I.

Ensimäinen päivä.

Kuningatar Frédérique nukkui yhä väsyneen kuumeellista unta ja

kaikki hänen unennäkönsä kiertelivät suistuneen, maanpakolaisen

kuningasperheen ympärillä, sillä pari kuukautta kestäneen piirityksen

melu ja kärsimykset vaivasivat häntä alinomaa; sitä paitse kiusasivat

häntä silloin tällöin veriset, sotaiset näyt, voihkeet, väristykset ja

omituinen hermoston herpautumistila, josta kauhun vavahdus hänet äkkiä

herätti.

»Zara! Zara! Missä hän on?» huusi kuningatar heti.

Eräs hänen kamarineitosistansa lähestyi vuodetta ja vastasi hiljaa:

»H. K. K. kreivi Zara nukkuu levollisesti kamarissansa. Rouva Eleonora

on hänen luonansa.»

»Entäs kuningas?»

Kuningas oli jo keskipäivän aikaan lähtenyt ajelemaan hotellin

vaunuissa.

»Yksinkö?»

Ei. Hänen majesteettinsa oli ottanut valtioneuvos Boscovitshin

seuraksensa.

Sitä mukaa kuin kamarineito puhui dalmatialaista murrettansa, joka

kuulusti kovalta ja sointuvalta kuin somerlaineen helke, tunsi

kuningatar kauhuntunteensa hälvenevän. Rauhallinen hotellihuone, jonka

hän tullessansa oli nähnyt ainoastaan hämärissä, esiintyi nyt

tavallisessa jokapäiväisessä loistossansa vaaleine seinäpaperinensa,

korkeine akkunoinensa, valkoisine villamattoinensa ja akuttiminensa,

joilla lenteli hiljainen ja eloisa pääskysparvi, leikitellen suurten

yöperhosten kanssa.

»Kas, kello on jo viisi! Petsha, laita pian tukkani... Minua oikein

hävettää, että olen nukkunut näin kauvan.»

Kello oli siis viisi ja päivä ihanin, mikä keväällä 1872 vielä oli

ihastuttanut pariisilaisia. Ihmetellen jäi kuningatar seisomaan

tultuansa Hôtel des Pyramidesin pitkälle balkongille, jonka

viisitoista, vaaleanpunaisilla akuttimilla varustettua akkunaa antoi

Rivolikadun kauneimmalle osalle. Alhaalla leveällä kadulla kuului

pyörien hurinaa ja kadunhuuhtojain hiljaista litinää; loppumaton jono

vaunuja ajoi Boulognen metsään päin niin että pyörät, valjaat ja

vaaleat puvut vilisivät ohi kuin nopeassa tuulessa. Kiireellisestä

ihmistulvasta Tuileriesin kullatun portin luona siirtyivät

kuningattaren ihastuneet silmät naisten valkoisilta hohtaviin hameihin,

vaaleihin suortuviin, välkkyvään silkkiin, lasten ulkoilmaleikkeihin ja

kaikkeen siihen pyhäiseen elämään ja lasten hyörinään, jota kirkkaina,

aurinkoisina kevätpäivinä näemme tuon suuren puiston hiekoitetuilla

tasangoilla, kunnes ne vihdoin mielihyvällä pysähtyivät puiston

keskellä kasvavain kastanjapuiden mahdottoman laajalle, täyteläiselle,

pyöristyneelle ja viheriöitsevälle lehväkatokselle, jonka siimeksessä

parast'aikaa soitteli sotilas-orkesteri ja pelmusi kirkuva, meluava

lapsiparvi.

Maanpakolaisen hallitsijattaren karvas mieliharmi lauhtui vähitellen

näin runsasta hilpeyttä katsellessa. Lämmin hyvinvointi kiehtoi hänet

kaikkialta kiertyen ruumiin ympärille pehmeänä kuin silkkinen verkko;

hänen valvomisesta ja kieltäymyksistä lakastuneille poskipäillensä

nousi jälleen heleä, eloisa puna.

»Hyvä Jumala, kuinka minun on hyvä olla», mietti hän itseksensä.

Suurimpia onnettomuuksia voi seurata äkilliset ja viattomat

lohdutuksensa, joihin eivät vaikuta niin paljo ihmiset kuin asiain

viehättävä kaunopuheisuus. Mitkään ihmisten keksimät sanamuodot eivät

olisi voineet suoda lohdutusta tälle kieltäymykseen pakotetulle ja

puolisoinensa, lapsinensa maanpakolaisuuteen karkoitetulle

kuningattarelle, jonka yksi ainoa kansan kuohahdus syviä maanrepeämiä,

säihkyviä salamoita ja tulivuoren purkauksia aiheuttavan

maanjäristyksen tavoin oli viskannut vieraalle maalle ja jonka hieman

matalalla ja sentään niin ylväällä otsalla aina näkyi juovat ikäänkuin

olisivat ne olleet Euroopan kauneimman kuningaskruunun painamat.

Ja nyt esiytyi luonto uudistuneena ja iloisena tämän ihmeteltävän

kauniin pariisilaisen kevään valaistuksessa, keväimen, jonka lempeä

raikkaus muistutti kasvihuoneen tai Rivieran ilmastoa ja herätti

ihmisessä viihdytystä ja toiveita jälleen virkoamisesta. Mutta samalla

kuin maanpakolaisen kuningattaren hermot höltyivät ja silmät täysin

terin ahmivat viheriöitsevää näköpiiriä, vavahti hän äkkiä. Vasemmalla

puolellansa äkkäsi hän alhaalla puiston sisäänkäytävän luona aavemaisen

muistomerkin, jonka muodostivat kalkitut muurit, ruskeat pylväät,

luhistuneet katot, ilmaa sinertävät akkuna-aukot, puoleksi sortunut

julkipuoli, jonka yli näkyi laajoja rauniokasoja ja perimäisenä näiden

takana -- Seineen päin -- melkein eheänä säilynyt, tulipalon

värittelemä ja kultaama suvihuone savustuneine rautaparvekkeinensa.

Muuta ei koko Tuileriesin palatsista tallella ollut.

Tämä näky teki häneen syvän vaikutuksen ja sydämessänsä hän vallan

kauhistui noita kivikasoja katsellessaan. Kymmenen vuotta sitten, eikä

siitä ollut kymmentäkään vuotta, -- voi kuinka surulliselta

ennustukselta se hänestä nyt tuntui! -- oli hän puolisonsa kanssa

asunut tuossa palatsissa, joka nyt oli raunioina. Se oli keväällä 1864.

Kolme vuotta avioliittonsa jälkeen matkusteli silloinen Zaran kreivitär

onnellisena puolisona ja perintöruhtinattarena liittohovista toiseen.

Kaikki pitivät hänestä ja vastaanottivat hänet ystävällisesti.

Olletikin juhlittiin häntä Tuileriesin palatsissa tanssijaisilla ja

muilla juhlallisuuksilla. Vieläkin voi hän kuvitella ne suojat tuolla

kukistuneiden muurien sisällä. Hän oli näkevinänsä siellä nuo

mahdottoman suuret ja komeat galleriat kivikoristeinensa häikäisevässä

valaistuksessa ja hovipukujen laahustinten aaltoilevan laajoissa

rappusissa välkkyvän kyrassierikujanteen välissä. Ja tuo näkymätön

soitto, joka silloin tällöin tuulen mukana kuului puistosta, muistutti

hänen mielestänsä Waldteufelin orkesteria silloisessa marsalkkain

salissa. Juuri tuon leikkivän ja vilkkaan säveleen mukaanhan hän

silloin oli tanssinut orpanansa Maksimilianin kanssa, viikkoa ennen

kuin tämä Meksikoon lähti. Aivan oikein, samat säveleethän nuo ovat!...

katrilliin ottivat silloin osaa keisarit ja kuninkaat, keisarinnat ja

kuningattaret; aihe siihen oli otettu »Ihanasta Helenasta» ja

luontevasti liiti silloin hänen ohitsensa loistava jono ylhäisiä

henkilöitä... Max huolestuneen näköisenä ja vaaleaa partaansa

pureskellen; häntä vastapäätä, Napoleonin läheisyydessä, Charlotte

säteilevänä ja ikäänkuin kirkastuneena ilosta olla keisarinnana...

