittiista ilmasta
ja jalkamatkasta virkistyneenä, haluaa antautua vilkkaaseen
keskusteluun ja valvomalla karkoittaa matkan ikävyydet; mutta täällä
tapaakin hän joukon pahantuulisia, uneliaita ihmisiä, jotka
turkkeihinsa ja saaleihinsa kääriytyneinä mieluummin tuudittautuvat
suloiseen uneen sinisellä varjostimella varustetun lampun hämärässä
valaistuksessa ja pitävät sangen ikävänä, että tuo tungettelija
kosteine pukuinensa ja vetoisine ilmoinensa häiritsee heidän untansa.
Tällaiselta näytti legitimistinen puolue rappeutuneessa vaunussansa
muuten autiolla tiellä.
Tuo laiha, mustasilmäinen, leijonapäinen intoilija, joka kiihkeästi
puhuesssansa katkoi joka tavun ja säesti huitovalla liikkeellä jokaisen
lauseen, näytti omaavan Suleaun kaikkeen toimintaan valmiin neron ja
Cadoudalin rohkeuden, jonka vuoksi hän herätti puolueessa hämmästystä
ja kauhua. Hän oli heistä sanalla sanoen vaarallinen ja levoton luonne.
Selvänäköisenä niinkuin kaikki eteläranskalaiset kiihkoisuutensa ohessa
ovat, huomasi Elysée pian, kuinka itsekäs ja masentunut tuo joukkokunta
kaikessa kohteliaisuudessansa ja hyvän kasvatuksen muovaamassa,
teennäisessä osanotossansa oli. Heidän mielestänsä ei nykyään ollut
mitään tehtävää; paras oli vartoa, rauhoittua ja ennen kaikkea karttaa
kaikkia nuoruuden innostuksia ja erehdyksiä. »Katsokaa vain prinssiä,
millaisen esimerkin hän meille antaa», sanoivat he. Ja nämä viisaat ja
maltilliset neuvot soveltuivat hyvin yhteen St. Germainin hienon
etukaupungin vanhojen talojen kanssa, jotka ulkoapäin murateilla
verhottuina ja sisältä kaikellaisella, laiskuutta palvelevalla
mukavuudella varustettuina seisoivat suurten ja vuosisataisista
vanhoista sukumuistoistaan raskaiden porttiensa takana, kuuroina
kaikelle muulle maailmalle. Kohteliaisuudesta kutsuttiin hän pariin
kolmeen valtiolliseen kokoukseen, joita pidettiin kaikessa
salaperäisyydessä, pelonalaisuudessa ja varovaisuudessa muutamassa
vanhassa vehkeilypesässä. Näissä hän näki nuo Vendée-sotien ja
Qviberonin veristen taistelujen ajoilta kuuluisain miesten jälkeläiset,
miesten, joiden nimet ovat säilyneet Marttiirakentän muistolaulussa;
noiden suurten nimien nykyiset kantajat olivat sileiksi ajeltuja,
hienopukuisia, pappismaisia vanhoja herroja, joiden puhekin oli niin
imelää kuin olisi heillä aina ollut joku makea sylttimarja suussansa.
Kokoukseen saapuivat he vehkeilijäin näköisinä melkein vaatien, että
poliisin piti ymmärtää yllättää heidät niinkuin se muuten itse teossa
taisi huvitellakin itseänsä näiden viattomien yhtymäin kustannuksella.
Korttipöytien ääressä nähtiin pian -- varjostimilla varovasti
peitettyjen, korkeiden kynttiläin valossa -- joukko kaljupäitä,
kiiltäviä kuin pelissä käytetyt pelimarkat; kumartuneina kuiskailtiin
ja kuunneltiin siinä sitten uutisia Frohsdorfista, ylistettiin
maanpakolaisten kärsivällisyyttä ja kehoitettiin toisiansa seuraamaan
hänen antamaansa, korkeaa esimerkkiä. Hiljaa, hiljaa! Vaiti, vaiti!
