suoraan eteläkaakkoista kohti. Käske kuljetuslaivojen, turva-alusten
ympäröiminä, seurata aivan taistelulaivojen jäljessä, kunnes V:n kärki
on tunkeutunut vihollisen rintamaan. Silloin tulee V:n avautua
kärjestään ulospäin ja kummankin sivustan taistelulaivojen ahdistaa
rajusti vihollisia ja pakottaa ne peräytymään, joten vihollisrintamaan
muodostuu kuja. Tähän kujaan on kuljetusalusten saattajineen
syöksyttävä täyttä vauhtia, päästäkseen thernien puutarhojen ja
temppelien kohdalle.
"-- Siellä laskettakoon joukot maihin ja antakoot ne pyhille therneille
siksi rajun läksytyksen, että he muistavat sen lukemattomia miespolvia.
Tarkoitukseni ei ollut poiketa retkemme suunnitellusta juoksusta, mutta
meidän on nyt kerta kaikkiaan selvitettävä välimme thernien kanssa,
sillä muutoin ei laivastomme saa hetkenkään rauhaa niin kauan kun se
viipyy Dorin läheisyydessä, ja meillä olisi paljon vähemmän toiveita
päästä koskaan takaisin ulkomaailmaan."
Kantos Kan teki kunniaa ja poistui antamaan määräykset odottaville
alapäälliköilleen. Uskomattoman lyhyessä ajassa taistelulaivojen
rintama muuttui käskyjeni mukaisesti; Omeania vartioimaan valitut
kymmenen alusta kiitivät määräpaikkaansa kohti, ja kuljetus- ja
vartioalukset lähestyivät valmistautuen syöksymään kujaan.
Annettiin määräys panna laivasto täyteen vauhtiin, se alkoi kiitää
ilmassa kuin parvi metsästäviä vinttikoiria, ja ennen pitkää olivat
vihollisen alukset täysin näkyvissämme. Niiden epätasainen, kolmen
laivan vahvuinen rintama ulottui kumpaankin suuntaan niin kauaksi kuin
silmä kantoi. Hyökkäyksemme oli siksi nopea, ettei vihollinen ehtinyt
suorittaa valmistusliikkeitä. Se tuli sille odottamatta kuin salama
kirkkaalta taivaalta.
Kaikki kävi loistavasti suunnitelmani mukaan. Valtavat laivamme
raivasivat itselleen tien täydelleen thernien taistelulinjan läpi.
Sitten V avautui ja kuljetuslaivamme kiitivät muodostuneen kujan kautta
thernien temppelejä kohti, jotka nyt näkyivät selvästi kimallellen
auringon paisteessa. Thernien tointuessa hyökkäyksemme aiheuttamasta
hämmingistä oli satatuhatta vihreätä sotilasta hyökyaallon
tavoin levinnyt heidän pihoihinsa ja puistoihinsa, samalla kun
sataviisikymmentätuhatta vihreätä miestä suuntasi alhaalla
leijailevista aluksista melkein erehtymättömän tarkasti osuvan tulen
thernien sotilaita vastaan, jotka olivat varustusten miehistönä tai
koettivat puolustaa temppelejä.
Molemmat suuret laivastot olivat jättimäisessä taistelussa thernien
upeissa puistoissa riehuvan hornamaisen melskeen yläpuolella. Hitaasti
Heliumin laivaston molempien sivustojen päät yhtyivät, ja sitten ne
alkoivat kiertää vihollisten rintaman sisällä, mikä temppu on hyvin
kuvaava Barsoomin ilmataisteluille.
Yhä vain Kantos Kanin johtamat laivat liikkuivat ympäri toinen toisensa
jäljessä, kunnes ne vihdoin muodostivat melkein täydellisen ympyrän.