Missähän nuo kauniin katrillin tanssijat nyt mahtoivat olla? Kaikki

haudassa, maanpaossa tai hulluinhuoneessa. Suru toisensa perästä!

Onnettomuus: onnettomuuden jälkeen! Jumala ei siis suojellut kuninkaita

enää!...

Sitten muisti hän kaikki, mitä oli kärsinyt sen jälkeen kuin vanha

Leopold oli laskenut hänen ohimoillensa Illyrian ja Dalmatian kruunun.

Ensiksi oli hänen esikoisensa, joka oli tytär, joutunut tuollaisen

oudon ja nimettömän sairauden uhriksi, jommoiset merkitsevät veren

heikontumista ja rodun loppua ... ja tämä oli tapahtunut juuri

juhlapyhinä, niin että ruumiin vieressä palavain kynttiläin valoon

yhtyi kaupungin ilotulitus eikä tuomiokirkosta hautajaispäivänä ehditty

viedä pois lippujakaan. Näiden suurten surujen ja niiden tuskain

ohella, joita hänen poikansa heikko terveys alinomaa hänelle tuotti,

täytyi hänen kärsiä muita murheita, joista muut eivät mitään tienneet,

sillä ne kätki hän naisylpeytensä salaisimpaan soppeen. Kansojen

sydämet eivät ole uskollisempia kuin kuninkaidenkaan. Eräänä päivänä

kylmeni äkkiä sama Illyrian kansa kuningasperheellensä, joka oli sitä

niin usein juhlinut. Oli syntynyt väärinkäsityksiä, erimielisyyksiä,

epäilyksiä, ja vihdoin kehittyi tästä kaikesta viha, tuollainen koko

maan hirvittävä viha, jonka hän tunsi ilmassa, huomasi katuelämän

hiljaisuudesta, ihmisten ivallisissa katseissa, rypistyneiden otsien

väristyksessä, jonka vuoksi hän tuskin uskalsi ilmestyä akkunaan, ja

lyhyvillä ajoretkillänsä painausi hän hovivaunujen nurkkaan, ettei

ensinkään näkyisi. Voi, noita kuolemanhuutoja Laibachin linnan

pengermäin alla, jotka hän taas oli kuulevinansa katsellessansa Ranskan

kuninkaiden suuren palatsin raunioita. Hän oli näkevinänsä

valtioneuvoston viimeisen istunnon ja ministerien kalpeat ja pelvosta

höpertyneet kasvot, kun nämä rukoilivat kuningasta luopumaan... Ja

sitten pako keskellä yötä ja talonpoikaisissa valhepuvuissa ylös

vuoristoon ... kylät ulvoen kapinallisina ja vapaudesta yhtä juopuneina

kuin kaupungitkin ... ilokokkoja kaikilla kukkuloilla... Ja hänen omat

hellät kyyneleensä keskellä tätä suurta onnettomuutta, jonka aikana hän

vaivoin sai pojallensa illallisen eräästä paimenmajasta vuoristossa ...

ja vihdoin se äkkipäätös, johon hän sai kuninkaan suostumaan, nim. että

sulkeuduttaisiin vielä hallitsijalle uskolliseen Ragusaan, missä sitten

vietettiin kaksi kieltäymyksen ja ahdistuksen kuukautta, kun kaupunkia

piiritettiin ja pommitettiin ... nuoren prinssin sairastuminen ... ja

nälässä riutuminen ... linnoituksen lopullinen antautuminen ...

kolkosti vaikuttava laivaan-nousu äänettömän ja väsyneen väkijoukon

katsellessa ... lähtö ranskalaisella laivalla muita kurjuuksia,

kolkkoutta ja outoa maanpakoa kohti ... sillä aikaa kuin Illyrian

tasavallan ihka uusi ja voittoisa lippu liehui valloitetun

kuninkaallisen linnan katolla... Tuileriesin rauniot johdattivat hänen

mieleensä kaiken tämän.

»Pariisi on kaunis, eikö totta?» kysyi joku äkkiä hänen vieressänsä

iloisella ja nuorekkaalla, vaikka vähän honottavalla äänellä.

Samassa tuli kuningas ulos parvekkeelle kantaen sylissänsä pientä

prinssiä, jolle hän näytti viheriöitsevää näköpiiriä, kattoja,

kupooleja ja tuota liikettä kaduilla iltapäivän kauniissa

valaistuksessa.

»Oi, kuinka kaunista!» huudahti lapsi -- noin 5-6 -vuotias poloinen,

jonka piirteet olivat pingoitetut ja tiukat, tukka vallan vaalea ja

lyhyeksi leikattu kuin taudin jälkeen; nytkin katseli hän ympärillensä

ikäänkuin kärsimystensä keskestä hieman hymyillen ja hämmästellen,

ett'ei enää kuulunut piiritysajan kanuunain pauketta ja iloiten

ympäristön viehkeydestä. Hänelle näytti maanpako olevan onneksi. Eikä

kuningaskaan näyttänyt juuri surulliselta. Ajeltuansa pari tuntia

bulevardeilla palasi hän hotelliin loistavan ja hilpeän näköisenä,

joten hänen kasvonsa olivat täydellinen vastakohta kuningattaren

huolestuneelle ulkomuodolle. Muutenkin olivat he kerrassaan toistensa

vastakohtia.

Kuningas oli hoikka, hento, tumma-ihoinen, tukka musta ja käherä,

viikset, joita hän alinomaa taivutteli valkoisella ja kovin hennolla

kädellä, taas olivat vaaleammat, silmät kauniit ja hieman hämmentyneet

ja katse hieman epäröivä ja lapsellinen, jonka vuoksi häntä voitiin

sanoa vallan nuorekkaaksi, vaikka hän olikin jo yli kolmenkymmenen

vanha.

Kuningatar taas oli vakava ja vartaloltansa tukeva dalmatialainen

nainen, joka ei tehnyt paljo käsiliikkeitä; oikeastaan oli hän näistä

kahdesta miehekkäämpi luonne, huolimatta ihonsa läpikuultavasta

kirkkaudesta ja kauniista, vaaleista venetsialaisista suortuvistansa,

joihin itämaat näyttivät sekoittaneen punertavia ja kellertäviä

hiuksia.

Häntä kohtaan esiytyi kuningas Kristian epävapaana ja vaivautuneena

puolisona ikäänkuin olisi hän omasta mielestänsä suostunut liiallisiin

nöyryytyksiin ja uhrauksiin. Lempeästi kyseli hän puolisonsa terveyden

tilaa tahtoen tietää, kuinka hän oli nukkunut ja kuinka hän matkan

jälkeen ylipäänsä voi. Kuningatar taas vastasi tavallisen hellästi ja

kaikella myöntyväisyydellä, vaikka hänen mielenkiintoaan itse teossa ei

herättänyt muu mikään kuin poikansa, jonka nenää ja poskia hän

tunnusteli ja jonka kaikkia liikkeitä hän seurasi hautovan kanan

tuskallisella huolella.

