Ranskan uusaikaisen, luonnonmukaisen eli naturalistisen
kirjailijakoulun johtajana on tavallisesti totuttu pitämään Les
Rougons-Maquart -sarjan ja muiden jättiromaanien realistista tekijää
_Emile Zolata_, joka sotaisalla julkaisullansa »Medanin iltamia» astui
kirjalliselle kilpatantereelle muutamien häntä nuorempien kirjailijain
kanssa ja jonka teoksista useat ovat suomenkielellekin käännetyt.
Löytyy kuitenkin arvostelijoita, joiden mielestä todellisin realisti
uudempien ranskalaisten kirjailijain joukossa on _Alphonse Daudet_.
Niinpä sanoo esim. Jules Lemaître, joka on käsitellyt Daudetin
tuotantoa pitemmässä arvostelusarjassa, että Daudet on »vilpittömin
realisti, mikä koskaan on kynää käyttänyt, juuri hän on tosirealisti
eikä Zola, sen todistaa jo Daudetin sommittelutapa: Zola tekee
ylimalkaisia havaintoja, mutta Daudet tekee havaintonsa yksityisten
impressionien avulla, jotka ovat mitä voimakkaimmat ja välittömimmät;
sielutieteellisiä partioretkiä tapaa hänellä harvoin, vaan esiytyvät
hänen henkilönsä enimmäkseen toimivina, eläen n.s. hetkielämää. Itse
sommittelu on rikasta ja kun havaintoja kannattaa mielikuvitus, syntyy
tästä yhteistoiminnasta mitä miellyttävin kokonaisuus, joka ei ole
tarpeellista romanttisuuden lentoakaan vailla». Lemaîtren mielestä on
viehätys Daudetin runouden pääominaisuus ja juuri tämä kohottaa ne
Zolan luomain rinnalle, jopa niiden yläpuolellekin; monen mielestä on
Daudetin viehättävä esitystapa pääsyynä siihen, että hän osasi vetää
puoleensa sekä Zolan että Victor Cherbuliezin lukijakunnan. Daudet
viehättää kaikkia, jatkaa hän, ja valloittaa kaikki sydämet, olkootpa
nämä uudenaikaisia, henkeviä ja hienostuneita lukijoita, naisia,
runoilijoita taikka naturalistisen tyylin ihailijoita. Kuitenkin
myöntää Lemaître, että Daudet moninaisen ja monivivahteisen
tunne-elämänsä vuoksi on sangen vaikea kuvata muutamilla pääviivoilla,
paljo vaikeampi kuin tuo voimakas pessimistinen kohtalorunoilija
Zola, jopa vaikeampi kuin aina hermostunut Goncourtkin. Tästä
monivaihteisesta tunnerikkaudesta huolimatta pitää sama arvostelija
häntä sopusointuisimpana ja tasaisimpana runoilijana, jonka melkein voi
lukea klassikkojen pyhitettyyn joukkoon.
Tunnettu ranskalainen kirjailija ja arvostelija Anatole France, joka
tunsi Daudetin jo nuoruudesta alkaen, kehuu häntä aina nuorekkaaksi,
pirteäksi, miellyttäväksi mieheksi; nuorempana oli hän usein
surumielinen ja haaveileva. Mutta vilpittömämpää ja hellempää luonnon
ja taiteen ihailijaa, kuin aina elämänhaluinen Daudet oli, ei hän sano
tietävänsä; luonnosta puhuessansa ja kesäisen luonnon keskellä
eläessänsä vaikutti hän kuin iloinen nuori, kiihkoisa fauni. Hän
rakasti ehkä liiaksi elämää ja luontoa; luonnon mukaan maalaaminen eli
oikeammin kuvaaminen oli hänen ainoa työohjeensa. Kukaan ei voinut
nähdä välittömämmin kuin hän, olkoonpa kysymys muodoista, väreistä tahi
mistä tahansa. »Minulla ei ole koskaan ollut muuta työtapaa kuin kuvata
luonnon mukaan», sanoo Daudet itsekin; »samoin kuin taiteilijat
huolella säilyttävät luonnonmukaiset luonnoksensa, olen minä jo 30
vuotta säilyttänyt ja työssäni käyttänyt pieniä vihkosia, joihin olen
tehnyt muistiinpanoja ja kirjoittanut välittömiä ajatuksia merkiten
muutamilla sanoilla jonkun äänilajin, kädenliikkeen, sanelman j.n.e.»