Samalla ne lensivät täyttä vauhtia, ja vihollisen oli vaikea niihin
osata. Joutuessaan samaan linjaan thernien laivojen kanssa kukin alus
ampui yhteislaukauksen kaikista laivatykeistään. Thernit yrittivät
hyökkäyksillään murtaa ympyrää, mutta heidän ponnistuksensa olivat yhtä
tehottomia kuin jos koettaisi paljain käsin pysäyttää vinhasti pyörivää
kiekkosahaa.
Seisoin Kantos Kanin vieressä kannella ja näin vihollislaivan toisensa
jälkeen kallistuvan kamalasti ja kellahtavan avuttomaan asentoon, joka
osoitti niiden täydelleen tuhoutuneen. Siirsimme hitaasti
surmanympyräämme, kunnes olimme puistoissa taistelevien vihreiden
sotilaittemme kohdalla. Heille lähetettiin määräys nousta jälleen
aluksiinsa. Sitten kuljetusalukset kohosivat hitaasti ympyrämme
keskelle.
Tällä välin oli thernien tuli melkein tyyten vaimennut. He olivat
saaneet meistä tarpeekseen ja sallivat kovin mielellään meidän mennä
menojamme rauhassa. Mutta niin helposti emme kuitenkaan päässeet
lähtemään, sillä tuskin olimme ehtineet uudelleen suunnata lentomme
Omeanin suuaukkoa kohti, kun näimme pitkän mustan juovan kohoavan
pohjoisen näköpiirin takaa. Se ei voinut olla mikään muu kuin
sotalaivasto.
Emme voineet aavistaakaan, minkä kansan se oli ja minne se oli
matkalla. Kun tulijat olivat saapuneet siksi likelle, että eroittivat
meidät selvästi, otti lippulaivan lennätinvirkailija vastaan
radiosanoman, jonka hän heti ojensi Kantos Kanille. Hän luki liuskan ja
ojensi sen sitten minulle. Sen sisältö oli:
"Kantos Kan, antaudu, Heliumin jeddakin nimessä, sillä et voi
päästä pakoon." Allekirjoituksena oli: "Zat Arras."
Thernit lienevät saaneet sanoman käsiinsä ja tulkinneet sen melkein
samanaikaisesti meidän kanssamme, sillä he aloittivat uudelleen
taistelun, huomattuaan, että saisimme kimppuumme toisiakin vihollisia.
Ennenkuin Zat Arras oli saapunut tarpeeksi lähelle ampuakseen meitä,
olimme taaskin kiivaassa taistelussa thernien laivaston kanssa. Ja niin
pian kun hänen laivastonsa oli tullut kantomatkalle, alkoi sekin syytää
meitä kohti tuhoisia panoksia raskaista tykeistään. Laiva toisensa
jälkeen rupesi huojumaan ja kallistui kelvottomaksi meihin tähdätystä
hirveästä tulesta.
Sitä ei voinut kestää kauan. Komensin kuljetuslaivat uudelleen
laskeutumaan thernien puistoihin.
"Kostakaa kaikkenne tehden", kuului vihreille liittolaisillemme
lähettämäni sanoma, "sillä illalla ei ole ketään jäljellä kostamaan
kärsimiämme vääryyksiä!"
Samassa huomasin kymmenen taistelulaivaamme, jotka oli määrätty
vartioimaan Omeanin suuaukkoa. Ne palasivat täyttä vauhtia, ampuen
perätykeillään melkein yhtä mittaa. Vain yksi selitys oli mahdollinen.
Niitä ajoi takaa uusi vihollislaivasto. Vähätpä siitä, asemamme ei
voinut muuttua huonommaksi. Retkikuntamme oli tuomittu tuhon omaksi. Ei
ainoakaan sen jäsenistä pääsisi takaisin kolkon jäävaipan ylitse.
Kuinka toivoinkaan, että sattuisin vastakkain Zat Arrasin kanssa pitkä
miekka kädessäni vähää ennen kuolemaani! Hän oli yksin syypää tuhoomme.