»Poika voi jo paremmin kuin siellä kotona», sanoi Kristian

puoli-ääneen.

»Niin, hänen poskensahan alkavat jo punoittaa», vastasi kuningatar yhtä

tuttavallisesti kuin heidän tapansa aina oli puhua, kun kysymys oli

heidän pojastansa.

Tämä taas nauroi milloin äitiinsä, milloin isäänsä päin ja veti

sievästi hyväillen heidän paitansa lähemmäs toisiansa ikäänkuin olisi

hän ymmärtänyt, että hänen pienet kätensä olivat ainoana todellisena

yhdyssiteenä näiden molempain erilaisten ihmisten välillä.

Alhaalle katukäytävälle oli äskettäin pysähtynyt muutamia uteliaita,

jotka olivat saaneet kuulla kuninkaallisten saapumisesta ja katsoa

töllöttelivät nyt Illyrian kuningasta ja kuningatarta, jotka Ragusan

sankarillisen puolustautumisen kautta olivat tulleet kuuluisiksi ja

joiden muotokuvat nähtiin kuvalehtien alkulehdillä. Vähitellen lisäytyi

töllistelijäin joukko, joka katseli heitä suut ammollansa, nenät

ylöspäin ja tietämättä, mistä on kysymys, aivan kuin ihmiset toisinaan

voivat keräytyä katsomaan kyyhkystä jonkun katon räystäällä tahi

tollottavat häkistänsä karannutta papukaijaa. Vastapäätä hotellia

keräytyi melkoinen väkijoukko, joka alinomaa lisäytyi, ja kaikki

katselivat he uteliaina nuorta, matkapukuista pariskuntaa, jota tuo

vaaleatukkainen lapsi näytti hallitsevan kohottaen suistuneiden toivoa

ja sitä iloa, jonka nämä tunsivat nähdessänsä pienokaisensa vielä

elävänä sellaisen hirmuisen myrskyn jälkeen.

»Tuletko pois, Frédérique?» kysyi kuningas, jota väkijoukon huomio

vaivasi.

Mutta siihen vastasi tämä oikaisten itsensä suoraksi kuin ainakin

kuningatar, joka on tottunut pelkäämättä kohtaamaan rahvaan epäsuosion

osoituksia:

»Miksi? Onhan täällä parvekkeella hyvä olla.»

»Niin, mutta ... näetkös, unhotin sanoa, että... Rosen on tuolla

sisällä poikansa ja miniänsä kanssa... Hän haluaisi tavata sinua.»

Rosenin nimen mainitseminen kirkasti kuningattaren silmät, sillä se

johdatti hänen mieleensä paljo hyviä, lainkuuliaan miehen palveluksia.

»Se hyvä herttuako? Minä olenkin jo odottanut häntä», sanoi hän

heittäen ennen poistumistansa ylhäisen katseen kadulle, missä eräs

mies ... juuri vastapäätä ... kapusi Tuileriesin rautaportin

kivijalustalle ja katseli tältä korkealta asemaltansa hetken aikaa

väkijoukkoa. Tuohan oli aivan kuin Laibachissa silloin, kun

väkijoukosta ammuttiin heidän akkunoihinsa! Kuningattarelle lensi äkkiä

päähän hämärä ajatus jostakin murhayrityksestä, jonka vuoksi hän

viskausi taapäin. Mies oli asettunut kunnianteko-asentoon, nosti

lakkiansa, jotta kiharat tuulessa häilyen välkähtelivät päivää vastaan,

ja huusi rauhallisella, mutta kovalla äänellä: »Eläköön kuningas!» Tämä

oli kaikki mitä kuningatar voi kuulla ja nähdä hälinässä tuosta

tuntemattomasta ystävästä, joka keskellä tasavaltalaista Pariisia ja

suistuneen Tuileriesin palatsin raunioiden edessä uskalsi huutaa

tervetuloa kruunuttomille hallitsijoille.

Tämä suosiollinen tervehdys, jota kuningatar ei ollut kuullut pitkään

aikaan, teki häneen saman vaikutuksen kuin lämmin, lieskaava liesi

ankarasta pakkasesta tulijaan. Se lämmitti häntä orvaskedesta sydämeen

asti ja vanhan Rosenin jälleen näkeminen täydensi tätä hyväntekevää ja

hilpeää virkistystä.

Kenraali, herttua de Rosen, sotalaitoksen entinen ylipäällikkö, oli

jättänyt Illyrian noin kolme vuotta sitten, kun kuningas oli riistänyt

häneltä tämän luottamustoimen uskoaksensa sen eräälle vapaamieliselle

tahtoen näin osoittaa myötätuntoisuuttansa niitä vastustuspuolueen

uusia aatteita kohtaan, jotka silloin kypsyivät ja kävivät Laibachin

hovissa kuningattaren puolueen nimellä. Tosin olisi hän voinut kantaa

kaunaa Kristiania kohtaan sen vuoksi, että tämä oli kylmästi uhrannut

hänet ja lähettänyt hänet pois ilman kaipausta ja ilman jäähyväisiä,

hänet, Mostarin ja Livnon taistelujen voittajan ja suurten

montenegrolaisten sotien sankarin. Myytyänsä linnansa, tiluksensa ja

irtaimistonsa, ja merkittyään lähtönsä loistavalla vastalauseella oli

vanha kenraali asettunut Pariisiin, missä hän naitti poikansa ja

turhaan odotteli kolme pitkää vuotta huomaten kuninkaan epäsuosioon

liittyvän kaikki maanpaosta ja toimettomasta elämästä aiheutuvat

alakuloisuudet ja surut. Ja kuitenkin riensi hän empimättä heidän

luoksensa niin pian kuin oli saanut vihiä ruhtinaallisten saapumisesta

Pariisiin. Nyt seisoi hän suorana keskellä salonkia, jonka

kynttiläkruunuun asti hänen jättiläismäinen vartalonsa ulottui, ja

odotteli hetkeä, jolloin hän saisi armollisen ja suosiollisen

vastaanoton, esiytyen niin liikutettuna, että hänen pitkät

sotilassäärensä nähtävästi vapisivat ja hänen laaja rintansa, tähdistön

suuren merkin alla läähätti; muuten oli hän puettu vartalon mukaiseen

ja sotilasmaisesti leikattuun siniseen takkiin. Ainoastaan hänen pieni

haukan päänsä teräskatseinensa ja petolinnun nokkinensa pysyi

järkkymättömänä samoin kuin nuo kolme valkoista piikintapaista hiusta

päälaella ja lukemattomat pienet rypyt hänen tulessa kovettuneilla

kasvoillansa. Kuningas, joka ei pitänyt suurellisista kohtauksista ja

jota tämä vieraskäynti hieman vaivasi, koetti päästä siitä lausumalla

hilpeästi ja sydämellisen kohteliaasti:

»Kas niin, kenraali», sanoi hän tullen kädet ojoina häntä vastaan, »te

olitte todellakin oikeassa ... minä laskin ohjakset liian höllälle...

Minua on ravistettu ja väkevästi.»

Nähdessänsä vanhan luottamusmiehensä notkistavan toisen polvensa nosti

hän tämän ylös sangen jalolla liikkeellä ja syleili häntä kauvan. Mutta

kukaan ei, hiisi vie, voinut estää herttuaa polvistumasta kuningattaren

edessä, johon hänen kunnioittavasti intomielinen suudelmansa ja

vanhanaikaisesti hoidettujen viiksiensä kosketus teki omituisen

vaikutuksen.