Joku kertoo sukkeluuden, jonka hra Barentin aikoinansa oli lausunut
keisarinnasta! Hampaittensa välistä hyräilee joku toinen näin alkavaa
häväistyslaulua:
"Kun kerran Napoleon
vain ehtinyt on
hyvin suomia selkiänne,
niin laukee jousen jänne..."
Sitten lähtevät kaikki, kauhistuneina tuollaisesta rohkeudesta,
yksitellen hiipimään leveän ja aution Varennes-kadun seinävieruksia,
jotka heittävät peloittavan kai'un heidän askelistansa.
Elysée huomasi heti olevansa liian nuori ja toimintahaluinen
liittyäksensä näiden vanhan Ranskan haamujen seuraan. Muuten oli
keisarikausi juuri kohonnut täyteen kukoistukseensa; keisarilliset
kotkaliput olivat sodan päätyttyä palanneet Italiasta ja kulkivat nyt
riemusaatossa bulevardein liputettujen akkunain ohitse. Pikkukaupungin
porvarin pojan ei siis ollut vaikea käsittää, että Reynha'an kauppalan
valtiollinen kanta ei ollut yleinen ja että laillisen kuninkaan
palaus oli epätietoisempi kuin siellä aavistettiinkaan. Hänen
kuningasmielisyyteensä tämä ei kuitenkaan masentavasti vaikuttanut,
vaan sai se päinvastoin vauhtia siitä ja laajeni hengessä juuri sen
vuoksi, ett'ei enää voitu toimia. Pian selvisi hänelle, että hänen oli
kirjoitettava teos, jossa hän esittäisi koko Pariisille sen, mitä
hänellä oli sanottavaa, mitä hän uskoi ja mistä hän tahtoi muita
vakuuttaa. Eikä aikaakaan, niin oli hänen elämänuransa suunniteltu:
jokapäiväisen leipänsä aikoi hän ansaita antamalla tunteja;
joutohetkinänsä kirjoittaisi hän taas teostansa. Tuntioppilaita hän
heti saikin, mutta teos vaati sen sijaan paljo työtä.
Niinkuin kaikki kotipuolensa miehet oli Elysée Méraut ennen kaikkea
puhuja ja näyttelijä. Seisoessansa ja oman äänensä kuullessansa syntyi
hänessä aatteita aivan kuin kellojen värähdykset vetävät salaman
puoleensa. Lukemisen, tapahtumain ja alituisten mietiskelyjen kautta
oli hän kehittänyt ajatuksensa, niin että sanat tulivat vuolaana
virtana hänen huultensa yli, milloin innostaen, milloin sointuvan
kaunopuheliaisuuden kannattamina; mutta kirjoittaessa tulivat ne aivan
hiljallensa, sana sanalta, ikäänkuin säiliö, josta ne tippuivat, olisi
ollut liian laaja sellaista maltillista siivilöitymistä varten, jota
kirjailijatoimi kielellisine hienouksinensa vaatii. Vakaumuksensa julki
lausuminen tuotti hänelle helpoituksen, kun hän ei keksinyt muuta
keinoa päästä niistä. Sen vuoksi puhui hän ylioppilaskokouksissa,
neuvotteluissa, kahviloissa, olletikin »latinalaisen» korttelin
kahviloissa, jotka melkein yksinänsä tekivät vastarintaa toisen
keisarikauden kutistuneessa Pariisissa, missä kirjat ja sanomalehdet
tähän aikaan olivat kuonokopalla varustettuja. Jokaisessa kahvilassa
oli tähän aikaan oma puhujansa ja suur'miehensä. »Pesquidoux
_Voltairessa_ on tosin hyvä puhuja, mutta Larminat _Procopessa_ on
sentään paljo parempi», sanoivat ihmiset. Näissä kokoutui todellakin
koko oppinut ja kaunopuheinen nuoriso, jonka mieltä korkeammat asiat
pitivät vireillä ja joka tulisemmin uusi Bonnin ja Heidelbergin
oluttupien kauniita valtiollisfilosofisia keskusteluja.