Tarkkaillessani lähestyviä aluksiamme, näin niiden takaa-ajajien
kiitävän nopeasti näkyviin. Niitä oli suuri laivasto. Aluksi en
voinut uskoa silmiäni, mutta vihdoin oli minun myönnettävä, että
retkikuntaamme oli kohdannut peloittavin ja pahin onnettomuus, sillä
meitä läheni ensisyntyisten laivasto, jonka olisi pitänyt olla varmasti
suljettuna Omeaniin kuin pulloon. Kuinka onnettomasti ja tuhoisasti
tapahtumat olivatkaan kehkeytyneet! Mikä hirveä kohtalo minua
vaanikaan, kun kohtasin joka suunnalla näin kauheita esteitä etsiessäni
menetettyä rakkaintani! Saattoiko Issuksen kirous minua painaa!
Asustiko hänen inhoittavassa ruhossaan sittenkin joku ilkeä
yliluonnollinen henki! Sellaista en tahtonut uskoa ja nostaen pääni
pystyyn juoksin alakannelle auttamaan miehiäni, jotka parhaillaan
torjuivat laivamme kupeelle iskeytyneestä thernien aluksesta
tunkeutuvia hyökkääjiä. Rajussa käsikähmässä palasi entinen toivehikas
rohkeuteni. Ja thernin toisensa jälkeen vaipuessa kuolemaan säiläni
iskuista alkoi minussa tuntua, että todennäköisestä häviöstämme
huolimatta lopuksi meitä kuitenkin onnistaisi.
Saapumiseni taistelun telmeeseen valoi miehistöön intoa ja soturimme
ahdistivat kovaonnisia valkoihoisia niin hurjan rajusti, että osat pian
vaihtuivat. Kun vähäistä myöhemmin parveilimme vihollisaluksen
kansilla, näin mielihyväkseni sen komentajan hyppäävän keulasta
syvyyteen antautumisen ja tappion merkiksi.
Sitten menin Kantos Kanin seuraan. Hän oli tarkkaillut alakannen
tapahtumia, ja ne näyttivät tuoneen uuden ajatuksen hänen mieleensä.
Tuota pikaa hän antoi määräyksen eräälle upseerille, ja pian häilyivät
Heliumin prinssin värit lippulaivan kaikissa tangoissa. Aluksemme
miehistö kajahdutti voimakkaan riemuhuudon, johon kaikki muut laivamme
yhtyivät, nostaen kukin minun värini takilaansa.
Silloin Kantos Kan teki leikkauksensa. Merkki, jonka kaikkien, tähän
hurjaan taisteluun sekaantuneiden laivastojen jokainen sotilas ymmärsi,
kohosi korkealle lippulaivan yläpuolelle.
Se kuului: "Heliumin miehet Heliumin prinssin puolesta hänen kaikkia
vihollisiaan vastaan!" Kohta lehahtivat minun värini liehumaan yhdestä
Zat Arrasin laivasta. Toiset noudattivat esimerkkiä. Joissakuissa
laivoissa näimme zodangalaisten sotilaiden ja heliumilaisen miehistön
ottelevan ankarasti keskenään, mutta pian Heliumin prinssin värit
liehuivat kaikista aluksista, jotka olivat Zat Arrasin mukana olleet
meitä takaa-ajamassa -- vain hänen lippulaivassaan ei värejä nostettu.
Zat Arras oli tuonut viisituhatta laivaa. Nämä kolme tavatonta
laivastoa peittivät koko taivaan. Nyt oli Helium voittoisa, ja ottelu
oli muuttunut lukemattomiksi kaksintaisteluiksi. Alukset pääsivät
tuskin ollenkaan liikkumaan ahtaassa, tulta tuiskuavassa laivapilvessä.
