häpäisemiseen; kertomalla sikäläisiä seikkailujamme ja kuvaamalla
tosiasioita sellaisina kuin ne olivat, olimme peräti loukanneet heidän
isäinsä uskontoa. Olimme herjaajia -- valehtelevia kerettiläisiä.
Luulenpa, että nekin, jotka pitäen meistä mieskohtaisesti ja tahtoen
pysyä uskollisina vielä liittyivät meihin, kuitenkin sydämessään
epäilivät puheittemme totuudenmukaisuutta. On hyvin vaikeata kääntyä
uuteen uskoon ja hylätä vanha, kuinka houkuttelevia uuden uskonnon
lupaukset sitten lienevätkin. Mutta hylätä vanha uskonto valhekudelmana
saamatta mitään sen sijalle, se on raskaimpia uhrauksia, mitä miltään
kansalta voidaan pyytää.
Kantos Kan ei suostunut keskustelemaan thernien ja ensisyntyisen
keskuudessa kokemistamme elämyksistä.
"Riittää se", sanoi hän, "että panen alttiiksi henkeni sekä täällä että
tämän jälkeen sietämällä teitä ollenkaan. Älkää pyytäkö minua
raskauttamaan syntejäni kuuntelemalla sellaista, mitä minut on aina
opetettu pitämään kuolemansynniksi luettavana harhaoppisuutena!"
Tiesin, että ennemmin tai myöhemmin ystäviemme ja vihollistemme oli
pakko näyttää värinsä julkisesti. Heliumiin saavuttuamme olisi
tilinteko varmasti edessämme, ja jollei Tardos Mors ollut vielä
palannut, niin pelkäsin Zat Arrasin vihamielisyydellä olevan suuren
merkityksen meidän vahingoksemme, sillä hän edusti Heliumin hallitusta.
Ryhtyä häntä vastustamaan olisi samaa kuin valtiopetos. Sotajoukkojen
enemmistö seuraisi epäilemättä upseeriensa johtoa, ja tiesin että monet
vaikutusvaltaisimmat, sekä maa- että ilmavoimissa palvelevat miehet
liittyisivät John Carteriin sekä jumalia että ihmisiä ja paholaisia
vastaan.
Toisaalta taas väestön enemmistö varmasti vaatisi, että meidän
oli kärsittävä pyhyyden häpäisemisestä koituva rangaistus.
Tulevaisuudentoiveet olivat synkät, miltä näkökannalta niitä
tarkastelinkin, mutta ajatellessani Dejah Thorisia raateli mieltäni
niin voimakas tuska ja levottomuus, että Heliumin pulma, kuten nyt
käsitän, kiinnitti silloin mieltäni varsin vähän.
Kamalana painajaisena väikkyivät aina, sekä päivällä että yöllä,
silmissäni ne hirveät kohtaukset, joiden pyörteessä prinsessani kenties
juuri sillä hetkellä oli -- kammottavat kasvi-ihmiset -- raatelevat
valkeat apinat.
Oli aamupäivä, kun saavuimme puolentoista kilometrin korkuisen
tulipunaisen tornin yläpuolelle, joka on suuremman Heliumin
tunnusmerkkinä eroittaen sen sisarkaupungistaan. Kun laajoissa kaarissa
laskeuduimme laivaston telakoille, näimme kaduille tulvivan valtavia
kansajoukkoja. Heliumiin oli radiosanomalla lähetetty edeltäpäin tieto
tulostamme.
_Xavarianin_ kannelta meidät neljä, Carthoris, Tars Tarkas, Xodar ja
minut, siirrettiin pienempään alukseen, joka saattaisi meidät
majapaikkaan Palkkion ja Koston temppeliin. Siellä jaetaan marsilaista
oikeutta sekä hyvistä että pahoista töistä; siellä koristetaan sankari,
siellä tuomitaan rikollinen. Meidät vietiin temppeliin katolla olevan
lentoaseman kautta, joten emme joutuneet ensinkään väkijoukon sekaan,
kuten muuten oli tavallista. Aina ennen olin nähnyt huomattavat vangit
tai palanneet korkea-arvoiset matkailijat saatettavan Jeddakien
portilta Palkkion ja Koston temppeliin leveätä Esi-isäin katua pitkin
tiheiden, joko pilkkaavien tai riemuitsevien kansalaisjoukkojen
keskitse.
