suitsia ei tarvita. Niinpä meidän olikin nyt vain löydettävä pari
sellaista otusta, jotka tottelisivat äänettömiä käskyjämme. Niiden
karatessa luoksemme saimme ne hillityksi siinä määrin, etteivät ne
suorastaan hyökänneet päällemme, mutta niiden kumea kiljunta kutsuisi
varmasti sotilaita pihalle ottamaan selvää sen syistä, jos sitä vielä
jonkun aikaa jatkuisi.
Vihdoin minun onnistui päästä ison otuksen kupeelle, ja ennenkuin se
arvasi aikomustani, istuin tanakasti hajareisin sen kiiltävillä
lautasilla. Hetkistä myöhemmin oli Tars Tarkas toisen selässä ja
välissämme ajoimme sitten vielä kolme, neljä muuta otusta portille.
Tars Tarkas ratsasti edelle kumartuen aukaisemaan säpit ja salvat,
samalla kun minä estin irrallaan olevat thoatit karkaamasta takaisin
laumaan. Sitten ratsastimme varastettuine thoateinemme kadulle
pysähtymättä sulkemaan porttia ja riensimme kaupungin eteläreunaa
kohti.
Tähän asti oli pakomme onnistunut melkeinpä ihmeellisesti, eikä hyvä
onnemme meitä hylännyt, sillä sivuutimme aution kaupungin uloimmat
korttelit ja saavuimme leirillemme kuulematta vähäisintäkään
takaa-ajosta johtuvaa ääntä.
Hiljaisella vihellyksellä, joka oli sovittu merkki, ilmoitin siellä
seuralaisilleni tulostani, ja kaikki kolme ottivat meidät vastaan
innostuneesti riemuiten palaamiseni johdosta.
Mutta seikkailumme kertomiseen emme tuhlanneet paljoa aikaa. Tars
Tarkas ja Carthoris tervehtivät toisiaan barsoomilaisten tavalliseen
arvokkaaseen ja muodolliseen tapaan, mutta vaistomaisesti huomasin,
että tharkilainen piti pojastani ja että Carthoris puolestaan oli
myöskin kiintynyt häneen.
Xodar ja vihreä jeddak esiteltiin muodollisesti toisilleen. Sitten
Thuvia nostettiin vähimmin vikuroivan thoatin selkään, Xodar ja
Carthoris hyppäsivät kahden muun lautasille, ja lähdimme ripeätä
vauhtia itää kohti. Kaupungin äärimmäisen laidan ympäri kaarsimme
pohjoiseen, ja siten kiidimme molempien kuiden kirkkaassa hohteessa
äänettömästi pitkin kuivuneen meren pohjaa yhä kauemmaksi warhooneista
ja ensisyntyisistä, mutta tietämättä, mitkä uudet vaarat ja seikkailut
meitä mahdollisesti odottivat.
Seuraavana päivänä pysähdyimme puolipäivän seuduissa lepuuttamaan
ratsujamme ja levähtämään itsekin. Eläinten raajat sidoimme yhteen,
niin että ne pääsivät hitaasti liikkumaan ja syömään keltaista
sammalta, joka matkoilla ollessa on niille sekä ruokana että juomana.
Thuvia tarjoutui pitämään vahtia, sillä aikaa kun seurueen muut jäsenet
nukkuisivat tunnin.
Minusta tuntui, että olin parahiksi ennättänyt sulkea silmäni, kun
tunsin hänen kätensä kosketuksen olkapäilläni ja kuulin hänen
kuiskaavan, että vaara oli uhkaamassa.
"Nouse, oi prinssi", hän sanoi. "Jäljillämme näyttää olevan suuri joukko
takaa-ajajia."
Tyttö seisoi osoittaen siihen suuntaan, josta olimme tulleet, ja kun
nousin katsomaan, olin minäkin eroittavinani ohuen tumman juovan kaukaa
taivaanrannalta.