Näissä savuisissa ja meluavissa aatepajoissa, joissa huudettiin
aikalailla ja juotiin vielä enemmän, huomattiin pian tuon pitkän ja
aina innokkaan gascognelaisen puhetaito. Vaikka hän ei polttanut eikä
juonut, näytti hän sittenkin huumautuvan käyttämästänsä kuvarikkaasta
ja kiivaasta kielestä, jolla hän esitti nykyajan näkökannalta yhtä
vanhentuneet mielipiteensä kuin ovat jauhoitetut tekotukat ja
vannehameet, ja yhtä vähän ympäristöön soveltuvaiset kuin
muinaistieteilijän kauneudenaisti soveltuu Pariisin muotitavarain
laatuun. Kaikki tämä vaikutti siihen, että Elysée ennen pitkää oli
voittanut sekä mainetta että kuulijoita. Kun kaasuliekit olivat
sytytetyt noissa ahdinkoon asti täysissä kahviloissa ja ihmiset näkivät
hänen pitkän ja hoikan vartalonsa ilmestyvän ovelle, hattu niskassa,
tukka tuulessa hulmuavana ja kainalossa joku teos tahi aikakauskirja,
jonka välistä tavattoman suuri paperiveitsi pisti esille, nousivat he
katsomaan tuota likinäköistä ja vauhkoa miestä huutaen toisillensa:
»Kas, tuossa tulee Méraut!» Ja sitten siirtyivät he syrjään
valmistaaksensa kyllin tilaa, että hän voisi vapaasti huitoa käsillänsä
ja potkia jaloillansa.
Jo se meluava tapa, millä nuoriso hänet vastaanotti, sai hänet
kiihoittuneelle tuulelle, jota lisäsivät kuumuus ja kaasuvalaistuksen
tukahduttavat ja huumaavat liekit. Ja pian alkoi hän puhua milloin
yhdestä, milloin toisesta aineesta, jonka aiheen hän oli ottanut päivän
sanomalehdestä tahi valinnut selaillessaan jotakin Odéonteatterin
kirjamyymälöissä esillä ollutta teosta, puhui seisoalta, puhui istualta
halliten äänellänsä koko kahvilan ja saaden kädenliikkeillään
kuulijakunnan milloin väistymään edemmäs, milloin ryhmittymään hänen
ympärillensä. Dominonpelaajat lakkasivat pelistänsä, biljaardin
pelaajat keskikerroksessa kumartuivat, biljaardikeppi kädessä ja piippu
suussa, katsomaan yli porras-aukon, akkunat, lasit ja tarjottimet
helisivät ikäänkuin olisivat postivaunut ohi ajaneet, ja tiskin luona
seisova tarjoilijaneiti sanoi kaikille tulijoille: »Joutukaa sisään,
tänään puhuu hra Méraut.»
Olivatpa Pesquidoux ja Larminat millaisia tahansa, löi hän ne kaikki
laudalta. Hänestä tuli koko korttelin kaunopuhuja. Tämä kunnia, jota
hän ei ollut etsinyt, riitti hänelle niin hyvin, että hän ijäksensä
näytti kiintyneen tähän kaupunginosaan. Niin kävi siihen aikaan monelle
muulle Larminatille, monelle todelliselle kyvylle, joka menetti kauniit
virittävät ja kyvykkäät lahjansa laskemalla meluavasti ulos hyödyttömän
höyryvoimansa joko huonon järjestyksen tai koneenkäyttäjän
huolimattomuuden ja ajattelemattomuuden takia. Elyséen suhteen oli
vielä eräs toinenkin seikka lukuunotettava: ilman vehkeilyä ja
kunnianhimoa tuli tästä eteläranskalaisesta, joka kotiseudultansa oli
tuonut mukanansa ainoastaan kiivauden, oman uskonsa lähetyssaarnaaja ja
sellaisen lannistumatonta intoa hän todella osoittikin lahkolaisten
hankinnassa, lähetyssaarnaajan voimakasta ja vapaata luonnetta
sellaisen epäitsekkyyden yhteydessä, joka lisätuloista ja lihavista
papinpuustelleista välittämättä uhrautuu kovalle ja seikkailuperäiselle
kutsumuksellensa.
