ja selitin heille, mitä pelkäsin. Yhtenä, miehenä he liittyivät
kanssani seuraamaan rakasta prinsessaamme, vaikkapa pyhälle
Iss-virralle ja Dorin laaksoon. Saavutimme hänet vähän matkan päässä
palatsista. Hänen mukanaan oli uskollinen Woola-koira, mutta ei ketään
muuta. Kun yllätimme hänet, oli hän olevinaan suuttunut ja käski meidän
mennä takaisin palatsiin, mutta silloin olimme kerran tottelematta
häntä, ja kun hän näki, ettemme sallisi hänen lähteä yksin viimeiselle
pitkälle pyhiinvaellukselle, niin hän purskahti itkemään syleillen
meitä. Yhdessä suuntasimme sitten askeleemme yön pimeyteen, etelää
kohti.
"-- Seuraavana päivänä kohtasimme lauman pieniä thoateja ja siitä
pitäin jatkoimme matkaamme ratsain, edeten ripeästi. Kaikki sujui
hyvin, ja olimme jo varsin kaukana etelässä, kun viidennen päivän
aamuna huomasimme suuren laivaston taistelualuksia purjehtivan
pohjoista kohti. Laivastosta nähtiin meidät, ennenkuin ehdimme
piiloutua, ja pian oli ympärillämme parvi mustaihoisia miehiä.
Prinsessan henkivartijat taistelivat uljaasti viimeiseen saakka, mutta
pian heidät oli voitettu ja surmattu. Vain Dejah Thoris ja minut
säästettiin.
"-- Havaitessaan joutuneensa mustien rosvojen kynsiin koetti hän itse
tehdä lopun elämästään, mutta muuan mustaihoinen kiersi tikarin hänen
kädestään. Sitten meidät molemmat sidottiin, niin ettemme voineet
liikauttaa kättämme.
"-- Sitten kun meidät oli vangittu, lensi laivasto edelleen pohjoista
kohti. Kaikkiaan siinä oli parikymmentä isoa taistelulaivaa ja lisäksi
joukko pieniä, nopeita risteilijöitä. Samana iltana palasi yksi
risteilijä, joka oli ollut paljon muun laivaston edellä, tuoden
mukanaan vangin -- nuoren punaisen naisen, jonka he olivat napanneet
eräältä kukkulajonolta, kuten kertoivat, kolmen punaisten marsilaisten
taistelulaivan nenän edestä.
"-- Kuulemistamme puheen katkelmista kävi ilmi, että mustat rosvot
olivat etsimässä pakolaisseuruetta, joka on päässyt heiltä karkuun
joitakuita päiviä aikaisemmin. Ilmeisesti he pitivät nuoren naisen
vangitsemista tärkeänä tapahtumana, sillä laivaston komentaja
kuulusteli häntä kauan ja vakavasti, kun hänet oli viety tämän luokse.
Senjälkeen hänet sidottiin ja tuotiin samaan hyttiin, jossa Dejah
Thoris ja minä olimme.
"-- Uusi vanki oli hyvin kaunis. Hän kertoi Dejah Thorisille lähteneensä
useita vuosia sitten vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle isänsä,
Ptarthin jeddakin, hovista. Hän oli Ptarthin prinsessa Thuvia. Sitten
hän kysyi Dejah Thorisilta, kuka hän oli, ja kuultuaan sen hän lankesi
polvilleen suudellen Dejah Thorisin kahlehdittuja käsiä ja kertoi, että
juuri sinä aamuna hän oli ollut Heliumin prinssin John Carterin ja
Dejah Thorisin pojan Carthorisin seurassa.
