Poikkikatujen kohdalla pysähdyin aina hetkiseksi, ollakseni varma
siitä, ettei ketään ollut näkyvissä, ennenkuin nopeasti juoksin
toisella puolella olevaan pimentoon. Sillä tavoin pääsin kenenkään
huomaamatta likelle aukiota. Saapuessani asuttuun kaupunginosaan,
huomasin olevani lähellä sotilaiden majapaikkoja, sillä kuulin
rakennuskorttelien keskellä olevilta pihoilta niihin suljettujen
thoatien ja zitidarien kiljauksia ja murahtelua.
Nämä vanhat tutut äänet, jotka ovat niin luonteenomaisia vihreiden
marsilaisten elämälle, herättivät riemuisan tunteen rinnassani. Tuntui
melkein siltä, kuin olisin palannut kotiin oltuani kauan poissa. Näitä
ääniä oli kuulunut silloinkin, kun ensi kertoja olin verrattoman Dejah
Thorisin seurassa Koradin kuolleen kaupungin ikivanhoissa
marmorisaleissa.
Seisoessani varjossa heimon jäsenten ensimmäisen asuinkorttelin
etäisimmässä kulmassa, näin sotureja lähtevän useista rakennuksista. He
menivät kaikki samaan suuntaan, aukion keskellä olevaa isoa rakennusta
kohti. Tunsin vihreiden marsilaisten tavat hyvin ja arvasin, että joko
tämä rakennus oli ylimmän päällikön majapaikka tai sitten siinä oli
sali, jossa jeddak otti vastaan jedinsä ja alemmat päällikkönsä. Joka
tapauksessa oli ilmeisesti tekeillä jotakin sellaista, joka saattoi
olla yhteydessä Tars Tarkasin äskeisen vangiksi joutumisen kanssa.
Päästäkseni tälle rakennukselle, mikä minusta nyt tuntui
välttämättömältä, oli minun sivuutettava yksi kortteli pitkin
pituuttaan sekä mentävä leveän kadun ja vielä osittain aukion poikki.
Kaikilta ympärilläni olevilta pihoilta kuului eläinten melua, ja siitä
päättäen oli läheisissä rakennuksissa paljon väkeä -- todennäköisesti
useita eteläisten warhoonien laajaan heimoon kuuluvia yhdyskuntia.
Oli varsin vaikeata liikkua kenenkään huomaamatta tällaisten
ihmisjoukkojen keskellä, mutta jos mielin löytää ja pelastaa suuren
tharkilaisen, oli minun oltava valmis kohtaamaan peloittavampiakin
esteitä, ennenkuin se minulle onnistuisi. Olin saapunut kaupunkiin
etelästä käsin ja olin nyt tähän asti kulkemani kadun ja aukiosta
etelään ensimmäisenä olevan poikkikadun kulmauksessa. Tämän korttelin
eteläisen sivun talot eivät näyttäneet asutuilta, sillä ne olivat aivan
pimeässä, ja päätin senvuoksi mennä jonkun rakennuksen läpi
sisäpihalle.
Valitsemassani talossa ei sattunut esteitä tielleni, ja pääsin
kenenkään huomaamatta pihalle itäsivun rakennuksien takaseinien
juurelle. Pihalla liikkui levottomasti juuri joukko thoateja ja
zitidareja, syöden keltaisia, sammalmaisia kasveja, jotka peittävät
jotensakin kokonaan Marsin viljelemättömät alueet. Hiljainen
tuulenhenki puhalsi luoteisesta, joten oli varsin vähän vaaraa siitä,
että eläimet vainuaisivat läsnäoloni. Jos ne huomaisivat minut, niin ne
nostaisivat sellaisen melun, että rakennuksissa olevien sotilaiden
huomio kiintyisi siihen.
Painautuen kiinni seinään hiivin synkässä pimennossa toisen kerroksen
parvekkeiden alitse pihan toiselle puolelle, korttelin pohjoislaidassa
oleville rakennuksille. Niiden kolme alinta kerrosta oli valaistu,
mutta kolmannesta ylöspäin ne olivat pimeässä.
Ei luonnollisesti tullut kysymykseenkään mennä valaistujen huoneiden
läpi, sillä niissä vilisi vihreitä miehiä ja naisia. Ainoa mahdollinen
tie vei ylempien kerrosten kautta, ja niihin päästäkseni minun oli
kiivettävä seinää myöten. Toisen kerroksen parvekkeelle nouseminen oli
helposti tehty, hyppäsin niin, että sain kiinni sen kivisestä
rintasuojasta ja vedin sitten itseni parvekkeelle.
