irroittaneet aluksemme kiinnitysköydet, ja seuraavalla sekunnilla
kohosimme nopeasti järven pinnasta. Makasin pitkin pituuttani kannella,
koneistoa hoitavat vivut ja nappulat edessäni. Xodar ja nuorukainen
olivat takanani myöskin pitkällään, että ilmanvastustus olisi
mahdollisimman vähäinen.
"Anna aluksen nousta korkealle!" kuiskasi Xodar. "He eivät uskalla
laukaista raskaita tykkejään kupukattoa kohti -- pommien sirpaleet
putoaisivat silloin heidän oman laivastonsa päälle. Jos olemme
tarpeeksi korkealla, niin aluksemme pohjalevyt suojaavat meitä
pyssynluoteja vastaan."
Tein, kuten hän kehoitti. Allamme näimme satojen miehien hyppivän
veteen ja uivan isojen laivojen ympärillä olevia pieniä risteilijöitä
ja yhden miehen koneita kohti. Isommat alukset olivat liikkeessä
seuraten nopeasti meitä, mutta kohoamatta vedestä.
"Hieman oikealle'" huudahti Xodar, sillä Omeanissa ei ole apua
kompassin viiruista, jokainen suunta on täsmälleen pohjoinen.
Allamme oli puhjennut hornamainen, korviasärkevä hälinä. Pyssyt
räiskivät, upseerit huusivat komentosanoja, miehet kiljuivat toisilleen
ohjeita vedestä ja tuhansien aluksien kansilta, ja yli kaiken kuului
lukemattomien potkurien surina niiden pieksäessä vettä ja ilmaa.
En ollut uskaltanut työntää vauhtivipua viimeiseen pykälään, peläten
että lentäisimme Omeanin katosta yläilmoihin vievän aukon suun ohitse,
mutta sittenkin menimme sellaista vauhtia, että epäilenpä, onko sen
vertaista muulloin nähty tällä tuntemattomalla järvellä.
Pienemmät lentokoneet alkoivat juuri kohota meitä kohti, kun Xodar
kiljaisi: "Aukko! Aukko! Suoraan edessä!" Näin tumman aukon ammottavan
tämän maanalaisen maailman hohtavassa katossa.
Suoraan edessämme kohosi ilmaan kymmenen miehen risteilijä katkaisemaan
pakotiemme. Se oli ainoa tiellämme oleva alus, mutta se liikkui siksi
nopeasti, että se varsin hyvin ehtisi meidän ja aukon väliin tekemään
tyhjäksi suunnitelmamme.
Se kohosi noin neljänkymmenen asteen kulmassa suoraan edessämme, ja sen
tarkoituksena oli ilmeisesti päästä iskemään hyökkäyshaat alukseemme
ylhäältä päin, lentäessään läheltä ylitsemme.
Meillä oli jäljellä vain yksi epätoivoinen keino, ja sitä yritin. Oli
hyödytöntä koettaa lentää risteilijän yläpuolitse, sillä silloin se
olisi voinut pakottaa meidät vasten kallioista kupukattoa, ja jo nytkin
olimme aivan liian likellä sitä. Jos olisimme koettaneet sukeltaa sen
alitse, olisimme joutuneet tyyten sen armoille, ja juuri siihen se
pyrkikin. Sadoittain uhkaavia aluksia kiiti meitä kohti joka suunnalta.
Ainoa mahdollinen keino oli hyvin vaarallinen -- oikeastaan siinä ei
muuta ollutkaan kuin vaaraa -- ja sen onnistumisen toiveet olivat perin
vähäiset.
Kun lähenimme risteilijää, annoin aluksemme nousta ikäänkuin olisin
aikonut laskea vihollisemme yläpuolitse. Halusin saada sen tekemään
niin kuin se tekikin, kohoamaan entistä jyrkemmin pakottaakseen meidät
vieläkin ylemmäksi. Kun sitten olimme melkein kiinni risteilijässä,
kiljaisin tovereilleni, että pitäisivät lujasti kiinni, panin pienen
aluksemme kovimpaan vauhtiinsa ja käänsin samalla sen keulan, niin että
kiidimme vaakasuorasti ja hirvittävän nopeasti suoraan risteilijän
pohjaa kohti.