Tars Tarkas, jonka jättiläisvartalo kohosi ylemmäksi kuin meidän
muiden, saattoi nähdä pisimmälle.
"Siellä on suuri osasto ratsastajia", hän sanoi, "jotka laskettavat
täyttä vauhtia."
Emme saaneet vitkastella. Juoksimme laitumella olevien thoatiemme
luokse, irroitimme kytkeet ja nousimme ratsaille. Sitten käännyimme
uudelleen pohjoista kohti ja lähdimme kiitämään pakoon niin nopeasti
kuin hitain ratsumme suinkin pääsi.
Koko sen päivän ja seuraavan yön ratsastimme vinhaa vauhtia pitkin
keltaista aavikkoa, takaa-ajajien tullessa yhä lähemmäksi. Välimatka
väheni hitaasti, mutta varmasti. Juuri ennen pimeän tuloa vainoojamme
olivat jo siksi lähellä, että selvästi näimme heidän olevan vihreitä
marsilaisia, ja koko seuraavan yön kuulimme heidän, varustustensa
kalahtelevan takanamme.
Kun aurinko nousi pakomatkamme toisena aamuna, olivat takaa-ajajat enää
vain puolen kilometrin päässä meistä. Meidät nähdessään he päästivät
hornamaisen, voitonriemuisen kiljunnan.
Muutamien kilometrien päässä edessämme oli kukkulajono -- saman
kuivuneen meren toinen ranta, jonka poikki olimme tulleet. Jos vain
pääsisimme kukkuloille, niin pelastumismahdollisuutemme olisivat paljon
suuremmat; mutta Thuvian ratsussa näkyi jo nääntymisen merkkejä, vaikka
sillä olikin ollut kevein taakka kannettavanaan. Ratsastin hänen
vierellään, ja äkkiä hänen thoatinsa alkoi hoippua horjahtaen sitten
ratsuani vasten. Näin, että se oli vaipumaisillaan maahan, mutta
ennenkuin se ehti kaatua, sieppasin tytön sen selästä heilauttaen hänet
taakseni oman thoatini lautasille, jossa hän pysytteli pitäen kiinni
minusta.
Tämä kaksinkertainen taakka näytti pian käyvän liialliseksi jo
ennestään lopen uupuneelle ratsulleni, joten vauhtimme hiljeni
peloittavasti, sillä toiset eivät ratsastaneet nopeammin kuin että
hitainkin pysyi mukana. Pienessä seurueessamme ei ollut ainoatakaan,
joka olisi jättänyt toisen pulaan. Ja kuitenkin olimme eri maista,
erivärisiä, erirotuisia, meillä oli eri uskonnot -- ja yksi meistä oli
toisesta taivaankappaleesta.
Olimme hyvin lähellä kukkuloita, mutta warhoonit lyhensivät välimatkaa
niin ripeästi, ettemme toivoneetkaan pääsevämme niille tarpeeksi
ajoissa. Thuvia ja minä olimme viimeisinä, sillä ratsumme pyrki yhä
enemmän jäämään jälkeen. Äkkiä tunsin tytön lämpimien huulten painuvan
hartioihini. "Sinun tähtesi, oi prinssini", hän mumisi. Sitten hänen
kätensä irtautuivat vyötäisteni ympäriltä, ja hän oli poissa.
Kun käännyin katsomaan, näin hänen tahallaan pudottauneen maahan juuri
meitä takaa-ajavien julmien pahojenhenkien tielle, arvellen, että kun
thoatini taakka keventyi, se kenties kykenisi viemään minut turvaan
kukkuloille. Lapsi-parka! Hänen olisi pitänyt tuntea John Carter
paremmin.