Katsellen avoimista ikkunoista näin vihreiden marsilaisten kyyröttävän
silkki- ja turkisvuoteillaan, silloin tällöin murahtaen jonkun
yksitavuisen sanan, joka yhdessä heidän ihmeellisten telepaattisten
kykyjensä kanssa oli tarpeeksi heidän keskustellessaan keskenään. Kun
hiivin lähemmäksi kuullakseni heidän sanansa, astui huoneeseen sen
takana olevasta salista sotilas.
"Tule, Tan Garna!" hän huudahti. "Meidän on vietävä tharkilainen Kab
Kadjan luokse. Ota joku toinen mukaasi!"
Puhuteltu nousi seisomaan ja nyökkäsi vieressään istuvalle toverilleen.
Sitten he poistuivat kaikki kolme huoneesta.
Jos vain voisin seurata heitä, niin kenties saisin heti tilaisuuden
Tars Tarkasin pelastamiseen. Ainakin saisin tietää, missä hänen
vankilansa oli.
Oikealla puolellani oli ovi, joka vei parvekkeelta rakennukseen. Se
avautui valaisemattoman käytävän päähän, ja hetkellisen mielijohteen
ohjaamana astuin käytävään. Se oli melkoisen leveä ja vei suoraan
rakennuksen läpi sen julkisivulle. Kummallakin puolella oli ovia,
joista päästiin käytävän kupeilla oleviin huoneisiin.
Tuskin olin tullut käytävään, kun näin sen toisessa päässä kolme
sotilasta, samat, joiden olin juuri äsken nähnyt lähtevän huoneesta. He
kääntyivät oikealle poistuen näkyvistäni. Nopeasti kiiruhdin käytävää
pitkin heidän jäljessään. Menettelyni oli harkitsematonta, mutta olin
kiitollinen kohtalolle, joka oli tarjonnut minulle tällaisen
tilaisuuden, enkä voinut antaa sen nyt luisua käsistäni.
Käytävän toisessa päässä oli kierreportaat, jotka veivät sekä ylös-
että alaspäin. Sotilaat olivat ilmeisesti poistuneet kerroksesta niitä
myöten. Olin varma, että he olivat menneet alas eivätkä ylös, sillä
tunsin nämä muinaisaikaiset rakennukset ja warhoonien menettelytavat.
Olin itsekin aikoinani ollut pohjoiswarhoonien julmien heimojen vankina
ja muisto maanalaisesta kopista, jossa olin virunut, on vieläkin
elävästi mielessäni. Pidinkin senvuoksi varmana, että Tars Tarkas oli
jonkun läheisen rakennuksen alla olevissa synkissä holveissa ja että
minun olisi alhaalta etsittävä sotilaiden jälkiä, jotka veivät hänen
koppiinsa.
En ollutkaan väärässä. Kiertoportaiden alapäässä tai oikeammin siinä,
missä ne yhtyivät ensimmäisen kerroksen lattiaan, näin että aukko
jatkui kellariin, ja kun silmäsin alaspäin, näin soihdun lepattavassa
valossa takaa-ajamani kolmikon.
He laskeutuivat rakennuksen alla oleviin kellareihin, ja turvallisen
välimatkan päässä seurasin heidän häilyvää valoaan. Jouduimme
sokkeloisiin, kiemurteleviin käytäviin, joita valaisi vain heidän
soihtunsa. Olimme kävelleet kenties lähes sata metriä, kun seurue äkkiä
poikkesi oikealla olevasta ovesta. Riensin niin nopeasti kuin pimeässä
uskalsin siihen kohtaan, missä he olivat poistuneet käytävästä. Avoimen
oven läpi näin heidän irroittavan kahleita, joilla Tars Tarkas, suuri
tharkilainen, oli kiinnitetty seinään.
Tyrkkien häntä raa'asti keskellään he palasivat heti kopista niin
nopeasti, että olin vähällä joutua kiinni. Mutta ehdin kuitenkin juosta
käytävää myöten samaan suuntaan kuin olin tullut heidän perässään,
kyllin kauas ollakseni heidän soihtunsa valokehän ulkopuolella, kun he
astuivat ulos kopista.