"-- Dejah Thoris ei aluksi voinut uskoa häntä, mutta kun neito kertoi
kaikki ihmeelliset seikkailut, jotka hän oli kokenut kohdattuaan John
Carterin, ja kuvaili, mitä John Carter, Carthoris ja Xodar olivat
kertoneet seikkailuistaan ensisyntyisten maassa, niin Dejah Thoris
oivalsi, ettei mies voinut olla muu kuin Heliumin prinssi. 'Sillä
kuka', hän sanoi, 'koko Barsoomissa muu kuin John Carter olisi voinut
suorittaa ne teot, joista olet kertonut.' Ja kun Thuvia oli puhunut
Dejah Thorisille rakkaudestaan John Carteria kohtaan ja tämän
uskollisuudesta ja kiintymyksestä valitsemaansa prinsessaan, niin Dejah
Thoris vaipui kokoon ja itki -- sadatellen Zat Arrasia ja julmaa
kohtaloa, joka oli ajanut hänet pois Heliumista vain muutamia päiviä
ennen hänen rakkaan puolisonsa palaamista.
"-- 'En moiti sinua siitä, että rakastat häntä', hän sanoi, Ja minun on
helppo uskoa, että kiintymyksesi on puhdas ja vilpitön, kun olet siitä
niin avoimesti minulle puhunut'.
"-- Laivasto eteni pohjoiseen lähelle Heliumia, mutta eilen illalla
mustaihoiset ilmeisestikin käsittivät, että John Carter oli päässyt
heidän käsistään, ja he kääntyivät takaisin etelää kohti. Kohta
senjälkeen astui koppiimme vartija ja raahasi minut kannelle.
"-- 'Ensisyntyisten maassa ei ole sijaa vihreälle otukselle', hän
sanoi, antaen minulle hirveän töytäyksen, niin että hoippuen suistuin
laivan kannelta. Nähtävästi hän piti sitä helpoimpana tapana toimittaa
minut pois aluksesta ja surmata minut samalla kertaa.
"-- Mutta kohtalo oli minulle suopea, ja kuin ihmeen kautta selviydyin,
saaden vain vähäisiä mustelmia. Laiva liikkui silloin hitaasti, ja kun
syöksyin laidan yli pimeään kuiluun, värisin ajatellessani minua
odottava kamalaa tärähdystä, sillä koko päivän oli laivasto purjehtinut
monien satojen metrien korkeudella. Mutta ällistyin perin pohjin, kun
tupsahdin pehmeään kasvistoon tuskin kuusi metriä laivan kannen
alapuolella. Luulen, että laivan pohjan täytyi silloin hipoa maata.
"-- Makasin koko yön siinä, mihin olin pudonnut, ja seuraavana aamuna
minulle selvisi onnellinen sattuma, joka oli pelastanut minut kauheasta
kuolemasta. Auringon noustessa näin syvällä allani laajan maiseman,
kuivuneen meren pohjan ja kaukaisia kukkuloita. Olin korkean harjanteen
korkeimmalla huipulla. Yön pimeydessä laivasto oli sivuuttanut
harjanteen, melkein harjaa hipaisten, ja juuri aluksen ollessa lähinnä
maata oli mustaihoinen vartija sysännyt minut kannelta kuolemaan, kuten
hän luuli.
"-- Muutamien kilometrien päässä itään päin oli leveä vesiväylä. Sinne
saapuessani sain ilokseni tietää, että se kuului Heliumille. Siellä
hankittiin minulle thoat. -- Lopun tiedätte."
Useita minuutteja, kaikki olivat vaiti. Dejah Thoris ensisyntyisten
kynsissä! Se ajatus hirvitti minua, mutta äkkiä syttyi rinnassani
entinen lannistumattoman itseluottamuksen tuli. Hypähdin pystyyn ja
rinta koholla, miekka ylhäällä, vannoin juhlallisen valan, että etsin
käsiini ja pelastan prinsessani sekä kostan hänen puolestaan.