Zat Arrasin lippulaiva oli aivan lähellämme. Omalta paikaltani eroitin
selvästi hänen laihat piirteensä. Hänen zodangalainen miehistönsä
tuiskautti meille yhteislaukauksen toisensa jälkeen aluksen
laitatykeistä, ja me vastasimme tuleen samalla mitalla. Laivat
siirtyivät yhä lähemmäksi toisiaan, kunnes niiden väliä oli enää vain
muutamia metrejä. Isku- ja hyökkäysjoukot täyttivät kummankin aluksen
reunat. Valmistauduimme taistelemaan elämästä ja kuolemasta
verivihollisemme kanssa.
Vain metri oli enää laivojen väliä, kun ensimmäiset iskukoukut
tärähtivät kiinni. Syöksyin kannelle miesteni mukana hyökkäämässä.
Samassa kun alusten laidat verkkaisesti sattuivat vastakkain,
tunkeuduin sotilasrivien välitse ja hyppäsin ensimmäisenä Zat Arrasin
laivan kannelle. Perästäni kiiruhti tiheä joukko Heliumin parhaita
miekankäyttäjiä, kiljuen, hoilaten, kiroillen. Heidät oli vallannut
kuumeinen taistelunhalu, eikä mikään voinut kestää heidän hyökkäystään.
Zodangalaiset sortuivat kannelle tämän musertavan hyökyaallon painosta,
ja miesteni puhdistaessa alakansia juoksin etukannelle, missä Zat Arras
oli.
"Olet vankini, Zat Arras", huusin. "Antaudu! Saat armoa."
Aluksi en ollut selvillä, aikoiko hän hyväksyä kehoitukseni vaiko
ryhtyä miekka kädessä taisteluun kanssani. Hetken hän seisoi empien,
kääntyi sitten laskien alas kätensä ja syöksyi kannen vastakkaiselle
reunalle. Ennenkuin ehdin tarttua häneen, oli hän hypännyt rintanojalle
ja heittäytynyt pää edellä kammottavaan syvyyteen.
Sellaisen lopun sai Zodangan jed Zat Arras.
Harvinaisen kummallinen taistelu jatkui. Thernit ja mustaihoiset eivät
olleet liittyneet yhteen meitä ahdistamaan. Kun thernien alus ja
ensisyntyisten alus sattuivat yhteen, syntyi loistava ottelu, ja tätä
seikkaa pidin pelastuksenamme. Aina kun vain tilaisuus oli vaihtaa
sanomia vihollisten niitä sieppaamatta, lähetin sanan, että kaikkien
laivojemme oli niin nopeasti kuin mahdollista vetäydyttävä pois
taistelusta ja siirryttävä asemiin taistelevien länsi- ja
eteläpuolelle. Myöskin lähetin lentopartiolaisen viemään thernien
puistoissa otteleville vihreille joukoille sanan, että he nousisivat
jälleen kuljetuslaivoihin, joiden sitten oli liityttävä meihin.
Laivojeni komentajille annettiin vielä ohje, että heidän, joutuessaan
vastakkain jonkun vihollisaluksen kanssa, oli viekoiteltava tämä
mahdollisimman pian jonkun perivihollistensa laivan luokse ja
taitavilla liikkeillä pakotettava nämä molemmat käymään toistensa
kimppuun, joten meidän aluksemme voisi vetäytyä syrjään. Temppumme
onnistui loistavasti, ja vähää ennen auringon laskua näin mielihyvin,
että kaikki ennen voimakkaan laivastoni tähteet olivat koolla noin
kolmenkymmenen kilometrin päässä lounaassa musta- ja valkeaihoisten
kesken jatkuvasta hirveästä taistelusta.
Nyt siirsin Xodarin toiseen taistelulaivaan ja lähetin hänet kaikkien
kuljetusalusten ja viidentuhannen taistelulaivan kanssa suoraa päätä
Issuksen temppelille. Carthoris, Kantos Kan ja minä lähdimme muiden
laivojen kanssa kiitämään Omeanin suuaukolle.