Anatole Francen mielestä on Daudet tässä sanonut vain totuuden:
hänen työtapansa oli todellakin tällainen rakenteleva ja kokoileva.
Ranskan kansaa hän rakasti sellaisena kuin se vikoineen ja
tietämättömyyksinensä oli ja eli köyhempänäkin, ja köyhälistönkin
keskuudessa liikkui hän havaintojansa tehden. Hän kohensi alakuloisia
elämänhalullansa ja rakasti pieniä; pahansuopaisuutta ei hänessä ollut
ensinkään; vaan sen sijaan myötätuntoa, intoa, osanottoa. Hänellä oli
naurun ja kyynelten lahja, ja kun hän nauroi keveää, sointuvaa
nauruansa, oli usein kuulevinansa nuoren metsäsatyyrin leikkisää huilun
soittoa, niin raikkaasti vaikutti jo hänen äänensä sointu. Sellaisissa
kansallisissa perikuvissa kuin esim. Tartarin on hän suorastansa
verrattava Cervantesin ikuiseen Don Quichotte-luomaan; Ranskan
kirjallisuudessa ei sille löydä paljo muita vastikkeita kuin Rabelaisin
Gargantua. Historiallisissa romaaneissansa, joihin »Numa Roumestan»,
»Nabob» ja »Kuninkaita maanpaossa» ovat luettavat, seuraa hän samaa
menettelytapaansa, piirtäen henkilönsä Pariisissa oleskelleiden
tunnettujen kuninkaallisten maanpakolaisten mukaan, joita hän on nähnyt
ja tutkinut useampia, esim. Hannoverin kuninkaan tyttärinensä,
Braunschweigin herttuan, Espanjan kuningattaren Isabellan
puolisoinensa, Don Carloksen, Napolin kuninkaan Fransin, Walesin
prinssin y.m. Näiden näkemiensä avulla on hän kyhännyt romaaninsa
»Kuninkaita maanpaossa», jonka päähenkilöt -- Illyrian ja Dalmatian
hallitsijaperhe -- muuten ovat mielikuvituksen luomia. Teoksen synnystä
tekee hän selkoa kirjansa laajahkossa esipuheessa, jonka vuoksi meidän
ei tarvinne siihen enempää kajota; itse romaani taas puhuu kyllä
puolestansa eikä suomentajan suositusta kaipaa.
Eräässä Ranskan vaateliaimpia aikakauskirjoja (Revue des deux Mondes
1898) käsittelee René Doumic Daudetin elämäntyötä, lausuen heti aluksi,
että Daudet kuuluu niihin runoilijoihin, joita mielellänsä kiittää,
sillä hän on itse pelkkää myötätuntoa niinkuin tapakuvaajain tuleekin
olla. Aihevalinta ja työtapa on samanlainen kuin Flaubertilla,
Goncourtilla, Zolalla y.m. realisteilla. Hieman ivaa tosin, mutta aina
tositaiteilija vaistonsa ja älynsä pakosta. Goncourtin hermostumista
toisinaan (Le petit chose), symbolismia toisinaan (Chèvre de M. Geguin,
Kirjeitä myllyltäni), ani harvoin mitään törkeyksiä (Käkelän
kirkkoherra, Veli Gaucherin elämänneste), joskus sairalloistakin
tunteellisuutta (Le petit chose), mutta tavallisesti tasainen,
sopusointuinen ja rikas sielunelämä todellisesta elämästä tehtyjen
havaintojen ytimenä silloinkin kun mieliaihe, pettyneet toiveet,
ovat käsittelyn alaiset, kuten esim. Sidoniessa, Jansouletissa,
Mérautissa y.m.