»Oi, poloinen herttuani, ... oi, poloinen hra Rosen!» sopersi

kuningatar.

Samassa sulki hän verkalleen silmänsä, ett'ei hänen kyyneliänsä

huomattaisi. Mutta kaikki ne kyyneleet, joita hän oli vuosien kuluessa

vuodattanut, olivat jättäneet jälkensä hänen sinisten silmiensä

kurtistuneelle ja hienolle silkille, mihin valvokit, ahdistukset,

levottomuudet ja kaikki ne kolhut olivat vaikuttaneet, jotka miesten

mielestä oikeastaan säilyvät ihmisen sisimmässä sopessa, mutta nousevat

sieltä kasvoille, niinkuin veden vähimmätkin liikkeet ryppyilevät

pinnalla huomattavissa juovissa. Muutaman sekunnin näkyi noilla

kauneilla, puhdaspiirteisillä kasvoilla väsymyksen ja surullisuuden

ilmettä, joka ei suinkaan jäänyt huomaamatta vanhalta sotilaalta. »Voi,

kuinka hän on mahtanut kärsiä!» ajatteli hän kuningatarta

katsellessansa. Liikutustansa peittääksensä nousi hän sitten äkkiä

ylös, kääntyi poikaansa ja miniäänsä, jotka olivat jääneet seisomaan

salongin toiseen päähän, ja samalla rajulla äänellä kuin hän oli

komentanut Laibachin kaduilla: »Miekat ojoon!... Rynnätkää

roistoväkeen!» huusi hän näille:

»Colette ja Herbert, tulkaa tervehtimään kuningatartanne!»

Ruhtinas Herbert de Rosen, melkein yhtä kookas mies kuin isänsäkin,

leuka kuin hevosella ja posket puhtoiset kuin keikarilla, lähestyi

nuoren vaimonsa kanssa. Hän astui vaivalloisesti ja keppiin nojaten,

sillä kahdeksan kuukautta sitten oli hän Chantillyn kilpa-ajoissa

pudonnut satulasta, taittaen jalkansa ja muutamia kylkiluita. Kenraali

de Rosen ei laiminlyönyt huomauttaa, että he molemmat olisivat

rientäneet sulkeutumaan kuninkaansa kanssa Ragusaan, ellei tätä

onnettomuutta olisi tapahtunut, joka oli saattanut hänen poikansa

hengen vaaranalaiseksi.

»Epäilemättä olisin minäkin seurannut sinne teidän mukananne, rakas

isäni!» sanoi ruhtinatarkin sankarillisella äänellä, joka huonosti

soveltui yhteen hänen nimensä, pienen ja elävän kissannenänsä ja

keveästi pörrötettyjen kiharainsa kanssa.

Kuningatar ei voinut olla hymyilemättä ojentaessaan hänelle kätensä.

Viiksiänsä punoen tutki Kristian asiantuntijan mielenkiinnolla ja

suurella uteliaisuudella tuota vilkasta pariisitarta ja kaunista,

miellyttävää ja pitkäsulkaista muotilintua rikkaine, liehuvine

hamereunuksineen, jonka siro ja suloinen käytös täydellisesti erosi

hänen entisen hovinsa juhlallisista nais-tyypeistä. »Mistä hiidestä oli

Herbert voinut löytää tuollaisen jalokiven?» mietti hän kadehtien

entistä lapsuuden toveriansa, tuota pitkää roikaletta pölysilminensä ja

venäläiseen tapaan jakaukselle sileiksi kammattuine suortuvinensa

varsin kapealla ja matalalla otsalla; kuningas mietti mielessänsä, että

tuollaisia naisia, joita Illyriassa ei tavattu ainoatakaan, taisikin

vilistä Pariisin kaduilla, jonka vuoksi maanpako näytti hänestä

siedettävältä. Muuten ei tämä maanpako voine kestääkään kovin kauan.

Illyrialaiset kyllästyvät ehkä piankin tasavaltaansa. Kaikki voi

supistua parin kolmen kuukauden oleskeluksi kaukaisessa maassa,

jonkunlaiseksi virkalomaksi, joka oli käytettävä mahdollisimman

hupaisella tavalla.

»Ymmärrättekö te moista kiirettä, hra kenraali», sanoi hän nauraen,

»että minulle on täällä jo kaupattu erästä taloa... Tänä aamuna saapui

näet luokseni muudan englantilainen, joka lupausi hankkimaan minulle

loistavan palatsin, valmiiksi kalustettuna ja verhottuna; samoin saisin

tallin ja ajohevoiset, vuokravaunut, makuuvaatteet ja pöytäliinat,

hopeakaluston, pöytäastiat ja palvelijat, kaikki neljänkymmenen

kahdeksan tunnin kuluessa ... ja siinä kaupunginosassa, mikä minua enin

miellytti.»

»Tunnen tuon englantilaisen, sire ... se on tietysti ulkolaisten

asioitsija Tom Lewis.»

»Aivan oikein, muistelen hänen nimensä olleen siihen suuntaan...

Oletteko tekin olleet tekemisissä hänen kanssansa?»

»Oh! kaikkien Pariisiin saapuvien ulkolaisten luokse Tom Lewis ilmestyy

kieseissänsä... Mutta toivoakseni ei teidän majesteettinne sitä

tuttavuutta halunne jatkaa.»

Se erityinen itsepintaisuus, millä ruhtinas Herbert heti Tom Lewisin

nimen kuultuansa alkoi katsella juovikkaiden silkkisukkiensa päälle

vedettyjen matalien kenkiensä nauharusettia, ja nuoren ruhtinattaren

salainen katsahdus puolisoonsa päin ilmaisivat Kristianille kyllin

selvään, että nuori pariskunta voisi antaa lisätietoja kuuluisasta

asioitsijasta Royale-kadun varrella. Mutta mitenpä asioimisliike Lewis

voisikaan olla hänelle hyödyllinen? Sillä hän ei halunnut taloa eikä

vaunuja, vaan aikoi asua vuokrahotellissa ne muutamat kuukaudet, jotka

hänen oli Pariisissa vietettävä.

»Eikös se ole sinunkin mielipiteesi, Frédérique?»

»Tietysti on se viisainta», vastasi kuningatar, vaikka hän ei suinkaan

ollut samaa mieltä puolisonsa toiveista eikä myöskään hänen aikeestansa

asettua tänne vain tilapäisesti asumaan.

Vanha Rosen rohkeni vuorostansa tehdä muutamia huomautuksia. Tällainen

hotellielämä ei hänen mielestänsä ollut oikein sopiva Illyrian

kuningashuoneen arvolle. Pariisi vilisi tähän aikaan maanpakolaisia

hallitsijoita. Kaikki elivät he täällä verrattain loistavaa elämää:

Westfalin kuningas asui Neubourgin kadun varrella komeassa palatsissa,

jonka sivupaviljonki oli varattu hallitusviranomaisia varten. Galitsian

kuningattaren asuntorakennus Champs-Elyséesin varrella oli todellakin

loistava ja kuninkaallinen palatsi. Palermon kuninkaalla taas oli

Saint-Mandéssa laaja rakennus, joukko ajohevosia ja kokonainen liuta

ajutantteja. Vieläpä Palman herttuallakin oli hovintapaisensa pienessä

rakennuksessa Passyn etukaupungissa, missä hän joka päivä näki viisi

kuusi kenraalia ruokapöydässänsä.

»Niin kyllä, niin kyllä», myönsi Kristian kärsimättömästi, »mutta se ei

ole samaa, näettekös. Nuo ruhtinaat eivät aiokaan enää muuttaa pois

Pariisista... He jäävät tietysti lopullisesti tänne, jota vastoin me...

