[Tämä esipuhe tavataan v. 1885 julaistussa painoksessa, joka kuuluu
sarjaan Alphonse Daudetin Teokset täydellisinä (Oeuvres complètes).]
Tämä teos on epäilemättä ollut minulle vaikein sommitella ja tätä olen
hautonut mielessäni enimmän aikaa sen nimisenä ja sen suunnitelman
mukaisena kuin aihe syntyi päässäni, eräänä lokakuun iltana seisoessani
Carrousel-torilla katselemassa Tuileries'in palatsin surullista
kukistumista ja hävitystä.
Joku erotettu ruhtinas, joka kukistumisensa jälkeen on paennut
Pariisiin, asettuu asumaan Rivolikadun varrelle, vetää herätessänsä
ylös hotellin parvekkeelle antavan akkunan varjostimet ja huomaa nämä
suistuneen palatsin rauniot, siinä näky, joka mielestäni oli
ensimäisenä kuvattava teoksessa »Kuninkaita maanpaossa». Tästä ei
tulisi mikään tavallinen romaani, vaan enemmän historiallinen tutkimus,
koskapa romaani on tavallisten ihmisten historiaa ja historia taas
kuninkaiden romaania. Kuitenkaan ei tästä tulisi sellainen
historiallinen tutkimus, jommoisena tätä alaa tavallisesti meillä
harjoitetaan, nimittäin tuollainen kolkon outo, tomuinen, haparoiva ja
paksu kokoelma, joista Ranskan akatemia pitää ja joita se vuosittain
palkitsee niitä ensinkään avaamatta, ja joiden kansilehdelle voisi
kirjoittaa: _ulkonaisesti käytettäväksi_, kuten apteekin sinisten
pullojen nimilipuissa luemme. Ei, vaan tästä piti tuleman nykyaikaista
historiaa käsittelevä elävä, huumaava kuvaus, joka vaikuttaisi niin
hirmuisen tulisella ja jyrkällä todistelulla, että se repisi elämän
sisälmykset ulos eikä suinkaan hautautuisi arkistojen tomukasoihin.
Työn vaikeus oli mielestäni juuri siinä, että se vaati todellisia
esikuvia, oikeita tietoja ja kaikellaista ikävää urkkimista, johon
minulle, ympäristölleni, aineellisille elämäntavoilleni ja henkisille
tottumuksilleni vieras ja outo aihe suorastansa pakotti tekijän.
Nuorena ollessani olin tosin hiipaissut erään »mustan kuolevaisen»,
nim. Braunschweigin herttuan tekotukkaa, joka laahasi yökahvilain
kaasulämpöä, höysteitä ja hajuvesiä löyhkäävissä kapeissa käytävissä;
samoin olin eräänä iltana nähnyt n.k. ruhtinas Citron-Harvapuheisen
istuvan Bignonin ravintolan perimäisellä sohvalla vastapäätä erästä
katutyttöä ja syövän rasvaista maksapalasta; niinikään näin kerran
konservatorion sunnuntai-iltamasta tullessani Hannoverin sokean
kuninkaan kookkaan ja ylvään vartalon haparoivan eteenpäin
pylväskäytävän pilarein välissä osanottoa herättävän prinsessa
Frédériquen taluttamana, jonka tehtävä oli ilmoittaa, keitä
vastaantulijoita kuninkaan oli tervehdittävä. Mutta nämä muistot olivat
sentään sangen ylimalkaisia ja hämäriä; mitään täsmällisiä
muistiinpanoja minulla ei ollut maanpaossa elävien ruhtinaiden
yksityisestä elämästä ja siitä tavasta, miten he kansansa epäsuosiossa
ollessansa aikansa kuluttivat, minkä verran maanpako ja Pariisin
ilmakehä oli heihin vaikuttanut ja minkä verran kultausta heidän
hoviviitoissansa ja juhlallisuutta heidän tilapäisissä asunnoissansa
oli säilynyt.
Tästä kaikesta oli minun otettava selko; se taas vei paljo aikaa, vaati
lukemattomia juoksuja ja pakotti minun käyttämään hyväkseni kaikki
mahdolliset tuttavuussuhteeni eri yhteiskunnallisilla asteilla elävien
vanhain pariisilaisten kanssa, alkaen verhoilijasta, joka kuntoonpani
Pressburgin kadun varrella olevan hotellin, aina niihin korkeihin
valtiomiehiin saakka, jotka kutsuttuina olivat olleet läsnä kuningatar
Isabellan luopuessa valtaistuimelta. Samoin oli minun niin sanoakseni
lennosta siepattava seuraelämän säilyttämiä tarinoita, selailtava
poliisikamarin päiväkirjoja, katseltava kuninkaallisten hankkijain
mielilauseita j.n.e. Saatuani vihdoinkin perinpohjaisen selon kaikista
Pariisissa oleskelleista kuninkaallisista henkilöistä, heidän ylpeästä
kieltäymyksestänsä, riutumisistansa, heidän kunniansa täplistä ja
omientuntojensa vioittumisista, seuloin kaikki tutkimusteni tulokset
säilyttäen ainoastaan sieltä täältä selville saamani tyypilliset
yksityisseikat, tapoja kuvaavat piirteet ja sen yleisen ilmakehän
näyttämölle sovituksen, jossa esitettävä draamani oli tapahtuva.