Daudet ei Doumicin mielestä luo perikuvia, vaan yksilöitä. Tämä ei
oikeastaan ole mikään puute, vaan se tulee siksi, jos runoilija
tietämättömyydestä syrjäyttää tapausten yleiset, johtavat lait, eikä
osoita, mikä yksilössä on lajia ja missä suhteessa yksilö on
perikuvaan. Silloin voi sanoa, ett'ei runoilija ole voinut kohoutua
perikuviin. Senvuoksi jäävät Daudetin yksilölliset henkilöt heikommiksi
kuin esim. Flaubertin perusluonteet. Verrattakoon vain Sidonie Chèbesiä
(Fromont nuorempi) Flaubertin kuuluisaan Rva Bovaryyn. Sapho taas, joka
on Daudetin tunnetuimpia mestariluomia, kalpenee Prévostin Manonin
rinnalla, joka ijäti säilyy klassillisesti kauniina, hienona ja
tuoreena ilmiönä. Ja kuitenkin on Sapho -- samoin kuin Nabob --
sellaisen arvostelijan mielestä kuin Georg Brandes on, Daudetin
mestarillisimpia, miehekkäimpiä te'elmiä, jopa suorastansa
mallikelpoisinta taidetta, mitä olla voi. Niin eriäviä mielipiteiltänsä
voivat arvostelijat olla!
Daudetin sommittelutavasta olemme jo ylempänä puhuneet. Senkin suhteen
ovat Brandes ja Doumic vallan vastakkaisella kannalla. Daudetin
sommittelu on tosilatinalainen, selvä ja täysin harkittu alusta
loppuun, sanoo Brandes, ihaillen juuri Saphon, Nabobin y.m. ankarasti
kaavamaista ja lujaa rakennetta; samalla kun hän väittää Daudetin
olevan tosiranskalaisen; pitää hän tämän tunnetapaa pohjoismaalaisena,
tehden vertauksia Kiellandin »Työmiesten» ja Daudetin »Nabobin»
välillä.
Doumic taas pitää kirjailijamme puutteina m.m. seuraavat kielteiset
ominaisuudet: häneltä puuttuu loogillisuutta, hän ei kykene täysin
hallitsemaan ainettansa, ei jaksa pitää koossa kokonaisuutta eikä voi
antaa yleiskatsausta ympäri näköpiirin. Tätä puutetta, joka olletikin
ranskalaisesta lukijasta tuntuu sellaiselta, ei huomaa hänen
rakastettavissa, täyskelpoisissa ja taiteellisissa novelleissansa ja
lyhemmissä kertomuksissansa (contes), jotka tyylinkin puolesta melkein
voi asettaa Mériméen ja Maupassantin novellien rinnalle. Mutta
laajemmissa romaaneissa ne jo ilmenevät, arvelee Doumic, joka muuten
kokoo loppulauseensa seuraavaan ponteen: »Daudet ehti toteuttaa, mitä
hän ylipäänsä voi toteuttaa. Vaikka hän ei ollutkaan mikään terävä,
läpikatsova äly ja vaikka häneltä puuttuikin syvempi maailman kokemus
ja käsitys tosielämästä, jätti hän meille, mitä kaunis, tunteellinen,
hermostunut ja hieno taiteilijasielu voi antaa.»
Muihin ihasteleviin arvostelijoihin verrattuna kuulustaa tämä arvostelu
jotenkin ankaralta, vaikka siinä voi olla paljo tottakin. Siltä
varalta, että suomalaista lukijakuntaa huvittaa kuulla, mitä
mielipidettä suomalaisissa kirjallisissa piireissä Daudetin runouden
suhteen ollaan, annamme lyhyen selostuksen nimimerkki H. A--n'in
piirtämästä, verrattain laajasta »kirjailija-muotokuvasta» Valvojassa
1884 ja Juhani Ahon muistokirjoituksesta Daudetin kuoltua.