Arvasin, että Zat Arras ei rohjennut päästää väestöä lähellemme, sillä
hän pelkäsi, että kansan rakkaus Carthorisia ja minua kohtaan puhkeaisi
mielenosoitukseksi ja että se pyyhkäisisi pois heidän taikauskoisen
kauhunsa sitä rikosta kohtaan, josta meitä syytettäisiin. Hänen
suunnitelmistaan en tiennyt muuta kuin mitä arvailin, mutta ilmeisesti
ne olivat meille tuhoisia, sillä vain hänen luotetuimpia puoluelaisiaan
oli saattamassa meitä lentoaluksella Palkkion ja Koston temppeliin.
Meidät sijoitettiin erääseen temppelin eteläpäässä, Esi-isäin kadun
puolella, olevaan huoneeseen. Sieltä saatoimme nähdä tämän kadun pitkin
pituuttaan aina kahdeksan kilometrin päässä olevalle Jeddakien portille
asti. Temppelin aukiolle ja läheisille kaduille oli runsaasti
puolentoista kilometrin pituudelta sulloutunut väkeä niin tiheästi kuin
suinkin saattoi. Minkäänlaista levottomuutta tai epäjärjestystä ei
ollut -- ei kuulunut pilkkahuutoja eikä suosionosoituksia, ja kun
väkijoukko näki meidät ikkunassa, niin moni nosti kädet silmilleen ja
itki.
Myöhään iltapäivällä saapui Zat Arrasin lähetti ilmoittamaan meille,
että asiamme joutuisi puolueettomista ylimyksistä kokoonpannun
tuomioistuimen käsiteltäväksi temppelin suuressa salissa seuraavan
päivän ensimmäisellä zodella eli Maan ajassa lausuttuna noin
kahtakymmentä minuuttia vailla yhdeksän aamulla.
[Aina kun kapteeni Carter on käyttänyt marsilaisia aika-, pituus-,
paino- y.m. mittoja, olen muuttanut ne maapallolla käytetyiksi mitoiksi
niin täsmällisesti kuin mahdollista. Hänen muistiinpanoissaan on
runsaasti marsilaisia taulukkoja ja suuri joukko tieteellisten
huomioiden merkintöjä, mutta kun Kansainvälinen tähtitieteellinen
yhdistys parhaillaan luokittelee, tutkii ja varmentaa tätä huomattavaa
ja arvokasta tietoaineistoa, ei mielestäni olisi vähääkään lisännyt
kapteeni Carterin kertomuksen viehättävyyttä eikä inhimillisen tiedon
kokonaismäärää, jos olisinkin näihin seikkoihin nähden pitänyt tiukasti
kiinni alkuperäisestä käsikirjoituksesta, samalla kun se olisi helposti
voinut sekoittaa lukijaa ja heikentää hänen mielenkiintoaan itse
kertomusta kohtaan. Niiden varalta, joita sellainen kenties huvittaa,
selitän kuitenkin että Marsin vuorokausi on hieman pitempi kuin
kaksikymmentäneljä tuntia kolmekymmentäseitsemän minuuttia (Maan
aikaa). Sen marsilaiset jakavat kymmeneen yhtäsuureen osaan, zodeen,
aloittaen päivänsä noin kello kuusi aamulla (Maan aikaa) Zode on jaettu
viiteenkymmeneen xatiin ja xat vuorostaan kahteensataan taliin.
Tal on suunnilleen yhtä pitkä kuin Maan sekunti. Alempana esitetty
barsoomilainen aikataulukko on vain osa kapteeni Carterin
muistiinpanoissa olevasta täydellisestä taulukosta.
TAULUKKO
200 talia .............. 1 xat
50 xatia .............. 1 zode
10 zodea .............. 1 Marsin pyörähdys akselinsa ympäri.]
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Kuolemantuomio
Seuraavana aamuna saapui vähän ennen määrättyä aikaa Zat Arrasin
upseereista kokoonpantu voimakas vartiosto saattamaan meitä temppelin
suureen saliin.
Pian olimme perillä ja astelimme leveätä niin sanottua Toivon kuoria
pitkin salin keskellä olevalle korokkeelle. Edellämme ja takanamme
marssi aseistettuja vartijoita, ja tiiviit rivit zodangalaisia
sotilaita reunustivat kuoria kummaltakin puolelta ovelta lavalle asti.
Saavuttuamme aitauksen ympäröimälle korokkeelle näimme tuomarimme.