Eräs heikkous, jonka jo olen myöntänyt, nimittäin todellisuuden
kaipaus, joka aina rasittaa minua ja pakottaa minun ainaiseksi
jättämään elämän sovinnaisuuden huolellisimmin hävitettyjen
mielikuvitukseni keksintöjen juurelle, sai minut muuttamaan
alkuperäisen suunnitelmani. Sijoitettuani alussa kuninkaallisen perheen
Madridin herttuan pieneen palatsiin Pompe- (Loisto-) kadun varrella,
koska Illyrian kuningas Kristian monessa suhteessa muistutti häntä,
muutin hallitsijaperheen Herbillonin kadun varrelle, parin askeleen
päähän samannimisestä suuresta esikaupungista ja sen ulkomaisista
juhlallisuuksista, koska Mérautin oli siellä esitettävä kuningattarelle
kansa sellaisena kuin se todellisuudessa on ja opetettava hänelle,
ettei hänen tarvinnut sitä enää peljätä. Kun Napolin kuningas oli
puolisoinensa asunut pitemmän aikaa Herbillonin kadun varrella,
väitettiin julkisesti minun tahtoneen kuvata näitä; mutta vakuutan
vilpittömästi, ettei niin ole ollut laita, vaan olen minä itse teossa
esittänyt vain oman mielikuvitukseni luoman kuninkaallisen perheen.
Méraut sitä vastoin on elämästä otettu ja ainakin puoleksi
todellisuudessa elänyt henkilö; se tapa, miten jouduin kuvaamaan hänet
historiallisessa romaanissani, ansaitsee ehkä tulla tunnetuksi. Kun
varmasti olin päättänyt, ettei teoksestani saanut sukeutua mikään
häväistyskyhäelmä, vaan oli jonkun henkilöistäni edustettava
perustuslaillisuuden ja jumalallisen oikeuden asiaa, koetin kaikin
voimin innostua tästä aatteesta ja johtaa mieleeni nuoruuteni
vakaumukset, jotka olin muodostanut lukiessani Bonaldin, Joseph de
Maistren, Blanc Saint-Bonnetin ja kaikkien niiden valtiofilosofien
teoksia, joita Barbey d'Aurevilly kutsuu »menneisyyden profeetoiksi.»
Ostettuani rantakadun kirjakauppiailta antikvaarisen kappaleen teosta
»Taantumus Ranskassa» (Restauration française), keksin eräänä päivänä
lehtien väliin unhottuneen, entisen omistajan kyhäämän kirjeen, joka
päättyi sanasta sanaan näin kuuluvalla jälkikirjoituksella: »Jos
tiedätte jonkun tarvitsevan oppinutta ja kaunopuheista nuorta miestä,
niin kääntykää _minun puolestani_ hra Thérionin puoleen, jonka osoite
on Hôtel Luxembourg, Tournonin katu n:o 18.»
Heti johtui mieleeni eräs tumma- ja säihkyväsilmäinen nuorukainen,
jonka olin nähnyt Pariisiin tullessani ja jolla aina oli kirjoja
kainalossa, tulipa hän sitten jostakin lainastosta tai seisoi jossakin
kirjakaupassa nuuskien kirjoja; muuten oli hän pörhötukkainen, pitkä
hontelo, joka aina teki saman vakuuttavan, koneellisen kädenliikkeen ja
korjaili avosieraimisella, lihallisella ja eloisalla lättänenällänsä
istuvia kakkuloitansa. Epäilemättä oli hän kaunopuhelias, oppinut ja
sitä paitse n.k. joutolaisia. Mainitun kaupunginosan kaikki
luumukauppiaat olivat kuulleet hänen vakuuttavan monarkkisia
vakaumuksiansa ja suurentelevin liikkein ynnä vakuuttavin, kiihkein
äänin pitävän tarkkaavana piippujen savuun kiedotun kuulijakuntansa.
