voittamaltani pohjoispuolen jeddakilta. Noutaessasi varuksia pyydä
Carthorisia antamaan sinulle myöskin se. Kun sinulla on se ja
valitsemasi tamineet, niin koko Zodangassa ei ole toista
upeampivarusteista sotilasta.
"-- Tuo mukanasi kirjoitusvehkeet tullessasi ensi kerran koppiini.
Muutamien tuntien perästä näemme sinut sitten syntysi ja ryhtisi
mukaisessa asussa."
Yhä ajatuksiinsa vaipuneena ja virkkamatta mitään hän kääntyi ympäri ja
poistui. Minun oli mahdotonta arvata hänen päätöstään, ja tuntikausia
istuin ajatusteni levottomasti pyöriessä hänen ratkaisunsa ympärillä.
Jos hän suostuisi viemään minulta tiedonannon Carthorisille, niin se
merkitsisi, että Carthoris oli vielä elossa ja vapaana. Jos nuorukainen
palaisi pukeutuneena saamiinsa varuksiin, niin Carthoris oli saanut
kirjelippuni ja tietäisi minun olevan elossa. Se seikka, että kirjeen
tuoja oli zodangalainen, riittäisi ilmaisemaan Carthorisille, että olin
Zat Arrasin vankina.
Kun nuorukainen seuraavan kerran tavalliseen aikaan saapui käynnilleen,
odotin niin kiihkeästi, että tuskin kykenin sitä salaamaan. En
kuitenkaan sanonut hänelle muuta kuin tavanmukaisen tervehdykseni.
Laskiessaan ruuan viereeni lattialle hän samalla pani siihen
kirjoitusvehkeet.
Sydämeni hyppi ilosta. Olin päässyt tarkoitukseni perille. Hetkisen
katselin kirjoitusvehkeitä teeskennellen kummastusta, mutta pian annoin
heräävän ymmärtämisen ilmeen levitä kasvoilleni. Sitten tartuin kynään
ja kirjoitin Carthorisille lyhyen määräyksen, käskien hänen luovuttaa
Parthakille tämän valitseman asun ja kuvaamani lyhyen miekan. Siinä
kaikki. Mutta minulle ja Carthorisille se merkitsi paljon.
Panin kirjelipun avonaisena lattialle. Parthak otti sen virkkamatta
sanaakaan ja poistui.
Mikäli saatoin arvioida, olin tähän mennessä ollut vankiluolassa
kolmesataa päivää. Jos Dejah Thorisin pelastamiseksi yritettäisiin
jotakin, niin se olisi tehtävä pian, sillä jos hän vielä olisikin
elossa, niin hänen loppunsa olisi lähellä, koska Issuksen valitsemat
eivät saisi elää kuin yhden vuoden.
Kun seuraavan kerran kuulin askeleiden lähestyvän, maltoin tuskin
odottaa nähdäkseni, oliko Parthakilla uusi asu ja miekka, mutta
ajatelkaapa tuskaista pettymystäni, kun ruuan tuoja ei ollutkaan
Parthak.
"Mitä on Parthakille tapahtunut?" kysyin, mutta mies ei vastannut, vaan
laski vain ruoka-astian lattialle, kääntyi pois ja palasi ylämaailmaan.
Päiviä vieri, ja uusi vartijani hoiteli edelleen tehtäviään
tuiskahtamatta milloinkaan mitään, vastaamatta yksinkertaisimpaankaan
kysymykseeni ja sanomatta sanaakaan omasta aloitteestaan.
Saatoin vain arvailla Parthakin syrjäytymisen syytä, mutta minusta oli
perin todennäköistä, että se oli jollakin tavoin suoranaisessa
yhteydessä hänelle antamani kirjelipun kanssa. Olin riemuinnut
ennenaikaisesti, eikä asemani ollut vähääkään parantunut, sillä enhän
nyt edes tiennyt, oliko Carthoris elossa. Jos Parthak olisi tahtonut
kunnostautua Zat Arrasin silmissä, niin hän olisi antanut minun
menetellä juuri niin kuin tein, voidakseen sitten viedä kirjelippuni
herralleen todistukseksi uskollisuudestaan ja alttiudestaan.