Barsoomilaisen tavan mukaan heitä oli kolmekymmentäyksi, ja heidän piti
olla arvalla valittuja ylimysten keskuudesta, kun syytetyt olivat
ylimyksiä. Mutta hämmästyksekseni en nähnyt ainoankaan ystäväni kasvoja
heidän joukossaan. Jotakuinkin kaikki olivat zodangalaisia, ja juuri
minua Zodanga sai kiittää siitä, että vihreät heimot sen kukistivat ja
se sitten joutui Heliumin vallan alle. Heiltä ei juuri voinut odottaa
oikeudenmukaisuutta, kun tuomittavina olivat John Carter, hänen
poikansa ja suuri tharkilainen, niiden villien heimojen komentaja,
jotka olivat riehuneet Zodangan leveillä kaduilla ryöstäen, polttaen ja
surmaten.
Meitä ympäröivä laaja, pyöreä katsomo oli ahdaten täynnä kaikkiin
kansan- ja ikäluokkiin sekä molempiin sukupuoliin kuuluvaa kansaa. Kun
ilmestyimme saliin, lakkasi hiljainen keskustelun humina, joten
pysähtyessämme korokkeelle eli Oikeudenmukaisuuden armoistuimelle
kymmenen tuhannen katsojan täyttämässä salissa, vallitsi kuolon
hiljaisuus.
Tuomarien istuimet olivat suuressa ympyrässä pyöreän lavan
ulkopuolella. Meidät käskettiin istumaan selkä pienempään, suuremman
lavan keskellä olevaan korokkeeseen päin. Jouduimme siten kasvot
tuomareita ja katsomoa kohti. Pienemmälle korokkeelle menisi meistä
aina kulloinkin se, jonka asia otettaisiin käsiteltäväksi.
Itse Zat Arras istui puheenjohtajan kultaisella tuolilla. Kun olimme
istuutuneet ja vartijamme vetäytyivät takaisin korokkeelle tuovien
portaiden juurelle, nousi hän seisomaan ja lausui nimeni.
"John Carter", hän huudahti, "nouse Totuuden jalustalle tuomittavaksi
puolueettomasti tekojesi mukaan ja kuulemaan niistä ansaitsemasi
palkka!" Sitten hän, kääntyen milloin yhtäälle, milloin toisaalle
katsomoa kohti, selosti niitä tekoja, joiden mukaan tuomioni oli
langetettava.
"Tiedätte, oi Heliumin tuomarit ja kansa, että John Carter, entinen
Heliumin prinssi, on oman kertomuksensa mukaan palannut Dorin
laaksosta, jopa itse Issuksen temppelistä; että hän on lukuisten
heliumilaisten kuullen herjannut pyhitettyä Iss-virtaa, Dorin laaksoa,
unohdettua Korus-järveä, itse pyhiä thernejä, jopa Issusta, kuoleman ja
ikuisen elämän jumalatarta. Ja omien silmienne todistuksesta, nähdessänne
hänet nyt Totuuden jalustalla, tiedätte, että hän todella on palannut
näiltä pyhiksi eristetyiltä alueilta, uhmaten ikivanhoja tapojamme ja
loukaten isäimme uskonnon pyhyyttä.
"-- Ken on kerran kuollut, hän älköön palatko elämään! Ken sitä
yrittää, hänet on toimitettava ikuisesti kuolleeksi. Tuomarit,
velvollisuutenne on selvä -- minkäänlaisia totuudenvastaisia
todistuksia ei voida sallia. Mikä on oleva John Carterin tuomio
teoistaan?"
"Kuolema!" täräytti tuomareista yksi.
Mutta samassa ponnahti katsomossa eräs mies seisomaan, kohotti kätensä
ja huudahti: "Oikeutta! Oikeutta! Oikeutta!" Se oli Kantos Kan, ja
kaikkien silmien kohdistuessa häneen hän juoksi zodangalaisten
sotilaiden sivuitse korokkeelle.
"Minkälaista oikeutta tämä on?" huusi hän Zat Arrasille. "Syytettyä ei
ole kuultu, eikä hänelle ole annettu tilaisuutta kutsua muita
puoltajikseen. Heliumin kansan nimessä vaadin, että Heliumin prinssiä
kohdellaan rehellisesti ja puolueettomasti."
Silloin kajahti katsomosta voimakas huuto: "Oikeutta! Oikeutta!
Oikeutta!" Ja Zat Arras ei uskaltanut vastustaa.