Kahdeksantoista vuotta oli hän lakkaamatta työskennellyt kylväen
aatteitansa opiskelevaan nuorisoon ja moni korkeaan virkaan kavunnut
mies, joka nykyään ylhäisellä välinpitämättömyydellä sanoi: »vai niin,
Méraut, se vanha ylioppilas!» sai menestyksestänsä etupäässä kiittää
tätä nerokasta nuorukaista, jonka runsaalta tietopöydältä hän oli
älynmurusia poimiskellut. Elysée tiesi sen, ja kun hän joskus
kirjallisen suuruuden palmunlehvillä koristetun, vihreän virkatakin
suojassa keksi omia kauneihin, akatemisiin korulauseisiin puettuja
ajatuksiansa, iloitsi hän kuin isä, joka näkee rakkaiden tyttäriensä
joutuneen varallisiin ja onnellisiin naimisiin vaatimatta heiltä mitään
kiitollisuutta. Hänessä oli siis Reynha'an vanhan silkinkutojan
ritarillisuutta, mutta vielä korkeammassa muodossa, sillä Elyséellä ei
ollut sitä järkkymätöntä luottamusta menestykseen, jonka isä Méraut
säilytti viimeiseen hengenvetoonsa. Vielä päivää ennen kuolemaansa --
hän kuoli äkkiä saatuansa auringonpiston »ulkona raittiissa ilmassa»
syödyn aterian jälkeen -- oli hän kovalla äänellä laulanut laulun
»Kuningas Henrik IV:stä». Ja henkitoreissa maatessansa sammuvin silmin
ja kangistunein kielin, sanoi hän änkyttäen vaimollensa: »Ole huoletta
lasten suhteen ... Athisin herttua ... kirjoitti heiden nimensä
kirjaan...» Kuolinhetkellänsä koetti hän vapisevin käsin kirjoittaa
vuoteensa lakanalle: kra-kra...
Kun Elysée, äkillisestä kuolintapauksesta tiedon saatuansa, seuraavan
päivän aamuna saapui Pariisista, lepäsi vanhus liikkumattomana,
kalpeana ja kasvot päin seinää, joka yhä turhaan odotti uutta
paperiverhoansa. Ovi työhuoneeseen seisoi avoinna ikäänkuin olisi
kuolemalle valmistettu tietä, kuolemalle, joka kaikki erottaa,
irroittaa ja laajentaa ympärillänsä; avonaisesta ovesta näkyivät lepoon
jätetyt kangaspuut ... ja isän kangaspuut muistuttivat Elyséestä
haaksirikkoutuneen laivan mastoja, joiden purjeita tuuli ei enää täytä;
samoin näkyi kuninkaan muotokuva ja tuo punaisella sinetillä varustettu
taulu, joka oli ollut työteliään, uskollisen vainajan johtotähtenä.
Tuolla ylhäällä, pienen kauppalan hälinää korkeammalla, kohosivat
vanhat tuulimyllyt, jotka epätoivonsa merkiksi näyttivät kököttävän
käsivartensa taivaan sineä kohti.
Elysée ei ikinä unhottanut tuota rauhallisena lepäävää vainajaa, joka
oli saanut sulkea silmänsä jokapäiväisessä toimipiirissänsä. Hän
kadehti isäänsä, hän, joka oikeastaan olisi ollut toiminnan ja
uhkarohkeiden yritysten mies ja kaikkien niiden taru-unelmain
toteuttaja, joita tuolla kauniilla, ijäisesti nukahtaneella vanhuksella
oli ollut.