Sata miekkaa välähti tupestaan ja sata soturia juoksi pöydän pään
ympärille ja lupautui hengellään ja omaisuudellaan tukemaan
etsintäretkeä. Suunnitelma oli minulla jo hahmoteltuna. Kiitin
uskollisia ystäviäni kutakin erikseen ja jätettyäni Carthorisin heidän
seurakseen poistuin Kantos Kanin, Tars Tarkasin, Xodarin ja Hor
Vastuksen kanssa omaan vastaanottohuoneeseeni.
Siellä pohdimme retkeämme yksityiskohtaisesti vielä kauan pimeän
tultua. Xodar piti varmana, että Issus valitsisi sekä Dejah Thorisin
että Thuvian palvelijattarikseen vuoden ajaksi.
"Sen ajan ainakin he ovat verrattain hyvässä turvassa", hän sanoi, "ja
tiedämme joka tapauksessa, mistä meidän on heitä etsittävä."
Yksityiskohtainen huolenpito laivaston varustamisesta Omeanin matkaa
varten uskottiin Kantos Kanille ja Xodarille. Edellinen lupasi ottaa
sellaisia aluksia kuin tarvitsimme telakoille niin pian kuin
mahdollista ja siellä Xodar olisi ohjaamassa, kun niihin sovitettaisiin
vesipotkurit.
Useita vuosia oli mustaihoisen tehtävänä ollut suorittaa anastettuihin
taistelulaivoihin sellaiset muutokset, että ne voivat liikkua
Omeanissa, ja niin ollen hän hyvin tunsi potkurien, niiden
kiinnityspaikkojen ja tarpeellisten apulaitteiden rakenteen.
Arvioimme, että valmistuksiin tarvittaisiin kuusi kuukautta, sillä
meidän oli toimittava äärimmäisen salaisesti, ettei suunnitelmamme
joutuisi Zat Arrasin korviin. Kantos Kan uskoi nyt varmasti, että Zat
Arrasin kunnianhimo oli kehittynyt huippuunsa ja ettei hän tyytyisi
vähempään kuin Heliumin jeddakin arvonimeen.
"Epäilenpä", sanoi Kantos Kan, "olisiko hänestä edes Dejah Thorisinkaan
paluu tervetullut, sillä silloin olisi toinen henkilö lähempänä
valtaistuinta kuin hän. Kun sinä ja Carthoris vain olisitte poissa
tieltä, niin ei juuri mikään estäisi häntä ottamasta jeddakin
arvonimeä, ja saatte olla varmat, että kumpikaan teistä ei ole täällä
turvassa, niin kauan kun hänellä on ylin valta."
"On yksi keino", huudahti Hor Vastus, "masentaa hänet perin pohjin ja
lopullisesti."
"Mikä sitten?" kysyin.
Hän hymyili.
"Nyt kuiskaan sen, mutta kerran vielä seison Palkkion ja Koston
temppelin harjalla ja huudan sen allani oleville riemuitseville
kansanjoukoille."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Kantos Kan.
"John Carter, Heliumin jeddak", sanoi Hor Vastus hiljaa.
Seuralaisteni silmät välähtivät, heidän huulilleen levisi tuima ilon ja
hyväksymisen hymy ja kaikki he katsoivat kysyvästi minuun. Mutta minä
pudistin päätäni.
"Ei, hyvät ystävät", sanoin hymyillen, "kiitän teitä, mutta se ei käy.
Ei ainakaan vielä. Sitten kun tiedämme, että Tardos Mors ja Mors Kajak
pysyvät ikuisesti poissa, silloin, jos olen täällä, liityn kanssanne
huolehtimaan siitä, että Heliumin kansa saa vapaasti valita itselleen
uuden jeddakin. Kenet kansa valinneekin, hän saa luottaa miekkani
uskollisuuteen, enkä koeta itse tavoitella sellaista kunniaa. Siihen
asti Tardos Mors on Heliumin jeddak, ja Zat Arras on hänen
edustajansa."
"Kuten tahdot, John Carter", sanoi Hor Vastus, "mutta -- Mitä tuo oli?"
hän kuiskasi osoittaen puutarhan puolista ikkunaa.