"Puhu sitten!" hän ärähti minulle. "Mutta älä herjaa Barsoomissa pyhinä
pidettyjä asioita!"
"Heliumin kansa!" huudahdin kääntyen katselijoihin ja puhuen tuomarieni
ylitse. "Kuinka voi John Carter odottaa oikeutta zodangalaisilta? Hän
ei voi sitä pyytääkään eikä hän pyydä sitä. Heliumilaisille hän esittää
asiansa. Eikä hän vetoa kehenkään armoa anoen. Hän ei nyt puhu omasta
puolestaan, vaan teidän puolestanne, vaimojenne ja tyttärienne ja vielä
syntymättömien vaimojen ja tyttärien puolesta, pelastaakseen heidät
kuvaamattomasta julmuudesta ja alennuksesta, jonka olen nähnyt tulleen
Barsoomin ihanien naisten osaksi siinä paikassa, jota ihmiset
nimittävät Issuksen temppeliksi, pelastaakseen heidät kasvi-ihmisten
imukäsien syleilystä, Dorin isojen valkeiden apinain hampaista,
joutumasta pyhien thernien julman kiihkon uhreiksi, kaikesta siitä,
mihin kylmä, eloton Iss-virta heidät vie rakkautta, elämää ja onnea
uhkuvista kodeista.
"-- Onko täällä ainoatakaan ihmistä, joka ei tunne John Carterin
tarinaa, kuinka hän saapui keskuuteenne toisesta taivaankappaleesta ja
kohosi, oltuaan ensin vihreiden heimojen vankina, kidutuksien ja
vainojen kautta korkeaan asemaan Barsoomin parhaiston keskuuteen.
Tiedätte, että John Carter ei ole ikinä valehdellut omaksi hyödykseen,
ei sanonut mitään, mikä olisi vahingoittanut Barsoomin väestöä, eikä
puhunut kevytmielisesti Barsoomin oudosta uskonnosta, jota hän on
kunnioittanut, vaikkakaan ei ole sitä ymmärtänyt.
"-- Ei täällä eikä koko Barsoomissa ole nyt ainoatakaan ihmistä, joka
ei saisi hengestään suoranaisesti kiittää yhtä ainoata tekoani, kun
uhrasin itseni ja prinsessani onnen, että te saisitte jäädä eloon. Ja
siksi, Heliumin kansa, minulla on mielestäni oikeus vaatia, että minua
kuunnellaan, että minua uskotaan ja että minun annetaan palvella teitä
ja pelastaa teidät Dorin laakson valheellisesta tämänjälkeisestä
elämästä ja Issuksen käsistä, kuten kerran pelastin teidät todellisesta
kuolemasta.
"-- Teille, heliumilaiset, puhun nyt. Kun olen lopettanut, niin tehkööt
zodangalaiset minulle mitä tahtovat. Zat Arras on riistänyt minulta
miekkani, joten Zodangan miehet eivät enää pelkää minua. Tahdotteko
kuunnella?"
"Puhu, John Carter, Heliumin prinssi!" huudahti eräs kookas ylimys
katsomosta, ja kansa yhtyi häneen, niin että rakennus tärisi
voimakkaista huudoista.
Zat Arras oli liiaksi viisas ryhtyäkseen vastustamaan sellaista
mielenilmausta kuin tällä haavaa raikui Palkkion ja Koston temppelissä,
ja niinpä puhuin Heliumin kansalle kaksi tuntia.
Mutta kun olin lopettanut, nousi Zat Arras pystyyn ja lausui hiljaa
tuomareihin kääntyneenä: "Arvoisat ylimykset, olette kuulleet John
Carterin puolustuspuheen. Hän on saanut tilaisuuden todistaa
viattomuutensa, jos hän ei ole syypää. Mutta hän on sensijaan käyttänyt
tämän ajan syytääkseen yhä lisää herjauksia. Mikä on tuomionne, hyvät
herrat?"
"Kuolema herjaajalle!" huudahti yksi ponnahtaen seisaalleen, ja samassa
olivat kaikki kolmekymmentäyksi tuomaria pystyssä, miekat koholla
merkiksi tuomion yksimielisyydestä.