Kolmekymmentä päivää oli kulunut siitä, kun annoin kirjeen
nuorukaiselle. Kolmesataakolmekymmentä päivää oli kulunut
vangitsemisestani. Mikäli saatoin laskea, oli enää vain kolmekymmentä
päivää jäljellä siihen hetkeen, jolloin Dejah Thoris vietäisiin
areenalle Issuksen juhlissa. Kun tämä hirvittävä kuva väkisinkin
väikkyi mielikuvituksessani, painoin kädet kasvoilleni, ja minun oli
hyvin vaikea kaikista ponnistuksistani huolimatta estää silmiini
kihoavia kyyneliä vierimästä poskilleni. Se ihana olento kamalien
valkeiden apinain julmien torahampaiden repimänä ja raatelemana! Sitä
oli mahdoton ajatella. Niin hirveätä ei saattaisi tapahtua. Ja
kuitenkin järkeni sanoi minulle, että ennenkuin kolmekymmentä päivää
olisi kulunut umpeen, olisi verraton prinsessani ensisyntyisten
areenalla noiden hurjien petojen kynsissä; hänen veristä ruumistaan
raahattaisiin pölyävässä hietikossa, kunnes vihdoin osa siitä
pelastettaisiin tarjottavaksi mustaihoisten ylimysten pöydissä.
Luulen, että olisin tullut hulluksi, jollen olisi kuullut
vanginvartijani läheneviä askelia. Ne johtivat huomioni pois kauheista
ajatuksista, jotka olivat kokonaan vallanneet mieleni. Samassa välähti
päähäni uusi, julma suunnitelma. Ponnistaisin vielä voimani
äärimmilleen ja yrittäisin karata yllättämällä ja surmaamalla vartijani
ja jättäytymällä kohtalon ohjattavaksi ulkomaailmaan ja turvaan.
Ajatusta seurasi toiminta. Heittäydyin koppini lattialle seinäviereen
jännittyneeseen, vääntyneeseen asentoon, ikäänkuin olisin kuollut
ponnisteltuani kouristuksen kynsissä. Kun vartija kumartuisi ylitseni,
tarttuisin toisella kädellä hänen kurkkuunsa ja toisella kädellä
antaisin hänelle hirveän iskun kahleketjuni mutkalla, jota puristin
sitä varten tiukasti oikealla kädelläni.
Tuhoon tuomittu mies saapui yhä lähemmäksi. Kuulin hänen pysähtyneen
eteeni. Hän huudahteli hillitysti ja astahti sitten viereeni, käyden
siihen polvilleen. Puristin kahletta lujemmin. Hän kumartui lähemmäksi.
Minun oli vain avattava silmäni löytääkseni hänen kurkkunsa, tartuttava
siihen ja samalla annettava lopullinen, voimakas isku.
Kaikki kävi suunnitelmani mukaan. Kahle heilahti niin nopeasti
senjälkeen kun olin avannut silmäni, etten ehtinyt pidättää lyöntiäni,
vaikka näinkin, että niin lähellä minua olevat kasvot olivat oman
poikani Carthorisin.
Hyvä Jumala! Kuinka oli julma, pahansuopa kohtalo ohjannut kaikki näin
kamalasti! Kuinka oikukkaasti oli tapahtumien yhteensattuma tuonut
poikani viereeni juuri tällä hetkellä, niin että iskin hänet lattiaan
ja surmasin hänet tietämättä kuka hän oli! Hyvänsuopa, vaikka hidas
kaitselmus sekoitti katseeni ja mieleni, ja vaivuin tiedottomana ainoan
poikani elottoman ruumiin päälle.
Tullessani takaisin tajuihini tunsin vilpoisan, lujan käden painavan
otsaani. Hetkisen olin silmät ummessa. Koetin koota ajatuksiani ja
muistojani, jotka ikäänkuin kiinnijoutumista karttaen risteilivät
väsyneissä, kiihottuneissa aivoissani.
Vihdoin muistin kauhukseni viimeisen tajuisen tekoni enkä enää tohtinut
avata silmiäni, peläten vieressäni olevaa näkyä. Ihmettelin kuka
hoivailijani mahtoi olla. Caarthorisilla oli varmaankin ollut toveri,
jota en ollut nähnyt. Mutta joskushan minun oli pakko katsella
vääjäämätöntä totuutta silmästä silmään. Miksi en sitten tekisi sitä
heti? Huokaisten aukaisin silmäni. Ylitseni kumartui Carthoris, kuhmu
otsassaan, johon kahle oli sattunut, mutta elossa, Jumalan kiitos,
elossa! Hän oli aivan yksin. Ojensin käteni, painoin poikaani rintaani
vasten, ja jos miltään tähdeltä on milloinkaan kohonnut palavaa
kiitosrukousta, niin lähti sellainen silloin rinnastani kiittäessäni
kuolevan Marsin uumenissa salaperäistä ikuista olentoa poikani
hengestä.