Olin luonnollisesti otaksunut, että he veisivät Tars Tarkasin pois
samaa tietä kuin olivat tulleet, joten he olisivat menneet poispäin
minusta. Mutta harmikseni he kopista tultuaan pyörsivätkin minua kohti.
En voinut tehdä muuta kuin rientää heidän edellään ja pysytellä
pimeässä niin etäällä, ettei heidän valonsa ulottunut minuun saakka. En
rohjennut pysähtyä mihinkään monista pimeistä poikkikäytävistä, sillä
eihän minulla ollut aavistusta, minne päin he kääntyisivät. Olihan yhtä
mahdollista, että joutuisin juuri siihen käytävään, jota myöten hekin
aikoivat kulkea, kuin johonkin toiseen.
Nopea liikkuminen näissä pimeissä holveissa ei tuntunut lainkaan
turvalliselta. Enhän tietänyt, millä hetkellä suistuisin päistikkaa
johonkin hirvittävään kuoppaan tai kohtaisin jonkun kamalan otuksen,
joita asusti kuolevan Marsin autioiden kaupunkien alaisissa manaloissa.
Takanani tulevien miesten soihdusta säteili minulle saakka heikkoa
hohdetta, jonka valossa parhaiksi eroitin käytävän mutkat aivan edestäni
ja vältyin iskemästä päätäni käänteissä seinään.
Äkkiä jouduin sellaiseen kohtaan, mistä haarautui viisi käytävää. Olin
kiiruhtanut niistä yhteen jonkun matkaa, kun soihdun himmeä valo häipyi
ympäriltäni. Pysähdyin kuuntelemaan takanani olevan seurueen ääniä,
mutta kaikki oli hiljaista kuin haudassa.
Heti käsitin, että sotilaat olivat vankeineen menneet johonkin toiseen
käytävään, ja riensin takaisin tuntien melkoista kevennystä, kun nyt
joutuisin paljon turvallisempaan ja mieluisampaan asemaan, heidän
taaksensa. Mutta palaaminen olikin paljon hitaampaa kuin eteneminen oli
ollut, sillä nyt oli pimeys sysimustaa.
Minun oli joka askelella tunnusteltava seinää, etten menisi viiden
käytävän haaraantumiskohdan ohitse. Haparoituani eteenpäin ikuisuuden
pituiselta tuntuvan ajan tulin risteyspaikalle ja tiesin sen samaksi,
kun mennen hapuilemalla käytävien suiden poikki luin, että niitä oli
viisi. Mutta ei ainoassakaan niissä näkynyt heikointakaan valon
hohdetta.
Kuuntelin tarkkaavasti, mutta vihreiden miesten paljaista jaloista ei
lähtenyt ääniä, joiden kaiku olisi minua opastanut. Sitten olin äkkiä
kuulevinani miekkojen tuppien kalinaa miesten kupeita vasten kaukaa
keskimmäisestä käytävästä. Riensin senvuoksi sitä myöten eteenpäin,
tähyilin edeltäni valoa ja pysähtyen vähän väliä kuuntelemaan, eivätkö
äänet toistuisi. Mutta pian minun oli pakko myöntää itselleni, että
olin ollut väärillä jäljillä, sillä vaikka kuinka katsoin ja kuuntelin,
oli kaikki ympärilläni pimeätä ja hiljaista.
Taaskin lähdin palaamaan samaa tietä käytävien risteykseen, mutta äkkiä
jouduin hämmästyksekseni kolmen eri tahoille lähtevän käytävän suulle,
jotka ilmeisesti olin sivuuttanut hätäisesti rientäessäni kuulemani
pettävän äänen perässä. Nytpä olin totisesti kauniisti pulassa! Jos
vain osaisin takaisin viiden käytävän yhtymäkohtaan, niin jotakuinkin
levollisesti voisin odottaa vihreiden sotilaiden ja Tars Tarkasin
paluuta. Sikäli kuin tunsin heidän tapojaan, oli minusta todennäköistä,
että hänet oli vain viety vastaanottosaliin tuomittavaksi. En vähääkään
epäillyt, että niin uljas sotilas kuin suuri tharkilainen
säästettäisiin harvinaiseksi loistonumeroksi suurille kisoille.
Mutta jollen osaisi takaisin siihen kohtaan, niin oli hyvin
mahdollista, että saisin päiväkausia harhailla tässä kaameassa
pimeydessä, kunnes nälän ja janon näännyttämänä sortuisin kuolemaan
tahi -- mutta mitä se oli?
