suinkin voi ahtaassa käytävässä, mutta emme päässeet tarpeeksi nopeasti
ehtiäksemme tuntuvasti tulvan edelle. Samalla kun käytävä kohosi, nousi
myöskin vesi, kunnes minusta, joka olin viimeisenä, pian oli ilmeistä,
että vesi alkoi kohota paljoa ripeämmin kuin me. Saatoin hyvin ymmärtää
syyn siihen, sillä sitä mukaa kuin vedenpinta läheni Omeanin
kupukattoa, pieneni luolan laajuus, ja veden kohoamisnopeus kasvoi
samassa suhteessa kuin sen täytettävän tilavuuden läpileikkaus pieneni.
Olin varma siitä, että paljon ennen kuin jonomme loppupää olisi ehtinyt
yläholveihin, jotka olivat vaarallisen pinnan yläpuolella, vettä
tulvisi päällemme valtavia määriä ja ainakin puolet joukostamme
hukkuisi.
Miettiessäni jotakin keinoa pelastaakseni mahdollisimman paljon tuhon
uhkaamia miehiämme, huomasin oikealle haarautuvan sivukäytävän, joka
näytti kohoavan jyrkästi. Vesi ulottui nyt jo vyötäisilleni. Lähinnä
minua olevat sotilaat olivat joutumaisillaan pakokauhun valtaan.
Jotakin oli tehtävä aivan heti, sillä muutoin he syöksyisivät hurjassa
paossa eteenpäin toveriensa päälle, jolloin satoja sotilaita
tallautuisi veteen ja käytävä kenties täyttyisi ruumiista niin, että
edellä olevien olisi enää mahdotonta peräytyä.
Huusin minkä suinkin jaksoin komentosanani edelläni astelevalle
dwarille:
"Tuokaa takaisin viimeiset kaksikymmentäviisi utania! Täällä näkyy
olevan pelastumistie. Kääntykää ja seuratkaa minua!"
Komennustani noudatti lähes kolmekymmentä utania, joten noin
kolmetuhatta miestä pyörsi ympäri ja kiiruhti vasten tulvivaa vettä
käytävään, johon heidät ohjasin.
Kun ensimmäinen dwar sivuutti minut utaninsa etunenässä, muistutin
häntä tarkoin kuuntelemaan komennuksiani eikä millään ehdolla
uskaltautumaan vapaaseen ilmaan eikä lähtemään holveista varsinaiseen
temppeliin, ennenkuin olisin saapunut ylös hänen luokseen tahi hän
"tietäisi, että olin kuollut voimatta tulla."
Upseeri teki kunniaa ja meni. Miesjono asteli ripeästi ohitseni
sivukäytävään, jonka toivoin vievän turvallisille paikoille. Vedenpinta
oli jo rinnan tasalla. Miehiä kompastui, rimpuili ja hukkui. Useista
sain tartutuksi kiinni ja nostin heidät uudelleen jaloilleen, mutta kun
olin yksin, oli tehtäväni ylivoimainen. Kohiseva tulva pyyhkäisi
mukanaan sotilaita, ja he menivät sitä tietä. Vihdoin sijoittui
kymmenennen utanin dwar vierelleni. Hän oli voimakas mies, nimeltään
Gur Tus, ja pidimme nyt jo kokonaan kauhun vallassa olevat joukot
jonkunlaisessa järjestyksessä ja pelastimme useita, jotka muutoin
olisivat hukkuneet.
Kantos Kanin poika Djor Kantos, joka palveli padwarina viidennessä
utanissa, liittyi meihin, kun hänen utaninsa saapui aukolle, josta
sotilaat pakenivat. Senjälkeen emme enää menettäneet ainoatakaan miestä
monista sadoista, joiden vielä oli mentävä pääkäytävästä haarautumaan.
Viimeisen utanin sivuuttaessa meidät vesi oli kohonnut jo niin
korkealle, että se huuhteli kaulaamme, mutta käsi kädessä seisoimme
paikallamme, kunnes viimeinenkin mies oli päässyt uuden käytävän
tarjoamaan turvaan. Käytävä alkoi heti yletä jyrkästi, niin että sadan
metrin päässä olimme jo veden pinnan yläpuolella.
Muutamia minuutteja astelimme reippaasti ylöspäin, ja toivoin pian
saapuvamme ylempiin holvikäytäviin, joista päästiin Issuksen
temppeliin. Mutta minua odotti kamala pettymys.