Ennen kahleketjun putoamista olin niin ollen tunnettuani Carthorisin
ehtinyt jonkun verran vaimentaa iskun voimaa.
Hän kertoi viruneensa tajuttomana jonkun aikaa, tietymätöntä oli,
kuinka kauan.
"Miten jouduit tänne?" kysyin ihmeissäni siitä, että hän oli löytänyt
minut oppaatta.
"Siitä saamme kiittää kekseliäisyyttäsi. Ilmoitit minulle olevasi
hengissä ja vankina lähettämällä Parthak-nuorukaisen luokseni.
Ennenkuin hän saapui noutamaan varuksiaan ja miekkaansa, pidimme sinua
kuolleena. Luettuani kirjelippusi tein kuten olit pyytänyt, annoin
Parthakin valita mieleisensä asun pukuhuoneesta ja toin hänelle
jalokivikoristeisen lyhyen miekan. Mutta täytettyäni sen, mitä
ilmeisesti olit hänelle luvannut, olivat velvollisuuteni häntä kohtaan
lopussa. Aloin sitten kysellä häneltä, mutta hän ei taipunut antamaan
minkäänlaisia tietoja olinpaikastasi. Hän pysyi sitkeästi uskollisena
Zat Arrasille.
"-- Lopuksi annoin hänen suorastaan valita joko vapauden tai palatsin
alla olevat vankiholvit. Vapauden hintana oli, että hän kertoisi, missä
olit vankina, ja neuvoisi, miten pääsisimme luoksesi. Mutta sittekin
hän pysyi jäykästi uskollisena puolueelleen. Epätoivossani panetin
hänet vankiluolaan, jossa hän on vieläkin.
"-- Häneen eivät pystyneet kuoleman ja kidutuksen uhkaukset eivätkä
lahjukset, vaikka olisivat olleet kuinka satumaiset. Kärttämiseemme hän
aina vain vastasi, että kuolipa Parthak milloin hyvänsä, huomenna tai
tuhannen vuoden perästä, kellään ei olisi oikeutta sanoa: 'Petturi on
saanut palkkansa.'
"-- Vihdoin Xodar, joka on ovela ja viekas kuin lempo, keksi juonen,
jolla saisimme peijatuksi häneltä tiedon. Hor Vastus pukeutui
zodangalaisen sotilaan varuksiin, ja hänet kahlehdittiin Parthakin
koppiin. Viisitoista päivää ylevä Hor Vastus sai virua vankilaholvin
pimeydessä, mutta se ei mennyt hukkaan. Vähitellen hän voitti
zodangalaisen luottamuksen ja ystävyyden, kunnes Parthak juuri tänään,
arvellen puhuvansa kansalaiselleen ja lisäksi hyvälle ystävälleen,
kertoi Hor Vastukselle tarkoin, missä kopissa olit.
"-- Nopeasti tarkastin virallisten papereittesi joukossa olevaa
Heliumin maanalaisten holvien asemakarttaa. Sinun luoksesi pääseminen
oli kuitenkin hieman vaikeata. Kuten tiedät, kaikki kaupungin alla
olevat holvit ovat toistensa yhteydessä, mutta kustakin osastosta on
viereiseen vain yksi oviaukko ylimmällä käytävätasoila juuri maanpinnan
alla.
"-- Luonnollisesti kaikkia niitä aukkoja, jotka veivät ympäröivistä
holveista hallitusrakennuksien alla oleviin, vartioidaan jatkuvasti.
Vaikka niin ollen pääsin ilman muuta Zat Arrasin palatsin alla oleviin
holveihin vievälle aukolle, niin siellä oli zodangalainen vahtisotilas
vastassani. Hän jäi paikalleen, kun minä olin mennyt ohitse, mutta
sielu oli poistunut hänen ruumiistaan.
"-- Ja niin pääsin tänne parhaiksi saadakseni sinulta melkein
surmaniskun", hän lopetti nauraen.