Suunnitelmamme oli hyökätä Issuksen kimppuun kahdelta puolen seuraavan
päivän sarastaessa. Tars Tarkasin vihreine sotilaineen ja Hor Vastuksen
punaisine miehineen oli laskeuduttava Issuksen puistoihin ja niitä
ympäröiville kentille. Carthorisin, Kantos Kanin ja minun oli vietävä
pienemmät joukkomme Omeanin järveltä Carthorisin hyvin tuntemia
maanalaisia käytäviä myöten temppelin alle.
Nyt vasta sain tietää, minkä vuoksi kymmenen laivaani oli peräytynyt
aukon suulta. Kun ne olivat saapuneet aukolle, purkautui ensisyntyisten
laivasto siitä parhaillaan. Kaksikymmentä alusta oli jo kohonnut
ilmoille, ja vaikka meikäläiset aloittivatkin heti taistelun koettaen
pysäyttää mustasta aukosta tulvivaa virtaa, oli heidän pakko pian
paeta, sillä ylivoima oli liian suuri.
Hyvin varovasti lähestyimme aukkoa pimeän suojassa. Pysäytin
laivastomme useiden kilometrien päähän, ja Carthoris lähti yhden miehen
partiokoneella yksin vakoilemaan. Noin puolen tunnin kuluttua hän
palasi, ilmoittaen, ettei aukon lähellä näkynyt vartioaluksia eikä
muitakaan merkkejä vihollisista. Nopeasti ja äänettömästi jatkoimme
sitten taaskin lentoamme Omeania kohti.
Aukon suulla pysähdyimme uudelleen, jotta kaikki alukset ehtivät
aikaisemmin määrätyille paikoilleen. Sitten annoin lippulaivan nopeasti
lipua sysimustaan kuiluun toisten alusten seuratessa vähäisin
välimatkoin.
Olimme päättäneet uskaltaa kaikki sen varaan, että pääsisimme
maanalaista tietä myöten temppeliin, emmekä senvuoksi jättäneet
ainoatakaan alusta vartioimaan aukon suuta. Eikä se olisikaan
hyödyttänyt meitä yhtään, sillä meillä ei ollut kaiken kaikkiaankaan
tarpeeksi voimia kyetäksemme vastustamaan ensisyntyisten tavatonta
laivastoa, jos se olisi palannut ja hyökännyt kimppuumme.
Uskomme, että meidän onnistuisi turvallisesti päästä Omeaniin, perustui
suureksi osaksi juuri yrityksemme rohkeuteen. Luotimme siihen, että
kuluisi vähän aikaa, ennenkuin ensisyntyisten sikäläinen vahtimiehistö
huomaisi, että maanalaiseen järviluolaan saapui vihollisia eikä heidän
oma palaava laivastonsa.
Ja niin kävikin. Laivastomme viidestäsadasta aluksesta oli neljäsataa
jo laskeutunut Omeanin aalloille, ennenkuin ensimmäinen laukaus
pamahti. Syntyi lyhyt, tulinen taistelu, mutta sen lopputulos oli
etukäteen varma, sillä huolettomasti uskoen, ettei mikään vaara
uhannut, olivat ensisyntyiset jättäneet vain kourallisen vanhoja,
kelvottomia aluksia lujan satamansa suojaksi.
Carthorisin ehdotuksesta sijoitimme vankimme vartioituina parille
suurehkolle saarelle. Sitten hinasimme ensisyntyisten alukset aukolle
ja sulloimme niistä muutamia lujasti sen alapäähän. Loppujen annoimme,
käännettyämme niiden kannatussäteitä ohjaavat vivut viimeiseen
pykälään, kohota omin neuvoin aikaisemmin kiinnitettyjen alusten alle
vielä paremmin tukkeamaan Omeanin käytävää.