Käänsin thoatini ympäri ja hoputin sitä tytön jäljessä, toivoen vielä
saavuttavani hänet ottaakseni hänet uudelleen mukaani toivottomalle
pakomatkallemme. Carthoris oli varmaankin myös silmännyt taakseen
samoihin aikoihin, sillä kun saavutin Thuvian, oli hänkin jo siellä ja
hypäten maahan hän nosti tytön ratsunsa selkään. Käännettyään sitten
ratsun pään kukkuloihin päin hän antoi sille läimäyksen miekkansa
lappeella, koettaen senjälkeen tehdä samoin minun thoatilleni.
Urhean nuorukaisen ritarillinen ja uhrautuvainen teko täytti mieleni
ylpeydellä, enkä välittänyt siitä, että se riisti meiltä pelastumisen
toivon viimeisetkin vähäiset rippeet. Warhoonit olivat jo melkein
kimpussamme. Tars Tarkas ja Xodar olivat huomanneet, ettemme enää
olleet mukana, ja ratsastivat ripeästi avuksemme. Kaikesta päättäen
saisi toinen Barsoomin-matkani loistavan lopun. Minua kiusasi ajatus,
että kuolisin saamatta nähdä jumalaista prinsessaani ja vielä kerran
puristaa häntä rintaani vasten. Mutta jos kohtalon kirjaan oli
kirjoitettu, että niin kävisi, niin olin valmis osoittamaan toki
parastani, ja niinä viimeisinä hetkinä, jotka minulle oli suotu,
ennenkuin siirtyisin tuntemattomaan tulevaisuuteen, antaisin
kelpoisuudestani omalla valitsemallani alalla sellaisen näytteen, että
warhoonit saisivat siitä puheenaihetta kahdenkymmenen seuraavan
miespolven ajaksi.
Kun Carthoris oli jalkaisin, hyppäsin minäkin ratsuni selästä asettuen
hänen vierelleen ottamaan vastaan päällemme karkaavien ulvovien
hornahenkien hyökkäystä. Hetkistä myöhemmin Tars Tarkas ja Xodar
sijoittuivat kahden puolen meitä, päästäen thoatinsa valloilleen, että
kaikki olisimme samanlaisessa asemassa.
Warhoonit olivat enää tuskin sadan metrin päässä meistä, kun ylhäältä
takaamme kuului voimakas pamaus, ja melkein samassa räjähti pommi
heidän riviensä keskellä. Heti syntyi kauhea hämminki. Satakunta
sotilasta suistui maahan. Ratsastajattomia thoateja kiiti sinne tänne
kuolleiden ja kuolevien seassa. Alkaneessa hurjassa mellakassa
tallautui jalkaisin olevia sotilaita thoatien jalkoihin. Vihreiden
miesten rivit olivat joutuneet aivan epäjärjestykseen, ja kun he
katsahtivat ilmaan nähdäkseen, mistä tämä odottamaton hyökkäys oli
peräisin, muuttui epäjärjestys peräytymiseksi ja peräytyminen rajuksi
pakokauhuksi. Seuraavalla hetkellä he jo kiitivät poispäin meistä yhtä
vinhasti kuin äsken meitä kohti.
Käännyimme katsomaan siihen suuntaan, mistä ensimmäinen laukaus oli
kuulunut, ja näimme ison taistelulaivan, joka juuri kohosi lähimpien
kukkuloiden takaa, leijailevan majesteettisesti ilmassa. Sen keulatykki
pamahti uudelleen meidän katsellessamme sitä, ja toinen pommi räjähti
pakenevien warhoonien seassa.
Kun laiva tuli lähemmäksi, puhkesi huuliltani raju riemuhuuto, sillä
sen keulassa näin Heliumin viirin.
KUUDESTOISTA LUKU
Pidätettynä
Meidän, Carrhorisin, Xodarin, Tars Tarkasin ja minun, seisoessamme
katsellen upeata alusta, joka merkitsi meille kaikille niin paljon,
näimme toisen ja sitten kolmannen laivan nousevan kukkuloiden takaa ja
lipuvan sirosti sisarlaivan jäljessä.