Palattuansa takaisin tältä surulliselta hautajaismatkalta sai hän
tarjouksen saapua W:n hoviin prinssien opettajaksi. Hänen pettymyksensä
oli niin suuri, kaikellaiset pikkumaisuudet, kilpailijat ja kateelliset
panettelijat, joiden kielenpieksemisen esineeksi hän oli joutunut,
monarkkisen suuren loiston näkeminen läheltä, kulissien takaa -- kaikki
tämä oli masentanut hänen mielensä siinä määrässä, että niin pian kuin
munkit olivat poistuneet ja ensimäinen vilkas vaikutus heidän
käynnistänsä oli hävinnyt, tuntui hänestä tuo suostumus tehtyyn
ehdotukseen ennenaikaiselta, vaikka hän muuten ihailikin Illyrian
kuningasta. Nyt muisti hän näet kaikki kokemansa ikävyydet ja hänestä
tuntui uhrautumiselta jättää nykyinen vapaa elämänsä kaikkine
tottumuksinensa. Sitten mietti hän myöskin kirjaansa, tuota merkillistä
teosta, joka yhäti kummitteli hänen aivoissansa. Sanalla sanoen: kotvan
mieliskeltyänsä ja tuumailtuansa tuli hän siihen päätökseen, että hän
epuuttaa antamansa lupauksen. Jouluaattona, hieman ennen kuin sovittu
yhtymys muuten olisi ollut, kirjoitti hän kirjeen isä Melkiorille
ilmoittaen hänelle, mitä oli päättänyt.
Isä Melkior vastasi hänelle heti paikalla. Hän ei tehnyt mitään
vastaväitteitä, vaan kirjoitti lyhyesti näin:
»Tänä iltana ... iltakirkon aikana ... Fourneaux-kadun varrella. Toivon
vieläkin voivani vaikuttaa teihin.»
Mustain veljesten luostari Fourneaux-kadun varrella, jossa isä Melkior
oli taloudenhoitajana, on katolisen Pariisin omituisimpia ja vähimmän
tunnettuja ilmiöitä. Tämä kuuluisan munkkikunnan emäluostari sijaitsee
keskellä sitä likaista etukaupunkia, joka on Montparnassen
rautatieaseman takana salaperäisessä piilossansa ja jota myöskin
kutsutaan »pyhän haudan kommissariaatiksi». Läpi tämän korttelin mustan
kurjuuden saapuu tänne oudosti puettuja munkkeja villaisissa
matkakaapuissansa tuoden kaikellaisia pyhiä esineitä myytäväksi kuten
esim. palasia todellisesta Kristuksen rististä, öljypuun hedelmäkivistä
valmistettuja rukousnauhoja pyhältä öljymäeltä, kuivattuja ja kovia
Jerikon ruusuja, jotka odottavat virkistävää kostuttamista
vihkivedellä, sanalla sanoen mitä omituisimman kokoelman esineitä,
joiden arvo raskaiden, mykkien rahakukkaroiden muodossa sitten palaa
munkkikaapujen suurissa taskuissa takaisin Jerusalemiin pyhän haudan
ylläpitoa varten.
Fourneaux-kadun varrella olevan luostarin veljeksille oli Elyséen
esittänyt eräs hänen ystävänsä, köyhä kuvanveistäjä nimeltä Dreux, joka
oli veistänyt luostarille ossunalaisen pyhän Margaretan pystykuvan,
jota katsomaan hän kutsui kaikki tuttavansa. Paikka tuntui Elyséestä
niin merkilliseltä, ihanalta ja hänen muinaisajan muistoille altista
mieltänsä valtaavalta, että hän myöhemminkin usein kävi katselemassa
luostarin runsaita muinaismuistoja suureksi iloksi ystävällensä
Dreuxille, joka otaksui hänen käyvän ihailemassa hänen veistämäänsä
p. Margaretaa.
Ilta oli jo kulunut liki puoliyötä, kun Elysée Méraut jätti taaksensa
latinalaisen korttelin meluavat kadut ja kaikki nuo leikkelekaupat ja
muut ruokatavarain myymälät, kahvilat naispalvelijoinensa,
liköörianniskelut Racinen ja »Boul Michin» (ylioppilasnimitys St.
Michelin bulevardille) varrella ja kaikki ylioppilaskasarmit, jotka
joululiikkeen vuoksi näyttivät elävän yhtä vilkkaina läpi yön. Aivan
äkkiä huomasi hän siirtyneensä tästä vilkkaasta liikkeestä suurille,
autioille puistokaduille, joilla tuo yksinäinen vaeltaja, kaasulyhtyjen
valon pienentämänä, näytti pikemmin matavan kuin kävelevän tietänsä
eteenpäin.