Tuskin hän oli saanut sanat suustaan, kun hän jo juoksi ikkunan
edustalla olevalle parvekkeelle.
"Tuolia hän on!" hän huusi kiihtyneenä. "Vartijat! Hei! Vartijat!"
Olimme kaikki hänen kintereillään ja näimme miehen, joka juoksi
vikkelästi pienen nurmikon poikki ja katosi sen toisella puolella
olevaan pensastoon.
"Hän oli parvekkeella, kun huomasin hänet", huudahti Hor Vastus.
"Nopeasti hänen jäljestään!"
Juoksimme yhdessä puutarhaan, mutta vaikkakin hälytimme koko vartioston
ja etsimme alueelta tuntikausia, emme löytäneet jälkeäkään öisestä
hiipijästä.
"Mitä arvelet tästä, Kantos Kan?" kysyi Tars Tarkas.
"Zat Arrasin lähettämä vakooja", vastasi hän. "Sellainen on hänen
tapaistaan."
"Vakoojalla on mielenkiintoisia uutisia kerrottavana herralleen",
nauroi Hor Vastus.
"Toivottavasti hän kuuli vain sen, mitä puhuimme uudesta jeddakista",
sanoin minä. "Jos hän on kuullut suunnitelmamme Dejah Thorisin
pelastamisesta, niin se merkitsee kansalaissotaa, sillä Zat Arras
koettaisi estää meitä ja tässä minä en kärsi esteitä. Siinä nousisin
vaikka itse Tardos Morsia vastaan, jos se olisi välttämätöntä. Vaikka
koko Helium joutuisi veriseksi taistelukentäksi, niin pysyn
suunnitelmassani ja pelastan prinsessani. Minua ei nyt pysäytä mikään
muu kuin kuolema, ja jos minä kuolen, niin pyydän teitä, ystäväni,
vannomaan, että jatkatte hänen etsimistään ja tuotte hänet turvaan
isoisänsä hoviin."
Käsi miekan kahvalla kukin vannoi täyttävänsä pyyntöni.
Sovimme, että retkeämme varten muovailtavat taistelulaivat
lähetettäisiin Hastoriin, joka oli Heliumin alainen kaupunki kaukana
lounaassa. Kantos Kan arveli, että sikäläisille telakoille voitaisiin
niiden säännöllisten töiden lisäksi ottaa vähintään kuusi
taistelulaivaa kerrallaan. Kun hän oli laivaston ylikomentaja, olisi
hänen varsin helppo määrätä laivoja sinne, sitä mukaa kuin niitä
saataisiin käsitellyiksi, ja senjälkeen pitää uusimallinen laivasto
valtakunnan kaukaisissa osissa, kunnes olisimme siksi valmiit, että
voisimme koota sen yhteen ja hyökätä Omeaniin.
Neuvottelukokouksemme hajaantui vasta myöhään yöllä, mutta silloin
olikin joka miehelle määrätty omat tehtävänsä ja koko suunnitelma
valmis yksityiskohtia myöten.
Kantos Kanin ja Xodarin oli huolehdittava laivoissa tehtävistä
muutoksista. Tars Tarkasin oli järjestettävä yhteys Tharkin kanssa ja
otettava selko, mitä hänen kansansa ajatteli siitä, että hän oli
palannut Dorista. Jos kansan tunteet olisivat häntä kohtaan suopeat,
niin hänen oli viipymättä palattava Tharkiin ja käytettävä kaikki
aikansa kootakseen suuren joukon vihreitä sotureja, jotka
kuljetuslaivoissa lähetettäisiin suoraan Dorin laaksoon ja Issuksen
temppeliin, sillä aikaa kun laivasto purjehtisi Omeaniin ja tuhoaisi
ensisyntyisten alukset.
