mielipuoli. Hän puri, kynsi ja repi voimattomassa raivossaan. Ja sitten
hän puhkesi oudon kammottavaan nauruun, joka sai veren hyytymään.
Korokkeella olevat orjattaret säpsähtivät ja peräytyivät hänestä
kauemmaksi. Hän syöksähti heitä kohti, kiristeli hampaitaan ja sylki
heihin päin vaahtoisilta huuliltaan. Hyvä, jumala, kuinka kamala se
näky olikaan!
Vihdoin pudistelin häntä, toivoen siten saavani hänet hetkeksi
tajuihinsa.
"Missä Dejah Thoris on?" huusin uudelleen.
Kamala otus, jota käteni puristi, mumisi vähän aikaa epäselvästi,
sitten välähti ymmärtävä hohde hänen ilkeihin, lähekkäin oleviin
silmiinsä.
"Dejas Thoris? Dejah Thoris?" Sitten kajahti taaskin sama kimeä,
luonnoton, korvia vihlova nauru.
"Niin, Dejah Thoris -- tiedän. Ja Thuvia ja Phaidor, Matai Shangin
tytär. He kaikki rakastavat John Carteria. Haah! Mutta se on hullua!
Vuoden ajan he saavat yhdessä haaveilla Auringon temppelissä, mutta
ennenkuin vuosi on aivan lopussa, ei heillä enää ole ruokaa. Hoo-oh!
Kuinka jumalainen huvi!" Hän nuolaisi vaahdon julmilta huuliltaan.
"Heillä ei ole mitä syödä -- paitsi toisensa. Ha! Hah! Ha!"
Hänen hirveät sanansa melkein lamauttivat toimintakykyni. Niin kamalaan
kohtaloon tämä vallassani oleva otus oli tuominnut prinsessani! Vapisin
raivosta. Kuten terrieri rottaa minä pudistelin Issusta, ikuisen elämän
jumalatarta.
"Peruuta määräyksesi!" huusin. "Kutsu tuomitut takaisin! Nopeasti, tai
olet kuoleman oma!"
"Se on liian myöhäistä. Ha! Ha! Ha!" Ja sitten hän alkoi uudelleen
höpistä ja kiljua.
Melkein tietämättäni tikarini kohosi upotakseen hänen saastaiseen
sydämeensä. En tiedä, mikä pidätti kättäni, mutta nyt olen iloinen,
etten iskenyt. Olisi hirveätä, jos olisin omin käsin surmannut naisen.
Mieleeni juolahti valmistaa tälle väärälle jumalattarelle sopivampi
kohtalo.
"Ensisyntyiset", huusin huoneessa olevalle joukolle. "Olette tänään
nähneet, kuinka voimaton Issus on -- jumalat ovat kaikkivoipia. Issus
ei ole jumala. Hän on julma, ilkeä vanha akka, joka on miespolvia
pettänyt teitä ja pitänyt teitä leluinaan. Ottakaa hänet! Heliumin
prinssi John Carter ei tahraa käsiään hänen vereensä." Näin sanoen
työnsin raivoavan otuksen, jota kokonainen maailma oli puoli tuntia
aikaisemmin palvonut jumalana, valtaistuimensa korokkeelta pettämiensä
miesten käsiin, jotka odottivat kostonhimoisina tarttuakseen häneen.
Nähtyäni Xodarin punaisten upseerien joukosta, käskin hänen viipymättä
opastaa minut Auringon temppelille. Jäämättä katsomaan, minkä kohtalon
Issus sai osakseen jouduttuaan ensisyntyisten kynsiin, riensin salista
Xodarin, Carthorisin, Hor Vastuksen, Kantos Kanin ja parinkymmenen muun
punaisen ylimyksen seurassa.
Xodar opasti meidät nopeasti temppelin sisäkammioiden lävitse
keskipihalle, avaralle, pyöreälle aukolle, jonka kiveys oli huikaisevan
valkoista, läpikuultavaa marmoria. Edessämme kohosi kultainen temppeli,
jonka seinissä oli ihmeellisen kauniita haaveellisia koristuksia
muovailtuina timanteista, rubiineista, safiireista, turkooseista,
smaragdeista ja Marsin tuhansista nimettömistä jalokivistä, joiden
kauneus ja värisäihkyn puhtaus vievät monin kerroin voiton
arvokkaimmistakin Maassa tunnetuista kivistä.