Olisipa hän nyt ollut elävänä edessäni! Mikä aarre hän olisikaan ollut
minulle! Hän olisi antanut kirjalleni tulisuutensa ja lojaalisuuden
tehovoiman; ja mitä tärkeitä tietoja olisinkaan voinut saada häneltä
Itävallan hovista, missä hän oli ollut pikku prinssien opettajana ja
mistä sittemmin palasi pettynein toivein ja sammunein unelmin. Mutta
hän oli jo aikoja sitten kadonnut ja kuollut kurjuudessa tämä sama
Constant Thérion, jonka sen pahempi olin vain nähnyt enkä koskaan
häneen tutustunut. Siihen aikaan eivät silmäni vielä olleet sekavan
selventäviä: silloin olin vielä liian nuori ja itse elämä huvitti
minua enemmän kuin havainnot siitä. Täydentääkseni hankkimiani
yksityistietoja hänestä, johtui mieleeni tehdä hänestä kotipuolen mies
ja Nimesin kaupunkilainen, jonka työteliääseen käsityöläisporvaristoon
kaikki isäni työmiehet olivat kuuluneet, ja asettaa hänen huoneeseensa
sama punainen sinetti kaiverruksinensa _Fides, Spes_, jonka olin nähnyt
vanhempieni luona samassa salissa, missä kaikkien perhejuhlien lopuksi
aina laulettiin laulu »Vive Henri IV (eläköön Henrik IV).» Päätin siis
ympäröidä miehen samoilla kuningasmielisillä sukumuistoilla, joiden
keskessä itse olin kasvanut ja jotka olin säilyttänyt niin sanoakseni
henkisen avautumiseni ja ajatukseni vapautumisen aikoihin. Sekottaen
siihen etelä-Ranskan tavat ja lapsuuteni muistot sain aiheen lähemmäs
itseäni. Näin olin löytänyt Mérautin taikka jos niin tahdotte
Thérionin; mutta kuinka oli hän saatettava kuninkaan luo? Täytyi keksiä
hänelle opastettava nuori prinssi; siitä prinssi Zara. Ja kun eräässä
tuttavassa perheessä juuri samaan aikaan sattui sellainen onnettomuus
että lapsi sai salonkikiväärin kuulan silmäänsä pälkähti päähäni tehdä
tästä »kuninkaan tekijästä» oman työnsä turmelija.
Unikuvat syntyvät usein todellisen elämän vaikutuksesta. Aikana,
jolloin usein näin unia, olin tottunut aamulla herättyäni merkitsemään
muistikirjaani nämä unennäöt ja varustamaan ne selityksillä: edellisenä
iltana olin tehnyt sitä ja sitä, puhunut niin ja niin, tavannut sen ja
sen henkilön j.n.e. Miksi en voisi pistää tällaisia muistiinpanoja
kirjaani »Kuninkaita maanpaossa?» Sen luvun lopussa, jossa m.m.
puhutaan höystetyistä markkinaleivistä ja jossa Méraut kantaa nuorta
prinssiä hartioillansa, kirjoittaisin näin:
»Eilen kävin Herbillonin kadulla -- kuljeskelin Mandén metsissä poikani
kanssa. -- Pääsiäispyhä. -- Juhlahälinää. -- Olimme keskellä meluavaa,
kuohuvaa väkijoukkoa. -- Pienokaista alkoi peloittaa. Nostin hänet
hartioilleni ja läksin tieheni markkinakentältä.» Sen luvun loppuun
taas, joka kuvaa sankaritanssijaisia Rosenin hotellissa, kirjoittaisin,
että minä maailmannäyttelyn aikana v. 1878 satuin kerran kuulemaan
mustalaissoittoa ja juomaan Tokaijeriviiniä, jolloin symbaalien ääni
johti mieleeni eräät puolalaiset jäähyväistanssijaiset kreivitär
Chodskon luona; tanssijaiset oli toimeenpantu niiden nuorten
puolalaisten ylimysten kunniaksi, jotka olivat poislähdössä eivätkä
enää aikoneet takaisin palata. Ja mitä kaikkia nautintoja, omituisia,
yht'aikaisia tapauksia ja ihmeellisiä sattumia voikaan huomata mies,
joka ei muuta mieti kuin tekeillä olevaa kirjaansa! Mainitsin jo
kirjeestä Blanc Saint-Bonnetin »Taantumuksen historian» lehtien
välissä. Samanlaisia olivat Madridin herttuan alkama oikeusjuttu
ajutanttiansa Boëtia vastaan, jalokivien panttaus, kultaisen taljan
myynti ja tuomitseminen Tattersallissa; samoin Braunschweigin herttuan
hovivaunujen osto sirkukseen, kuningatar Isabellan molempien
hohtokivillä koristettujen kruunujen myynti Drouotin salissa. Juuri
samana päivänä, jolloin menin »Hotelliin» katsomaan tätä huutokauppaa,
huusi eräs mainio ylimys-epatto pistäen kahden henkilön välistä esille
päänsä ja tuuppien minua: »missäs tänä iltana juhlitaan?» Tämä typerä
huudahdus, jonka pistin teokseeni, on julkisuudessa tullut huomatuksi
enemmän kuin mitkään muut typeryyteni. Erään toisen kerran seisoin
Uuden kirjakaupan luona katsellen Hannoverin vanhan kuninkaan
hautajaiskulkuetta, jonka etunenässä ajoi Walesin prinssi. Kaunis lisä
tuo maanpakolaisen kuninkaan hautajaiskulkue, ajattelin minä. Sen
pahempi olin jo entisissä teoksissani käyttänyt hautajaisaiheita, kuten
esim. Moran herttuan, Désiréen ja pienen kuninkaan Madou-Ohezon
hautajaisia. Mutta kaikki tämä vakuutti minua siinä uskossa, että
teoksestani tulisi nykyaikainen ja että se ilmestyi kuin ilmestyikin
oikealla ajalla ja hetkellä.