Sitä paitse on minulla täysi syy olla ostamatta palatseja, ystäväni

Rosen. Meiltä riistettiin nimittäin kaikki omaisuus kotimaassamme.

Meille jäi ainoastaan muutamia satoja tuhansia Rotschildin

pankkiliikkeessä Napolissa ja poloiset diadeemimme, jotka rva de Silvis

pelasti meille hattukotelossa. Ajatelkaahan, että rva markiisitar tuon

pitkän maanpakolaismatkansa kestäessä aina piti kallisarvoista koteloa

käsissänsä, tehtiinpä matka sitten jalkaisin, meritse, junassa tai

vaunuissa. Se on todellakin hassua ja hullunkurista!...»

Lapsellisuus sai samassa vallan hänessä ja hänen täytyi nauraa heidän

hätätilallensa kuin hauskimmalle asialle maailmassa.

Mutta herttuaapa ei naurattanut.

»Sire», sanoi hän niin liikutettuna, että kaikki hänen vanhat ryppynsä

värisivät, »te teitte minulle äsken sen kunnian, että vakuutitte

katuvanne päätöstänne, joka niin pitkäksi aikaa karkoitti minut kauvas

neuvostostanne ja mielestänne... Sen vuoksi rohkenen jälleen pyytää

teiltä pientä armonosoitusta. Suokaa minulle maanpakonne aikana sama

luottamustoimi, mikä minulla aikoinaan teidän majesteettinne hovissa

Laibachissa oli, nimittäin kunnia olla siviili- ja sotilasasiainne

päällikkönä.»

»Katsokaas vain sitä itsetuntoa!» nauroi kuningas iloisena. Sitten

jatkoi hän ystävällisesti: »Mutta minullahan ei ole enää mitään

siviili- eikä sotilasasioita, hyvä kenraali!... Kuningattarella on

kappalaisensa ja kamarineitosensa... Zaralla on opettajattarensa...

Minä taas otin Boscovitshin kirjeenvaihtoani varten ja mestari Lebeaun

parturikseni... Siinä kaikki...»

»Siinä tapauksessa uskallan sentään anoa erästä toista armoa... Eikö

teidän majesteettinne suvaitsisi ottaa poikaani Herbertia

ajutantiksensa ja tässä läsnäolevaa ruhtinatarta kuningattaren

lukijattareksi ja seuranaiseksi?»

»Minun puolestani olkoon asia päätetty», sanoi kuningatar kääntyen

kauniisti hymyilevänä Coletteen päin, joka joutui vallan hämille

uudesta arvostansa.

Ruhtinas Herbert taas kiitteli hallitsijaansa, joka samassa sääsi

hänelle valtakirjan olla hänen ajutanttinsa ja teki tämän samalla

armollisella ja miellyttävällä hirnahduksella, jonka he tunsivat

Tattersallin elämän ajoilta.

»Minulla on siis kunnia esittää nuo kolme nimitystä

allekirjoitettavaksi huomenna», lisäsi kenraali kunnioittavasti,

mutta lyhyesti ... osoittaen täten, että hän katsoi jo astuneensa

virkatoimeensa.

Tuon äänen ja määrätyn sanamuodon kuultuansa, johon hän oli saanut

tottua kenraalin pitkän ja juhlallisen palvelusajan kuluessa, näytti

nuori kuningas hieman masentuneelta ja ikävystyneeltä, mutta hän

lohduttausi katselemalla onnen kaunistamaa ja kirkastamaa nuorta

ruhtinatarta, jonka suloiset, kaikkea luonteenomaista puuttuvat kasvot

muuten näyttivät olevan alinomaisen hämärän harson verhoamat.

Ajatelkaahan, että hän nyt oli kuningatar Frédériquen hovinainen, hän,

Colette Sauvadon, Bercyn viinikauppiaan hra Sauvadonin tytär! Mitähän

nyt sanotaan noissa suljetuissa salongeissa Varennes- (= Nummi-) ja

p. Dominiquen katujen varrella, joissa hänen avioliittonsa Herbert de

Rosenin kanssa oli tehnyt hänet huomatuksi, vaikka ei juuri

tuttavalliseksi! Hänen ylimyksellinen pikku mielikuvituksensa harhaili

jo oletetussa hovimaailmassa. Hän mietti jo painettavia käyntikortteja,

koko puvustonsa muutosta, Illyrian kansallisväristä hovipukua ja samaan

väriin teetettäviä päitsiä vaunuhevosia varten...

Samassa kuului kuninkaan ääni aivan hänen läheisyydessänsä:

»Tämä on ensimäinen rauhallinen ruokaveromme maanpaossamme», virkkoi

hän Rosenille puoleksi totisella ja juhlallisella äänellä... »Tahdon,

että päivälliset ovat hauskat ja että kaikki ystävät viihtyvät

luonani!»

Huomatessansa, kuinka kenraali peljästyi tämän äkkikutsun kuullessansa,

lisäsi hän:

»Ah niin, se on totta: hovisäännöt ja -puvut unohdin! Hitto vie,

Ragusan piirityksen aikana totuimme pois kaikista tuollaisista

tavoista ... ja hoviministerillämme Rosenilla on paljo korjattavaa

nykyisessä elämässämme... Toivon kuitenkin, että alamme nuo parannukset

vasta huomenna, hra kenraali!»

Samassa avausi suuri, kaksiosainen salin ovi ja hotellin isäntä

ilmoitti päivällispöydän olevan valmiina majesteetteja varten.

Ruhtinatar nousi jo ylös vallan korskeana valmistuen käymään

kuninkaan käsikoukkuun. Mutta tämä tarjosikin käsivartensa

kuningattarelle ja saattoi puolisonsa ruokasaliin välittämättä

ensinkään pöytävieraistansa. Aivan kokonansa ei hovimeno kuitenkaan

ollut jäänyt Ragusan muuriholvien sisälle!

Muutos päivän paisteesta ruokasaliin hämmästytti päivällisvieraita.

Kattokruunusta, kynttilähaarukoista ja tarjoilupöydällä palavasta

kahdesta lampusta huolimatta ei salissa kuitenkaan tahtonut nähdä;

ennen aikojansa karkoitettu päivä oli jättänyt epäilevän hämäränsä.

Tämän surullisen varjon lisäksi tuli vielä se, että päivällispöytä oli

ruokavieraiden lukumäärään nähden aivan liian pitkä, jommoista muista

etiketin vaatimuksia vastaavista hotelleista olisi turhaan saanut

etsiä; kuningas ja kuningatar istuutuivat pöydän toiseen päähän ilman

ketään vastapäätä tai sivuillansa. Tämä jo kummastutti pikku ruhtinatar

de Rosenia. Keisarikauden ensi aikoina muisti hän kuitenkin kerran

olleensa päivällisillä Tuileriesissä, missä keisari silloin istui

vastapäätä keisarinnaa aivan porvarillisesti niinkuin vastanaineet

hääaterialla ollessansa. »Niin, niin», mietti pikku sulotar sulkien

päättävästi löyhyttimensä ja laskien sen kupeellensa hansikkaiden

viereen, »parempia aikoja ei voi tulla kuin nuo legitimistien

(laillisuuden) ajat olivat!» Tämä muisto muutti hänen mielipiteensä

tämän vähälukuisen pöytäseuran suhteen, joka muuten johti hänen

mieleensä n.k. Italialaisen Kornissin upeat hotellit Monacon ja

San-Remon välillä seurakauden alussa, kun matkailijain tulva ei vielä

ole saapunut. Sama kirjava värien sekoitus puvuissakin: Kuningas

lyhyessä takissa, kuningatar matkapuvussa, Herbert ja hän puettuina »en

Watteau» niinkuin he bulevardeilla liikkuivat, kuningattaren kotipappi

isä Alphée mustain veljesten kauhtanassa ja kenraali de Rosen

kirjaillussa puoli-univormussa. Kokonaisuus ei siis tehnyt mitään

vaikutusta Colette de Roseniin. Ainoa, mikä sentään vaikutti

suuremmoisemmin, oli kotipapin pöytärukous, jossa hän rukoili jumalan

siunausta ruvettaessa tälle ensimäiselle maanpaossa syödylle aterialle:

»_Quae sumus sumpturi prima die in exilio_» ... lausui munkki

ojennetuin käsin; ja nämä verkalleen lausutut sanat näyttivät

pitentävän kaukaiseen tulevaisuuteen sen virkaloman, jonka kuningas

Kristian oli niin lyhyeksi arvioinut.