Hor Vastukselle jäi arkaluontoinen tehtävä järjestää salainen armeija,
jonka soturit vannoutuisivat seuraamaan John Carteria, minne hyvänsä
hän heidät johtaisi. Kun arviomme mukaan tarvittiin yli miljoona miestä
Omeaniin aiottujen suurien taistelulaivojen sekä vihreiden sotureiden
kuljetus- ja suoja-aluksien miehittämiseen, niin Hor Vastuksella ei
suinkaan ollut mikään vähäinen tehtävä suoritettavanaan.
Seurueen poistuttua sanoin Carthorisille hyvää yötä, sillä olin hyvin
väsynyt. Menin omiin huoneisiini, kylvin ja laskeuduin silkki- ja
turkisvuoteelleni nukkuakseni oikein kunnollisesti ensi kerran
Barsoomiin saapumiseni jälkeen. Mutta nytkin odotti minua pettymys.
En tiedä, kuinka kauan nukuin. Heräsin äkkiä siihen, että kymmenkunta
vankkaa miestä oli kimpussani, kapula valmiina suussani ja hetkistä
myöhemmin käteni ja jalkani lujasti köytettyinä. He olivat toimineet
niin nopeasti ja niin tehokkaasti, etten enää vähääkään kyennyt heitä
vastustamaan, kun selvisin täydelleen unestani.
He eivät puhuneet sanaakaan, ja kapula esti minut hiiskahtamastakin.
Ääneti he nostivat minut vuoteeltani ja kantoivat minut ovelle. Kun he
sivuuttivat ikkunan, josta kaukaisempi kuu valoi kirkasta hohdettaan
huoneeseen, näin että heillä kaikilla oli silkkiset naamarit
kasvoillaan -- en voinut tuntea heistä ainoatakaan.
Kannettuaan minut käytävään he kääntyivät seinässä olevaa salaovea
kohti, josta päästiin palatsin alla oleviin holveihin vievään
käytävään. Luulin, ettei oman taloni ulkopuolella kukaan tietäisi tästä
ovesta mitään. Mutta joukkueen johtaja ei empinyt hetkeäkään. Hän astui
suoraan ovelle, painoi kätkettyä nappulaa, ja oven avauduttua astui
syrjään antaen toveriensa kantaa minut sisään. Sitten hän sulki oven
jäljessään ja seurasi meitä.
Minut vietiin alas holveihin, pitkin kiemurtelevia käytäviä, joita en
itse ollut milloinkaan tarkastanut, yhä edelleen, kunnes olin varma,
että olimme kaukana palatsin alueelta, ja sitten taaskin ylöspäin
maanpintaa kohti.
Joukkue pysähtyi sileän seinän eteen. Johtaja napautti siihen miekkansa
kahvalla -- kolme nopeata, terävää lyöntiä, sitten tauko, taas kolme
lyöntiä, tauko ja lopuksi kaksi lyöntiä. Sekuntia myöhemmin seinä
kääntyi sisäänpäin, ja minut vietiin kirkkaasti valaistuun huoneeseen,
jossa istui kolme upeatamineista miestä.
Yksi heistä kääntyi minuun päin ilkkuva hymy ohuilla julmilla
huulillaan -- hän oli Zat Arras.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Synkkää epätoivoa
"Ah", sanoi Zat Arras, "mitä onnellista sattumaa saan kiittää Heliumin
prinssin odottamattoman vierailun tuottamasta ilosta?"
Hänen puhuessaan oli yksi vartijoista poistanut kapulan suustani, mutta
en vastannut Zat Arrasille mitään, seisoin vain ääneti ja katselin
rauhallisesti Zodangan jediä. Ja olen varma, että ilmeessäni kuvastui
häntä kohtaan tuntemani halveksuminen.
Huoneessa olevien miesten katse kiintyi ensin minuun ja sitten Zat
Arrasiin, kunnes raivon puna vähitellen kohosi hänen poskilleen.