Hiljaista laahustavaa ääntä kuului takaani, ja kun loin pikaisen
silmäyksen olkani yli, tuntui vereni hyytyvän katsettani kohdanneesta
näystä. Sitä ei aiheuttanut niin suuresti minua nyt uhkaavan vaaran
pelko kuin hirveät muistot siltä ajalta, jolloin olin vähällä tulla
hulluksi kumartuessani warhoonien vankiluolassa surmaamani miehen
ruumiin ylitse, kun synkästä pimeydestä ilmestyi hehkuvia silmiä ja
näkymättömät otukset riistivät ruumiin käsistäni, niin että kuulin sen
raahautuvan vankilani kivipermantoa vasten, otuksien viedessä sen
mukanaan hirvittävää ateriaansa varten.
Ja nyt näin näiden toisten warhoonien synkissä holveissa samanlaiset
hehkuvat silmät, jotka kiiluivat vastaani kammottavasta pimeydestä,
jonka läpi ei voinut nähdä jälkeäkään silmien takana olevasta pedosta.
Luulen, että näiden kamalien otuksien peloittavin ominaisuus on niiden
äänettömyys yhdessä sen seikan kanssa, että niitä ei milloinkaan näe,
ettei niistä näe mitään muuta kuin sysimustasta pimeydestä rävähtämättä
tuijottavat hirvittävät silmät.
Puristaen tiukasti pitkän miekkani kahvaa peräydyin hitaasti käytävää
pitkin kauemmaksi minua vaanivasta otuksesta, mutta sitä mukaa kuin
vetäydyin taaksepäin, lähenivät silmät. Mutta minkäänlaista ääntä ei
kuulunut, ei edes hengitystä, lukuunottamatta silloin tällöin
eroittamaani ikäänkuin halvaantuneen raajan laahaamisesta johtunutta
kahinaa, joka oli ensiksi herättänyt huomioni.
Siirryin yhä kauemmaksi, mutta en päässyt pakoon turmaauhkaavalta
vainoojaltani. Äkkiä kuulin laahaavaa ääntä oikealta puoleltani ja
katsahtaessni sinnepäin näin toisen samanlaisen silmäparin, joka
ilmeisesti lähestyi poikkikäytävästä. Kun lähdin uudelleen jatkamaan
hidasta peräytymistäni, kuulin saman äänen takaani, ja ennenkuin ehdin
kääntyä, kuulin sen taaskin vasemmalta puoleltani.
Otuksia oli joka puolellani. Ne piirittivät minua kahden käytävän
risteyksessä. Pakotie oli joka suunnalla katkaistu, jollen halunnut
käydä jonkun pedon kimppuun. Ja jos sen tekisin, niin epäilemättä
toiset karkaisivat niskaani. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka
isoja ja minkälaisia nämä aavemaiset otukset olivat. Että niiden koko
oli melkoinen, sen arvasin siitä, että niiden silmät olivat yhtä
korkealla kuin omani.
Mistä johtunee, että pimeässä vaara tuntuu niin kovin paljon
suuremmalta? Päivänvalossa olisin rohkeasti käynyt vaikkapa ison
banthin kimppuun, mutta näiden hiljaisten kellarikäytävien pimeydessä
pani silmäpari minut empimään.
Ennen pitkää huomasin, että ratkaisu ei piankaan enää olisi minun
vallassani, sillä oikealla puolellani olevat silmät liikkuivat hitaasti
minua kohti, samoin vasemmalla puolellani, takanani ja edessäni olevat.
Verkkaisesti ne kaikki yhtä aikaa tulivat kimppuuni, mutta yhä vallitsi
sama kaamean salaperäinen hiljaisuus.
Minusta tuntui kuluvan tuntikausia silmien liikkuessa yhä lähemmäksi
minua, kunnes luulin tulevani hulluksi kauhusta. Olin alituisesti
pyörinyt paikallani katsoen milloin mihinkin käytävään, estääkseni
äkillisen hyökkäyksen takaapäin, kunnes olin lopen väsynyt. Lopulta en
jaksanut enää kestää, vaan tarttuen lujemmin pitkään miekkaani tein
äkkikäännöksen ja karkasin yhden kiusanhenkeni kimppuun.