»Amen!» vastasi erotettu hallitsija vakavalla äänellä ikäänkuin hän

noissa kirkkolatinalaisissa sanoissa olisi tuntenut katkenneiksi ne

vielä elävät ja väräjävät siteet, jotka maaperästänsä irti raastettujen

puiden tuoreiden juurien tavoin aina ovat rasittaneet maanpakolaisia.

Mutta slavilaisten miellyttävään ja kohteliaaseen luonteeseen eivät

voimakkaimmatkaan liikutukset näytä voivan kauvan vaikuttaa. Tuskin oli

kuningas istuutunut pöytään, kun hän jo sai takaisin iloisen

mielialansa ja alkoi jutella vilkkaasti käyttäen -- kohteliaisuudesta

läsnäolevaa pariisitarta kohtaan -- ranskan kieltä, jota hän puhui

sangen hyvin, vaikka murtaen hieman italiaksi, mikä muuten sopikin

hyvin hänen nauruunsa. Naurettavalla sankarillisuudella kertoi hän

muutamia kohtauksia Ragusan piirityksestä: hovin sijoittautumisesta

muuriholveihin eli kasematteihin ja siitä omituisesta vaikutuksesta,

minkä opettajatar rva markisitar Eleonore de Silvis teki

vihreäsulkaisessa poimuhatussansa ja levätissänsä. Onneksi söi tämä

viaton naisparka päivällistä oppilaansa kamarissa eikä siis voinut

kuulla kuninkaan leikkipuheiden aiheuttamia nauruja. Sitten sai

Boscovitsh kasvistonsa kanssa olla hänen maalitaulunansa. Näyttipä

todellakin siltä kuin olisi hän poikamaisella tavalla tahtonut pitää

pilkkanansa olosuhteiden vakavuutta. Hovineuvos Boscovitsch, pieni,

pelonalainen ja hiljainen mies, jonka ikää oli mahdoton määrätä ja

jonka jäniksensilmät aina katsoivat sivulle päin, oli oppinut ja

kasvitieteeseen kovin innostunut lakimies. Kun virastot Ragusassa

suljettiin, kulutti hän aikansa tutkien kasveja linnoituksen

vallihaudoissa pommisateesta huolimatta; tätä verrattain naivia,

intohimoon vajonnutta sielua huoletti maan suuren hämmennyksen aikana

ainoastaan se seikka, että hänen rikas kasvistonsa oli jäänyt

vapaamielisten käsiin.

Häntä harmittaaksensa sanoi kuningas: »Ajattelehan, poloinen

Boscovitshini, kuinka kauniin ilotulituksen he saivat noista

kuivatuista kasvilajista, ellei köyhä tasavalta ehkä ole teettänyt

paksuista, harmaista imupaperiarkeistasi varapäähineitä sotaväelle.»

Hovineuvos nauroi niinkuin kaikki muutkin, mutta lapsellisesti

peljästyneen näköisenä.

»Kuinka hauska mies kuningas on!... Ja kuinka hilpeähenkinen ... ja

millaiset silmät hänellä on!» ajatteli pikku ruhtinatar, jonka puoleen

Kristian usein kääntyi koettaen vähentää sitä juopaa, minkä hovitavat

asettivat heidän välillensä.

Oli todellakin huvittavaista nähdä, kuinka hänen kasvonsa kirkastuivat

kuninkaan katseesta, kuinka hän leikitteli löyhyttimellänsä, huudahteli

hiukan silloin tällöin ja heitteli notkeaa vartaloansa, jota sointuvan

naurun läikky huomattavasti hytkäytteli. Juhlallisesta asennostaan

päättäen näytti kuningatar, joka oli antautunut ystävälliseen

keskusteluun naapurinsa, vanhan herttua de Rosenin kanssa,

eristäytyneen toisten tulvehtivasta ilosta. Pari kolme kertaa sanoi hän

jonkun sanan, kun kysymys oli piirityksestä, ja tahtoi aina huomauttaa

kuninkaan uljuudesta ja sotatieteellisestä taidosta; sitte hän taas

jatkoi erityiskeskusteluansa herttuan kanssa. Puoliääneen kyseli tämä

häneltä hovimiehistä ja entisistä tovereistansa, jotka olivat olleet

häntä onnellisempia siinä, että saivat seurata hallitsijoitansa

Ragusaan. Useat heistä olivat jääneet sinne ... ja jokaisen nimen

jälkeen, minkä Rosen mainitsi, kuului kuningattaren lyhyt ja vakava

lisäys: »kuollut!... kuollut!...» joka soi kuin yksitoikkoisten

kuolinkellojen ääni näiden äskeisten tappioiden muistolle. Kun seura

päivällisten jälkeen vetäytyi salonkiin, kävi kuningatarkin hiukan

iloisammaksi. Hän kutsui Colette de Rosenin istumaan viereensä sohvaan

ja keskusteli hänen kanssansa tuolla tuttavallisella ystävyydellä, jota

hän käytti tahtoessansa voittaa jonkun myötätuntoisuuden, samoin kuin

hän myöskin osasi siirtää toiseen hyväntekevän mielenlujuutensa

puristamalla hänen kättänsä kauniilla, hoikalla kätösellänsä, jonka

sormet olivat hyvin ohuet, mutta itse kämmen sangen voimakas.

Äkkiä sanoi hän:

»Ruhtinatar, tulkaa katsomaan, kun Zara käy levolle!»

Pitkän käytävän päässä, joka -- samoin kuin koko heidän asuntonsa --

oli täynnä kasattuja matka-arkkuja ja avoimia kirstuja, joista näkyi

liinavaatteita ja muita tavaroita täydellisessä epäjärjestyksessä, oli

pikku prinssin kamari, jota valaisi kaltolla akkunalla palava lamppu;

tästä lankeava valo taas ei ulottunut edemmäs kuin vuoteen sinertävien

verhojen tasalle. Muutamalla kirstulla nukkui palvelijatar

istuvassa asennossa, pää käärittynä valkoisen päähinevaatteensa ja

dalmatialaisten naisten pukuun kuuluvan suuren, ruusuilla päärmätyn

huntunsa sisään. Avonainen kirja sylissänsä ja kyynärpäätänsä pöytään

nojaten näytti opettajatarkin joutuneen luettavansa unisen vaikutuksen

alaiseksi ja säilyttävän nukahtaneenakin tuon romanttisen

alakuloisuuden ilmeen, josta kuningas laski niin ankaraa leikkiä. Eikä

hän herännyt kuningattaren tulostakaan; mutta pikku prinssi ojensi heti

pienet kätensä, kun hänen vuoteensa verhoihin koskettiin, ja alkoi

kömpiä istuallensa ... katse ylimalkaisena, mutta silmät suurina ja

avoimina. Muutamien kuukausien aikana oli hän tottunut siihen, että

hänet keskellä yötä herätettiin, puettiin pakoa tai lähtöä varten, ja

että hän aamulla herätessänsä näki ympärillänsä uusia maisemia ja uusia

naamoja, jonka vuoksi hänen unensa ei enää ollut sitä yhtenäistä ja

syvää kymmenen tunnin unta, mitä lapset nukkuvat hengittäen

säännöllisesti, rauhallisesti ja tuskin huomattavasti raollansa olevan

pikku suunsa kautta.