Puhuessaan Carthoris oli koko ajan käsitellyt kahleeni lukkoa, ja
riemusta huudahtaen hän nyt pudotti ketjun pään lattialle. Taaskin
seisoin vapaana tuskastuttavasta renkaasta, joka oli lähes vuoden ajan
hangannut nilkkaani.
Hän oli tuonut pitkän miekan ja tikarin minun varalleni, ja
aseistettuina lähdimme sitten palaamaan palatsiini.
Oviaukolla, jonka kautta poistuimme Zat Arrasin holveista, virui
Carthorisin surmaaman vahtisotilaan ruumis vielä paikallaan. Sitä ei
oltu vielä huomattu, ja viivyttääksemme tutkimusta ja tehdäksemme
tapahtuman salaperäiseksi jedin puoluelaisten silmissä kannoimme
ruumista jonkun matkaa mukanamme, piilottaen sen sitten pieneen
koppiin, joka oli syrjässä läheisen rakennuksen alla olevien holvien
pääkäytävästä.
Puolisen tuntia myöhemmin olimme oman palatsimme alla olevissa
käytävissä ja pian senjälkeen ilmestyimme vastaanottosaliin, jossa
tapasimme Kantos Kanin, Tars Tarkasin, Hor Vastuksen ja Xodarin
odottamassa meitä kärsimättömästi.
Aikaa ei tuhlattu vankeusaikani hyödyttömään kuvaamiseen. Kiihkeästi
sensijaan halusin tietää, kuinka hyvin lähes vuosi sitten
suunnittelemamme valmistukset olivat edistyneet.
"Ne ovat vaatineet aikaa paljon enemmän kuin silloin otaksuimme",
selitti Kantos Kan. "Se seikka, että meidän on ollut toimittava
äärimmäisen salaisesti, on hidastuttanut meitä pahoin. Zat Arrasin
urkkijoita on kaikkialla. Mutta mikäli tiedän, ei sillä heittiöllä ole
aavistustakaan todellisista suunnitelmistamme.
"-- Nyt on meillä Hastorin ympäristössä tuhatlukuinen laivasto, jonka
aluksien vertaisia ei ennen ole purjehtinut Barsoomin ilmassa. Kaikissa
niissä on sellaiset laitteet, että ne voivat liikkua Omeanin ilmassa ja
Omean-järven pinnalla. Jokaista taistelulaivaa kohti on viisi kymmenen
miehen risteilijää, kymmenen viiden miehen ja sata yhden miehen
partiokonetta. Yhteensä meillä on satakuusitoistatuhatta alusta, joissa
on sekä ilma- että vesipotkurit.
"-- Tharkissa on Tars Tarkasin vihreiden sotilaiden kuljettamista
varten yhdeksänsataa isoa laivaa sekä niiden turva-alukset. Seitsemän
päivää sitten meillä oli jo kaikki valmiina, mutta odotimme, sillä
toivoimme saavamme sinut pelastetuksi siksi ajoissa, että voisit olla
retkikunnan komentajana. Ja oli hyvä, että odotimme, prinssi."
"Eivätkö tharkilaiset sitten, Tars Tarkas", kysyin, "ole ryhtyneet
tavanmukaisiin toimenpiteisiin Issin helmasta palannutta miestä
vastaan?"
"He lähettivät viisikymmentä päällikköä tänne keskustelemaan kanssani",
vastasi Tars Tarkas. "Olemme oikeamielistä kansaa, ja kun olin kertonut
heille koko tarinani, niin he yksimielisesti päättivät, että he
menettelisivät minuun nähden samalla tavoin kuin Helium John Carteriin
nähden. Siihen mennessä he pyysivät minua edelleen olemaan Tharkin
jeddakina, voidakseni neuvotella naapuriheimojen kanssa sotilaiden
kokoamisesta retkikunnan maavoimia varten. Olen tehnyt sen, minkä otin
tehdäkseni. Kaksisataaviisikymmentätuhatta sotilasta, joka on koottu
aina sekä pohjois- että etelänavan jäävaippojen reunoilta saakka ja
kuuluvat tuhanteen eri yhdyskuntaan sekä sataan hurjaan, sotaiseen
heimoon, on parhaillaan Tharkin kaupungissa. He ovat valmiit
purjehtimaan ensisyntyisten maahan, kun vain annan merkin, ja
taistelemaan siellä, kunnes käsken heidän lakata. Muuta he eivät vaadi
kuin ryöstämänsä saaliin ja paluumatkan omille alueilleen, kun taistelu
ja ryöstö ovat päättyneet. Olen puhunut."
