Romaanini ilmestyi ensin Le Temps (Aika-) lehdessä ja sitten
kirjakauppias Dentun kustannuksella. Sanomalehdistö ja yleisö
vastaanotti sen suosiollisesti; myöskin legitimistiset lehdet
hyväksyivät kantani. Niinpä kirjoitti Armand de Pontmartin Gazette de
France-lehdessä: »En tiedä, onko Alphonse Daudet kirjoittanut kirjansa
tasavaltalaisen innostuksen vallassa. Mutta sen huomaa paremmin ja se
sukeusi itsestänsä lopputulokseksi hänen teoksensa lukemisesta, että
juuri kuningasmielinen tunne on perustana kaikelle kauniille,
liikuttavalle, innostuttavalle ja lohduttavalle, mitä romaanissa on ja
mikä sovittaa siinä esitetyt julmuudet ja riistää teokselta kaikki
realismin aiheuttamat arkipäiväiset ja rumat piirteet. Se on jo
ylväiden ja korkeiden sielujen voimakkaalla vastustuksen tunteella
kuvattu tuo äkkiarvaamaton tapaus, että Vlabillen tanssijaiset,
teatterit, suuri klubi ja n.k. 'suuret 16' lopullisesti nielevät nuo
kukistuneet kuninkaalliset henkilöt.»
Muiden näin kirjaani ylistäessä esiytyi Vallès arvostelulla, jossa hän
väitti Tom Lewisin olevan Ponson du Terrailin tapaisen keksinnön. Tämä
oli selvä todistus siitä, minkä jo ennestään tiesin, nim. että »Kadun»
kirjailija ei tunne Pariisista muuta kuin etukaupunkien katuelämän,
nuorallatanssijain kulkupaikat ja katukäytävät; talojen sisällä hän ei
ole käynyt koskaan. Hän moitti minua m.m. siitä että olen väärentänyt
ja rumentanut Thérionin. Olenhan jo vastannut arvostelijoille, ettei
Méraut ole aivan täydellinen kopia Thérionista. Lisäksi voin esittää
seuraavat rivit kirjeestä, jonka heti kirjani ilmestyttyä sain
vastaanottaa myötäliitetyn valokuvan kanssa.
»Te olette nähtävästi pitänyt paljo rakkaasta Elyséestä, koska olette
antanut hänelle kunniasijan teoksessanne 'Kuninkaita maanpaossa'.
Teoksenne on oleva minulle ja omaisilleni ystävän kirjoittama
perhekirja.»
Kirje oli Thérionin veljeltä.
Sitten lakkasi hälinä. Pariisilaiset saivat muuta lukemista. Minä taas
olin tyytyväinen, kun olin saanut valmiiksi kirjan, jonka isäni,
innokas kuningasmielinen, voi pahastumatta lukea, ja että sain vielä
sanat ja lauseet kokoon enkä ollut aivan sortunut, kuten vihamieheni
olivat toivoneet.
Pian lausuivat useat näytelmäkirjailijat halunsa saada muodostaa
romaanini näytelmäksi. Viivyttelin jonkun aikaa lopullisen luvan
antamista, kun sain kuulla erään italialaisen luvattani suorittaneen
tämän tehtävän jotakin teatteria varten Roomassa. Tämä ratkaisi asian.
Kenelle uskoisin tehtävän tuosta italialaisesta huolimatta?
Gondinetilla oli halu tehdä se; myöskin Coquelin, jolle olin puhunut
asiasta, tiesi erään sopivan henkilön. Jos uskoisin kaikki hänen
huomaansa ja muuten suostuisin asiaan, saisin myöhemmin tietää
apulaiseni nimen. Coquelinista olen aina pitänyt ja häneen luotan. Sen
vuoksi annoin hänen tehdä niinkuin hän hyväksi näki. Sitä mukaa kuin
näytelmä valmistui luki hän minulle kappaleen näytös näytökseltä;
draama oli mielestäni kaunopuheliaasti kirjoitettu, kieli leveää ja
sointuvaa, vuoropuhelu hyvä ja pirteä. Pari sanaa ensi näytöksen
keskipalkoilta, jotka Méraut sanoo Hezetasta, (achevé d'imprimer)
ilmaisi minulle tekijän. »Se on joku Lemerren kustannettavista!»
Muutkin tiennevät, että Choiseulin solakadun kirjakauppa painattaa
tekijäin nimet julkaisemiensa kauniiden runokokoelmien loppuun. Näin
keksin kanssakirjailijani: se oli Paul Delair, kyvykäs, vaikkakin
joskus hieman epäselvä runoilija, jolla on sekä salamainvälähdyksiä
että suuruutta.
Kappale miellytti minua muuten, paitsi viime näytös, joka tuntui
liian ankaralta. Se tapahtui Mérautin kuolinvuoteella Monsieur-le
Prince- (Prinssi-) kadun varrella. Aivan lopulla ra'otti Kristian ovea
kysyen: »Asuuko neiti Clémence täällä?» Kun Coquelin luki Delairin
kyhäelmän pienessä salissani Observatoirekadun varrella, olivat muutkin
läsnäolijat samaa mielipidettä. Sinä iltana olivat kutsuani
noudattaneet Gambetta, Edmond de Goncourt, Zola, Banville, tri Charcot,
veljeni Ernest Daudet, Edward Drumont ja Henry Céard. Voi, kuinka siitä
onkin jo pitkä aika kulunut! Yleisesti oltiin sitä mielipidettä, että
viimeinen näytös oli kovin liioiteltu ja vaati muutosta. Delair kuuli
arvostelut, suostui muodostamaan lopun toisellaiseksi ja lievensikin
sen.