Jos kansa ei kuullutkaan Zat Arrasin syytöstä, niin se ainakin kuuli
tuomioistuimen päätöksen. Synkkä murina kohosi yhä äänekkäämpänä
tiheään ahdetusta katsomosta, ja sitten Kantos Kan, joka ei ollut
poistunut lavalta tultuaan vierelleni, kohotti kätensä pyytäen
hiljaisuutta. Saatuaan äänensä kuuluville hän alkoi puhua rauhallisesti
ja tasaisesti:
"Olette kuulleet, minkä kohtalon Zodangan miehet tahtoisivat valmistaa
Heliumin uljaimmalle sankarille. Heliumilaisten velvollisuus on ehkä
hyväksyä se päätös lopullisena. Toimikoon kukin sydämensä vaatimusten
mukaan. Kas tässä Kantos Kanin, Heliumin laivaston komentajan, vastaus
Zat Arrasille ja hänen tuomareilleen!" Näin sanoen hän aukaisi tuppensa
soljen ja viskasi miekkansa jalkojeni juureen.
Sotilaita ja siviilihenkilöitä, upseereja ja ylimyksiä kiiruhti heti
sankkoina parvina zodangalaisten sotilaiden ohi tunkeutuen
Oikeudenmukaisuuden armoistuimelle. Satakunta miestä nousi lavalle, ja
satakunta miekkaa kalahti lattialle jalkojeni juureen. Zat Arras ja
hänen upseerinsa olivat raivoissaan, mutta avuttomia. Miekan toisensa
jälkeen nostin huulilleni ja kiinnitin sen jälleen omistajansa
kupeelle.
"Tulkaa!" sanoi Kantos Kan, "Saattakaamme John Carter seurueineen omaan
palatsiinsa." Miehet muodostivat vartioston ympärillemme ja aikoivat
lähteä Toivon kuoriin vieville portaille.
"Seis!" huudahti Zat Arras. "Heliumin sotilaat, älkää päästäkö
ainoatakaan vankia poistumaan Oikeudenmukaisuuden armoistuimelta!"
Zodangalaiset sotilaat olivat ainoa temppelissä oleva säännöllinen
Heliumin sotaväen osasto, joten Zat Arras oli varma, että hänen
määräystään toteltaisiin; mutta en luule hänen arvanneen, minkälaisen
vastarinnan sotilaat kohtaisivat lähestyessään lavaa.
Katsomossa välähti miekkoja joka suunnalla, ja miehiä syöksyi
uhkaavasti zodangalaisia kohti. Joku kohotti huudon: "Tardos Mors on
kuollut -- tuhat vuotta John Carterille, Heliumin jeddakille!" Kun
kuulin sen ja näin heliumilaisten kiukkuiset ilmeet, heidän
katsellessaan Zat Arrasin sotilaita, näytti minusta, että vain ihme
saattoi estää yhteentörmäyksen, joka johtaisi sisälliseen sotaan.
"Seis!" huudahdin noustuani uudelleen Totuuden jalustalle. "Pysyköön
jokainen paikallaan, kunnes olen sanonut sanottavani! Jos täällä nyt
putoaa ainoakaan isku, niin Helium saattaa syöksyä katkeraan, veriseen
sotaan, jonka seurauksia on mahdoton arvata. Veli joutuisi veljeään
vastaan, isä poikaansa. Ei kenenkään elämä ole sellaisen uhrin
arvoinen. Mieluummin tahdon alistua Zat Arrasin kieroon tuomioon kuin
aiheuttaa kansalaissodan Heliumiin.
"-- Myöntykäämme molemmin puolin osaltamme ja antakaamme koko asian
levätä Tardos Morsin tai hänen poikansa Mors Kajakin paluuseen saakka.
Jollei heistä kumpikaan ole palannut vuoden kuluessa, niin otettakoon
asia uudelleen tuomioistuimen käsiteltäväksi -- siten on tehty kerran
ennen." Kääntyen Zat Arrasiin jatkoin sitten hiljaa: "Jollet ole
suurempi narri kuin minä sinua pidän, otat vaarin tilaisuudesta, jonka
sinulle tarjoan, ennenkuin se on liian myöhäistä. Jos nuo säilät kerran
kohoavat sotilaitasi vastaan, niin ei Barsoomissa kukaan -- ei edes
itse. Tardos Mors -- voi torjua seurauksia. Mitä sanot? Puhu nopeasti."
Zodangalaisen Heliumin jed alkoi puhua allansa olevalle kiihkoisalle
joukolle.