Samassa lähti lähimmän aluksen yläkannelta kiitämään kymmenkunta yhden
miehen partiokonetta, laskeutuen laajoissa kaarissa nopeasti maata
kohti luoksemme.
Seuraavalla hetkellä olimme aseistettujen ilmapurjehtijoiden
ympäröiminä, ja upseeri astui esiin puhuttelemaan meitä. Hänen
katseensa osui äkkiä Carthorisiin ja huudahtaen ilosta ja
hämmästyksestä hän juoksi nuorukaisen luokse. Laskien kätensä tämän
olalle hän sitten tervehti:
"Carthoris, prinssi! Kaor! Kaor! Hor Vastus lausuu Heliumin prinsessan
Dejah Thorisin ja hänen puolisonsa John Carterin pojan tervetulleeksi.
Missä olet ollut, oi prinssi? Koko Helium on ollut syvän surun
vallassa, Äitisi isoisän mahtavaa kansaa ovat hirveät onnettomuudet
kohdanneet sen murheen päivän jälkeen, jolloin poistuit
keskuudestamme."
"Älä sure, kelpo Hor Vastus!" huudahti Carthoris, "sillä en tule yksin
takaisin lohduttamaan äitini sydäntä ja rakasta kansaani, vaan tuon
mukanani miehen, jota koko Barsoom eniten rakasti -- Barsoomin
suurimman soturin ja sen pelastajan -- Heliumin prinssin John
Carterin!"
Hor Vastus kääntyi Carthorisin osoittamaan suuntaan, ja kun hänen
katseensa osui minuun, näytti hän olevan varpumaisillaan maahan
pelkästä hämmästyksestä.
"John Carter!" hän huudahti, mutta sitten hänen silmiinsä tuli äkkiä
huolestunut ilme. "Prinssi", hän aloitti, "missä sinä --" ja keskeytti
puheensa, mutta arvasin, mitä hän ei rohjennut lausua. Tämä uskollinen
mies ei tahtonut ensimmäisenä pakottaa minua tunnustamaan hirvittävää
totuutta, että olin palannut salaperäisen Iss-virran helmasta,
unohdetun Korus-järven rannoilta, Dorin laaksosta. "Oi, prinssi", hän
jatkoi, ikäänkuin ei mikään syrjäajatus olisikaan keskeyttänyt hänen
tervehdystään. "Olet tullut takaisin, ja se riittää. Ja salli Hor
Vastuksen miekalle niin suuri kunnia, että se ensimmäisenä on jalkojesi
juuressa!" Näin sanoen tämä ylevä mies irroitti tuppensa kannatinsoljen
ja sinkautti miekkansa eteeni maahan.
Jos tuntisitte punaisten marsilaisten tavat ja luonteen, niin
ymmärtäisitte, kuinka syvä merkitys tällä yksinkertaisella teolla oli
minun ja kaikkien sen näkijöiden silmissä. Se merkitsi aivan samaa,
kuin jos hän olisi sanonut: "Miekkani, ruumiini, elämäni, sieluni ovat
sinun, ja sinä saat tehdä niille, mitä tahdot. Kuolemaani asti ja
kuolemani jälkeen sinä yksin saat ohjata toimintaani. Oletpa väärässä
tai oikeassa, vain sinun sanasi on minusta totta. Ken hyvänsä nostaa
kätensä sinua vastaan, hän saa tehdä siitä tiliä miekalleni."
Tällainen alamaisuusvala vannotaan joskus jeddakille, jonka ylväs
luonne ja sankariteot ovat herättäneet hänen seuralaisissaan syvän,
innostuneen kiintymyksen häntä kohtaan. Mikäli tiesin, ei tätä korkeata
kunnianosoitusta ollut milloinkaan tullut kenenkään alemman kuolevaisen
osaksi. Vain yksi vastaus oli mahdollinen. Kumarruin ja otin miekan
maasta, nostin sen kahvan huulilleni, astuin Hor Vastuksen luokse ja
kiinnitin omin käsin aseen hänen vyölleen.