Risteilijän komentaja lienee silloin älynnyt tarkoitukseni, mutta se
oli jo myöhäistä. Melkein juuri törmätessämme yhteen käänsin koneemme
keulan ylöspäin, ja sitten tärähtivät alukset vastakkain musertavan
rajusti. Kävi, kuten olin toivonut. Risteilijä, joka jo ennestään oli
vaarallisen pystyssä asennossa, kellahti pikku aluksemme tyrkkäyksestä
täydelleen alassuin. Sen miehistö putosi sätkytellen ja kiljuen syvällä
allamme aaltoilevaan veteen, kun taas risteilijä, jonka potkurit yhä
hurisivat vimmatusti, painui vinhaa vauhtia keula edellä heidän
jälkeensä Omeanin järven pohjaan.
Yhteentörmäyksessä murtui aluksemme teräksinen keula, ja itse olimme
kaikista ponnistuksistamme huolimatta vähällä sinkoutua sen kannelta.
Rajusti tempoilevana röykkiönä lennähdimme aivan aluksemme nokkaan,
missä Xodar ja minä saimme kiinni kaidetangosta, mutta nuorukainen
olisi suistunut syvyyteen, jollei minun olisi onnistunut tarttua hänen
nilkkaansa, kun hän oli jo osaksi laidan ulkopuolella.
Ohjaamaton aluksemme kiiti hurjaa vauhtiaan kohoten yhä lähemmäksi
yläpuolellamme olevaa kalliota. Mutta en tarvinnut kuin lyhyen hetkisen
päästäkseni taaskin vipujen luo, ja kun kupukatto oli enää vain
viidentoista metrin päässä, käänsin aluksen taaskin vaakasuoraan
suuntaan, ohjaten sen uudelleen aukon suuta kohti.
Täräys oli meitä viivästyttänyt, ja satakunta nopeata partiokonetta oli
nyt aivan kintereillämme. Xodar oli kertonut, että aukossa, jos
nousisimme sitä myöten yläilmoihin yksinomaan työntävien säteittemme
voimalla, olisi vihollisillamme suotuisa tilaisuus tavoittaa meidät,
sillä silloin potkurimme seisoisivat ja monet takaa-ajajat kohoaisivat
nopeammin kuin me. Nopeakulkuisiin aluksiin on harvoin sovitettu suuria
kannatussäde-säiliöitä, sillä kun runko niiden tähden tulisi
tilavammaksi, niin nopeus olisi samassa määrin vähäisempi.
Kun useita lentäjiä oli nyt aivan lähellämme, niin meidät olisi
ehdottomasti saatu kiinni aukossa ja vangittu tai ilman muuta surmattu.
Minusta tuntuu, että aina voi jollakin keinoin suoriutua esteen
toiselle puolelle. Jollei voi päästä sen yli eikä ali eikä ympäri, niin
on jäljellä vain yksi mahdollisuus, mennä sen lävitse. En voinut
kieltää sitä tosiseikkaa, että monet meitä ahdistavat alukset
saattoivat kohota meitä nopeammin, koska niillä oli suuremmat varastot
kohottavaa voimaa, mutta yhtä kaikki olin päättänyt saapua ulkoilmaan
paljon ennen kuin ne tahi, jollei se onnistuisi, saada surmani omalla
valitsemallani tavalla.
"Pysäytä!" kiljui Xodar takanani. "Ensimmäisen esi-isäsi rakkauden
nimessä, käännä koneet pyörimään takaisin päin! Olemme aukolla."
"Pidä lujasti kiinni!" luikkasin vastaukseksi. "Tartu kiinni poikaan ja
pitele tiukasti! Lennämme suoraan ylös aukosta."
Tuskin olin saanut sanat suustani, kun jo olimme sysimustan aukon alla.
Käänsin keulan jyrkästi ylöspäin, painoin vivun viimeiseen pykälään ja
tarttuen toisella kädelläni tukipatsaaseen, toisella ohjausrattiin
kiidätin alustamme ylöspäin riippuen kiinni kuin kuoleman kourissa,
jätettyäni sieluni Luojan haltuun.
Kuulin Xodarin huudahtavan hämmästyksestä ja sitten naurahtavan
jurosti. Myöskin nuorukainen nauroi ja sanoi jotakin, jota en kuullut,
sillä kauhea vauhtimme pani ilman vinkumaan korvissani.