Kun olin sen melkein tavoittanut, peräytyi otus edelläni, mutta
takaapäin kuuluva ääni sai minut pyörtämään ympäri parahiksi nähdäkseni
kolmen silmäparin syöksyvän sieltä niskaani. Kiljaisten raivosta
hyökkäsin näiden arkojen otusten kimppuun, mutta minun edessäni ne
perääntyivät samoin kuin edellinenkin. Kun taas vilkaisin olkani yli,
näin viimemainitun uudelleen hiipivän minua kohti. Taaskin syöksähdin
sitä vastaan, mutta silmäpari peräytyi, ja kuulin kolmen takanani
olevan tassuttaen kiitävän minuun päin.
Sama uudistui monta kertaa, ja joka kerta silmät olivat aina hieman
lähempänä minua kuin ennen hyökkäystä, kunnes luulin järkeni menevän
sekaisin hirvittävästä hermojännityksestä. Ilmeisesti otukset näyttivät
odottavan tilaisuutta päästäkseen kimppuuni takaapäin, ja yhtä ilmeistä
oli, että se niille ennen pitkää onnistuisi, koska en jaksanut
rajattomasti kestää väsyttävää edestakaisin hyökkäilemistä. Nyt jo
tunsin sielullisten ja ruumiillisten ponnistusteni uuvuttavan minua..
Samassa syrjään vilkaistessani näin takanani olevan silmäparin äkkiä
syöksyvän päälleni. Käännyin ottamaan sitä vastaan. Kolme muuta
hyökkäsivät nopeasti omilta suunniltaan. Mutta päätin ahdistaa
ensinmainittuja silmiä, kunnes saisin tehdyksi selvän ainakin yhdestä
otuksesta, joten minun ei enää tarvitsisi jännittyneenä odottaa
hyökkäyksiä kahdelta puolelta.
Käytävässä ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin minun hengitykseni,
mutta kuitenkin tiesin, että kammottava otuskolmikko oli melkein
kimpussani. Edessäni olevat silmät eivät enää peräytyneet niin
nopeasti; miekkani jo melkein ulottui niihin. Kohotin käteni antaakseni
iskun, joka vapauttaisi minut niistä, mutta juuri silloin tunsin
raskaan ruhon selässäni. Jotakin kylmää, kosteata, limaista tarrautui
kurkkuuni. Kompastui ja kaaduin pitkäkseni.
VIIDESTOISTA LUKU
Pako ja takaa-ajo
En voinut olla tiedottomana enempää kuin muutamia sekunteja, mutta
kuitenkin tiedän olleeni tajuttomana, sillä tullessani tajuihini
huomasin ensimmäiseksi, että yhä lisääntyvä hohde valaisi ympärilläni
olevaa käytävää ja silmät olivat kadonneet.
En ollut loukkaantunut lukuunottamatta pientä kuhmua, jonka olin saanut
otsaani kolauttaessani sen kivipermantoon, kun kaaduin.
Hypähdin pystyyn tarkastamaan, mistä valo johtui. Käytävässä asteli
ripeästi minua kohti nelimiehinen seurue vihreitä sotilaita, joista
yhdellä oli valoalevittävä soihtu kädessään. He eivät olleet vielä
nähneet minua ja viipymättä livahdin sen vuoksi ensimmäiseen
syrjäkäytävään, joka osui tielleni. Tällä kertaa en kuitenkaan mennyt
niin kauaksi pääkäytävästä kuin edellisellä kerralla, jolloin olin
eksynyt Tars Tarkasista ja hänen vartijoistaan.
Seurue lähestyi reippaasti sen käytävän suuta, jonka seinustalla minä
olin kyyrylläni. Kun miehet kulkivat sen sivuitse, huokasin
helpoituksesta. Minua ei ollut huomattu ja, mikä oli parasta, seurue
oli sama, jonka jäljessä olin tullut kellariin. Siinä oli Tars Tarkas
ja hänen kolme vartijaansa.
Lähdin heti heidän perässään, ja pian olimme saapuneet kopille, jossa
suuri tharkilainen oli ollut kahlehdittuna. Warhooneista jäi kaksi oven
ulkopuolelle, avaimia kantavan miehen mennessä Tars Tarkasin koppiin
panemaan tämän uudestaan kahleihin. Molemmat ulkopuolelle jääneet
lähtivät hitaasti astelemaan ylempiin kerroksiin vieviä kiertoportaita
kohti ja katosivat pian näkyvistä käytävän mutkan taakse.