"Tänne päin!" huudahti Xodar kiiruhtaen temppelin edessä olevalta
pihalta lähtevän tunnelin aukolle. Juuri kun aioimme laskeutua
tunneliin, kuulimme kumean huudon kohoavan Issuksen temppelistä, ja
sitten syöksyi punainen sotilas, viidennen utanin padwar Djor Kantos,
läheisestä ovesta huutaen meille ja kehoittaen meitä palaamaan.
"Mustat ovat sytyttäneet temppelin tuleen. Se palaa jo sadoista
kohdista. Kiiruhtakaa ulkopuistoihin tai olette mennyttä!"
Hänen puhuessaan näimme savua tupruavan kymmenkunnasta Auringon
temppelin puolisesta ikkunasta, ja korkealla Issuksen korkeimman
minaretin päällä leijaili yhä laajeneva savupilvi.
"Takaisin! Menkää takaisin!" huusin seuralaisilleni. "Opasta, Xodar,
heitä, ja jättäkää minut! Minä tavoitan vielä prinsessani."
"Seuraa minua, John Carter!" vastasi Xodar ja sukelsi vastaustani
odottamatta jalkojemme juuressa olevaan tunneliaukkoon. Kiiruhdin hänen
kintereillään puolenkymmenen alaspäin viettävän holvin lävitse, kunnes
jouduimme tasaiseen käytävään, jonka toisesta päästä näkyi valoisa
huone.
Vankka ristikko sulki tiemme, mutta sen takaa näin hänet -- verrattoman
prinsessani sekä Thuvian ja Phaidorin. Nähdessään minut hän syöksähti
meitä erottavia ristikkoja kohti. Hitaasti liikkuva kammio oli jo
kiertynyt niin paljon, että temppelin seinässä olevasta aukosta enää
vain osa oli käytävän ristikkopäädyn kohdalla. Sekin aukko sulkeutui
verkalleen. Pian olisi näkyvissä vain kaitainen rako, ja sitten
painuisi sekin umpeen. Kokonaisen pitkän Barsoomin vuoden kammio
senjälkeen kiertäisi hidasta rataansa, kunnes sen seinässä oleva aukko
uudelleen sivuuttaisi käytävän pään.
Mutta mitä kauheita kohtauksia tapahtuisikaan kammiossa sillä välin!
"Xodar!" huusin. "Eikö mikään voima voi pysäyttää tuon kamalan
laitoksen kiertämistä? Eikö kukaan tunne tuon hirveän ristikon
avaamissalaisuutta?"
"Ei kukaan sellainen, pelkään, jonka saisimme käsiimme ajoissa. Mutta
menen koettamaan. Odota minua täällä!"
Hänen poistuttuaan seisoin keskustellen Dejah Thorisin kanssa. Hän
ojensi kaamean ristikon läpi rakkaat kätensä, niin että voisin puristaa
niitä viimeiseen saakka.
Thuvia ja Phaidor tulivat myöskin lähellemme, mutta kun Thuvia huomasi,
että halusimme olla kahden, poistui hän kammion toiseen päähän. Mutta
niin ei Matai Shangin tytär tehnyt.
"John Carter", hän sanoi, "viimeistä kertaa nähnet nyt kenetkään
meistä. Sano minulle rakastavasi minua, että kuolisin onnellisena."
"Rakastan ainoastaan Heliumin prinsessaa", vastasin rauhallisesti.
"Säälin sinua, Phaidor, mutta asia on niin kuin jo alussa sanoin
sinulle."
Ylhäältä päin puhaltavan tuulen henkäyksen mukana savun haju kantautui
sieraimiimme. Xodaria odotellessamme savu yhäti sakeni. Pian kuulimme
käytävän toisesta päästä huutoa ja kiireisiä askelia.
"Tule takaisin, John Carter! Tule!" huusi joku. "Myöskin maanalaiset
käytävät ovat tulessa."
Samalla ilmestyi nyt jo läpinäkymättömästä savusta kymmenkunta miestä.
Ne olivat Carthoris, Kantos Kan, Hor Vastus, Xodar ja muut minua
temppelin pihalle seuranneet ylimykset.