"Entä sinä, Hor Vastus!" kysyin. "Kuinka sinua on luonnistanut?"
"Miljoona Heliumin kapeilta vesiväyliltä saapunutta karaistua sotilasta
on taistelulaivojen sekä kuljetus- ja turva-aluksien miehistönä",
vastasi hän. "Jokainen heistä on vannonut vaiteliaisuuden ja
uskollisuuden valan, eikä miltään alueelta ole värvätty niin paljon
miehiä, että se olisi herättänyt epäilyksiä."
"Hyvä!" huudahdin. "Kukin on täyttänyt tehtävänsä. Emmekö, Kantos Kan,
lähde heti Hastoriin ja suoriudu matkalle, ennenkuin aurinko huomenna
nousee?"
"Emme saa vitkastella yhtään, prinssi", vastasi Kantos Kan; "Hastorin
väestö on jo alkanut oudoksua, mitä tarkoitusta varten niin suuri,
täysimiehistöinen laivasto on koottu. Minua ihmetyttää suuresti, ettei
tieto siitä ole aikaisemmin saapunut Zat Arrasin korviin. Palatsisi
telakalla odottaa risteilijä; lähtekäämme tässä --" Puutarhasta aivan
läheltämme kuuluvat laukaukset katkaisivat hänen lauseensa kesken.
Syöksyimme kaikki parvekkeelle parhaiksi nähdäksemme kymmenkunnan
palatsini vartioväkeen kuuluvan sotilaan katoavan kaukaisen pensaikon
varjoon, ilmeisesti ajaen takaa jotakin pakenijaa. Aivan allamme oli
joitakuita heistä kumartuneena maassa viruvan elottoman ruumiin yli.
Meidän katsellessamme he nostivat ruumiin maasta ja kantoivat sen
vastaanottosaliin, jossa olimme olleet neuvottelemassa. Kun he laskivat
ruumiin jalkojemme juureen, näimme että vainaja oli parhaissa voimissa
oleva punainen mies -- varustukset olivat yksinkertaiset kuten
tavallisilla sotilailla tai henkilöillä, jotka haluavat pysyä
tuntemattomina.
"Taaskin Zat Arrasin urkkija", sanoi Hor Vastus.'
"Siltä näyttää", huomautin ja jatkoin vartijoille: "Saatte viedä
ruumiin pois."
"Odottakaa!" huudahti Xodar. "Käskekää, prinssi, jonkun tuoda tänne
vaatekappale ja vähän thoatin öljyä."
Nyökäytin päätäni eräälle sotilaalle, joka poistui huoneesta ja palasi
pian, tuoden mitä Xodar oli pyytänyt. Mustaihoinen kävi polvilleen
ruumiin viereen, kastoi kangaspalasen kulman öljyyn ja hankasi vähän
aikaa vainajan kasvoja. Sitten hän katsoi minua hymyillen ja osoittaen
jättämäänsä jälkeä. Siitä kohdasta, mistä Xodar oli hangannut, kasvot
olivat yhtä valkeat kuin omani. Sitten Xodar tarttui ruumiin mustaan
tukkaan ja äkkiä tempaisten nyhtäisi sen kokonaan pois, niin että kalju
päälaki paljastui.
Vahtisotilaat ja ylimykset tunkeutuivat marmorilattialla viruvan
äänettömän todistajan ympärille. Kuului kysyvän hämmästyneitä
huudahduksia, kun Xodar oli teoillaan osoittanut epäluulonsa oikeaksi.
"Thern!" kuiskasi Tars Tarkas.
"Vieläkin pahempi, pelkään", vastasi Xodar. "Mutta katsokaamme!"
Niin sanoen hän tempasi tikarinsa, sivaltaen auki thernin
varustushihnasta riippuvan umpinaisen pussin ja ottaen siitä esille
pikku kultavanteen, jossa oli kookas jalokivi, samanlainen kuin Sator
Throgilta ottamani.
"Hän oli pyhä thern", sanoi Xodar. "Olipa todella onni, ettei hän
päässyt pakoon."