Nyt olimme varmoja, että kuluisi ainakin jonkun aikaa, ennenkuin
palaavat ensisyntyiset pääsisivät Omeanin järvelle, ja että hyvin
ehtisimme suoriutua Issuksen temppelille vievästä maanalaisesta
väylästä. Ensimmäisiä tehtäviäni oli rientää melkoisen miesjoukon
etunenässä vedenalaisen saarelle, jonka valtasin vähäisen
vahtimiehistön yrittämättäkään vastarintaa.
Vedenalainen oli lammikossaan, ja heti sijoitin sekä sille että
saarelle voimakkaan vartioston, jääden sitten odottamaan Carthorisin ja
muun miehistömme saapumista.
Vankiemme joukossa oli vedenalaisen päällikkö Yersted. Hän muisti minut
niiltä kolmelta matkalta, jotka olin kulkenut hänen aluksellaan
ollessani ensisyntyisten vankina.
"Miltä tuntuu", kysyin häneltä, "kun osat ovat vaihtuneet, kun olet
entisen vankisi vankina?"
Hänen kasvoilleen levisi hyvin julma, salaperäisen merkitsevä hymy.
"Sitä ei kestä kauan, John Carter", vastasi hän. "Olemme odottaneet
sinua ja valmistautuneet siltä varalta."
"Siltä näyttää", huomautin. "Olittehan kaikki valmiit antautumaan,
ennenkuin kumpikaan puoli oli ehtinyt antaa tuskin yhtään iskua."
"Laivaston on täytynyt purjehtia ohitsesi huomaamatta sinua", sanoi
hän, "mutta se palaa Omeaniin, ja sitten kääntyvät asiat kokonaan
toisin -- John Carterille."
"Kyllä laivasto tietääkseni huomasi minut", sanoin, mutta hän ei
luonnollisestikaan ymmärtänyt tarkoitustani ja katseli vain minua
ymmällä olevan näköisenä.
"Kaameassa laivassasi kulkee paljon vankeja Issuksen luokse?" kysyin.
"Hyvin paljon", myönsi hän.
"Muistatko yhtä, jota nimitettiin Dejah Thorisiksi?"
"Hyvin muistankin, sillä hän oli tavattoman kaunis ja lisäksi
ensimmäisen, Issuksen ikimuistoisen jumaluuden aikana häneltä pakoon
päässeen kuolevaisen vaimo. Ja kerrotaan että Issus muistaa hänet
parhaiten kahden sellaisen miehen puolisona ja äitinä, jotka nostivat
kätensä ikuisen elämän jumalatarta vastaan."
Kauhu puistatti minua ajatellessani, kuinka hirveästi ja halpamaisesti
Issus oli saattanut kostaa viattomalle Dejah Thorisille hänen poikansa
ja puolisonsa tuottaman häväistyksen.
"Entä missä Dejah Thoris nyt on?" kysyin varmana siitä, että hän
lausuisi eniten pelkäämäni sanat. Mutta rakastin Dejah Thorisia niin,
etten voinut pidättyä kuuntelemasta kaikkein pahintakin hänen
kohtalostaan, kunhan se vain tulisi sellaisen henkilön huulilta, joka
oli nähnyt hänet äskettäin. Minusta tuntui kuin olisin siten päässyt
häntä lähemmäksi.
"Eilen olivat joka kuukausi pidettävät Issuksen juhlat", vastasi
Yersted, "ja siellä näin hänen istuvan tavallisella paikallaan Issuksen
jalkojen juuressa."
"Mitä!" huudahdin. "Hän on siis elossa?"
"Miksipä ei?" vastasi mustaihoinen. "Eihän vielä ole kulunut vuotta
siitä, kun hän näki Issuksen säteilevien kasvojen jumalaisen hohteen."
"Eikö vielä vuotta?" ehätin kysymään.
"Eihän toki", intti Yersted. "Eihän siitä saata olla enempää kuin
kolmesataaseitsemänkymmentä tai -kahdeksankymmentä päivää."