"Ei ole mitään toivoa, John Carter", huusi Xodar. "Avainten haltija on
kuollut, eivätkä avaimet olleet hänen ruumiinsa vyöllä. Emme voi tehdä
muuta kuin sammuttaa tulipalon ja luottaa kohtaloon, että vuoden
perästä tapaat prinsessasi elävänä ja terveenä. Toin heille riittävästi
ruokaa. Kun tämä rako sulkeutuu, ei savu pääse tunkeutumaan heidän
kammioonsa, ja jos kiiruhdamme sammuttamaan liekit, niin luulen ettei
heillä ole vaaraa."
"Mene siis itse ja vie nämä toiset mukaasi!" vastasin. "Minä jään tänne
prinsessani luokse, kunnes armelias kuolema lopettaa tuskani. En halua
enää elää."
Minun puhuessani Xodar oli työntänyt suuren joukon pieniä astioita
kammioon. Vähän ajan kuluttua oli rako enää vain parin sentimetrin
levyinen. Dejah Thoris painautui mahdollisimman lähelle sitä,
kuiskaillen minulle toivehikkaita ja rohkaisevia sanoja sekä kehoittaen
minua pelastamaan henkeni.
Äkkiä näin hänen takaansa Phaidorin kauniit, raivoisan vihan
vääristämät kasvot. Kun katseemme sattuivat vastakkain, alkoi hän
puhua:
"Älä luule, John Carter, että saat niin keveästi hyljeksiä Phaidorin,
Matai Shangin tyttären rakkautta. Äläkä toivokaan enää ikinä painavasi
Dejah Thorisia syliisi. Saat odottaa pitkän, pitkän vuoden; mutta
tiedä, että odotuksen päätyttyä tervehtii sinua Phaidorin syli -- ei
Heliumin prinsessan. Katso, hän kuolee!"
Kun hän päätti puheensa, näin hänen kohottavan tikaria ja sitten näin
toisen olennon, Thuvian. Kun tikari laskeutui rakkaani suojatonta
rintaa kohti, oli Thuvia melkein heidän välissään. Sankka savun
tuprahdus peitti katseeltani hirveässä kammiossa tapahtuvan
murhenäytelmän -- kuului kiljahdus, yksi ainoa kiljahdus, kun tikari
upposi.
Savu hälveni, mutta silloin tuijotimme umpinaiseen seinään.
Viimeinenkin rako oli sulkeutunut, ja kokonaisen pitkän vuoden kammio
säilyttäisi kamalan salaisuutensa piilossa ihmissilmiltä.
Seuralaiseni hoputtivat minua lähtemään.
"Vähän ajan kuluttua on jo myöhäistä", huudahti Xodar. "Nytkin on jo
totisesti sattuman varassa, pääsemmekö elävinä ulkopuistoihin. Käskin
panna pumput käytiin, ja viiden minuutin kuluttua holvikäytävät ovat
veden vallassa. Jollemme tahdo hukkua kuin loukkuun joutuneet rotat, on
meidän riennettävä ylös ja yritettävä pelastua palavan temppelin läpi."
"Menkää!" kehoitin. "Antakaa minun kuolla täällä lähellä prinsessaani
-- muualla ei minulla ole mitään toiveita, ei vähääkään onnea! Kun
hänen rakas ruumiinsa vuoden kuluttua kannetaan pois tuosta kauheasta
paikasta, niin olkoon silloin hänen puolisonsa ruumis täällä
odottamassa!"
Sitä seuraavat tapahtumat ovat vain hyvin hämärästi muistissani.
Minusta tuntuu kuin olisin painiskellut useita miehiä vastaan ja kuin
minut sitten olisi nostettu lattialta ja kannettu pois. En tiedä. En
ole kysynyt sitä keltään, eikä kukaan niistä miehistä, jotka olivat
silloin siellä, ole tahtonut kajota murheeseeni muistuttamalla minulle
tapahtumista, joiden hän on tiennyt parhaassakin tapauksessa vain
uudelleen repivän auki sydämeni hirvittävän haavan.
Oi! Jospa vain tietäisin yhden seikan! Mikä tuskaisan jännityksen
taakka vierähtäisikään silloin sydämeltäni! Mutta vain aika tuo ilmi,
kumpaan ihanaan poveen murhaajan tikari upposi.
* * * * *
John Carterin merkillisiä seikkailuja kerrotaan edelleen romaanissa
"Marsin sotavaltias."