Matalien muurien rajoittamien luostarirakennusten välillä, joista
kellojen helinä kuului bulevardein alastomain puiden ylitse, jatkui se
heinältä ja oljilta haiskahtavia navetta-aitauksia kiertelevä tie, jota
myöten Elysée likaisessa lumisohjussa tarpoi eteenpäin katsellen
taivaan kaarella koleassa yössä kimmeltäviä tähtösiä, joiden joukossa
haaveksivainen eteläranskalainen oli näkevinänsä senkin, joka kerran
saattoi paimenet Betlehemiin. Taivaan tähtösiä tarkastaessansa
muistuivat hänen mieleensä lapsuusajan jouluaatot Reynha'assa, jolloin
hänen oli tapana käydä kuulemassa jumalanpalvelusta tuomiokirkossa,
mistä hän -- läpi teurastajakorttelin kummallisten ja kuutamossa
omituisen taruperäisiltä näyttävien rakennushahmojen -- palasi takaisin
vanhempiensa kotiin juhlallisesti katetun ruokapöydän, murateilla
koristettujen haarakynttiläin, tuoreiden, lämpimien joululeipien ja
paistin luo. Ja niin elävinä olivat nuo lapsuuden muistot hänen
mielikuvituksessansa että hän -- nähdessänsä lumpunkokoilijan lyhdyllä
vaaniskelevan kaikellaisia tähteitä katukäytävältä -- oli näkevinänsä
isänsä, joka lyhdyllä valaisi perheellensä tien joulumessusta kotiin
palattaessa.
»Oi, ett'en koskaan enää saa nähdä vanhaa, rakasta isääni!» ajatteli
hän.
Näin menneitä aikoja muistellen ja itseksensä rakkaita vainajia
miettien saapui Elysée heikosti valaistulle Fourneaux-kadulle keskellä
vielä epävalmista etukaupunkia pitkine tehdasrakennuksinensa, joiden
yli korkeat savutorvet kohosivat vanhojen aitausten ja lankkujen
välillä. Vinha tuuli tuntui olletikin kaupungin laiteilla olevilla
avoimilla kentillä, ja läheisestä teurastuslaitoksesta kuului
vaikeroivaa vinkumista, kumeita iskuja ja inhoittava läskin ja veren
haju. Siellä teurastettiin lukemattomia jouluporsaita aivan kuin
gallialaisten uhrijuhlain aattopäivinä entis-aikaan.
Melkein keskellä katua sijaitsevan luostarin portti seisoi avoinna ja
pihalla näkyi kahdet vaunut, joiden kallisarvoinen komeus hämmästytti
Elyséetä. Jumalanpalvelus oli jo alkanut, kuorolaulun ja urkujen
säveleet kuuluivat kirkosta, joka muuten näytti verrattain autiolta ja
pimeältä siinä heikossa valaistuksessa, jonka alttarilla palavat pienet
lamput levittivät ympärillensä taittuen tarumaisesti kirkon akkunain
maalattuihin ruutuihin. Kirkon laiva oli melkein ympyräinen ja
koristettu punaristisillä lipuilla, joita riippui ympäri seinämiä, ja
useilla maalatuilla, kömpelösti veistetyillä kuvilla; näiden keskessä
kohosi Dreuxin marmoriin hakattu ossunalainen p. Margareta, joka
säälimättä ruoski valkoisia olkapäitänsä. »Margareta», oli
munkkien tapa tyytyväisesti sanoa, »kuului aikoinansa meidän
luostarijärjestöömme, mutta hän oli -- suurimpia syntisiämme.» Katto
oli puusta, pienten ristikkoparrujen tuella kokoonpantu ja sitten
maalattu; yli korkeankuoron kaartui pylväiden kannattama taivaskatos;
kuorissa nähtiin seinässä kiinni olevat kuorituolit, ja keskellä näiden
muodostamaa ympyrää kuun säteen valaisema messukirja kateederinensa.