Äkkiä kuului kaukaa edeltämme huuto: "Tulta!" Melkein samalla kajahti
kauhunhuudahduksia sekä dwarien ja padwarien äänekkäitä komennuksia
näiden ilmeisesti koettaessa johtaa sotilaitaan kauemmaksi uhkaavasta
vaarasta. Vihdoin saapui meille raportteja: "Yläpuolellamme olevat
holvit on sytytetty palamaan." "Edessämme on liekit, takanamme
tulvavesi." "Auta, John Carter, olemme tukehtumaisillamme." Ja sitten
kantautui meille jonon jälkipäässä oleville asti paksu savuaalto, niin
että silmiämme kirveli ja peräydyimme kompastellen ja sekasortoisesti.
Emme voineet tehdä muuta kuin etsiä uutta pelastustietä. Tuli ja savu
olivat tuhat kertaa peloittavammat kuin vesi, ja niinpä poikkesin
ensimmäiseen sivukäytävään, jota myöten pääsimme pois meitä
ympäröivästä, tukehduttavasta savusta.
Taaskin jäin seisomaan aukon suulle sotilaiden kiiruhtaessa siitä
uudelle tielle. Noin kaksituhatta oli mennyt juoksujalkaa ohitseni, kun
jono katkesi, mutta en ollut varma siitä, olivatko kaikki ne, jotka
eivät olleet joutuneet palavan kohdan toiselle puolelle, jo
pelastuneet. Nähdäkseni senvuoksi, ettei ketään onnetonta ollut jäänyt
jälkeen avuttomana hirveän kuoleman kynsiin, juoksin reippaasti
käytävää ylöspäin liekkejä kohti, joiden himmeän loimun nyt näin
kaukana edelläni.
Se oli kuumaa ja tukehduttavaa puuhaa, mutta vihdoin olin niin
pitkällä, että tuli valaisi käytävää selvästi. Näin, ettei ainoatakaan
Heliumin sotilasta ollut maassa minun ja liekkien välillä -- mitä
tulessa ja sen takana oli, sitä minun oli mahdoton tietää, eikä
yksikään ihminen olisi voinut mennä noiden hornamaisena loimuna
räiskyvien kemiallisten aineiden liekkien läpi ja pysyä elossa
saadakseen sen tietää.
Tyydytettyäni velvollisuudentuntoni käännyin ympäri ja juoksin vinhasti
takaisin käytävälle, johon sotilaani olivat poistuneet. Mutta
kauhukseni näin, että pakotieni oli siliä suunnalla katkaistu --
käytävän suun sulki vankka teräsristikko, joka ilmeisesti oli laskettu
ylhäällä olevasta uurteestaan varmasti tukkeamaan peräytymiseni.
Minusta oli ollut hyvin todennäköistä, että ensisyntyiset tunsivat
liikkeittemme pääpiirteet, koskapa heidän laivastonsa kävi edellisenä
päivänä kimppuumme. Ei myöskään Omeanin pumppujen seisauttaminen juuri
ratkaisevalla hetkellä voinut olla pelkkä sattuma. Samoin kemiallisen
palon puhkeaminen juuri siinä käytävässä, jota myöten me etenimme
Issuksen temppeliä kohti, oli todistuksena hyvin harkitusta
suunnitelmasta.
Ja teräsristikon laskeutuminen sulkemaan minut tulen ja veden väliin
näytti nyt osoittavan, että näkymättömät silmät tarkkailivat meitä
pitkin matkaa. Mitä mahdollisuuksia minulla voisikaan olla pelastaa
Dejah Thoris, jos minun oli taisteltava sellaisia vihollisia vastaan,
jotka eivät näyttäytyneet! Tuhannesti soimasin itseäni, että olin
antanut vietellä itseni tällaiseen loukkuun, jollaisia minun piti
tietää näiden käytävien mahdollisesti olevan. Nyt tajusin, että olisi
ollut paljon parempi säilyttää voimamme yhtenäisinä ja hyökätä
temppeliin laakson puolelta, luottaen että hyvä onnemme ja
taistelukuntomme tuottaisivat meille voiton ja voidaksemme pakottaa
heidät luovuttamaan Dejah Thorisin vahingoittumattomana minulle
takaisin.