Vartioston upseeri astui juuri silloin huoneeseen.
"Prinssi", hän sanoi, "minun on ilmoitettava, että tämän miehen toveri
livahti käsistämme. Luulen, että joku tai jotkut portilla olleista
miehistä olivat hänen kanssaan yksissä neuvoin. Olen käskenyt pidättää
heidät kaikki."
Xodar ojensi hänelle thoatin öljyn ja vaatepalasen. "Näiden avulla
saatte ehkä selville keskuudessanne olevan vakoojan", hän sanoi.
Käskin heti panna toimeen salaisen etsinnän kaupungissa, sillä
jokaisella marsilaisella ylimyksellä on oma tutkiva komennuskuntansa.
Puoli tuntia myöhemmin vartioston upseeri saapui uudelleen tuomaan
tietoja. Tällä kertaa hän vahvisti pahimmat aavistuksemme -- puolet
sinä yönä portailla olleista vartijoista olivat olleet punaisiksi
sotilaiksi maalattuja thernejä.
"Tulkaa!" huudahdin. "Emme saa vitkastella hetkeäkään. Hastoria kohti,
heti paikalla! Jos thernit koettavat pidättää meitä jääkentän
eteläreunalla, niin saattaa koko suunnitelmamme mennä myttyyn ja koko
retkikuntamme joutua tuhon omaksi."
Kymmenen minuutin kuluttua kiidimme pimeässä Hastoria kohti,
valmistautuen lyömään ensi iskun Dejah Thorisin pelastamiseksi.
KAHDESKYMMENES LUKU
Ilmataistelu
Kaksi tuntia Heliumista lähtömme jälkeen eli keskiyön seuduissa me,
Kantos Kan, Xodar ja minä, saavuimme Hastoriin. Carthoris, Tars Tarkas
ja Hor Vastus olivat menneet toisella risteilijällä suoraan Tharkiin.
Kuljetuslaivojen oli lähdettävä heti liikkeelle ja purjehdittava
verkalleen etelää kohti. Taistelulaivasto tavoittaisi ne toisen päivän
aamuna.
Hastorissa oli kaikki valmiina, ja Kantos Kan oli suorittanut retken
valmistelut niin huolellisen yksityiskohtaisesti, että ennenkuin
saapumisestamme oli kulunut kahtakymmentä minuuttia, ensimmäinen laiva
jo kohosi telakalta ilmaan. Sekunnittain isot laivat sitten kukin
vuorostaan nousivat sirosti öiselle taivaalle, muodostaen pitkän, ohuen
jonon, joka ulottui useita kilometrejä etelään päin.
Vasta mentyämme Kantos Kanin kajuuttaan johtui mieleeni kysyä, mikä
päivä silloin oli. Siihen asti en ollut tarkalleen tietänyt, kuinka
kauan olin virunut Zat Arrasin vankiluolassa. Kun Kantos Kan ilmoitti
sen minulle, säikähdin hirveästi, sillä koppini sysimustassa pimeydessä
olin laskenut ajan väärin. Oli kulunut kolmesataakuusikymmentäviisi
päivää -- Dejah Thorisin pelastaminen oli myöhäistä.
Nyt ei retkemme enää ollut pelastamis-, vaan kostoretki. En maininnut
Kantos Kanille mitään kauheasta totuudesta, että Heliumin prinsessa
olisi mennyttä ennenkuin voisimme ehtiä Issuksen temppelille. Minun
tietojeni mukaan hän saattoi olla kuollut jo nyt, sillä enhän voinut
arvata, minä päivänä hän ensimmäisen kerran näki Issuksen.
Mitäpä hyödyttäisi raskauttaa vielä enemmän ystävieni mieltä
henkilökohtaisilla murheillani -- he olivat jo tähän asti jakaneet
niitä kanssani riittävästi. Tästä lähtien surisin yksin, enkä senvuoksi
hiiskunut kenellekään mitään siitä, että olimme joutuneet liian
myöhään. Retkikunnallamme olisi vielä suuri tehtävä, jos se voisi
paljastaa Barsoomin kansoille sen hirvittävän taikauskon, jota niille
oli syötetty lukemattomien miespolvien aikana, jo siten pelastaa
vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle joka vuosi lähtevät tuhannet
ihmiset, joita päämäärässä odotti kamala kohtalo.