"Hor Vastus", sanoin laskien käteni hänen olalleen, "itse tiedät
parhaiten mitä sydämesi käskee. En vähääkään epäile, että
tarvitsen miekkaasi, mutta ota vastaan John Carterin juhlallinen,
kunniasanallinen vakuutus, että hän ei milloinkaan vaadi sinua
paljastamaan sitä muutoin kuin totuuden ja oikeuden puolesta vääryyttä
vastaan."
"Sen tiesin, prinssi", vastasi hän, "jo ennenkuin heitin rakkaan
säiläni jalkojesi juureen."
Meidän puhuessamme oli lentokoneita kiitänyt edestakaisin maanpinnan ja
taistelulaivan välillä ja nyt laskettiin laivasta lentoon muita
suurempi alus, joka saattoi kannattaa toistakymmentä ihmistä. Alus
laskeutui keveästi lähellemme maahan, ja sen kannelta hyppäsi upseeri,
joka astui Hor Vastuksen luokse, teki kunniaa ja sanoi:
"Kantos Kan haluaa, että pelastamamme seurue heti tuodaan _Xavarianin_
kannelle."
Mennessämme pienelle alukselle silmäilin seurueemme jäseniä ja vasta
silloin huomasin, että Thuvia oli poissa. Aloin heti kysellä, jolloin
kävi selville, ettei häntä ollut kukaan nähnyt sen jälkeen kun
Carthoris oli lähettänyt hänen thoatinsa hurjasti nelistämään
kukkuloita kohti toivoen siten toimittavansa hänet pois vaarasta.
Hor Vastus lähetti viipymättä kaksitoista lentopartiolaista eri
suuntiin häntä etsimään. Hän ei ollut voinut ehtiä kauaksi senjälkeen
kun olimme hänet nähneet. Me muut nousimme meitä noutamaan lähetetyn
aluksen kannelle ja hetkistä myöhemmin olimme _Xavarianilla_.
Ensimmäiseksi oli vastassani itse Kantos Kan. Vanha ystäväni oli
kohonnut Heliumin laivaston korkeimpaan asemaan, mutta yhä hän oli sama
kelpo toveri, joka oli jakanut kanssani warhoonien vankiluolan
puutteet, suurien kisojen kaameat hirmut ja sittemmin vaarat
etsiessämme Dejah Thorisia viholliskaupungin, Zodangan muurien sisältä.
Silloin olin ollut tuntematon vaeltaja oudolla kiertotähdellä, ja hän
pelkkä padwar Heliumin laivastossa. Nyt hän komensi Heliumin kaikkia
isoja ilmahirviöitä, ja minä olin Heliumin jeddakin Tardos Morsin
sukuinen prinssi.
Hän ei kysynyt, missä olin ollut. Samoin kuin Hor Vastusta peloitti
häntäkin, eikä hän tahtonut puristaa minulta totuutta. Joskus se kyllä
tulisi ilmi, sen hän tiesi, mutta siihen asti hän näytti tyytyvän
siihen, että olin taaskin hänen seurassaan. Hän tervehti Carthorisia ja
Tars Tarkasia vilpittömän iloisesti, mutta ei liioin kysynyt, missä
he olivat olleet. Töin tuskin hän malttoi vetää kättään irti
nuorukaisesta.
"Et tiedä, John Carter", hän sanoi minulle, "kuinka me heliumilaiset
rakastamme tätä poikaasi. Tuntuu siltä kuin kaikki se rakkaus, jota
tunsimme hänen ylevää isäänsä ja onnetonta äitiään kohtaan, olisi
keskittynyt häneen. Kun levisi tieto, että hän oli kadonnut, niin
kymmenen miljoonaa ihmistä itki."