Arvostelija jättää Daudetin draamallisen tuotannon aivan syrjään ja
käsittelee häntä ainoastaan romaanikirjailijana. Erityisesti ihailee
hän Maanantai-tarinoita, joiden lyhyt, ytimekäs sommittelu, sujuva,
sointuva kieli, huolellinen suunnitus ja hento tunne häntä viehättää,
samoin myöskin kirjailijan lapsuuden muistelmia [»Le petit chose»]
puhumattakaan niistä historiallisista romaaneista ja tapakuvauksista,
joiden kautta Daudet on kuuluisuuden saavuttanut. Muuten muistuttaa
Daudet arvostelijan mielestä monessa suhteessa Mussetiä. »Daudet on
runoilija hienon aistinsa, suorasanainen kirjailija kirjoitustapansa
kautta -- naturalisti havaintotapansa ja ihminen sen syvän tunteen
kautta, joka suo hänen kuvauksillensa lämpöä ja elämää. Hänen
viehätysvoimansa salaisuus -- -- -- on se, että hän itse kokonaan
antautuu ja sentähden myös voittaa muut. -- Daudet on syntynyt
runoilijaksi eikä milloinkaan runoilijaluontoansa kiellä. Että hän on
naturalisti, sen näemme siitä erinomaisesta taidosta, jolla hän kuvaa
esineitä, seutuja ja elämää sellaisina, jommoisina ne esiytyvät hänen
tarkalle silmällensä. -- Nämä kaikki edut vaikuttavat sen, että nuori
Ranska täydellä oikeudella katsoo Alphonse D:n taitavimmaksi kaikkien
romaanikirjoittajiensa joukossa.»
Juhani Aho taas näkee Daudetissa yhden aikamme miellyttävimmistä
kirjailijoista ja Ranskan hienoimmista ja terävimmistä kynistä. Hänen
kertomuksensa ovat pieniä, suorasanaisia runoelmia, hienoa, ihanaa
taidetta. Novelli, pikku kertomus, jonka tulee olla kekseliäs ja
hillitty, hienosti hiottu kuin helmi, sopii erinomaisesti Daudetin
herkälle älylle, joka pyrkii suorasanaisessa saavuttamaan runokielen
täydellisyyttä. -- Jokainen hänen kertomuksistansa on täysvalmis,
erinomaisella huolella kyhätty taideteos. Näkyy, että niiden aatteita
on mietitty ja kultavaa'alla punnittu, että muotoa on vuoltu, sorvattu
ja kiilloitettu. Eräät niistä ovat sisällyksen täyteläisyyteen ja
aatteiden kantavuuteen nähden kuin suuria romaaneja. Romaanikirjailija
Daudetista ei Aho muistokirjoituksessansa puhu mitään (Valvoja 1898).
Tämä kaikki ylläoleva riittänee yleisselitykseksi Daudetin
merkityksestä ja kirjailijaluonteesta sellaisena kuin hän lukijoille ja
arvostelijoille teoksissansa esiytyy.
* * * * *
Alphonse Daudet syntyi 13 p. toukokuuta 1840 Nimesissa (Languedocin
maakunnassa), joka historiallisine muistoinensa, murattiköynnöksinensä,
olivi- ja viinitarhoinensa vaikuttaa kuin kappale muinaista Kreikkaa.
Näillä eteläisillä seuduilla olivat sekä hänen esi-isänsä että hänen
äitinsä suku Reynaud asuneet ja toimineet monta miespolvea joko
kuningasmielisinä käsityöläisinä ja tehtailijoina taikka hurskaina
pappeina. Alphonsen isä oli silkinkutoja, joka vararikon tehtyänsä
muutti suureen Lyonin tehdaskaupunkiin, jonka lyseoon poikanen joutui.
Runolliselle luonteelle ei tämä tehtaiden savustama ympäristö suinkaan
sovelias ollut. Mutta pian pääsi hän yliopistoon ja 17-vuotiaana saapui
hän Pariisiin, mukanansa ensimäinen runokokoelmansa »Rakastavaiset»,
jotka seuraavana vuonna jo ilmestyivätkin Tardieun kustannuksella.