Soihtu oli pistetty oven pielessä olevaan pitimeen, niin että se
samalla kertaa valaisi sekä käytävää että koppia. Kun näin mainittujen
kahden warhoonsotilaan katoavan, menin kopin ovelle varma suunnitelma
valmiina mielessäni.
Ajatus päätökseni toteuttamisesta oli minusta perin vastenmielinen,
mutta en keksinyt mitään muuta keinoa päästäkseni yhdessä Tars Tarkasin
kanssa pienelle leirillemme kukkuloille.
Pysytellen lähellä seinää menin aivan Tars Tarkasin kopin oven viereen,
sijoittuen sinne seisomaan ja pitäen molemmin käsin pitkää miekkaani
ylhäällä antaakseni sillä ripeän iskun vartijan kalloon, heti kun hän
ilmestyisi.
En mielelläni kerro siitä, mitä tapahtui senjälkeen kun kuulin miehen
askelten äänen hänen lähestyessään ovea. Riittäköön se, että minuutin,
parin perästä Tars Tarkas, jolla oli warhoonpäällikön varukset,
kiiruhti käytävää pitkin kiertoportaita kohti, valaisten warhoonin
soihdulla tietänsä. Kymmenkunnan askeleen päässä seurasi häntä John
Carter, Heliumin prinssi.
Tars Tarkasin entisen kopin oven vieressä nyt viruvan miehen molemmat
toverit olivat juuri alkaneet nousta kiertoportaita, kun tharkilainen
tuli heidän näkyviinsä.
"Miksi viivyit niin kauan, Tan Garna?" huudahti heistä toinen.
"Yksi lukko juonitteli", vastasi Tars Tarkas. "Ja juuri huomasin
unohtaneeni lyhyen miekkani tharkilaisen koppiin. Menkää te vain! Minä
palaan noutamaan sitä."
"Kuten haluat, Tan Garna", vastasi edellinen puhuja. "Pianhan tapaamme
toisemme ylhäällä."
"Niin", vastasi Tars Tarkas ja kääntyi muka palaamaan koppiin, mutta
odotti vain kunnes molemmat toiset olivat kadonneet seuraavaan
kerrokseen. Sitten menin hänen luokseen, sammutimme soihdun ja yhdessä
hiivimme rakennuksen ylempiin kerroksiin vieville kiertoportaille.
Ensimmäisessä kerroksessa huomasimme käytävän ulottuvan vain
rakennuksen puoliväliin, joten meidän olisi ollut pakko mennä vihreätä
väkeä täynnä olevan takahuoneen läpi päästäksemme sisäpihalle. Niin
ollen meillä ei ollut valittavana muuta keinoa kuin nousta edelleen
toisen kerroksen käytävään, jota myöten olin tullut koko rakennuksen
poikki.
Etenimme varovasti. Kuulimme keskustelevia ääniä ylhäällä olevista
huoneista, mutta käytävä oli yhtä pimeässä eikä ketään ollut näkyvissä,
kun pääsimme kiertoportaiden päähän. Vierekkäin astuimme käytävään ja
saavuimme pihan yläpuolella olevalle parvekkeelle kenenkään
huomaamatta.
Oikealla puolellamme oli ikkuna, josta olin aikaisemmin samana iltana
nähnyt Tan Garnan ja molemmat muut soturit, kun he lähtivät Tars
Tarkasin koppiin. Tan Garnan toverit olivat palanneet, ja kuulimme nyt
osan heidän keskustelustaan.
"Mikähän viivyttänee Tan Garnaa?" kysäisi toinen.
"Ei suinkaan hän ole tarvinnut näin pitkää aikaa noutaakseen lyhyttä
miekkaansa tharkilaisen kopista", huomautti toinen.
"Lyhyttä miekkaansa?" kysyi eräs nainen. "Mitä tarkoitat?"
"Tan Garnalta unohtui lyhyt miekka tharkilaisen koppiin", selitti
ensimmäinen puhuja. "Hän jätti meidät portaille palatakseen sitä
noutamaan."
"Tan Garnalla ei ole ollut lyhyttä miekkaa tänä iltana", sanoi nainen.
"Se oli murtunut hänen taistellessaan päivällä tharkilaista vastaan, ja
hän antoi sen minulle korjattavaksi. Katsokaa, tässä se on!" Puhuessaan
hän veti Tan Garnan lyhyen miekan esille silkki- ja turkisvuoteensa
alta.