Silloin valkeni minulle kaikki. Kuinka typerä olinkaan ollut! Saatoin
tuskin pidättää riemuani puhkeamasta näkyviin. Kuinka olinkaan voinut
unohtaa Marsin ja Maan vuosien välisen eroituksen! Kymmenen Barsoomissa
viettämääni Maan vuotta olivat vastanneet vain viittä vuotta
yhdeksääkymmentäkuutta päivää Marsin aikaa, jossa päivät ovat
neljäkymmentäyksi minuuttia pitemmät kuin meidän päivämme ja jossa on
kuusisataakahdeksankymmentäseitsemän päivää vuodessa.
Olen ehtinyt ajoissa! Olen ehtinyt ajoissa! Nämä sanat kohosivat yhä
uudelleen mieleeni, kunnes vihdoin lienen toistanut ne ääneen, sillä
Yersted pudisti päätään.
"Ajoissako pelastamaan prinsessasi?" hän kysyi ja jatkoi sitten
odottamatta vastaustani: "Et, John Carter, hänestä Issus ei luovu. Hän
tietää, että olet tulossa, ja ennenkuin yhdenkään raastajan jalka on
astunut Issuksen alueelle, jos niin onnettomasti kävisi, riistetään
Dejah Thorisilta iäksi viimeinenkin vähäinen pelastumistoive."
"Tarkoitatko, että hänet surmataan pelkästään aikeitteni estämiseksi?"
kysyin.
"Sitä ei tehdä muuten kuin viimeisenä keinona", hän vastasi. "Etkö
milloinkaan ole kuullut puhuttavan Auringon temppelistä? Sinne hänet
pannaan. Se on keskellä Issuksen temppelin sisäpihaa, pieni temppeli,
jonka solakka huippu kohoaa korkealle sitä ympäröivän laajan temppelin
huippujen ja minarettien yläpuolelle. Sen alla, maan sisässä, on
temppelin pääosa, sisuksenaan kuusisataakahdeksankymmentäseitsemän
pyöreätä, alitusten olevaa kammiota. Kaikkiin näihin kammioihin vie
yksi ainoa käytävä Issuksen holveista kiinteän kallion läpi.
"-- Kun koko Auringon temppeli tekee yhden pyörähdyksen Barsoomin
kiertäessä kerran auringon ympäri, niin kunkin kammion oviaukko joutuu
vain kerran vuodessa käytävän suun kohdalle, joka on ainoa yhdysside
ulkoiseen maailmaan.
"-- Sinne Issus pistää ne henkilöt, jotka eivät häntä miellytä, mutta
joita hän ei tahdo heti paikalla teloittaa. Rangaistakseen jotakuta
ensisyntyistä hän saattaa myöskin panettaa hänet johonkin Auringon
temppelin kammioon vuodeksi. Usein hän suljetuttaa tuomitun mukaan
teloittajan, että kuolema saapuu määrättynä päivänä määrätyssä
hirveässä muodossa, tahi myöskin annetaan teljetylle muonaa juuri niin
paljon, että hän pysyy hengissä vain sen ajan, minkä Issus on määrännyt
hänen sieluntuskiansa varten.
"-- Sellainen kuolema odottaa Dejah Thorisia, ja hänen kohtalonsa
ratkaisee ensimmäinen vieras jalka, joka astuu Issuksen kynnyksen yli."
Yritykseni ei siis lopultakaan onnistuisi, vaikkakin olin suorittanut
ihmeitä ja vain lyhyt matka eroitti minut jumalaisesta prinsessastani.
Siitä huolimatta olin hänestä yhtä kaukana kuin seisoessani Hudsonin
rantaäyräällä seitsemänkymmenen miljoonan kilometrin päässä.