Savu ja liekit pakottivat minut peräytymään yhä kauemmaksi käytävää
alaspäin vettä kohti, jonka kohina kuului pimeydestä. Mieheni olivat
vieneet kaikki soihdut, eikä tätä käytävää valaissut fosforipitoisen
kallion hohde kuten alempia käytäviä. Juuri siitä seikasta päättelin,
etten ollut etäällä ylimmistä holveista, jotka olivat aivan temppelin
alla.
Vihdoin tunsin veden loiskivan jaloissani. Savu oli kintereilläni.
Asemani oli hirveän tuskallinen. Minulla näytti olevan vain yksi
mahdollisuus, valita tarjona olevista kuolintavoista helpompi. Menin
niin ollen käytävää alaspäin, kunnes olin kokonaan Omeanin kylmässä
vedessä ja uin sysimustassa pimeydessä kohti -- mitä?
Itsesäilytysvaisto on voimakas, silloinkin kun peloton ja parhaissa
sielunvoimissa oleva mies tietää, että kuolema -- varma, vääjäämätön
kuolema -- on aivan lähellä. Niinpä minäkin jatkoin verkkaista uintiani
odottaen, milloin pääni koskettaisi käytävän kattoa. Se merkitsi, että
olin saapunut pakomatkani päähän, siihen kohtaan, jossa minun olisi
viimeisen kerran upottava ja vaivuttava merkittömään hautaani.
Mutta hämmästyksekseni kohtasin sileän seinän, ennenkuin jouduin
sellaiselle kohdalle, missä vesi olisi ulottunut käytävän kattoon
saakka. Olisinko erehtynyt? Tunnustelin ympärilleni. En ollut; olin
pääkäytävässä, mutta siellä oli vieläkin tarpeeksi hengitystilaa
vedenpinnan ja kalliokaton välillä. Sitten käännyin käytävää ylöspäin,
samaan suuntaan, johon Carthoris ja joukkomme etuosa olivat menneet
puoli tuntia aikaisemmin. Uidessani tuli mieleni yhä keveämmäksi joka
vedolla, sillä tiesin saapuvani yhä lähemmäksi sellaista kohtaa, jonka
yläpuolella vesi ei enää mitenkään voinut olla syvempää kuin nyt
ympärilläni. Olin varma, että pian tuntisin jälleen lujan pohjan
jalkojeni alla ja että minulla olisi taaskin mahdollisuus päästä
Issuksen temppeliin ja siellä kuihtuvan ihanan vangin luokse.
Mutta juuri kun toiveeni olivat ylimmillään, tunsin äkkiä pienen
tärähdyksen, kun pääni sattui ylläni olevaan kallioon. Se, mitä olin
pahimmin pelännyt, oli siis sittenkin tapahtunut. Olin joutunut yhteen
niistä harvinaisista kohdista, joissa marsilainen tunneli äkkiä
sukeltaa alemmalle tasolle. Jonkun verran kauempana tiesin sen taaskin
nousevan, mutta mitäpä se hyödytti minua, sillä enhän tiennyt, kuinka
pitkän matkan se kulki täydelleen vedenpinnan alapuolella!
Oli vain yksi epätoivoinen keino, ja sitä yritin. Vedin keuhkoni
täyteen ilmaa ja sukelsin sysipimeässä, jääkylmässä vedessä alaspäin
painuvaan käytävään. Tuon tuostakin kohosin ylöspäin käsi ojossa, mutta
aina tunsin järkkymättömän kallion sulkevan minut veteen.
Enää eivät keuhkoni voisi kovinkaan kauan kestää pinnistystä. Tunsin,
että voimani olisivat pian lopussa, ja nyt oli palaaminen mahdotonta,
sillä olin jo liian kaukana. Olin ehdottoman varma, etten enää
mitenkään jaksaisi sukeltaa takaisin sille kohdalle, missä vesi ensiksi
kohosi pääni ylitse. Kuolema tuijotti silmiini, enkä muista milloinkaan
niin selvästi tunteneeni sen kalmankylmää hengähdystä otsallani.
Tein vielä yhden epätoivoisen ponnistuksen nopeasti vähenevine
voimineni. Heikkona kohosin ylöspäin viimeisen kerran -- keuhkoni
nytkähtelivät pyrkien vetäisemään henkäisyn, joka olisi täyttänyt ne
vieraalla, tukahduttavalla aineella, mutta sensijaan tunsinkin
virkistävän ilman täyttävän sieraimeni ja uupuneet keuhkoni. Olin
pelastunut.