Jos retkemme saisi avatuksi ihanan Dorin laakson punaiselle kansalle,
niin paljon olisi tehty, ja kadotettujen sielujen maassa, Otz-vuorten
ja jääkentän välillä, oli laajoja alueita, jotka eivät tarvinneet
kastelulaitoksia, antaakseen runsaita satoja.
Täällä, kuolevan taivaankappaleen äärimmäisillä perukoilla, oli sen
ainoa luonnostaan hyötyisä maa-alue. Vain siellä oli kastetta ja
sadetta, vain siellä oli avoin järvi, siellä oli vettä yllin kyllin; ja
kaikki se oli peloittavien otuksien temmellystantereena, ja kahden
aikoinaan voimakkaan rodun turmeltuneet jälkeläiset estivät Barsoomin
kaikki muut miljoonat ihmiset pääsemästä nauttimaan tämän seudun
ihanuudesta ja hedelmällisyydestä. Jos minun vain onnistuisi murtaa
taikauskon kahleet, jotka pidättivät punaista rotua poissa tästä El
Doradosta, olisi se sopiva lisä prinsessani kuolemattomien ansioiden
luetteloon, olisin taaskin palvellut Barsoomia, ja Dejah Thorisin
marttyyrikohtalo ei olisi mennyt hukkaan.
Toisen päivän aamun koittaessa saimme näkyviin suuren
kuljetuslaivastomme seuralaisineen, ja pian olimme sitä siksi lähellä,
että voimme vaihtaa merkkejä. Tässä yhteydessä ansainnee mainita, että
ilmaradiosanomia käytetään harvoin, jos koskaan, sodan aikana, samoin
kuin salaisten tiedonantojen lähettämiseen kaikkinakin aikoina, sillä
niin pian kun joku kansa keksii uudet salamerkit tai uuden laitteen
langatonta lennättämistä varten, ponnistavat sen naapurikansat kaikki
voimansa, kunnes kykenevät sieppaamaan ja tulkitsemaan tiedonannot.
Näin on jatkunut siksi kauan, että jotakuinkin kaikki langattomassa
lennätyksessä kysymykseen tulevat mahdollisuudet on koeteltu eikä
yksikään kansa enää uskalla lähettää tärkeitä sanomia sillä tavoin.
Tars Tarkas ilmoitti, että kuljetusaluksilla oli kaikki hyvin.
Taistelulaivat sivuuttivat ne asettuen etunenään, ja yhdessä laivastot
sitten lensivät jäävaipan yläpuolella, pysytellen lähellä pintaa,
etteivät thernit, joiden maata lähestyimme, huomaisi meitä.
Kaukana muiden edellä ohuena juovana lentävät yhden miehen partiokoneet
suojasivat meitä yllätyksiltä. Samoin oli niitä kummallakin sivullamme
ja vielä pienehkö joukko takanamme noin kolmenkymmenen kilometrin
päässä kuljetuslaivoista. Tällä tavoin olimme edenneet Omeaniin vievää
aukkoa kohti useita tunteja, kun yksi eturintamassa ollut partiolainen
kiiti luoksemme ilmoittamaan, että Omeanin käytäväaukon kartiomainen
huippu oli näkyvissä. Melkein samanaikaisesti lensi toinen partiolainen
vinhaa vauhtia lippulaivaa kohti vasemmalta sivustalta.
Jo koneen nopeudesta saatoin päättää, että se toi tärkeitä tietoja.
Kantos Kan ja minä odotimme sitä pienellä etukannella, joka vastaa Maan
asukkaiden taistelulaivojen komentosiltaa. Tuskin oli pieni kone
päässyt lippulaivan avaralle laskeutumiskannelle, kun lentäjä jo riensi
portaita myöten luoksemme.
"Suuri laivasto taistelulaivoja eteläkaakossa, prinssi", ilmoitti hän.
"Niitä näyttää olevan useita tuhansia, tulossa suoraan meitä kohti."
"Thernien vakoojat eivät olleet John Carterin palatsissa turhaan",
sanoi Kantos Kan minulle. "Määräykset, prinssi?"
"Lähetä kymmenen taistelulaivaa vartioimaan Omeanin aukkoa. Ne eivät
saa päästää ainoatakaan vihollisalusta ulos eikä sisään. Se riittää
pitämään kurissa ensisyntyisten suuren laivaston.