"Saatte mennä!" hän sanoi kantajilleni, ja kun kaikki muut paitsi hänen
kaksi seuralaistaan, hän itse ja minä olivat poistuneet huoneesta,
puhutteli hän minua uudelleen jäätävän kylmästi, hyvin hitaasti ja
harkiten, pysähtyen vähän väliä, ikäänkuin olisi tahtonut valita
sanansa varovasti:
"John Carter, ikivanhojen tapojen, uskonnollisten lakiemme ja
puolueettoman tuomioistuimen päätöksen nojalla olet tuomittu kuolemaan.
Kansa ei voi sinua pelastaa -- minä yksin voin sen tehdä. Olet
ehdottomasti vallassani; voin menetellä sinua kohtaan niinkuin haluan
-- surmata sinut tai vapauttaa sinut; ja jos haluaisin surmata sinut,
niin kukaan ei saisi siitä tietoa.
"-- Jos saisit liikkua Heliumissa vapaasti vuoden ajan, sinulle suodun
lykkäyksen mukaisesti, niin tuskinpa kansa sitten enää vaatisikaan
sinulle tuomitun rangaistuksen täyttämistä.
"-- Olet kahdessa minuutissa vapaa yhdellä ehdolla. Tardos Mors ei
palaa koskaan Heliumiin, ei liioin Mors Kajak eikä Dejah Thoris.
Heliumin on valittava uusi jeddak, ennenkuin vuosi on mennyt umpeen.
Zat Arras tahtoo päästä Heliumin jeddakiksi. Lupaa kannattaa
pyrkimystäni. Se on vapautesi hinta. Olen puhunut."
Tiesin, että julmaluontoinen Zat Arras ei vähääkään häikäilisi minun
tuhoamistani, enkä ensinkään epäillyt, että hän minun kuoltuani voisi
helposti tulla Heliumin jeddakiksi. Jos olisin vapaa, niin voisin
jatkaa Dejah Thorisin etsimispuuhia. Jos kuolisin, niin kelpo toverini
eivät kykenisi toteuttamaan suunnitelmiamme. Näytti niinollen varsin
todennäköiseltä, että jos kieltäytyisin myöntymästä hänen pyyntöönsä,
en sillä suinkaan estäisi häntä pääsemästä Heliumin jeddakiksi ja
lisäksi ratkaisisin lopullisesti Dejah Thorisin kohtalon, --
kieltäytymällä määräisin hänet Issuksen hirvittävälle areenalle.
Hetkisen olin ymmällä, mutta vain hetkisen. Tuhannen jeddakin ylpeä
tytär valitsisi kuoleman mieluummin kuin tämänkaltaisen häpeällisen
sopimuksen, eikä John Carter saanut tinkiä sen enempää kuin hänen
prinsessansa, kun Helium oli kysymyksessä. Käännyin Zat Arrasiin päin.
"Minkäänlainen liitto", sanoin, "ei ole mahdollinen Heliumin kavaltajan
ja Tardos Morsin sukuun kuuluvan prinssin välillä. En usko, Zat Arras,
että suuri jeddak on kuollut." Zat Arras kohautti olkapäitään.
"Hetimiten, John Carter", hän sanoi, "eivät mielipiteesi ole enää
tärkeitä itsellesikään. Käytä niitä senvuoksi mahdollisimman hyvin,
niin kauan kuin voit. Zat Arras myöntää sinulle kohtuullisesti aikaa
esittämänsä jalomielisen ehdotuksen harkitsemista varten. Tänä yönä
viedään sinut maanalaisten holvien hiljaiseen pimeyteen miettimään, ja
saat olla varma, että jollet hyvissä ajoin suostu sinulle tarjottuun
ehtoon, et ikinä tule takaisin äänettömästä pimeydestä. Et myöskään
tiedä, millä minuutilla hiljaisesta syvyydestä ojentuu terävää tikaria
puristava käsi, joka riistää sinulta viimeisenkin mahdollisuuden päästä
jälleen ulkoilman lämpöön, vapauteen ja riemuun."