Soturit hypähtivät pystyyn.
"Tässä ei ole kaikki paikallaan", huudahti toinen.
"Siltä minusta tuntui jo silloin kun Tan Garna jätti meidät portaille",
sanoi toinen. "Minusta hänen äänensä kuulosti oudolta."
"Tule! Rientäkäämme alas!"
Emme jääneet enää kuuntelemaan. Liitin varustukseni pitkäksi hihnaksi,
laskin Tars Tarkasin alas pihaan ja pudottauduin sitten itse hänen
perässään.
Emme olleet lausuneet toisillemme monta sanaa senjälkeen kun kopin
ovella surmasin Tan Garnan ja näin soihdun valossa suuren tharkilaisen
perin ällistyneet kasvot.
"Tähän mennessä", hän sanoi silloin, "olisi minun pitänyt oppia olemaan
ihmettelemättä John Carterin tekoja." Siinä kaikki. Hänen ei tarvinnut
sanoa minulle, että hän osasi antaa oikean arvon ystävyydelle, joka sai
minut panemaan henkeni vaaraan pelastaakseni hänet, eikä hänen
tarvinnut sanoa olevansa iloinen nähdessään minut.
Tämä hurja vihreä soturi oli ensimmäisenä tervehtinyt minua silloin,
kaksikymmentä vuotta takaperin, kun ensi kerran saavuin Marsiin. Hän
oli hyökännyt kimppuuni keihäs tanassa ja viha sydämessä, kallistuneena
syvään valtavan thoatinsa kupeelle, minun seisoessani hänen heimonsa
hautomalaitoksen seinustalla Koradin toisella puolen olevan kuivuneen
meren pohjalla. Ja nyt ei minulla kahden taivaankappaleen asukkaiden
joukossa ollut parempaa ystävää kuin tharkien jeddak Tars Tarkas.
Pihalle päästyämme pysähdyimme hetkeksi parvekkeen alle pimentoon
pohtimaan suunnitelmiamme.
"Seurueessamme on nyt viisi jäsentä, Tars Tarkas", sanoin. "Thuvia,
Xodar, Carthoris ja me. Tarvitsemme viisi thoatia ratsuiksemme."
"Carthoris!" hän huudahti. "Poikasi?"
"Niin. Tapasin hänet Shadorin vankilassa, Omeanin järvellä,
ensisyntyisten maassa."
"En tunne ainoatakaan niistä paikoista, John Carter. Lienevätkö ne
Barsoomin pinnalla?"
"Pinnalla tai sen alla, ystäväni. Mutta odotahan, kunnes olemme
turvassa! Sitten saat kuulla kummallisimman kertomuksen, mitä
ulkomaailman barsoomilainen on ikinä kuullut. Nyt meidän on varattava
thoatit ja jouduttava tiehemme pohjoista kohti, ennenkuin nämä vintiöt
saavat selvän kepposestamme."
Kommelluksitta saavuimme pihan toisessa päässä olevalle isolle
portille, josta meidän oli pakko viedä thoatimme kadulle. Ei ole
ensinkään helppoa käsitellä viittä tällaista isoa, rajua otusta, joiden
luonto on yhtä villi ja hurja kuin niiden isäntienkin ja joita on
pidetty kurissa yksinomaan julmuudella ja raa'alla voimalla.
Kun lähestyimme eläimiä, tunsivat ne oudon hajumme ja keräytyivät
raivosta kiljuen ympärillemme. Niiden pitkät tanakat kaulat olivat
pystyssä, joten isot, ammottavat kidat olivat korkealla päämme päällä.
Aina ne ovat peloittavan näköisiä otuksia, mutta kiihtyneinä ne ovat
myöskin peloittavan vaarallisia. Thoat on runsaasti kolmen metrin
korkuinen sä'än kohdalta. Sen iho on kiiltävän sileä ja karvaton,
lautasilta ja kupeilta tumman saven värinen, kahdeksan raajan
värin asteittain muuttuessa eri vivahduksiin, niin että isot,
pehmeäanturaiset, kaviottomat jalat ovat kirkkaan keltaiset; vatsa on
puhtaan valkoinen. Leveä, litteä häntä, joka laajenee tyvestä päähän
päin, täydentää tämän vihreiden marsilaisten ratsun kuvan -- siinä
sopiva sotaorhi näille sotaisille ihmisille.