Vanhempi veli Ernest Daudet, joka on tehnyt itsensä tunnetuksi
valtiollisena kirjailijana, historioitsijana, kymmenkunnan romaanin ja
veljensä elämäkerran (Mon frère et moi, 1882) kirjoittajana, oli
silloin parinkymmenen vanha nuorukainen ja palveli Napoleon III:n
kuuluisan ministerin ja Mériméen hyvän ystävän kreivi de Mornyn
kabinettikirjurina. Tämän toimen luovutti Ernest D. kolme vuotta
myöhemmin nuoremmalle veljellensä, joka sillä välin oli sangen
puutteellisesti elättänyt itseänsä kirjoittelemalla eri sanomalehtiin
(Monde illustré, Figaro y.m.), joita hän myöhemminkin on novelleilla
muistanut. Kreivi, sittemmin herttua de Mornyn kirjurina v. 1861-65
ollessa jäi hänelle kyllin aikaa kirjallisten taipumustensa
kehittämiseen, mihin hänen sujuvien rakkausrunojensa menestys häntä
muuten kehoitti. Kaksoiskääntymys (La double conversion), romaani
punaisesta päähineestä (Chaperon rouge) ja molemmat näytelmät
Viimeinen epäjumala ynnä Valkoneilikka, joista edellinen esitettiin
Odéon-teatterissa, jälkimäinen Théâtre françaisissa, syntyivät näinä
vuosina.
Viimemainitun teatterin eli Ranskan kansallisnäyttämön nykyinen johtaja
Jules Claretie, kirjailijamme nuoruuden ystäviä, kertoo pienen tarinan
Daudetin suhteesta Mornyyn. Daudet, joka on kuvannut puutteellisuudessa
ja köyhyydessä vietetyt ensimäiset vuotensa teoksessa Le petit chose
(Pikku asia), oli joutunut velkojain ahdisteltavaksi ja eräänä päivänä
ilmestyi oikeuden palvelija kansliahuoneeseen uloshakemuksen kanssa,
vaatien osuutta hänen palkastansa. Herttua kutsutti nuoren kirjailijan
puheillensa. »Mitä? Onko teillä siis velkoja?» sanoi hän nauraen. »Vai
on teillä velkoja! Miks'ette te heti sitä sanonut! Se sovittaa meidät,
sillä mielestäni te olitte liian viisas. Tästä uloshakemuksesta teidän
ei tarvitse huolehtia, siitä otan minä pitääkseni huolen!» Ja siitä
velasta Daudet lieneekin heti päässyt. Velkojensa vuoksi oli Daudet
pakotettu edelleen etsimään raha-ansioita kirjallisella alalla.
-- Veljensä toimittamaan Journal officieliin kirjoitti hän
teatteriarvostelut, Vaudeville-teatterille kyhäsi hän kappaleet
»Vanhempi veli» ja »Uhraus», julkaisi lapsuuden muistelmansa (Le petit
chose), joita verrattiin Dickensin kertomuksiin, sekä kokoelmat
»Kirjeitä poissaolevalle ystävälleni» ja »Kirjeitä myllyltäni» (1869),
joista hän muodosteli 5-näytöksisen näytelmän nimeltä »Arlesilainen
tyttö» (l'Arlesienne) Ambiguteatterin silloista primadonnaa nti
Bartetia varten. [Sama kappale on tunnettu myöskin Bizetin säveltämänä
operana ympäri maailmaa.]
Näillä teoksillansa oli hän jo saavuttanut jonkunlaisen maineen, jota
tuntuvasti lisäsi seuraavalla luomallansa »Fromont nuorempi ja Risler
vanhempi» joka on ehkä enemmän tunnettu romaanina kuin näytelmänä.