Katselin ylöspäin toivoen näkeväni jonkun tuikkivan tähden, jonka
avulla olisin voinut ohjata suuntaamme ja pitää nopeasti kiitävän
aluksemme aukon keskellä. Jos olisimme näin vinhasti lentäessämme
hipaisseet aukon seinämää, niin seurauksena olisi epäilemättä ollut
meille kaikille äkillinen kuolema. Muta ei ainoatakaan tähteä näkynyt
-- vain sysimusta, läpitunkematon pimeys.
Sitten vilkaisin alleni ja siellä näin nopeasti pienenevän valoympyrän
-- aukon suun fosforihohteisen Omeanin katossa. Ohjasin sen mukaan,
koettaen aina pitää valoympyrän täsmälleen allamme. Joka tapauksessa se
oli perin huono ohjausmerkki, ja epäilemättä olimme hyvin lähellä
tuhoamme. Luulenkin, että ohjaamiseni oli silloin enemmän vaiston ja
sokean uskon kuin taidon ja järjen varassa.
Emme viipyneet aukossa kauan, ja kenties juuri tavaton nopeutemme
pelasti meidät, sillä ilmeisesti olimme lähteneet oikeaan suuntaan ja
olimme ulkoilmassa niin pian, ettemme ehtineet siitä poiketa. Omean on
kenties noin kolmen kilometrin syvyydessä Marsin pinnan alapuolella.
Vauhtimme täytyi olla noin kolmesataa kilometriä tunnissa, sillä
marsilaisten lentokoneet ovat nopeakulkuisia, joten emme olleet aukossa
kuin korkeintaan neljäkymmentä sekuntia.
Olimme varmaankin olleet aukon yläpuolella jo muutamia sekunteja,
ennenkuin tajusin, että mahdottomalta näyttävä tehtävä oli suoritettu.
Ympärillämme oli pilkkosen pimeätä. Ei näkynyt kuita eikä tähtiä. En
milloinkaan ollut havainnut sellaista Marsissa, ja hetkisen olin aivan
ymmällä. Sitten välähti selitys mieleeni. Etelänavalla oli kesä.
Jääpeite suli, ja suurimmassa osassa Barsoomia tuntemattomat sääilmiöt,
pilvet, peittivät taivaan valot kiertotähden tältä osalta.
Mutta se oli kuin olikin meille onneksi, ja ennen pitkää tajusin,
kuinka suotuisa tämä asiaintila oli paollemme. Ohjaten aluksemme
jyrkästi ylöspäin annoin sen kiitää kohti läpinäkymätöntä verhoa, jonka
luonto oli levittänyt tämän kuolevan taivaankappaleen ylle piilottamaan
meitä takaa-ajavilta vihollisiltamme.
Lensimme kylmän sumuvaipan lävitse vähentämättä nopeuttamme, ja kohta
kohosimme sen yläpuolelle molempien kuiden ja miljoonien tähtien
kirkkaaseen valoon. Käänsin aluksemme vaakasuoraan ja pohjoista kohti.
Vihollisemme olivat runsaan puolen tunnin matkan jäljessämme vähääkään
aavistamatta, missä päin olimme. Olimme tehneet ihmeitä ja selviytyneet
naarmuitta tuhansista vaaroista -- olimme päässeet karkuun
ensisyntyisten maasta. Sitä ei ollut tehnyt yksikään muu vanki koko
Barsoomin pitkän historian aikana, mutta kun nyt ajattelin sitä
perästäpäin, ei se kaikesta huolimatta näyttänyt niin kovin vaikealta.
Huomautin siitä olkani yli Xodarille.
"Ihmeellistä se yhtä kaikki on", vastasi hän. "Ei kukaan muu olisi
kyennyt sitä suorittamaan kuin John Carter."
Kuullessaan nimeni poika karkasi pystyyn.
"John Carter!" hän huudahti. "John Carter! Mitä puhut, mies? Heliumin
prinssi John Carter on ollut kuolleena vuosikausia. Minä olen hänen
poikansa."
NELJÄSTOISTA LUKU
Pimeässä vaanivat silmät
Poikani! En voinut uskoa korviani. Hitaasti nousin ja katsoin
miellyttävää nuorukaista silmiin. Kun nyt katselin häntä tarkoin, aloin
ymmärtää, minkä vuoksi hän oli vetänyt minua niin voimakkaasti
puoleensa. Hänen puhtaissa, hienoissa piirteissään oli paljon hänen
äitinsä verratonta kauneutta, mutta niiden kauneus oli voimakkaan
miehekästä, ja hänen harmaat silmänsä ja niiden ilme olivat samanlaiset
kuin minun.