"Mitä tarkoitat, Kantos Kan", kuiskasin, "kun sanot 'hänen onneton
äitinsä'?" sillä näissä sanoissa tuntui minusta piilevän jotakin
synkkää, jota en käsittänyt.
Hän vei minut syrjään.
"Vuoden ajan", hän sanoi, "siitä lähtien kun Carthoris hävisi, Dejah
Thoris on surrut ja murehtinut kadotettua poikaansa. Iskua, jonka hän
sai vuosia sitten, kun sinä et palannut ilmatehtaalta, lievensivät
äitiyspuuhat jonkun verran, sillä poikanne mursi valkean kuorensa juuri
sinä yönä.
"-- Koko Helium tiesi, että hän kärsi silloin hirveästi, sillä eikö
koko Helium surrut hänen kanssaan hänen puolisonsa menetystä! Mutta kun
poika katosi, ei jäljelle jäänyt mitään, ja kun etsijäretkikunta
toisensa jälkeen palasi tuoden aina saman lohduttoman sanoman, ettei
ollut saanut vihiäkään pojan olinpaikasta, lannistui rakas prinsessamme
yhä enemmän, kunnes kaikki, jotka näkivät hänet, tunsivat mielessään,
ettei voinut kulua kuin päiviä, ennenkuin hän lähtisi yhtyäkseen
rakkaihinsa Dorin laaksossa.
"-- Viimeisenä keinona hänen isänsä Mors Kajak ja hänen isoisänsä
Tardos Mors lähtivät etsimään kahden mahtavan laivaston komentajina.
Kuukausi takaperin he purjehtivat pois aikoen tutkia jokaisen
neliömetrin Barsoomin pohjoisella puoliskolla. Kahteen viikkoon ei
heistä ole saapunut minkäänlaista tietoa, mutta huhuja on liikkunut,
että heitä on kohdannut kauhea onnettomuus ja että retkikuntien kaikki
jäsenet ovat kuolleet.
"-- Samoihin aikoihin Zat Arras aloitti uudelleen tunkeilevan kiihkeän
kosiskelunsa. Hän on aina juossut Dejah Thorisin jäljessä sinun
katoamisestasi saakka. Dejah Thoris vihasi häntä ja pelkäsi häntä,
mutta kun sekä hänen isänsä että isoisänsä olivat poissa, niin Zat
Arras oli hyvin mahtava, sillä hän on vieläkin Zodangan jed, joksi,
kuten muistat, Tardos Mors määräsi hänet, kun sinä olit kieltäytynyt
tästä kunniasta.
"-- Zat Arrasilla oli salainen keskustelu Dejah Thorisin kanssa kuusi
päivää sitten. Kukaan ei tiedä, mitä heidän välillään tapahtui, mutta
seuraavana päivänä Dejah Thoris oli kadonnut, ja hänen kanssaan oli
mennyt kymmenkunta hänen henkivartijaansa ja kamaripalvelijaansa,
muiden muassa Sola, vihreä nainen -- Tars Tarkasin tytär, muistathan.
He eivät jättäneet mitään tietoa aikeistaan, mutta niinhän aina kaikki
menettelevät lähtiessään sille vapaaehtoiselle toivioretkelle, jolta ei
kukaan palaa. Emme osaa uskoa muuta kuin että Dejah Thoris on mennyt
Issin jäiseen helmaan ja että häneen hartaasti kiintyneet palvelijat
ovat tahtoneet seurata häntä.
"-- Zat Arras oli Heliumissa, kun hän katosi. Hän komentaa tätä
laivastoa, joka siitä lähtein on ollut Dejah Thorisia etsimässä. Emme
ole löytäneet hänestä jälkeäkään, ja pelkään, että yrityksemme on
turha."