Ranskalaissaksalaisen sodan jälkeisinä vuosina 1872-74 kypsyi Daudetin
kyky jo kukkaansa. Tosin ei hänen näytelmänsä »Lise Tavernier»
saavuttanut suurempaa menestystä, mutta sellaiset luomat kuin
tehdaselämää kuvaava »Fromont nuorempi», Pariisin piiritystilaa
kuvaavat »Maanantai-tarinat» (Contes du Lundi), kokoelma luonne- ja
maisemakuvauksia nimeltä »Robert Helmont», ja ennen kaikkea ehkä
Rabelaisin ja Cervantesin ikuisiin mestariluomiin verrattu »Tarasconin
Tartarin», kohottivat kirjailijamme äkkiä ihailtujen kuuluisuuksien
joukkoon. Ja tällä asemallansa hän seuraavillakin luomillansa pysyi.
Romaanissansa »Jack» kuvasi hän Murgerin tapaan maailmankaupungin
kirjavaa sivistynyttä joutolaismaailmaa: taiteilijoita, joilta puuttui
tilauksia, runoilijoita, jotka eivät tahtoneet saada kustantajia,
professoreja, joilta puuttui oppilaita, lääkäreitä ilman potilaita,
asianajajia ilman juttuja j.n.e. »Nabobissa» antoi hän vilkkaan kuvan
valtiomiesten ja valtiollisten sanomalehtikirjailijain elämästä,
herättäen näiden leirissä ankaraa arvostelua; »Numa Roumestanissa»
(1880) katsotaan hänen kuvanneen Gambettaa, tunnettua Ranskan
tasavallan presidenttiä; »Kuninkaita maanpaossa», jossa Illyrian
kuviteltu kuningas Kristian II huvitteleikse kuin Pariisin suuren
»Seuraklubin» hurjimmat jäsenet, ovat eräät tahtoneet pitää
samanlaisena hyökkäyksenä kuningasvaltaa vastaan kuin on Björnsonin
näytelmä »Kuningas», vaikka teos mielestämme ei anna oikeutettua
aihetta tähän mielipiteeseen; kuningas on heikko ja huikenteleva
nautiskelija, mutta usko kuninkuuden merkitykseen on hänen
puolisollansa samoin kuin useilla nuorillakin, jotka Daudet muka on
kuvannut puolalaisen nuorison mukaan.
Tätä miesijän täyteläistä ja runsasta tuotantoa kesti vielä
kymmenkunnan vuotta. »Numa Roumestanin» jälkeen ilmestyi sarja
kelvollisia romaaneja, joista »Sapho» ja »Kuolematon» (l'Immortel) ehkä
ovat saavuttaneet enimmän huomiota. Sapho on kertomus naisesta, joka
sokeasti seuraa aistillisia halujansa, on aikoinansa ollut mallina
Sapho nimiselle kuvapatsaalle, istunut taiteilijain mallina, elostellut
ja jättää vihdoin maansa ja kaikki siirtyäksensä Amerikaan. Jo 1883
julkaistussa romaanissa »Evankelista», jonka päähenkilö Elise Ebsén on
nuori, Pariisissa asuva tanskalainen tyttö, on Doumic näkevinänsä
kirjailijan tyylin ja luonnonkuvauksen muuttuvan tuttavallisemmaksi ja
hellemmäksi, jommoinen se taiteellisempana on »Saphossa». Ja kuitenkin
on »Sapho» monen mielestä tekijänsä miehekkäintä ja mallikelpoisinta
taidetta!