Vielä joitakin vetoja, ja olin sellaisella kohdalla, että jalkani
tavoitti lattian. Pian senjälkeen olin kokonaan vedenpinnan yläpuolella
ja riensin hurjasti kuin mielipuoli pitkin käytävää, tähyillen aukkoa,
josta pääsisin Issuksen luokse. Jollen voisi saada Dejah Thorisia
takaisin, niin ainakin olin päättänyt kostaa hänen kuolemansa, enkä
tyytyisi kenenkään muun henkeen kuin sen ruumiillistuneen pahanhengen,
joka oli aiheuttanut Barsoomille niin äärettömiä kärsimyksiä.
Nopeammin kuin odotinkaan tulin äkkiä aukolle, joka näytti vievän
ylhäällä olevaan temppeliin. Se oli käytävän oikeassa seinässä, ja
käytävä jatkui edelleen luultavasti toisille temppeliin vieville
aukoille.
Minusta tämä kohta oli yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Mistäpä olisin
tiennyt, mihin ne kukin päättyivät! Jäämättä odottelemaan, että minut
taaskin huomattaisiin ja tieni tukettaisiin, juoksin nopeasti lyhyen,
jyrkästi kohoavan käytävän päässä olevalle ovelle ja työnsin sen auki.
Ovi kääntyi hitaasti saranoillaan, ja ennenkuin se ennätettäisiin lyödä
uudelleen kiinni nenäni edessä, syöksyin sen takana olevaan huoneeseen.
Vaikka päivä ei vielä ollut koittanut, oli huone kirkkaan valoisa.
Ainoa siellä oleva henkilö loikoi matalalla lepoalustalla salin
toisessa päässä. Upeista seinäverhoista ja kalustosta päättäen huone
oli jonkun papittaren, kenties itse Issuksen asunto. Tämä ajatus pani
veren humisemaan suonissani. Oi, jospa kohtalo olisi todellakin ollut
niin suopea, että tämä kammottava otus olisi yksin ja ilman
henkivartijoita joutunut käsiini! Kun hän olisi minulla panttivankina,
niin voisin pakottaa mustaihoiset suostumaan kaikkiin vaatimuksiini.
Varovasti, äänettömästi hiipien lähestyin nukkuvaa olentoa. Yhä
likemmäksi tulin häntä, mutta en ollut ehtinyt kuin vähän enemmän kuin
puolitiehen, kun olento alkoi liikahdella ja minun syöksyessäni häntä
kohti nousi pystyyn ja katsoi minua.
Vastassani olevan naisen kasvoille levisi aluksi säikähtynyt ilme --
sitten niistä kuvastui hämmästys ja epäily -- toivo -- riemuisa
kiitollisuus.
Sydämeni sykki haljetakseen rientäessäni hänen luokseen --' silmäni
kyyneltyivät -- ja sanat, joita tulvimalla kumpuni rinnastani,
takertuivat kurkkuuni, kun levitin käteni ja painoin syliini
rakastamani naisen -- Heliumin prinsessan Dejah Thorisin.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Voitto ja tappio
"John Carter, John Carter", hän sopersi painaen rakkaan päänsä olkaani
vasten; "tuskin vieläkään voin uskoa silmiäni. Kun Thuvia-neito kertoi
sinun palanneen Barsoomiin, kuuntelin häntä, mutta en jaksanut tajuta
hänen sanojaan, sillä niin suuri onni tuntui minusta mahdottomalta
sellaisen osalle, joka yksin ja ääneti oli kärsinyt niin monta pitkää
vuotta. Kun vihdoin käsitin, että se oli totta, ja sitten opin
tuntemaan tämän kamalan paikan, missä olin vankina, aloin epäillä
voisitko sinäkään saavuttaa minua.
"-- Kun päivät vierivät ja kuukausi toisensa jälkeen kului enkä kuullut
sinusta vähäisintäkään huhua, alistuin kohtalooni. Ja nyt kun sinä olet
tullut, voin tuskin uskoa sitä. Jo tunnin ajan olen kuullut taistelun
melua palatsin alueelta. En tiennyt, mistä se johtui, mutta kuitenkin
toivoin, että siellä olisivat prinssini johtamat heliumilaiset.