Lopetettuaan puheensa Zat Arras taputti käsiään. Vartijat ilmestyivät
uudelleen.
Zat Arras viittasi minuun kädellään.
"Vankiholviin", hän sanoi. Siinä kaikki. Neljä miestä vei minut
huoneesta ja saattoi, valaisten tietään kannettavalla radiumlampulla,
minut loppumattomilta tuntuvia tunneleja myöten alaspäin, yhä alaspäin
Heliumin kaupungin alle.
Vihdoin he pysähtyivät suurehkoon huoneeseen. Kallioseinissä oli
renkaita. Niihin oli kiinnitetty kahleita, ja monissa kahleissa oli
ihmisen luurankoja. Yhden niistä he puistelivat pois, avasivat
munalukon, joka oli kiinnittänyt kahleen luurangon nilkkaan, ja
napsauttivat rautarenkaan jalkaani. Sitten he poistuivat luotani,
vieden lampun mukanaan.
Ympärilläni oli pimeää kuin haudassa. Muutamia minuutteja kuului
varuksien kalahtelua, mutta se heikkeni heikkenemistään, kunnes
hiljaisuus oli vihdoin yhtä täydellinen kuin pimeyskin. Olin yksin
kaameiden seuralaisteni -- vainajien luiden kanssa, ja heidän
kohtalonsa todennäköisesti osoitti, kuinka minulle kävisi.
En tiedä, kuinka kauan kuuntelin pimeässä, mutta hiljaisuus ei
keskeytynyt, ja vihdoin vaivuin vankilani kovalle lattialle, nojasin
pääni kiviseinään ja nukuin.
Oli varmaankin kulunut useita tunteja, kun heräsin ja näin nuoren
miehen vieressäni. Toisessa kädessään hänellä oli lamppu, toisessa
astia, jossa oli vellintapaista sekoitusta -- Barsoomin tavallista
vankilamuonaa.
"Zat Arras lähettää sinulle terveisensä", sanoi nuori mies, "ja käskee
minun ilmoittaa sinulle, että vaikkakin hän hyvin tuntee salaliiton,
jonka tarkoituksena on tehdä sinusta Heliumin jeddak, hän ei kuitenkaan
halua peruuttaa sinulle tekemäänsä tarjousta. Vapaaksi päästäksesi on
sinun vain pyydettävä minua sanomaan Zat Arrasille, että hyväksyt hänen
esittämänsä ehdot."
Minä vain pudistin päätäni. Nuorukainen ei puhunut enempää. Laskettuaan
ruuan lattialle viereeni hän meni takaisin ylöspäin vievään käytävään
ja vei valon mukanaan.
Pitkän ajan kuluessa tämä nuorukainen tuli koppiini kahdesti päivässä
tuoden ruokaa ja aina samat terveiset Zat Arrasilta. Kauan koetin
aloittaa hänen kanssaan keskustelua joistakin muista asioista, mutta
hän ei antautunut puheisiin, ja vihdoin luovuin yrityksestäni.
Kuukausia mietin, miten voisin toimittaa Carthorisille tiedon
olinpaikastani. Kuukausia hankasin yhtä ainoata tukevaa kahleeni
rengasta toivoen kenties saavani sen kihnutetuksi poikki, joten voisin
seurata nuorukaista kiemurtelevissa tunneleissa sellaiselle paikalle,
mistä voisin koettaa murtautua vapauteen.
Olin suunnattoman levoton ja huolissani ajatellessani Dejah Thorisia
pelastamaan lähtevän retkikunnan valmisteluja. Tiesin, ettei Carthoris
jättäisi asiaa raukeamaan, jos hänellä vain olisi toimintavapaus, mutta
minusta tuntui hyvin mahdolliselta, että hänkin oli joutunut Zat
Arrasin vankiluoliin.