Meidän keskustellessamme Hor Vastuksen lentäjät palasivat
_Xavarianille_. Mutta kukaan heistä ei ollut nähnyt merkkiäkään
Thuviasta. Olin hyvin masennuksissani kuultuani, että Dejah Thoris oli
kadonnut, ja nyt sain lisäksi huolestumisen Thuvian kohtalosta. Tunsin
ankaraa vastuunalaisuutta tämän tytön hengestä, sillä uskoin hänen
olevan jonkun ylhäisen barsoomilaissuvun jäsen ja olin päättänyt
ponnistaa kaikki voimani palauttaakseni hänet kansansa keskuuteen.
Olin juuri aikeissa pyytää Kantos Kania lähettämään uudelleen lentäjiä
häntä etsimään, kun laivaston lippulaivasta saapui _Xavarianille_
lentokone, jonka upseeri toi Kantos Kanille sanoman Arrasilta.
Ystäväni luki määräyksen ja kääntyi minuun päin.
"Zat Arras käskee minun viedä 'vankimme' hänen luokseen. Määräystä on
noudatettava. Hän on Heliumin ylin mies, mutta paremmin olisi
ritarillisuuden ja hyvien tapojen mukaista, jos hän saapuisi tänne
lausumaan Barsoomin pelastajan tervetulleeksi asianomaisin
kunnianosoituksin."
"Tiedät varsin hyvin, ystäväni", sanoin, "että Zat Arrasilla on hyvät
syynsä vihata minua. Hänestä ei mikään olisi mieluisampaa kuin
nöyryyttää minua ja sitten surmata minut. Kun hänellä nyt on niin hyvä
aihe, niin menkäämme katsomaan, onko hänellä rohkeutta käyttää sitä
hyväkseen."
Kutsuttuamme Tars Tarkasin, Carthorisin ja Xodarin mukaamme astuimme
Zat Arrasin upseerin seurassa pieneen alukseen ja hetkistä myöhemmin
laskeuduimme Zat Arrasin lippulaivan kannelle.
Kun lähestyimme Zodangan jediä, ei hänen kasvoillaan näkynyt
tervehdyksen tai tuntemisen merkkiäkään; hän ei suonut edes
Carthorisille ystävällistä sanaa. Hänen käyttäytymisensä oli kylmää,
pöyhkeää ja jäykkää.
"Kaor, Zat Arras!" lausuin tervehdykseksi, mutta hän ei vastannut.
"Miksi näiltä vangeilta ei ole riisuttu aseita?" hän kysyi Kantos
Kanilta.
"He eivät ole vankeja, Zat Arras", vastasi upseeri. "Kaksi heistä
kuuluu Heliumin jaloimpaan sukuun. Tharkin jeddak Tars Tarkas on Tardos
Morsin rakkain liittolainen. Viides on Heliumin prinssin ystävä ja
seuralainen -- se riittää minusta."
"Mutta minusta se ei riitä", tokaisi Zat Arras. "Minun on tiedettävä
enemmän kuin nimet niistä, jotka ovat lähteneet toivioretkelle. Missä
olet ollut, John Carter?"
"Olen juuri tullut Dorin laaksosta ja ensisyntyisten maasta, Zat
Arras", vastasin.
"Ah", huudahti hän ilmeisesti mielissään. "Et siis kielläkään sitä.
Olet palannut Iss-virran helmasta?"
"Olen tullut takaisin pettävien toiveiden maasta, kidutusten ja
kuoleman laaksosta. Seuralaisteni kanssa olen pelastunut valehtelevien
pahojenhenkien kauheista kynsistä. Olen tullut takaisin Barsoomiin,
jonka pelastin tuskattomasta kuolemasta, pelastaakseni sen uudelleen,
mutta tällä kertaa mitä hirveimmässä muodossa uhkaavasta kuolemasta."
"Vaikene, herjaaja!" kiljaisi Zat Arras. "Älä toivokaan voivasi
pelastaa pelkurimaista henkeäsi sepittelemällä kamalia valheita, joilla
--" Hän ei päässyt pitemmälle. Niin keveästi ei John Carteria saanut
nimitellä "pelkuriksi" ja se olisi Zat Arrasin pitänyt tietää.