Kaiken tämän voi tuossa hämärässä valaistuksessa vain aavistaa. Kuoron
taakse piiloitettuja, leveitä rappusia laskeuduttiin maanalaiseen
kirkkoon, missä yleinen jumalanpalvelus pidettiin, ehkäpä vanhain
katakombein muistoksi. Tämän holvihuoneen perällä, mahtavain
romaanilaisten pylväiden kannattamassa, valkaistussa kaariaukossa oli
jäljennös Kristuksen haudasta Jerusalemissa mataline porttinensa ja
kapeine hautakammioinensa, jota joukko pieniä, kivikoristeisissa
jaloissansa vilkkuvia hautalamppuja valaisi; tässä valaistuksessa
nähtiin maalattu vahakuva luonnollisessa koossa, esittävä Kristusta,
jonka ruusunpunaiset veriset haavat näkyivät paljaiksi jätetyissä
jäsenissä. Toisessa päässä holvihuonetta nähtiin tuollainen lapsellinen
esitys Kristuksen syntymästä seimessänsä, kapaloituna lapsena, jota
eläimetkin töllistelivät ja jota ympäröivät kaunisväriset
paperikukkaiset ja köynnökset muodoltansa sellaisina kuin ne
uskonkiihkoisen aivoissa olivat syntyneet, vaikka kooltansa pienempinä
ja tekotavaltansa paremmin uusittuina. Niinkuin silloinkin ympäröi
nytkin seimeä lapsijoukko ja parvi hurskaita, liikutettuja ja
ihmetteleviä eukkoja, parvi noita poloisia, jotka todella rakastivat
Jesusta; näiden joukossa huomasi Elysée suuresti hämmästyen myöskin
pari ylhäisen näköistä herrasmiestä ja kaksi mustiinpuettua, kivisellä
permannolla polvistuvaa hienoa naista. Toinen naisista oli suojelevan
näköisenä kiertänyt kätensä pienen pojan ympäri ja näytti tässä
asennossa rukoilevan.
»Ne ovat kuningattaria!» sanoi hiljaa eräs ämmä Elyséelle ihmettelystä
tukahtuvalla äänellä.
Elysée säpsähti, lähestyi heitä ja tunsi Illyrian Kristianin hienon
sivukuvan ja ylhäisen ryhdin ja hänen vieressänsä seisovan ruskettuneet
ja ulkoutuvat, mutta vielä nuorekkaat Palermon kuninkaan kasvot.
Naisista ei hän nähnyt muuta kuin että toisella oli tumma, toisella
kullankiiltävä tukka ja että toinen seisoi siinä rakastavaisen äidin
asennossa. Voi, kuinka hyvin tunsi Mérautin tuo viisas munkki,
joka niin sanoaksemme oli toimeenpannut nuoren prinssin yhtymyksen
tulevan opettajansa kanssa. Nämä suistuneet kuninkaat, jotka olivat
tulleet tänne palvelemaan näkymätöntä Jumalaa, lapsi seimessä
kuninkaallisten ympäröimänä tässä vanhuuttaan luhistuvassa luostarissa,
maanpakolaisuuden surullinen tähti, joka johti tähän etukaupungin
Betlehemiin nämä ilman saattuetta ja lahjoja saapuneet viisaat, kaikki
tämä vaikutti häneen sydämellisesti. Olletikin vaikutti häneen tuo
pikku lapsi, joka seisoi siinä avuttomana ja pää kallellansa katsellen
seimen ympärillä kuvattuja eläimiä, kasvoillansa lapsen uteliaisuus,
jolle kärsimykset ja kieltäymykset sentään olivat antaneet hillitsevän
leimansa.
Katsellessansa tuota pientä, 6-vuotiasta päätä, jossa tulevaisuus vielä
kätkeytyi kuin perhonen kotelossansa, mietti Elysée kuinka paljon
tietoa ja hellää huolta tarvittiin ennen kuin tuollaisesta kotelosta
loistava perhonen lentoon lehahtaisi.