Tiesin, että Zat Arrasin urkkija oli kuullut uuden jeddakin
valitsemista koskevan keskustelumme, ja tuskin viittä minuuttia
aikaisemmin olimme pohtineet Dejah Thorisin pelastamissuunnitelman
yksityiskohtia. Myöskin tämä asia saattoi varsin hyvin olla hänen
tiedossaan. Carthoris, Kantos Kan, Tars Tarkas, Hor Vastus ja Xodar
olivat kenties jo nyt kaatuneet Zat Arrasin salamurhaajien uhreina tai
joutuneet hänen vangeikseen.
Päätin ainakin kerran vielä koettaa saada joitakin tietoja ja käyttää
sitä varten sotajuonta, kun nuorukainen seuraavan kerran tulisi
koppiini. Olin pannut merkille, että hän oli komea poika, suunnilleen
Carthorisin mittainen ja ikäinen. Ja myöskin olin pannut merkille, että
hänen kehnot ja kuluneet varuksensa sopivat varsin huonosti yhteen
hänen arvokkaan ja ylevän käytöksensä kanssa.
Näiden huomioiden pohjalta aloitin hänen kanssaan keskustelun, kun hän
seuraavan kerran saapui luokseni.
"Olet ollut hyvin ystävällinen minulle koko vankeusaikani", sanoin
hänelle, "ja kun minulla luullakseni parhaassakin tapauksessa on
elonaikaa vain vähän jäljellä, haluaisin hyvissä ajoin antaa sinulle
näkyvän todistuksen kiitollisuudestani, sen johdosta että olet kaikin
tavoin koettanut tehdä vankeuteni siedettäväksi.
"-- Aikanaan olet joka päivä tuonut ruokani, pitäen huolta siitä, että
se on ollut puhdasta ja että sitä on ollut riittävästi. Et kertaakaan
ole sanoin etkä teoin pyrkinyt käyttämään hyväksesi avutonta tilaani
loukataksesi tai kiusataksesi minua. Olet aina ollut kohtelias ja
huomaavainen, mikä enemmän kuin mikään muu on herättänyt minussa
kiitollisuutta, ja haluan antaa sinulle jonkun vähäisen merkin siitä.
"-- Palatsini pukuvarastossa on useita hienoja hihnavaruksia. Mene ja
valitse niistä se, joka sinua eniten miellyttää -- se on sinun. Muuta
en pyydä kuin että käytät sitä, sillä siitä tiedän, että toivomukseni
on täytetty. Teethän niin?"
Pojan silmät olivat puhuessani kirkastuneet ilosta, ja näin hänen
vilkaisevan ensin omia risaisia tamineitaan ja sitten minun upeita
varuksiani. Hetkisen hän oli mietteissään, ennenkuin virkkoi mitään, ja
sydämeni melkein lakkasi sykkimästä -- niin suuri merkitys hänen
vastauksensa laadulla oli minulle.
"Jos menisin Heliumin prinssin palatsiin esittämään sellaisen
vaatimuksen, niin minulle naurettaisiin ja kaupanpäällisiksi minut
perin todennäköisesti heitettäisiin pää edellä kadulle. Ei, se on
mahdotonta, mutta kiitän sinua tarjouksesta. Jos Zat Arras uneksikaan,
että ajattelen sellaista, niin hän revittäisi sydämen rinnastani."
"Siinä ei voi olla mitään vaarallista eikä pahaa, nuori mies",
huomautin. "Voit mennä palatsiini yöllä, mukanasi kirjelippu minulta
pojalleni Carthorisille. Saat lukea lipun sisällön, ennenkuin viet sen
perille, nähdäksesi ettei siinä ole mitään, mikä vahingoittaisi Zat
Arrasia. Poikani pitää asian salassa, joten vain me kolme tunnemme sen.
Se on siksi yksinkertainen ja vaaraton seikka, ettei kukaan voi sitä
tuomita."
Taaskin hän oli vaiti seisoen syvissä mietteissä.