"Hillitkää kätenne, Heliumin miehet!" hän huusi äänen vapistessa
raivosta. "Tuomioistuin on julistanut päätöksensä, mutta toimeenpanon
aikaa ei ole määrätty. Minä, Zat Arras, Zodangan jed, katsoen vangin
kuninkaallisiin sukulaisuussuhteisiin ja hänen aikaisempiin Heliumille
ja Barsoomille tehtyihin palveluksiinsa, myönnän lykkäystä vuodeksi
tahi Mors Kajakin tai Tardos Morsin paluuseen saakka. Hajaantukaa
rauhallisesti ja menkää kotiinne!"
Ei kukaan liikahtanut. Kaikki seisoivat vaieten ja jännittyneinä,
katseet minuun tähdättyinä, ikäänkuin odottaen hyökkäysmerkkiä.
"Tyhjentäkää temppeli!" komensi Zat Arras, puhuen hiljaa eräälle
upseerilleen.
Peläten tämän määräyksen väkivaltaisesta täyttämisyrityksestä koituvia
seurauksia astuin korokkeen reunalle ja osoittaen pääkäytävää kohti
pyysin kansaa poistumaan. Yhtenä miehenä kaikki lähtivät ja menivät
uhkaavan äänettöminä Zodangan jedin Zat Arrasin sotilaiden ohitse. Zat
Arras oli mykkänä voimattomasta raivosta.
Kantos Kan seisoi muiden, minulle uskollisuutta vannoneiden miehien
kanssa yhäti Oikeudenmukaisuuden armoistuimella.
"Tule!" sanoi hän minulle. "Saatamme sinut palatsiisi, prinssi. Tulkaa,
Carthoris ja Xodar! Tule, Tars Tarkas!" Ylpeä ivahymy väreili hänen
siromuotoisilla huulillaan, kun hän vilkaisi Zat Arrasiin päin. Sitten
hän kääntyi pois ja asteli korokkeen portaita myöten Toivon kuoriin. Me
neljä ja sata uskollista seuralaistamme seurasimme häntä ainoankaan
käden kohoamatta pidättämään meitä, vaikkakin riemumarssiamme temppelin
läpi katseltiin vihasta hehkuvin silmin.
Kaduilla tungeksi kansaa ahdinkoon asti, mutta meille tehtiin tietä, ja
useita miekkoja sinkosi jalkojeni eteen astellessani Heliumin kaupungin
läpi laitamalla olevalle palatsilleni. Siellä vanhat orjat lankesivat
polvilleen suudellen käsiäni, kun tervehdin heitä. He eivät välittäneet
siitä, missä olin ollut. Heille riitti se, että olin palannut heidän
luokseen.
"Oi, herra", huudahti heistä eräs, "jos vain jumalainen prinsessamme
olisi täällä, niin olisipa tämä todella riemunpäivä!"
Kyyneleet kihosivat silmiini ja minun oli käännyttävä poispäin
voidakseni salata liikutukseni. Carthoris itki peittelemättä, kun orjat
ahtautuivat hänen ympärilleen tuoden ilmi kiintymyksensä ja valittaen
meitä kaikkia kohdannutta iskua. Nyt vasta Tars Tarkas sai tietää, että
hänen tyttärensä Sola oli seurannut Dejah Thorisia viimeiselle
pyhiinvaellukselle. Minulla ei ollut ollut sydäntä kertoa hänelle, mitä
olin kuullut Kantos Kanilta. Oikeana vihreänä marsilaisena hän pysyi
sotaisen järkkymättömänä, näyttämättä minkäänlaisia merkkejä surustaan,
mutta tiesin, että hänen tuskansa oli yhtä vihlova kuin omanikin. Hänen
luonteessaan olivat hyvin kehittyneinä ihmisluonteen lempeät piirteet,
rakkauden, ystävyyden ja säälin tunteet, ja se eroitti hänet jyrkästi
muista heimolaisistaan.
Murheellinen, synkkä seurue istuutui sinä päivänä pöytään
tervetuliaisaterialle Heliumin prinssin palatsin avarassa ruokasalissa.
Meitä oli sata henkilöä, ottamatta lukuun pienen hovini jäseniä, sillä
Dejah Thorisilla ja minulla oli ollut kuninkaallisen arvomme mukainen
talous.