"-- Entä kuinka voi Carthoris, poikamme?"
"Olimme yhdessä vajaa tunti sitten, Dejah Thoris", vastasin. "Juuri
hänen miestensä sinun on täytynyt kuulla taistelevan temppelin
alueella."
"-- Missä Issus on? kysyin äkkiä."
Dejah Thoris kohautti olkapäitään.
"Hän lähetti minut vartioituna tähän huoneeseen, vähää ennen kuin
taistelu alkoi temppelin saleissa. Hän sanoi lähettävänsä myöhemmin
noutamaan minua. En milloinkaan ennen ole nähnyt hänen toimivan niin
epävarmasti, melkein kauhun lamauttamana. Nyt tiedän sen johtuneen
siitä, että hän tunsi Heliumin prinssin John Carterin saapuvan
vaatimaan hänet tilille prinsessansa vankeudesta."
Taistelun telmettä, aseiden kalinaa, huutoja ja juoksevien miesten
askelten ääniä kuului useilta suunnilta temppelistä. Tiesin, että minua
tarvittiin siellä, mutta en uskaltanut jättää Dejah Thorisia tänne enkä
liioin ottaa häntä mukaan taistelun melskeeseen ja vaaroihin.
Vihdoin johtuivat mieleeni holvikäytävät, joista olin juuri tullut.
Miksipä ei piilottaa häntä sinne, kunnes voisin palata noutamaan hänet
turvallisesti ja lopullisesti pois tästä kammottavasta paikasta?
Selitin hänelle aikeeni.
Hetkiseksi hän painautui tiukemmin rintaani vasten.
"En voi erota sinusta nyt, en vähäksikään aikaa, John Carter", hän
sanoi. "Minua hirvittää ajatuskin, että taaskin olisin yksin ja tuo
kauhea olento voisi minut löytää. Et tunne häntä. Hänen raakaa
julmuuttaan ei voi kuvitellakaan, jollei ole katsellut hänen
jokapäiväisiä puuhiaan kuten minä yli puoli vuotta. Tuskin vielä
nytkään voin edes ajatella kaikkea sitä, mitä olen omin silmin nähnyt."
"Sitten en poistu luotasi, prinsessani", vastasin.
Hän oli vaiti hetken, veti sitten kasvoni puoleensa ja suuteli minua.
"Mene, John Carter!" hän sanoi. "Siellä on poikamme ja siellä ovat
Heliumin miehet taistelemassa Heliumin prinsessan puolesta. Missä he
ovat, siellä on sinunkin paikkasi. En saa nyt ajatella omaa itseäni,
vaan heitä ja puolisoni velvollisuutta. En saa olla sen esteenä.
Piilota minut holveihin ja mene!"
Saatoin hänet ovelle, josta olin tullut huoneeseen. Siellä painoin
hänet vielä kerran rintaani vasten, ja vaikkakin sydäntäni kirveli ja
synkät, kaameat aavistukset valtasivat mieleni, vein hänet kynnyksen
yli, suutelin häntä taaskin ja suljin oven hänen jälkeensä.
Vitkastelematta sitten kiiruhdin siihen suuntaan, josta ankarin melu
kuului. Juostuani viiden, kuuden kammion läpi jouduin hurjan taistelun
näyttämölle. Suuri joukko mustaihoisia oli avaran huoneen ovella
koettaen estää hyökkääviä punaisia sotilaita pääsemästä temppelin
pyhiin sisäosiin.
Kun tulin sisältäpäin, olin mustien takana ja pysähtymättä arvioimaan
heidän lukumääräänsä tai miettimään tekoni huimapäisyyttä, kiidin
nopeasti huoneen poikki ja kävin heidän kimppuunsa takaapäin terävine
pitkine miekkoineni.
Lyödessäni ensimmäisen iskun huusin kovasti: "Heliumin puolesta!"
Sitten jakelin hölmistyneille ensisyntyisille iskuja satamalla, samalla
kun oven ulkopuolella olevat punaiset yltyivät ääneni kuullessaan
entistäkin rohkeammiksi ja huutaen: "John Carter! John Carter!"
hyökkäsivät kahta vertaa rajummin. Ennenkuin mustat ennättivät tointua
säikähdyksestään, olivat heidän rivinsä murtuneet ja punaiset
tunkeutuneet huoneeseen.