Mutta tämä kaikki oli turhaa: meidät oli jo ennakolta tuomittu. Sen
huomasin jo pääharjoituksessa. Kappale oli hyvin näyttämölle asetettu,
Vaudeville-teatterin parhaat voimat tulkitsivat sen eikä johtaja ollut
säästänyt vaivojansa; mutta sittenkin oli salonki jo alusta niin
vihamielinen, ett'en ikinä ole moista nähnyt. Seuraavana päivänä
toimeenpantiin vihellysnäytös ja samaa peliä jatkui sitten joka ilta,
kuten sen aikuisista Gauloisin numeroista voidaan nähdä. Eri
seurapiirit lähettivät joka ilta sinne miehensä meluamaan. Kokonaisia
kauniita ja liikuttavia kohtauksia meni niin, ett'ei niistä melun
vuoksi voitu kuulla sanaakaan. Semmoiset kohtaukset kuin se, missä
kuvattiin bourbonilainen prinssi juoksemassa raitiovaunun perässä,
olivat jo ennakolta tuomitut. Jospa meluajat olisivat tienneet, keneltä
tämän tarinan olin kuullut! Saman kohtelun alaiseksi oli merkitty
Dièudonnén mainio tulo mustassa puvussa Pugnon sankarimarssin
kaikuessa! Mennä Vaudeville-teatteriin meluamaan tuli muotiin: sinne
mentiin, kuin Taitboutin saliin! Tämän keinotekoisen vihamielisyyden
ohessa pysyi muu yleisö sangen välinpitämättömänä. Pariisin yleisö,
joka on vähemmän kuningasmielinen kuin minä, pysyi täydellisesti
kylmänä kuninkaallisten kurjuuksille, jotka olivat sen tavallisten
näkökantojen ulkopuolella ja yhtä kaukana sen säälistä kuin Chicagon
tulipalon uhrit tai Mississippijoen vedenpaisumuksesta kärsineet.
Muutamia itsenäisiä sanomalehtiä lukuunottamatta, noudattivat
arvostelijat yleisön esimerkkiä, kuten tavallisesti. Vaikka ohjelmassa
seisoikin ainoastaan Paul Delairin nimi, täytyi minun kuitenkin
useampien viikkojen kuluessa kestää kaikellaisia panetteluja ja
uhkauksia. Näille en tietystikään antanut sen suurempaa merkitystä.
Sanomalehtien ja uutistenurkkijain kautta on Pariisin yleinen mielipide
käynyt jonkunlaiseksi huumaavaksi vuoristokaiuksi, joka vain lisää
sanomalehtien juttukirjailijain merkitystä, heittelee heidän
lausuntonsa äärettömiin, laajentaa ne ja tukahduttaa oikeutetun
moitteen ja kiitoksen. Sattumalta olen muistossani säilyttänyt erään
panettelun, jonka tahdon mainita tässä.
Joku väitti minun tahtoneen kirjassani imarrella hallitusta, koska olin
alkanut kumarruksella »toukokuun 16:nen» kuningasvallalle, tehnyt
käännöksen marsalkan suistuttua ja avosylin tervehtinyt voittoisaa
tasavaltaa. Tämän mielipiteen esittäjä siis luulee, että tekijä, kerran
kirjansa suunniteltuaan, voi noin vain pelkästä oikusta tahi etunsa
vuoksi käännähtää oikealle ja vasemmalle. Moiset kynäilijät eivät ikinä
ole mitään teosta suunnitellet, muuten olisivat he epäilemättä myöskin
keksineet ja voineet ilmoittaa, missä tarkoituksessa olin tehnyt sen,
josta minua syytettiin. Minä en tarvitse mitään enkä ketään, elelen
yksikseni kumartelematta virkoja, arvonosoituksia ja ylennyksiä. Miksi
siis?
Yhtä väärä on se väite, että olisin päätöksestä kirjoittanut
häväistyskirjoituksen. Sekä romaani että näytelmä jäävät totuuden
alapuolelle. Kuningasvallalle olen myöntänyt varsin kauniin sijan,
kenen on syy, ell'ei se sen parempi ole? Kuningaskunta seisoi kuin
mallina edessäni. Minä kuvasin vain luonnon mukaan. Muuten en minä
ole ensimäinen, joka on tosiasiaksi merkinnyt maanpakolaisten
kuninkaallisten henkilöiden henkisen vajoamisen. Ihailtavissa
»Muistelmissansa haudan tuolta puolen», jotka minulla työn aikana aina
olivat pöydällä, on esim. Chateaubriand kuvannut paljo julmemmin kuin
minä Englannin kuninkaan Kaarle X:n kovin asteittaisen typertymisen ja
sokaistumisen. [Otteet Chateaubriandin teoksesta ja Fourneronin
Histoire des emigrés'ista olen jättänyt pois. _Suomentaja_.]
-- -- -- --
_Alphonse Daudet_.