Nuorukainen seisoi vastassani, ja hänen katseestaan kuvastui
toivonsekaista epävarmuutta.
"Kerro minulle äidistäsi!" sanoin. "Kerro minulle kaikki, mitä osaat
niiden vuosien ajalta, jotka tyly kohtalo on pitänyt minut poissa hänen
rakkaasta seurastaan!"
Ilosta huudahtaen hän juoksi luokseni ja kietoi kätensä kaulaani, ja
painaessani poikaani rintaani vasten kyyneleet kihosivat hetkeksi
silmiini, ja olin tukehtumaisillani kuin hentomielinen hupakko -- mutta
sitä en sure enkä häpeile. Pitkän elämäni aikana olin oppinut, että
mies saa näyttää herkältä ja pehmeältä, kun naiset ja lapset ovat
kysymyksessä, ollen kuitenkin kaikkea muuta kuin raukka joutuessaan
elämän karummille poluille.
"Vartalosi, liikkeesi, peloittavan rohkea ja taitava miekankäyttelysi",
sanoi nuorukainen, "kaikki ne ovat sellaisia kuin äitini on tuhansia
kertoja minulle kuvaillut. Mutta vaikkakin ne olivat ilmeisiä
todistuksia, niin tuskin sittenkään saatoin uskoa, sillä se näytti
minusta niin mahdottomalta, niin voimakkaasti kuin toivoinkin sen
olevan totta. Tiedätkö, mikä paremmin kuin mikään muu sai minut siitä
varmaksi?"
"Mikä, poikani?" kysyin.
"Ensimmäiset minulle lausumasi sanat -- ne koskivat äitiäni. Ei kukaan
muu paitsi se mies, joka rakasti äitiäni niin kuin äitini on kertonut
isäni rakastaneen, olisi ensimmäiseksi ajatellut häntä."
"Vuosikausiin, poikani, on tuskin ollut ainoatakaan hetkeä, jolloin
äitisi säteilevät kasvot eivät olisi väikkyneet silmieni edessä. Kerro
hänestä!"
"Ne, jotka ovat kauimmin tunteneet hänet, sanovat, ettei hän ole
muuttunut, jollei vielä kauniimmaksi -- jos se olisi mahdollista. Vain
silloin, kun hän luulee, etten ole häntä näkemässä, hänen kasvonsa
käyvät hyvin vakaviksi ja, oi, niin kaihoisiksi. Hän ajattelee aina
sinua, isä, ja koko Helium suree hänen kanssaan ja hänen tähtensä.
Hänen isoisänsä kansa rakastaa häntä. Se rakasti sinua myöskin ja
suorastaan palvoo sinun, Barsoomin pelastajan muistoa.
"-- Joka vuosi samana päivänä, jolloin sinä kiidit puolikuolleen
maailman poikki avaamaan niiden jylhien ovien salaperäisiä lukkoja,
joiden taakse oli kätketty lukuisain miljoonien kaipaama valtava
elinvoima, pidetään suuret juhlat kunniaksesi. Mutta kyyneliä sekaantuu
kiitolliseen ylistykseen, vilpittömän surun kyyneliä senjohdosta, ettei
tämän riemun aikaansaaja ole juhlijoiden joukossa nauttimassa heidän
kanssaan siitä elämänilosta, jonka hän antoi heille, uhraten oman
henkensä. Koko Barsoomissa ei ole suurempaa nimeä kuin John Carter."
"Entä minkä nimen on äitisi antanut sinulle, poikani?" kysyin.
"Heliumin kansa pyysi, että minulle annettaisiin isäni nimi, mutta
äitini ei siihen suostunut, selittäen että sinä ja hän olitte yhdessä
valinneet minulle nimen ja että sinun toivomustasi olisi ennen kaikkea
noudatettava, joten hän antoi minulle sinun haluamasi nimen, yhdistäen
teidän kummankin nimenne -- Carthoris."
Xodar oli ohjannut konettamme sillä aikaa kun puhelin poikani kanssa.
Nyt hän kutsui minua.