»Hyvää yötä, äiti!» sanoi lapsi vallan hiljaa. »Pitääkö meidän taas

lähteä pakoon?»

Tämä alistuvainen ja liikuttava kysymys osotti kyllä, kuinka paljo

poikanen oli saanut kärsiä, ja epäilemättä olikin onnettomuus ollut

liian suuri hänelle.

»Ei, ei, rakas lapseni, tällä kertaa olemme me turvassa... Nuku

vain ... uni vahvistaa sinua.»

»Kyllä, sitä parempi... Minä palaan takaisin pitkän Robistorin kanssa

jäiseen vuoristoon... Minun oli siellä niin hyvä olla.»

»Rouva Eleonoren tarinat ovat sekoittaneet hänen ajatuksensa», sanoi

kuningatar lempeästi... »Poloinen raukka! Maailma on hänelle liian

pimeä... Ainoastaan seikkailut huvittavat häntä. Kuitenkin pitäisi

hänen päähänsä piakkoin saada muutakin.»

Näin puhuessansa kohensi hän lapsen päänalustaa ja laittoi hänet

jälleen lepoasentoon hyväillen pienokaista niinkuin muutkin tavalliset

porvarinaiset, joten Colette de Rosenin suurelliset ajatukset

kuninkuudesta kerrassansa hävisivät. Kun hän sitten kumartui

suutelemaan lastansa, kuiskasi tämä hänelle korvaan kysyen oliko se

kanuuna vaiko meri, jonka hän kuuli kaukana jymisevän. Kuningatar

kuunteli ulkoa kuuluvaa lakkaamatonta ja epämääräistä pärinää, joka

toisinaan sai seinät ja akkunat tärisemään, ympäri talon alhaalta ylös

asti, laimeni, kuului uudelleen, koveni äkkiä ja kuoli jälleen pois

etäisyyteen.

»Ei se mitään ole... Se on vain Pariisin humua. Nuku edelleen,

poikaseni.»

Ja tuo valtaistuimelta sysätty pienokainen, jolle oli kerrottu Pariisin

olevan paon päämääränä, nukahti taas luottavaisena vallankumousten

pesäkaupungin humun tuudittamana.

Salonkiin takaisin palattuansa tapasivat kuningatar ja ruhtinatar

siellä nuoren ja ylhäisen näköisen naisen, joka seisoi kuninkaan edessä

keskustellen tuttavallisesti hänen kanssansa. Juuri tästä heidän

keskisestä tuttavallisuudestansa ja toisten kunnioittavasta loitommasta

asennosta päättäen oli nainen nähtävästi ylhäinen henkilö. Kuningatar

huudahti liikutettuna:

»Maria!»

»Frédérique!»

Ja hellästi sulkivat he sitten toisensa syliinsä. Colette kysyi

katseellansa Herbert de Rosenilta, kuka tuo nuori nainen oli. Palermon

kuningatar, kuiskasi hän. Hän oli hiukan pitempi ja hoikempi orpanaansa

Illyrian kuningatarta ja näytti muutamia vuosia vanhemmalta. Hänen

tummat silmänsä, mustat, otsalle su'itut hiuksensa ja himmeä ihovärinsä

tekivät hänet italialaisen naisen näköiseksi, vaikka hän olikin

Baijerin hovissa syntynyt. Saksalaista ei hänessä ollut muuta kuin

pitkähkö ja jäykkä vartalo, ylväs hymy ja jotakin naurettavan

epäsointuista puvussa, mistä saksalaiset naiset aina tuntee.

Frédérique, joka varhain oli jäänyt orvoksi, sai orpanansa kanssa

kasvatuksensa Münchenissä; vaikka maailma sitten olikin heidät

toisistansa erottanut, oli heidän välillänsä säilynyt hyvä ystävyys.

»Minä en voinut odottaa kauvemmin, kuten näet», sanoi Palermon

kuningatar pitäen häntä käsistä kiinni. »Cecco ei ehtinyt takaisin

kotiin... Minä tulin ilman häntä... Minä niin ikävöitsin teitä... Olen

näet niin usein muistanut teitä... Ihan olin öisin kuulevinani tuon

kanuunan paukkeen Ragusasta ja Vincennesistä saakka!...»

»Nuo molemmat olivat sentään vain kaikuja Caserten pommitukseen

verraten», puuttui kuningas puheeseen viitaten täten maanpakolaisen ja

suistuneen kuningattaren sankarilliseen käytökseen muutamia vuosia

aikaisemmin.

»Ah, niin ... Caserte!» huokasi kuningatar. »Nyt olemme me sangen

yksinäisiä ... mekin!... Mikä surkeus! Kaikkien hallitsijain olisi

pitänyt pysyä yhteistuntoisina... Mutta nyt on kaikki lopussa. Koko

maailma on tullut mielettömäksi...»

Kääntyen Kristianiin päin jatkoi Palermon kuningatar: »Yhtäkaikki!

Onnittelen teitä ... sillä te suistuitte sentään kuninkaallisina!»

49

»Ah niin», huudahti kuningas nyökäten puolisoonsa päin, »hän se meistä

kahdesta oikea kuningas oli!...»

Kädenliikkeellä sai tämä kuninkaan vaikenemaan... Hymyillen kumarsi hän

ja käännähti ajutanttiinsa de Roseniin päin:

»Kas niin, Herbert, menkäämme tupakoimaan.»

Molemmat hävisivät he sitten ulos balkongille.

Ilta oli lämmin ja ihana eikä päivä ollut vielä aivan sammunutkaan

sinertävien pilvien taa. Tuileriesin kastanjapuiden tummat varjot

heidän ympärillänsä huojuivat hiljalleen kuin löyhyttimet ja ylhäällä

taivaalla syttyi muutamia tuikkivia tähtösiä. Tuon tuoreen taustansa ja

ihmisvirran hälinälle kyllin avaran tilansa kautta menetti Rivolikatu

muuten tukahduttavan ulkonäkönsä Pariisin muiden katujen rinnalla;

kuitenkin tunsi tässä koko ajan kaupungin summattoman kiertoriennon

Elyséen kenttiä kohti ja kuulemaan tunnettuja konsertteja ulkoilmassa

... ilotulitusten valossa. Huvi, jonka talvi salpaa paksuilla verhoilla

suljettujen akkunain taa, oli vapautunut ja tulvehti lauluna ja nauruna

ilmassa; milloin viihtyi se kukkaishattujen alla, milloin hulmuavien

mantiljain tai pumpulipukujen sisällä, joiden pyöristettyjen

kaarileikkausten sisästä mustalla nauhalla sidotut, valkoiset kaulat

hohtivat heijastuspeilien valaistuksessa. Kahvilat ja jäätelömyymälät

tyhjensivät kukkuransa katukäytäville ja kaikkialta kuului rahojen

helinää, huutoa ja lasien kilinää.

»Pariisi on sentään ihana kaupunki», virkkoi Illyrian kuningas Kristian

puhaltaen savupilven ulos hämärään... »Ilma ei tunnu täällä samalta

kuin muualla ... siinä on jotakin juovuttavaa ja huumaavaa...

