»Kuninkaita maanpaossa» kirjoitin siinä pienessä, unhottuneessa ja
tuoreiden viiniköynnösten siimestämässä paviljongissa, joka on Vosgesin
torin varrella sijaitsevan Richelieun palatsin suuren pihan perällä,
missä vihreä, töyhtöpäinen nurmikko jakaa epätasaisen kivityksen
omituisiin neliöihin. Sisällä näette siellä vanhoja puuleikkauksia
Ludvig XIII:n ajoilta, melkein tyyten kuluneita kultauksia ja viisi
metriä plafondimaalausta; ulkopuolella on taotusta raudasta tehty ja
alhaalta ruosteen syömä parveke.
Se oli siis varsin sopiva ympäristö surulliselle historialle. Tässä
suuressa työhuoneessa löysin joka aamu uudelleen samat mielikuvitukseni
luomat henkilöt, jotka yhtä elävinä kuin todelliset ihmiset
ryhmittyivät kirjoituspöytäni ympärille. Tämä vimmattu työ hallitsi
minut aivan yksinvaltiaana. Ulos en mennyt muulloin kuin talvisten
päiväin aamuhämärissä, jolloin saatoin poikani Kaarle Suuren lukioon
sen kolkan likaisia solakatuja myöten, joka alkaa Eginhardin
solakadulta ja jatkuu läpi juutalaisten kaupunginosan eli ghetton,
missä isä Leemansin sälykauppatanko seisoo ja missä Pariisiin
päin kaltevalla vierteellä aina tapasin joukon hyvin su'ittuja,
kyömynenäisiä, nopsajalkaisia ja naureskelevia käsityöläis-tyttöjä.
Silloin tällöin täytyi minun kuitenkin lähteä kaupungille hankkimaan
jotakin puuttuvaa tietoa, katselemaan jotakin kirjassani kuvattavaa
taloa, Tom Lewisin luolaa tai mustain veljesten luostaria
Fourneaux-(Sysi-) kadun varrella.
Päästyäni keskelle teosta ja työskennellessäni täyttä vauhtia noina
julmasti kiduttavina iltahetkinä, jotka kirjailijasta ovat parhaita
koko hänen elämässänsä, tuli äkkikeskeytys, sillä liiallisesti
rasittunut koneisto alkoi natista kaikissa saumoissansa. Se alkoi
siten, että minun keskellä työtäni täytyi nukahtaa joku minuutti n.k.
linnunhorrosta, käteni vapisi ja häiritsevä, voittamaton raukeus
pakotti minun keskeyttämään aloitetun sivun. Joskus täytyi keskeyttää
työ ihan keskelle lausetta ja odottaa, kunnes väsymys meni ohitse.
Luotin hyvän lääkärin huolenpitoon ja lepoon maalla, joka antaisi
rasittuneelle hermostolleni takaisin joustavuutensa ja voimansa.
Oleskeltuani kuukauden päivät Champrosayssa ja huumautuneena Senartin
metsän raittiita tuoksuja hengitettyäni seurasikin, ihme kyllä, tavaton
hyvinvointi ja keuhkojen laajeneminen.
Kevät tuli ja suonissani kuohui jälleen vironnut mahla niinkuin
keväisessä luonnossakin, ja uudelleen puhkesivat kaikki nuoruuteni
liikutukset kukoistamaan. Unhottumattomana on muistissani säilynyt
puistokäytävä, jonka tiheän tammi- ja pähkinäpuulehvistön alla
kirjoitin kirjassani kuvatun parveke-kohtauksen. Sitten havahduin
äkillisestä ja ankarasta, mutta kivuttomasta verensyöksystä; suuni
tuntui kirpeältä ja veriseltä. Minä säikähdin kovin, luulin loppuni
olevan käsissä ja kuoleman tempaavan minut pois, ennen kuin ehdin
lopettaa työni. Hyvästijättökohtauksessa, joka tuntui minusta
viimeiseltä hetkeltä, sain vaivoin sanotuksi vaimolleni ja
kumppanilleni hyvinä ja huonoina hetkinä: »lopeta sinä tämä teos.»
Pysymällä liikkumattomana vuoteessani muutamia ikäviä päiviä, joiden
kuluessa kirjani jatko kauheasti vaivasi päätäni, sain vaaran
vältetyksi. Kaikki kelpaa. Hiukan ennen kuolemaansa täytyi Turgenjewin
kestää kipuja tuottava leikkaus, jonka aikana hän ylläpiti tajuntansa
merkiten muistoonsa kaikki kärsimystensä eri vivahdukset. Nämä hän
aikoi -- omien sanojensa mukaan -- kertoa myöhemmin niillä
päivällisillä, joita me siihen aikaan söimme yhdessä Turgenjew,
Goncourt, Zola ja minä. Samoin tutkistelin minäkin kipujani ja käytin
näitä ahdistuksen aikana saatuja kokemuksia hyväkseni Elysée Mérautin
kuolemaa kuvatessani.
Vähitellen aloin näet taas hiljallensa työskennellä. Kesken olevan
teokseni otin mukaani Allevardiin, jonne lääkäri lähetti minut. Eräässä
hengityksen vahvistamista varten järjestetyssä salissa tutustuin siellä
vanhan, sangen oppineen ja omituisen lääkärin, nim. tohtori Robertyn
kanssa Marseillesta, jolta sain aatteen kirjassani esiytyvälle
Bouchereaulle ja koko loppukohtaukseen. Aina urhean vaimoni avulla,
joka ohjasi vielä empivää kynääni, pääsin näin vihdoinkin teokseni
loppuun.
Mutta tunsin, että jotakin oli särkynyt minussa sittenkin. Huomasin,
etten enää voinut kohdella ruumistani kuin mitäkin riepua, en riistää
siltä liikkeen ja ilman tuottamaa vahvistusta enkä pitentää
yövalvokkiani aamuun saakka tehdäkseni näinä kuumeellisina hetkinä
uusia kauniita, kirjallisia keksintöjä.