Ennenkuin kukaan ehti nostaa kättäänkään estämään minua, olin hänen
vieressään ja käteni kouristi hänen kurkkuaan.
"Tulenpa taivaasta tai helvetistä, Zat Arras, niin saat nähdä, että
olen yhä sama John Carter, joka olen aina ollut. Ei ikinä ole kukaan,
joka on käyttänyt minusta tuollaisia nimityksiä, jäänyt henkiin --
pyytämättä anteeksi." Niin sanoen aloin painaa hänen selkäänsä koukkuun
polveani vasten ja puristin tiukemmin hänen kurkkuaan.
"Vangitkaa hänet!" kiljaisi Zat Arras, ja kymmenkunta upseeria kiiruhti
hänen avukseen.
Kantos Kan tuli luokseni ja kuiskasi:
"Päästä hänet, pyydän sinua! Me vain sekaantuisimme kaikki leikkiin,
sillä en voisi nähdä noiden miesten käyvän sinuun käsiksi auttamatta
sinua. Upseerini ja mieheni liittyisivät minuun, ja silloin meillä
olisi kapina, joka kehittyisi vallankumoukseksi. Tardos Morsin ja
Heliumin tähden, hellitä!"
Hänen sanojensa johdosta päästin Zat Arrasin irti, käänsin hänelle
selkäni ja menin laivan reunalle.
"Tule, Kantos Kan!" sanoin. "Heliumin prinssi tahtoo palata
_Xavarianille."_
Meitä ei kukaan estänyt. Zat Arras seisoi kalpeana ja vapisten
upseeriensa keskellä. Jotkut silmäilivät häntä vihaisesti ja siirtyivät
minua kohti, ja yksi heistä, joka oli kauan ollut Tardos Morsin
uskottuna, lausui minulle hiljaa, kun menin hänen ohitseen:
"Saat varmasti huomata minun merkkini soturiesi joukossa, John Carter."
Kiitin ja astuin edelleen. Hiljaisuuden vallitessa menimme alukseen ja
pian olimme jälleen _Xavarianin_ kannella. Viidentoista minuutin
kuluttua saimme lippulaivalta määräyksen lähteä Heliumiin.
Matkamme sujui seikkailuitta. Carthoris ja minä olimme vaipuneina
synkkiin mietteisiin. Kantos Kan oli huolestunut ajatellessaan niitä
lisäonnettomuuksia, jotka kohtasivat Heliumia, jos Zat Arras yrittäisi
noudattaa ikivanhaa perinnäistapaa, jonka mukaan Dorin laakson
karkulaiset oli hirveästi surmattava. Tars Tarkas murehti tyttärensä
menetystä. Vain Xodar oli huoleton -- maanpakolainen ja lainsuojaton
kun oli, niin hänelle ei voisi Heliumissa käydä sen pahemmin kuin missä
muualla hyvänsä. "Toivokaamme ainakin, että saamme kuolla punaisen
veren tippuessa säilästämme", hän sanoi. Se oli yksinkertainen toive,
ja hyvin todennäköistä oli, että se toteutuisi. Olin huomaavinani, että
_Xavarianin_ upseerit olivat jakautuneet kahteen puolueeseen, ennenkuin
saavuimme Heliumiin. Osa heistä kerääntyi Carthorisin ja minun
ympärille, milloin heillä oli siihen vain tilaisuutta, kun taas
jokseenkin toinen puoli heistä pysytteli meistä kaukana. He
käyttäytyivät meitä kohtaan mahdollisimman kohteliaasti, mutta
ilmeisesti heitä sitoi taikauskoinen luottamus oppiin Dorista,
Issuksesta ja Koruksesta. En voinut heitä moittia, sillä tiesin, kuinka
lujassa usko, olkoonpa se kuinka naurettava hyvänsä, saattaa olla
muuten järkevissä ihmisissä.