Jos siinä huoneessa alkanut taistelu olisi saanut pätevän kertojan,
niin se olisi säilynyt Barsoomin aikakirjoissa historiallisena muistona
sen sotaisten asukkaiden hurjasta rohkeudesta. Viisisataa miestä,
mustia ja punaisia vastakkain, taisteli siellä silloin. Armoa ei anottu
eikä annettu. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta he taistelivat niin
kuin olisivat tahtoneet todistaa elämisoikeutensa sen lain mukaan, että
kyvykkäin säilyy.
Minusta tuntui siltä kuin olisimme kaikki tietäneet, että tämän
taistelun tulos ratkaisisi ikuisiksi ajoiksi, mikä keskinäinen asema
näillä kahdella Barsoomin rodulla tulisi olemaan. Se oli uuden ja
vanhan välinen taistelu, mutta hetkeäkään en epäillyt sen tulosta.
Carthorisin vierellä taistelin Barsoomin punaisen kansan puolesta sen
vapauttamiseksi kokonaan sitä kuristavasta kamalan taikauskon
kahleista.
Taistelu jatkui kiihkeänä, kunnes lattialla lainehti verta nilkkoja
myöten ja ruumiita virui niin taajassa, että jalkamme polkivat niitä
yhtä usein kuin lattiaakin. Kun taistelun tuoksinassa jouduin lähelle
isoja ikkunoita, joista näki Issuksen puistoihin, kohtasi katsettani
näky, joka nostatti voimakkaan riemuaallon rintaani.
"Katsokaa!" huusin. "Ensisyntyiset, katsokaa tuonne!"
Taistelu keskeytyi hetkeksi, ja yhtaikaa kaikki kääntyivät katsomaan
osoittamaani suuntaan, nähden sellaista, mitä ainoakaan ensisyntyinen
ei ollut kuvitellut ikinä mahdolliseksi.
Yli pihan ulottui yhtenäinen, mutta horjuva mustaihoisten rintama, ja
heidän vastassaan oli suuri joukko valtavan kookkailla thoateillaan
ratsastavia vihreitä sotilaita, jotka pakottivat vastustajansa yhäti
peräytymään. Meidän katsellessamme ratsasti takalistosta esille yksi
tovereitaan hurjempi ja peloittavampi, huutaen rajusti komentosanoja
kauhua herättävälle joukolleen.
Se oli Tharkin jeddak Tars Tarkas, ja hän laski tanaan kaksitoista
metriä pitkän, metallikärkisen keihäänsä muiden sotilaiden tehdessä
samoin. Silloin oivalsimme, mitä hän oli komentanut. Vihreiden
sotilaiden ja mustaihoisten rintaman väli oli nyt noin kaksikymmentä
metriä. Suuri tharkilainen kajahdutti uuden komennuksen, ja vihreä
joukko hyökkäsi päästäen villin, peloittavan sotahuudon. Musta rintama
kesti silmänräpäyksen, mutta vain silmänräpäyksen -- sitten hirvittävät
otukset, joiden ratsastajat olivat yhtä kauheita, nelistivät sen
ylitse.
Niiden perässä marssi punaisia miehiä utan toisensa jälkeen. Vihreä
joukko hajaantui piirittämään temppeliä. Punaiset sotilaat riensivät
sisälle, ja sitten me käännyimme taaskin jatkamaan keskeytynyttä
taisteluamme; mutta vihollisemme olivat kadonneet.
Heti muistin Dejah Thorisin. Sanoin Carthorisille löytäneeni hänen
äitinsä ja lähdin juoksemaan siihen huoneesen, johon olin hänet
jättänyt, poikani vierelläni. Jäljessämme kiiruhtivat verisestä
taistelusta säilyneet pienen joukkomme tähteet.
Huoneeseen saapuessani näin heti, että siellä oli joku ollut jälkeeni.
Lattialla oli silkkiviitta. Sitä ei aikaisemmin ollut siinä. Myöskin
oli siellä tikari ja useita metallikoruja siroiteltuna sinne tänne,
ikäänkuin ne olisivat taistelussa repeytyneet kantajansa tamineista.
Mutta mikä pahinta, niihin holveihin vievä ovi, joihin olin piilottanut
prinsessani, oli longallansa.
Yhdellä hyppäyksellä olin ovella, tempasin sen auki ja syöksyin sisään.