"Aluksemme keula painuu pahasti alaspäin, John Carter", hän selitti.
"Niin kauan kun kohosimme jyrkästi ylöspäin, ei sitä huomannut, mutta
asia on toisin nyt, kun koetan pysytellä vaakasuorassa suunnassa.
Keulan murtuessa on yksi etumaisista sädesäiliöistä rikkoutunut."
Se oli totta, ja vauriota tarkastaessani huomasin sen paljon
vakavammaksi kuin olin otaksunut. Sen lisäksi, että lentomme oli
tuntuvasti hitaampaa, kun meidän oli pakko pitää keulamme jyrkästi
ylöspäin säilyttääksemme vaakasuoran suuntamme, haihtui etusäiliöistä
työntäviä säteitä yhä enemmän, joten ei saattanut kestää kuin tunnin
tai hieman kauemmin, kun kelluisimme ilmassa perä ylöspäin ja
avuttomina.
Olimme hieman vähentäneet nopeuttamme, kun aloimme tuntea olevamme
turvassa, mutta nyt tartuin uudelleen peräsimeen ja panin erinomaisen
pikku koneemme täyteen vauhtiin, joten taaskin kiidimme pohjoista kohti
hirvittävää kyytiä. Sillä välin Carthoris ja Xodar puuhailivat
työkaluineen keulassa olevan suuren repeämän ääressä toivottomassa
työssä, koettaen salvata tulvimalla karkaavia säteitä.
Oli vielä pimeä, kun sivuutimme jääpeitteen ja pilvialueen
pohjoisrajan. Allamme lepäsi luonteenomainen marsilaismaisema: ammoin
kuivuneen meren aaltoileva keltainen pohja, sitä ympäröivät matalat
kukkulat, siellä täällä muinaisten asukkaiden jylhiä, äänettömiä
kaupungeita, valtavan rakennustaidon luomia upeita rakennuksia, joissa
nyt asustivat vain aikoinaan voimakkaan rodun aikakausien takaiset
muistot ja Barsoomin isot valkeat apinat.
Kävi yhä vaikeammaksi pitää pientä alustamme vaakasuorassa suunnassa.
Yhä alemmaksi keula painui, kunnes oli pakko pysäyttää koneet, ettei
lentomme päättyisi nopeaan syöksymiseen maata kohti.
Kun aurinko nousi ja uuden päivän valo karkoitti yön pimeyden, nytkähti
aluksemme viimeisen kerran suonenvedontapaisesti, kallistui toiselle
syrjälleen, niin että kansi kävi vaarallisen viettäväksi, ja alkoi
sitten hitaasti kaartaa pois suunnastaan keulan yhtä mittaa painuessa
alemmaksi.
Tarrauduimme ääritankoihin ja tukipylvääseen, ja kun vihdoin näimme
lopullisen kellahduksen olevan käsillä, kiinnitimme varuksiemme soljet
aluksen kupeissa oleviin renkaisiin. Seuraavalla hetkellä kansi kääntyi
pystysuoraan, ja me riipuimme hihnojemme varassa jalkojemme
sätkytellessä lähes kahdentuhannen metrin korkeudessa maasta.
Riipuin aivan ohjauslaitteiden lähellä ja tartuin työntävien säteiden
voimaa säännöstelevään vipuun. Alus totteli, alkaen hitaasti laskeutua.
Kului runsaasti puoli tuntia, ennenkuin olimme maassa. Suoraan
pohjoisessa oli jokseenkin korkea kukkulajono ja sinne päätimme lähteä,
sillä siellä meidän olisi helpompi piileskellä takaa-ajajilta, joita
saattoi kulkeutua tähän suuntaan.
Tuntia myöhemmin olimme kukkuloiden välisissä, ajanhampaan
pyöristämässä notkelmissa, keskellä kauniita, kukkivia kasveja, joita
on runsaasti Barsoomin laajoilla viljelemättömillä seuduilla. Löysimme
useita maitoa antavia pensaita, niitä ihmeellisiä kasveja, joista
villit vihreät heimot saavat suuren osan ruokaansa ja juomaansa. Ne
olivat meille todella siunattu sallimuksen lahja, sillä kaikki olimme
nääntymäisillämme nälkään.