»Evankelista» ei saavuttanut erityisempää menestystä vaikka siinä
tekijänsä tyylilliset ansiot esiytyvätkin kaikessa loistossansa; eikä
myöskään sitä seuraava teos »Haikarat» (1883) herättänyt suurempaa
huomiota. Sen sijaan otti arvostelu ja yleisö »Saphon» erittäin
ystävällisesti vastaan; saman suosion sai osaksensa myöskin samana
vuonna julkaistu kokoelma luonnekuvauksia »Taiteilijain puolisoja»,
jossa annetaan täysi tunnustus ja henkinen osuus kuuluisain
taiteilijain jokapäiväisille elämänkumppaneille. Tähän tunnustukseen
oli Daudetilla ehkä täysi syykin, sillä hänen oma vaimonsa Julia Allart
(s. 1857) oli sivistynyt, kirjallisuutta ja taiteita harrastava ja
ihmisenä mitä miellyttävin nainen; paitsi kirjallisia katsauksia
Ranskan viralliseen lehteen (Journal officiel), jonka toimitus vuodesta
1874 oli uskottu Alphonse Daudetille, on hän nimellä Karl Sten
julkaissut m.m. teokset »Vaikutelmia luonnosta ja taiteesta» (1879),
»Itsetunnustuksia eli pariisilaisen naisen lapsuus», »Katkelmia
painattamattomasta kirjasta» ja »Lapset ja äiti»; kaikki nämä
todistavat arvostelijain mielestä samaa hienoa sielunelämää ja samoja
sivistyneitä, kirjallisia näkökantoja, jotka -- kuten vakuutetaan --
ilmenevät myöskin hänen veljessänsä, kirjailija Leon Allartissa ja
Alphonse D:n ainoassa pojassa Leon Daudetissa, joka hänkin on
kotimaassansa luonut nimen kirjailijana.
Tehtyämme tämän pienen poikkeuksen runoilijamme omaisten keskuuteen, on
meidän ainakin nimeltä mainittava teokset »Tartarin alpeilla», »Kaunis
Nivernelaistyttö», ja »Pieni seurakunta», ennenkuin tulemme hänen paljo
puhuttuun romaaniinsa »Kuolematon», jossa eräät arvostelijat jo
tahtovat nähdä voipumisen alkavan. [Minä vuonna Daudet julkaisi
teoksensa »Arlatanin aarre» ja »Rummuttaja» (Tambourinaire), en
varmasti voi sanoa.] Millä syyllä esim. Doumic tämän päättää, ei käy
oikein selville, mutta näyttää siltä kuin romaanissa esiytyvät
maailmankaupungin tapakuvaukset eivät enää olisi olleet tehtyjä niillä
silmälaseilla, joiden läpi seuraelämä nuorempaan mielestä oli
katsottava. Ett'ei Lemaître ole samaa mieltä esim. »Kuolemassa» kuvatun
pyrkijän eli struggle-for-life-tyypin Paul Astierin suhteen, se käy
kyllä selville hänen laajahkosta arvostelustansa.
Muuten on Doumic oikeassa siinä, että »Kuolematon» ennustaa jo lopun
alkua. Sillä paitse »Tarasconin satamaa» ja »Perheen tukea» ei Daudet
enää julkaissut muita kuin muistelmia 30-vuotisen kirjailijaelämänsä
varrelta. Sellaisia ovat »Kolmekymmentä vuotta Pariisissa» ja »Erään
kirjailijan muistelmia», joista kirjallisen elämän tutkijat epäilemättä
saavat paljo aineksia uudempien ranskalaisten kirjailijain
elämäkertoihin ja luonnekuvauksiin.
Daudetista draamallisena kirjailijana on jo yllä ollut puhetta.
Edelliseen on meidän lisättävä, että useat hänen romaaneistansa ovat
ilmestyneet myöskin näytelmiksi muodostettuina. Näitä muodosteluja
suoritti hän toisinaan yksin, toisinaan jonkun apumiehen kanssa
yhdessä. Niinpä on hän itse tehnyt draamoja teoksistansa »Jack» ja
»Numa Roumestan», kirjailija A. Belotin kanssa muodosteli hän
näytelmiksi romaaninsa »Fromont nuorempi» ja »Sapho»; P. Elcéarin
kanssa »Nabobin», P. Delairen kanssa sen romaaninsa »Kuninkaita
maanpaossa», joka tässä tarjotaan suomalaiselle yleisölle jatkona jo
ennestänsä suomennetuille Daudetin teoksille; »Tartarinia alpeilla»
muokkasi kirjailija kahden nuoremman apulaisen -- Courcyn ja Bocagen --
kanssa eikä siitä sittenkään kelvollista draamaa tullut. Lopuksi on
meidän vielä muistettava vuosina 1889-90 esitetyt näytelmät »Este»
(Obstacle), jossa Daudet käy sotaa Ibsenin Haamuja vastaan, ja
Darwinismia kohtaan tähdätty draama »Elämän taistelu», jonka sattumalta
näin Sarah Bernhardtin ja hänen seurueensa esittämänä Lontoossa (Her
majesty-teatterissa) keväällä 1890; mallikelpoisesta esityksestä
huolimatta ei se tehnyt minuun mitään voimakkaampaa, draamallista
vaikutusta.