Dejah Thoris oli kadonnut. Huusin hänen nimeään moneen kertaan, mutta
vastausta ei kuulunut. Sillä hetkellä luulin olleeni mielipuolisuuden
partaalla. En muista sanojani ja tekojani, mutta tiedän, että vähän
aikaa olin hullun raivon vallassa.
"Issus!" huusin. "Issus! Missä Issus on? Etsikää hänet, etsikää
temppeli läpikotaisin, mutta älköön kukaan tehkö hänelle mitään pahaa!
Hän on John Carterin. Carthoris, missä Issuksen huoneet ovat?"
"Tätä tietä!" huudahti poika ja lähti, pysähtymättä katsomaan, olinko
kuullut hänen sanansa, suin päin kiitämään syvemmälle temppelin
sisäosiin. Vaikka hän juoksikin nopeasti, olin kuitenkin yhä hänen
rinnallaan, hoputtaen häntä tiukkaamaan vauhtia.
Vihdoin saavuimme isolle, kaiverruksin koristetulle ovelle, jonka läpi
Carthoris syöksyi askelen verran edelläni. Siellä kohtasi meitä näky,
jonka olin jo kerran ennen nähnyt samassa temppelissä -- Issuksen
valtaistuin, siihen nojailevat orjattaret ja ympärillä seisovat
sotilasrivit.
Emme antaneet sotilaille edes aikaa vetää esiin miekkojaan, niin äkkiä
olimme heidän kimpussaan. Yhdellä sivalluksella iskin maahan kaksi
eturivissä olevaa miestä. Ja pelkästään nopeasti kiitävän ruumiini
painolla murtauduin sitten molempien takarivien läpi ja hyppäsin
korokkeelle, kaiverretun sorapuspuisen valtaistuimen viereen.
Kauhun vallassa tuolilla kyyröttävä inhottava olento koetti päästä
kynsistäni ja kiiruhtaa takanaan olevaan aukkoon. Mutta tällä kertaa en
antanut vetää itseäni nenästä sellaisilla kujeilla. Ennenkuin hän ehti
nousta seisomaan, tartuin häntä käsivarresta, ja kun näin sitten
vartioston aikovan hyökätä kimppuuni yhtaikaa joka suunnalta, tempasin
tikarini ja laskien sen kärjen lähelle Issuksen kurjaa rintaa käskin
miesten pysähtyä.
"Takaisin!" huusin. "Takaisin! Niin pian kun ensimmäinen musta jalka
nousee korokkeelle, uppoa tikarini Issuksen sydämeen."
Hetken he empivät. Sitten eräs upseeri komensi heidät peräytymään, ja
samalla tulvi valtaistuinsaliin pienen hengissä olevan joukkoni
jäljessä tuhatkunta punaista sotilasta, Kantos Kan, Hor Vastus ja Xodar
etunenässä.
"Missä Dejah Thoris on?" huusin kourissani olevalle otukselle.
Hetkisen hän tuijotti edessään olevaa näkyä silmät hurjasti pyörien.
Luulen, että kului vähän aikaa, ennenkuin hän käsitti oikean asiantilan
-- hän ei aluksi jaksanut tajuta, että temppeli oli kukistunut
ulkomaailman miesten hyökkäyksestä. Ja kun hän sen ymmärsi, niin
hänelle varmaankin samalla kertaa selvisi, mikä hirveä merkitys sillä
oli hänelle -- vallan menettäminen -- nöyryytys -- kaiken sen vilpin ja
petoksen paljastuminen, jonka avulla hän oli niin kauan hallinnut
kansaansa.
Vain yksi seikka tarvittiin tekemään hänen näkemänsä kuva täysin
selväksi, ja sen piirroksen lisäksi hänen valtakuntansa korkein ylimys
-- hänen uskontonsa ylipappi, hänen hallituksensa pääministeri.
"Issus, kuoleman ja ikuisen elämän jumalatar", hän huusi, "anna
oikeutetun vihasi kohota täyteen voimaansa ja surmaa herjaajasi
kaikkivaltiaan kätesi yhdellä liikkeellä! Älä anna heistä ainoankaan
pelastua! Issus, kansasi turvautuu sinuun. Pienemmän kuun tytär, vain
sinä olet kaikkivoipa. Vain sinä voit pelastaa kansasi. Olen puhunut.
Odotamme tahtosi ilmausta. Lyö!"