Tällaisen pensasryhmän juurella, jossa olimme täydelleen piilossa
ilmassa risteileviltä lentopartiolaisilta, laskeuduimme pitkäksemme
nukkumaan. En ollutkaan nukkunut hyvin moniin tunteihin. Nyt aloitin
Barsoomissa viidettä päivääni, senjälkeen kun huomasin äkkiä joutuneeni
Hudsonin rannalla olevasta huvilastani Dorin ihanaan, mutta kamalaan
laaksoon. Koko tänä aikana olin nukkunut vain kahdesti, vaikka toisella
kerralla, thernien varastohuoneessa, kylläkin kellon ympäri.
Päivä oli iltapuolellaan, kun heräsin siitä, että joku tarttui käteeni
ja suuteli sitä kiihkeästi. Säpsähtäen aukaisin silmäni ja näin
edessäni Thuvian kauniit kasvot.
"Prinssini! Prinssini!" hän huudahti haltioissaan ilosta. "Sinä, jota
olen surrut kuolleena. Esi-isäni ovat minulle suopeita. En ole elänyt
turhaan."
Neidon ääni herätti Xodarin ja Carthorisin. Nuorukainen katseli
hämmästyneenä naista, mutta tämä ei näyttänyt huomaavan ketään muita
kuin minut. Hän olisi kiertänyt kätensä kaulaani ja tukehduttanut minut
hyväilyillänsä, jollen olisi lempeästi, mutta varmasti irroittanut
häntä itsestäni.
"No, no, Thuvia", sanoin leppeästi; "hermosi ovat perin rasittuneet
kokemistasi vaaroista ja vaivoista. Unohdat, ken olet, kuten unohdat
senkin, että minä olen Heliumin prinsessan aviomies."
"En unohda mitään, prinssini", vastasi hän. "Et ole lausunut minulle
ainoatakaan rakkauden sanaa, enkä odota sinun ikinä lausuvankaan. Mutta
mikään ei voi estää minua rakastamasta sinua. En tahdo päästä Dejah
Thorisin paikalle. Suurin kunnianhimoni on saada aina palvella sinua
orjanasi, prinssini. Suurempaa lahjaa en voisi pyytää, suurempaa
kunniaa en voisi vaatia, suurempaa onnea en voisi toivoa."
Kuten olen jo aikaisemmin sanonut, en ole mikään naisten mies, ja minun
on tunnustettava, että harvoin olen ollut niin vaikeassa asemassa ja
niin nolon hämilläni kuin silloin. Tunsin kyllä varsin hyvin
marsilaisten tavat, joiden mukaan miehillä saattoi olla naisorjia,
sillä marsilaisten miesten herkkä ja ritarillinen kunniantunto on
riittävänä suojana jokaiselle heidän taloudessaan olevalle
naiselle, mutta itse en kuitenkaan ollut milloinkaan valinnut
kamaripalvelijoikseni muita kuin miehiä.
"Jos minun onnistuu päästä takaisin Heliumiin, Thuvia", sanoin, "niin
sinä tulet mukaani, mutta arvossapidettynä yhdenvertaisena, etkä
orjana. Siellä tapaat runsaasti miellyttäviä nuoria ylimyksiä, jotka
olisivat valmiit rohkeasti käymään itse Issuksen kimppuun saadakseen
sinulta hymyilyn, ja ennen pitkää menet avioliittoon jonkun kanssa
heistä. Unohda kiitollisuudesta johtuva hupsu ihastuksesi, jota
viattomuudessasi olet erehtynyt pitämään rakkautena. Minusta on
ystävyytesi mieluisampi, Thuvia."
"Olet herrani; olkoon kuten sanot", vastasi hän yksinkertaisesti, mutta
hänen äänessään oli surullinen sointu.
"Miten olet tänne joutunut, Thuvia?" kysyin. "Ja missä on Tars Tarkas?"
"Suuri tharkilainen on kuollut, pelkään", vastasi hän murheissaan. "Hän
oli valtavan uljas miekkamies, mutta hänet yllätti suuri joukko
johonkin vieraaseen heimoon kuuluvia vihreitä sotilaita. Kun viimeksi
hänet näin, häntä kannettiin haavoittuneena ja vertavuotavana autioon
kaupunkiin, josta he olivat rynnänneet kimppuumme."
"Etkö siis ole varma, että hän on kuollut?" kysyin. "Entä missä
mainitsemasi kaupunki sijaitsee?"