Näin olemme päässeet Daudetin runsaan kirjallisen tuotannon
loppuun. Vaikka hän draamallisena kirjailijana ei vedäkään
vertoja aikalaisillensa Augierille ja Sardoulle ja vaikka toiset
hänen romaaneistaan ehkä jäivätkin unhotukseen, tulee hän
kuitenkin klassikkona säilymään jälkimaailmalle sellaisten
mestarillisten luomiensa kautta kuin ovat esim. »Tarasconin
Tartarin», »Maanantaitarinat» [ilmestyvät suomeksi Kansan
Novellikirjasto-sarjassa], »Fromont nuorempi ja Risler vanhempi»,
»Nabob», »Kuninkaita maanpaossa», »Numa Roumestan» ja »Sapho».
Daudetin perhe-elämä oli muuten täydellisesti onnellinen, ell'emme ota
lukuun niitä huolten pilviä, joita heikko terveys viimeisten 15:n
vuoden kuluessa mahdollisesti tuotti hänen ympäristöllensä. Nuorempana
oli hän ollut ahkera kanoottimeloskelija, purjehtija ja metsämies,
mutta nämä urheilut jäivät häneltä unhotuksiin Pariisissa. Terveytensä
vuoksi matkusteli hän Algeriassa, Sveitsissä y.m. Kesänsä vietti hän
viime aikoina aina Champrosayssa; talvet asui hän Pariisissa, ensin
n.k. Hôtel de Marais'issa ja sitten Luxembourgin puutarhan luona
olevassa Lamoignonin palatsissa, missä hänen kotinsa oli Ranskan
kirjallisen ja taiteellisen elämän keskustoja; siellä nähtiin melkein
joka päivä provensaalilainen lyyrikko Emile Mariéton, kirjailijat
P. Hervieu ja Glaser, venäläinen Stepniak ja Gambettan ystävätär,
»Nouv. Revuen» tunnettu julkaisija rva Adam, mutta sitä paitse usein
myöskin Anatole France, Zola, Cherbuliez, Bourget, Barrés j.n.e. joiden
kanssa hän juuri oli muodostanut »seurusteluliiton», kun kuolema äkkiä
yllätti hänet perheensä keskuudessa illalla joulukuun 17 p. 1897.
Niinkuin Edelfeltin piirtämästä muotokuvasta selvästi näemme, oli
Daudet ulkomuodoltansa kauneimpia taiteilijatyyppejä, mitä koskaan
näemme: kihara, tumma ja pitkätukka, kauniit, sisältörikkaat ja eloisat
silmät, jalot ja hienot piirteet; hänen sointuvan kaunista ääntänsä
taas, joka Anatole Francen mielestä lauloi kuin faunin huilu, pitää
Brandeskin niin miellyttävänä, että hän jo yksistään sillä voitti
kaikki ystäviksensä.
Ja kun hänen etevämmillä teoksillansa on ollut sama viehättävä
ominaisuus, emme epäilekään, ettei »Kuninkaita maanpaossa» puolestansa
lisää sitä suomalaista ystäväpiiriä, jonka Daudet jo on täällä luonut
tätä ennen suomennetuilla teoksillansa »Fromont nuorempi», »Tarasconin
Tartarin», »Kirjeitä myllyltäni», »Kuvaelmia ja kertomuksia» ja
»Seinevirran laivuri».