Ajatelkaahan, että Laibachissa on tällä tunnilla jo kaikki talot

suljetut, pimeät ... nukuksissa...» Sitten lisäsi hän iloisesti: »Ah,

rakas ajutanttini, toivon pian saavani tutustua Pariisin

huvituksiin!... Sinä näytät ne jo tuntevan ja olleen mukana, sinä...»

»Kyllä, sire!» myönsi Herbert hirnahtaen tyytyväisenä ylpeydestä...

»Klubilla, operassa ja kaikkialla kutsutaan minua kumikuninkaaksi.»

Sillä välin kuin Kristian kyseli tämän uuden sanan merkitystä, olivat

molemmat kuningattaret vetäytyneet Frédériquen kamariin voidaksensa

keskustella kaikessa vapaudessa ja kertoivat toisillensa laajalti

sydämensä surullisia salaisuuksia, joista ajoittain kuului kuiskeita

raollaan olevien säleakuttimien takaa. Salongissa keskustelivat isä

Alphée ja vanha herttua myöskin matalalla äänellä.

»Kuningas oli vallan oikeassa sanoessaan, että hänen puolisonsa ...

itse teossa ... on hallitsija», virkkoi kotipappi. »Olisittepas nähneet

hänen ratsain ... öin ja päivin ... käyvän tervehtimässä

etuvartijoita!... Pahimmassa kuulasateessa kiersi hän ylväänä ja

suorana pariin kertaan St. Angelon linnoituksen vierteiden ympäri,

rohkaistaksensa sotilaita ... kiersi ne levätti käsivarrella ja

ratsuruoska kädessä kuin ratsastusretkillänsä Laibachin puistossa. Ja

olisittepas nähneet meriväkemme silloin, kun hän saapui... Kuningas

taas piiloittelihe sillä aikaa, Jumala tiesi missä! Urhoollinen, yhtä

urhoollinen tosin hänkin oli, hiisi vie!... Mutta ei yhtä toivon tähteä

eikä uskoa!... Ja kuitenkin vaaditaan juuri uskoa siltä, joka tahtoo

taivaan voittaa tai kruununsa pelastaa, hra herttua!»

Munkki vallan innostui ja kasvoi pitkän kauhtanansa sisässä; Rosenin

täytyi rauhoittaa häntä:

»Hiljempaa, isä Alphée... Kas niin, isä Alphée...» varoitteli hän

peljäten, että Colette kuuli heidän puheensa.

Tämä oli joutunut kerrassansa hovineuvos Boscovitshin valtaan,

joka jutteli hänelle kasveistansa, käyttäen tieteellisiä nimityksiä

ja kertoen yksityiskohtia kasviopillisista retkistänsä. Koko

hänen keskustelunsa haiskahti kuivaneilta kasveilta ja vanhan

maalaiskirjaston pölyltä. Ja kuitenkin voi sielunsuuruus olla voimakas

vetovoima ja sen levittämä ilmakehä olla niin väkevä, juovuttava ja

harvinaisen miellyttävä, että eräät pikku luonteet ihan ahmivat sitä;

niinpä säilytti nuori ruhtinatar Colettekin, joka muuten oli tottunut

olemaan mukana ylimystön tanssijaisissa, kilpa-ajoissa, teatterein

ensi-illoissa ja kaikkialla, missä Pariisi huvittelihe, suloisimman

hymynsä kuullessaan neuvoksen kuivia oppisanoja. Kun hän vain tiesi,

että tuolla akkunan takana istui kuningas tarinoiden ja että

vierushuoneessa kaksi kuningatarta vaihtoivat salaisuuksiansa,

tuntui tämä jokapäiväinen hotellisalonki, jossa hänen hienostunut

ilmiönsä teki aivan vieraan vaikutuksen, suuremmoiselta ja

surullisen majesteettiselta, kuten Versaillesin salit vahattuine

parkettipermantoineen, jotka välkkyvät kuin lasi. Hän olisi voinut

istua ihastuneena paikoillansa, vaikka koko yön hievahtamatta mihinkään

ja ikävystymättä ensinkään, ell'ei kuninkaan pitkä keskustelu hänen

puolisonsa kanssa olisi häntä hiukan hermostuttanut. Mitähän tärkeitä

kysymyksiä siellä mahdettiin käsitellä? Mitä laajaperäisiä suunnitelmia

kuningasvallan palauttamiseksi siellä lienee tekeillä? Hänen

uteliaisuutensa kasvoi kaksinkertaiseksi, kun hän vihdoin näki

molempain ilmestyvän salonkiin vilkkaina ja päättävin, loistavin

silmin.

»Minä lähden ulos armollisen herran kanssa», kuiskasi Herbert

puolisollensa, »isäni saattaa teidät kotiin.»

Kuningas lähestyi vuorostansa:

»Ettehän pahastune siitä, ruhtinatar, se kuuluu hänen alkavan

palveluksensa velvollisuuksiin.»

»Joka hetki elämästämme kuuluu teidän majesteeteillenne», vastasi

nuori rouva vakuutettuna siitä, että kysymys oli jostakin tärkeästä

ja salaperäisestä käynnistä, ehkäpä ensimäisestä yhtymästä

salaliittolaisten kanssa. Oi, jospa hän olisi voinut olla siellä mukana

hänkin!...

Kristian aikoi mennä kuningattaren kamariin, mutta pysähtyikin ovelle.

»Siellä itketään», sanoi hän Herbertille käännähtäen häneen päin;

»hyvää yötä, minä en menekään sisään!»

Kadulle tultua sai hän ilon ja helpoituksen purkauksen ja tarttui

ajutanttiansa käsivarteen, sytytettyänsä sitä ennen uuden sikaarin

hotellin pylväikössä:

»On sangen hauskaa, näettekös», virkkoi hän, »kävellä näin kahden

väkijoukossa ja liikkua samanarvoisena kuin muutkin, puhua mitä tahtoo,

tehdä mitä liikkeitä haluttaa ja kääntää päänsä katsomaan kauniin,

ohimenevän tytön jälkeen ilman että Europa siitä välittää... Se on

maanpaon hyvitys... Ollessani täällä kahdeksan vuotta sitten näin

Pariisin ainoastaan Tuileriesin akkunoista ja hovivaunuista... Mutta

tällä kertaa tahdon nähdä kaikki ... ja käydä kaikkialla... Sapristi!

nyt vasta huomaan, että ... kävelytän ja kävelytän sinua, Herbert, joka

olet ontuvainen poloinen!... Odotas, niin kutsumme ajurin.»

Ruhtinas aikoi panna vastaan. Ei hänen jalkaansa tehnyt ensinkään

kipeää. Hän jaksoi kyllä astua perillekin asti. Mutta sitä ei Kristian

sallinut:

»Ei, ei, minä en salli oppaani käydä kankeajalkaiseksi jo ensimäisenä

iltana.»

Hän huusi ajurin, joka ajoi Concorde-torille päin rämisevin rattain ja

läiskäytellen luisevaa koniansa selkäpiille, hyppäsi keveänä

ajopeleihin ja istahti mukavasti noille vanhoille sinipäällyksisille

tyynyille hykerrellen käsiänsä iloisena kuin lapsi.

»Mihin ajetaan, ruhtinas?» kysyi ajuri aavistamatta, että hän tällä

kertaa käytti oikeaa arvonimeä.

Illyrian Kristian vastasi vapautuneen lukiolaisen voittoisalla äänellä:

»Mabillen tanssijaisiin!»