Punaisten marsilaisten tavan mukaisesti pöytä oli kolmiomainen, sillä
perheessämme oli kolme jäsentä. Carthoris ja minä istuimme paikoillamme
kumpikin keskellä omaa pöydänsivuamme -- kolmannen keskikohdalla oli
Dejah Thorisin korkeaselkäinen, leikkauksilla koristettu tuoli, jolle
oli pantu hänen jalokivistä säihkyvät häätamineensa. Tuolin takana
seisoi orja kuten silloinkin, kun hänen emäntänsä istui paikallaan
pöydän ääressä, valmiina täyttämään emäntänsä määräykset. Sellainen oli
tapa Barsoomissa, joten minun oli kestettävä sen herättämä tuska,
vaikka sydäntäni vihloi nähdessäni tyhjän tuolin, jossa vilkkaan,
nauravan prinsessani olisi pitänyt istua saaden suuren salin
kajahtelemaan hilpeydestään.
Oikealla puolellani istui Kantos Kan, kun taas Dejah Thorisin tyhjän
paikan oikealla puolen oli Tars Tarkas valtavan isolla istuimella,
edessään koroitettu pöydän osa, jonka useita vuosia sitten olin
laittanut hänen kookkaan vartalonsa varalta. Marsilaisten pöydässä on
kunniasija aina emännän oikealla puolen, ja sen paikan Dejah Thoris oli
aina varannut suurelle tharkilaiselie tämän ollessa Heliumissa.
Hor Vastus istui kunniapaikalla Carthorisin puolella pöytää. Yleinen
keskustelu ei päässyt vauhtiin. Seurueemme oli hiljainen ja
surumielinen. Dejah Thorisin menetys oli kovin tuoreessa muistissa
kaikilla, ja sen lisäksi oltiin huolestuneita Tardos Morsin ja Mors
Kajakin kohtalosta samoin kuin Heliumin epäilyjä ja epävarmuutta
herättävästä tulevaisuudesta, jos se lopullisesti menettäisi suuren
jeddakinsa.
Äkkiä huomiomme kiintyi kaukaiseen äänten kohinaan, joka kuulosti siltä
kuin kansanjoukko olisi huutanut yhteen ääneen, mutta emme voineet
eroittaa, olivatko huudot kiukkuisia vaiko riemuisia. Melu läheni yhä.
Ruokasaliin syöksyi orja, selittäen että suuri väkijoukko tunkeutui
palatsin portista. Toinen tulla tuoksahti edellisen kintereillä vuoroin
nauraen, vuoroin kiljuen kuin mielipuoli.
"Dejah Thoris löydetty!" hän huusi. "Lähetti Dejah Thorisin luota!"
En jäänyt kuuntelemaan sen enempää. Ruokasalin isot ikkunat avautuivat
pääportille vievälle tielle päin -- ne olivat vastassani olevassa salin
seinässä pöydän toisella puolella. En tuhlannut aikaa laajan pöydän
kiertämiseen -- yhdellä hyppäyksellä pääsin pöydän ja ruokailijoiden
yli ja ulos parvekkeelle. Yhdeksän metrin päässä allani lepäsi
tulipunainen pihanurmikko ja sen toisella liepeellä tungeksi kansaa
ison thoatin ympärillä, jonka ratsastaja suuntasi kulkunsa palatsiin
päin. Hyppäsin maahan ja juoksin lähenevää seuruetta kohti.
Tultuani likemmäksi näin, että thoatilla ratsastava olento oli Sola.
"Missä on Heliumin prinsessa?" huudahdin.
Vihreä tyttö liukui ison ratsunsa selästä ja juoksi luokseni.
"Oi, prinssi!" hän huusi. "Hän on mennyt iäksi. Parhaillaan hän lienee
vankina lähemmässä kuussa. Barsoomin mustat rosvot ryöstivät hänet."
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Solan kertomus
Saavuttuamme palatsiin vein Solan ruokasaliin, missä hän ensin tervehti
isäänsä vihreiden marsilaisten muodolliseen tapaan ja sitten kertoi
Dejah Thorisin matkasta ja vangitsemisesta.
"Keskusteltuaan Zat Arrasin kanssa Dejah Thoris koetti seitsemän päivää
sitten salaa päästä pois palatsista yön pimeydessä. Vaikkakaan en
tiennyt, mistä hän oli Zat Arrasin kanssa puhellut, huomasin, että
jotakin sellaista oli tapahtunut, joka tuotti hänelle repiviä
sielullisia tuskia, ja kun näin hänen hiipivän palatsista, ei minulle
tarvinnut sanoa, mihin hän aikoi.