"Se on juuri tämän kukkulajonon toisella puolella. Alusta, josta sinä
niin ylevästi poistuit toimittaaksesi meille pelastusmahdollisuuden,
emme vähäisine purjehdustaitoinemme kyenneet hoitamaan, joten
ajelehdimme umpimähkään pari päivää, Sitten päätimme jättää aluksen
omiin hoteisiinsa ja koettaa jalkaisin päästä lähimmälle vesiväylälle.
Eilen menimme näiden kukkuloiden poikki ja jouduimme niiden takana
olevaan autioon kaupunkiin. Olimme sen kaduilla ja astelimme
parhaillaan sen keskustaa kohti, kun näimme ryhmän vihreitä sotilaita
tulevan meitä kohti poikkikatua myöten.
"-- Tars Tarkas oli edelläni, ja he näkivät hänet, mutta eivät minua.
Tharkilainen juoksi luokseni ja pakotti minut piiloutumaan läheiseen
oviaukkoon, käskien minun pysytellä siellä, kunnes pääsisin kenenkään
huomaamatta pakoon, minkä jälkeen minun pitäisi pyrkiä Heliumiin.
"-- 'Minun tieni on nyt pystyssä', hän selitti, 'sillä nämä ovat
eteläisiä warhooneja. Niin pian kun ne näkevät merkkini, alkaa taistelu
elämästä ja kuolemasta.'
"-- Sitten hän astui esiin vihollisiaan vastaan. Oi, prinssini, sitä
taistelua! Tunnin ajan warhoonit parveilivat hänen kimpussaan, kunnes
hänen ympärillään oli ruumiita läjittäin. Mutta vihdoin he saivat hänet
lannistetuksi takimmaisten työntäessä edessään olevia eteenpäin, niin
ettei hänellä ollut tilaa heiluttaa pitkää säiläänsä. Sitten hän
kompastui suistuen maahan, ja warhoonit karkasivat hänen kimppuunsa
yhtenä ainoana tavattomana aaltona. Kun he kantoivat häntä kaupungin
keskustaa kohti, oli hän luullakseni kuollut, sillä en nähnyt hänen
liikauttavan ainoatakaan jäsentään."
"Ennenkuin jatkamme matkaamme, on siitä saatava varmuus", sanoin. "En
voi jättää Tars Tarkasia elävänä warhoonien käsiin. Ensi yönä menen
kaupunkiin ottamaan selkoa."
"Ja minä tulen mukaasi", lausui Carthoris.
"Ja minä", säesti Xodar.
"Ei kumpikaan teistä tule", vastasin. "Tämä tehtävä vaatii hiljaista
hiipimistä ja nopeata harkintaa eikä voimaa. Yhdelle se saattaa
onnistua, kun taas useampia kenties tuho kohtaisi. Menen yksin. Jos
tarvitsen apua, niin palaan luoksenne."
Se ei ollut heille mieleen, mutta he olivat kumpikin kelpo sotureita,
ja olimme sopineet, että käskyvalta olisi minulla. Aurinko oli jo
alhaalla, joten minun ei tarvinnut odottaa kauan, ennenkuin Barsoomin
äkkiä alkava pimeys verhosi meidät.
Annettuani Carthorisille ja Xodarille vielä viimeiset ohjeet siltä
varalta, etten palaisi, sanoin heille kaikille jäähyväiset ja lähdin
ripeästi kaupunkia kohti.
Laskeutuessani kukkuloilta kiiti lähempi kuu vinhaa vauhtiaan
taivaankannella. Sen kirkkaassa hohteessa muinainen, barbaarisen
loistava kaupunki välkkyi kuin kiillotettu hopea. Kaupunki oli
rakennettu kukkuloiden juurella oleville loivan aaltomaisille
kummuille, joiden rinteet olivat kaukaisessa, hämärässä muinaisuudessa
olleet meren rantana. Senjohdosta oli minun varsin helppo päästä
huomaamatta kaupungin kaduille.
Näissä autioissa kaupungeissa asustavat vihreät heimot käyttävät
harvoin muita kuin muutamia, keskiaukion ympärillä olevia
rakennuskortteleja, ja kun heidän kulkuteinään ovat aina kuivuneiden
merien pohjat, on tavallisesti jokseenkin helppoa hiipiä salaa
kaupunkiin kukkuloiden puolelta.