YHDESKOLMATTA LUKU
Veden ja liekkien läpi
Yerstedin kertomat tiedot osoittivat, että meidän oli toimittava
ripeästi. Minun oli tunkeuduttava salaisesti Issuksen temppeliin,
ennenkuin Tars Tarkasin sotajoukot hyökkäisivät aamun koittaessa. Olin
varma siitä, että päästyäni temppelin kammottavien muurien sisäpuolelle
voisin yllättää Issuksen vartioston ja viedä prinsessani pois, sillä
sitä varten minulla kyllä oli riittävästi miehiä.
Niin pian kun Carthoris ja loput miehistöämme olivat saapuneet, aloimme
siirtää joukkojamme vedenalaisen väylää myöten niiden käytävien suulle,
jotka veivät temppelin puolisessa päässä olevalta altaalta Issuksen
holveihin.
Vedenalainen sai tehdä monta matkaa, mutta vihdoin olimme kaikki
jälleen koolla retkemme viimeisen taipaleen alkukohdassa. Meitä oli
viisituhatta karaistunutta sotilasta Barsoomin punaisen rodun
sotaisimmasta kansasta.
Kun ainoastaan Carthoris tunsi sekavat tunnelikäytävät, emme voineet
jakautua useampaan osaan hyökätäksemme temppeliin yhtaikaa monesta
kohdasta, mikä olisi ollut edullisinta. Päätimme, että hän veisi meidät
kaikki yhdessä mahdollisimman nopeasti lähelle temppelin keskustaa.
Juuri kun aioimme poistua altaalta käytäviin, kiinnitti eräs upseeri
huomiotani veteen, jossa vedenalainen kellui. Se näytti aluksi vain
väreilevän ikäänkuin joku suuri esine olisi liikkunut lähellä pintaa,
ja arvelin, että toinen vedenalainen olisi kohoamassa ajaen meitä
takaa. Mutta pian kävi selvästi ilmi, että vesi kohosi, ei kovin
rajusti, mutta hyvin varmasti, ja että se pian virtaisi altaan reunojen
yli huoneen lattialle.
En heti käsittänyt, kuinka hirvittävä merkitys veden hitaalla
kohoamisella oli meille, mutta Carthoris sen älysi, arvasi sen syyn ja
tarkoituksen.
"Nopeasti!" huudahti hän. "Jos vitkastelemme, olemme kaikki hukassa.
Omeanin pumput on seisautettu. Mustat aikovat hukuttaa meidät kuin
loukkuun joutuneet rotat. Meidän on päästävä maanalaisten käytävien
yläosiin ennen vettä tai emme pääse sinne koskaan. Tulkaa!"
"Näytä tietä, Carthoris!" huudahdin. "Seuraamme sinua."
Kuultuaan komennukseni nuorukainen juoksi erääseen käytävään, ja
sotilaat seurasivat häntä kaksimiehisissä riveissä ja hyvässä
järjestyksessä, kunkin komppanian lähtiessä liikkeelle vasta dwarinsa
eli kapteeninsa komennuksesta.
Ennenkuin viimeinen komppania poistui huoneesta, oli vettä jo nilkkoja
myöten, ja miehemme olivat ilmeisesti hermostuneita. He eivät olleet
tottuneet näkemään vettä enempää kuin mitä juomiseen ja peseytymiseen
tarvittiin, ja vaistomaisesti he pelkäsivät nähdessään sitä näin paljon
ja näin uhkaavassa liikkeessä. Miestemme rohkeudesta ja hyvästä kurista
oli todistuksena, etteivät he joutuneet hämminkiin, vaikka vesi kareili
ja loiskui heidän nilkoissaan.
Lähdin vedenalaisen vajasta viimeisenä, ja astellessani jonon perässä
käytävää kohti vesi nousi jo polviini. Käytävässä sitä myöskin tulvi
yhtä syvällä, sillä sen lattia oli samalla tasolla kuin huone, josta se
lähti, eikä kohoamista voinut huomata vielä monien metrien matkalla.