kolme korkeampaa rotua oli helposti pitänyt kurissa tämän
taivaankappaleen aavikoiden vihreät villit. Mutta kun ensinmainittujen
oli sitten merenrantojen peräytyessä ollut pakko vähän väliä luopua
linnoitetuista kaupungeistaan ja viettää suuremmassa tai pienemmässä
määrin paimentolaiselämää, hajaantuen vähäisiksi yhdyskunniksi, niin he
piankin sortuivat hurjien vihreiden laumojen saaliiksi. Lopputuloksena
oli mustien, valkoisten ja keltaisten kansojen osittainen yhteen
sulautuminen, joten kehittyi nykyinen erinomainen punainen ihmisrotu.
Olin aina olettanut, että alkuperäisten rotujen viimeisetkin jätteet
olivat hävinneet Marsin pinnalta, mutta muutamina viimeksi kuluneina
päivinä olin tavannut sekä valko- että mustaihoisia varsin lukuisasti.
Saattaisiko tämän tähden jossakin kaukaisessa nurkassa vielä olla
jäljellä jätteitä muinaisaikojen keltaisesta kansasta?
Haaveilevat mietteeeni keskeytyivät, kun nuorukainen huudahti hiljaa.
"Vihdoin valoisa polku!" riemuitsi hän, ja kun katsahdin eteenpäin,
näin kaukana häämöittävän himmeän hohteen.
Jatkaessamme matkaamme valo muuttui voimakkaaksi, kunnes ennen pitkää
olimme hyvin valaistuissa käytävissä. Sitten kävi etenemisemme
ripeästi, ja äkkiä saavuimme suoraan sille penkereelle vievään
käytävään, jossa vedenalaisen satamalammikko oli.
Alus oli asemapaikallaan luukku auki. Nostaen sormen huulilleen ja
sitten taputtaen merkitsevästi säiläänsä nuorukainen lähti äänettömästi
hiipimään vedenalaista kohti. Minä seurasin hänen kintereillään.
Laskeuduimme ääneti tyhjälle kannelle ja ryömimme nelin kontin
luukulle. Kun silmätessämme varkain aluksen sisälle emme nähneet
ainoatakaan vartijaa, hiivimme nopeasti ja äänettömästi kuin kissat
yhdessä pääkajuuttaan. Sielläkään ei ollut ainoatakaan elävää olentoa.
Ripeästi panimme luukun paikoilleen ja kiersimme sen tiiviisti kiinni.
Sitten nuorukainen meni ohjaushyttiin, painoi nappulaa, ja vene vajosi
pyörteinä kohisevaan veteen. Ei sittenkään kuulunut hätäisiä askeleita,
kuten olimme odottaneet, ja nuorukaisen jäädessä ohjaamaan alusta minä
riensin hytistä toiseen, turhaan etsien miehistöön kuuluvia sotilaita.
Vedenalainen oli jätetty aivan omiin hoteisiinsa. Sellainen
onnenpotkaus tuntui melkein uskomattomalta.
Kun palasin ohjaushyttiin kertomaan hyviä uutisia toverilleni, ojensi
hän minulle paperilapun.
"Tämä selittää miehistön poissaolon", hän sanoi.
Se oli ilmaradiolla saapunut tiedonanto vedenalaisen komentajalle:
"Orjat kapinassa. Tule kaikkine miehinesi ja tuo mukana kaikki,
jotka tavoitat tiellä! Liian myöhäistä noutaa apua Omeanista.
Parhaillaan verilöyly amfiteatterissa.
Issus uhattu. Joudu!
_Zithad_."
"Zithad on Issuksen henkivartiostossa palveleva dator", selitti
nuorukainen. "Säikytimme heidät pahanpäiväisesti, niin etteivät he sitä
pian unohda."
"Toivokaamme, että se vain on Issuksen lopun alku", sanoin.
"Vain ensimmäiset esi-isämme tietävät", vastasi hän.
Saavuimme Omeanissa olevalle vedenalaisen lammikolle ilman seikkailuja.
Siellä pohdimme, olisiko meidän viisainta upottaa alus, ennenkuin
poistuisimme sen luota, mutta lopuksi päättelimme, ettei se missään
suhteessa parantaisi pakomahdollisuuksiamme. Omeanissa oli yllin kyllin
mustaihoisia katkaisemaan meiltä tien, jos joutuisimme kiinni. Tulisipa
heitä lisää Issuksen temppelistä ja puistoista kuinka paljon hyvänsä,
se ei huonontaisi mahdollisuuksiamme vähääkään.
Nyt on ratkaistavanamme pulma, miten voisimme sivuuttaa vedenalaisen
saarella vahdissa olevat sotilaat. Vihdoin keksin suunnitelman.
"Mikä on vartiostoa komentavan upseerin nimi tai arvonimi"? kysyin
nuorukaiselta.
"Kun aamulla saavuimme tänne, oli toimessa Torith-niminen mies",
vastasi hän.
"Hyvä. Entä mikä on vedenalaisen päällikön nimi?"
"Yersted."
Löysin kajuutasta määräyskaavakkeen ja kirjoitin seuraavan käskyn:
"Dator Torith, palauttakaa nämä kaksi orjaa heti Shadorille!
_Yersted_."
"Se on yksinkertaisin palaamiskeino", sanoin hymyillen ojentaessani
väärennetyn määräyksen toverilleni. "Tule, pian näemme, kuinka se
tepsii!"
"Entä miekkamme!" huudahti hän. "Kuinka osaamme selittää, että meillä
on aseita?"
"Koska sitä emme voi selittää, on meidän jätettävä ne tänne", vastasin.
"Eikö ole perin ajattelematonta tällä tavoin antautua uudelleen
aseettomina ensisyntyisten käsiin?"
"Se on ainoa keino", vastasin. "Luota minuun, että keksin jonkin tavan
päästä pois Shadorin vankilasta, ja kun olemme kerran ulkosalla, niin
en luule meille olevan kovinkaan vaikeata saada uudelleen aseita
tällaisessa maassa, jossa näin runsaasti vilisee aseistettuja miehiä."
"Sinäpä sen sanot", vastasi hän kohauttaen olkapäitään. "Minulla ei
voisi olla johtajaa, joka kykenisi paremmin herättämään luottamusta
kuin sinä. Mennään panemaan juonesi koetukselle."
Rohkeasti nousimme esille vedenalaisen luukusta jätettyämme sinne
miekkamme ja astelimme pääovelle, joka vei vartioasemalle ja
vahtimiesten datorin majapaikalle.
Meidät nähdessään vahdit juoksivat hämmästyneinä esiin ja käskivät
pysähtyä, tähdäten meitä pyssyillään. Ojensin määräyksen yhdelle
heistä. Hän otti sen ja nähtyään, kelle se oli osoitettu, antoi sen
Torithille, joka juuri tuli virkahuoneestaan katsomaan hälinän syytä.
Mustaihoinen luki määräyksen ja silmäili sitten meitä vähän aikaa
ilmeisesti epäillen.
"Missä on dator Yersted?" hän kysyi, ja rintaani ahdisti sadatellessani
typeryyttäni, kun jätimme upottamatta vedenalaisen, joten valhe, joka
minun nyt oli sanottava, olisi näyttänyt todennäköiseltä.
"Hänen oli määrä heti palata temppelille", vastasin.
Torithin jalka liikahti lammikkoa kohti, ikäänkuin hän olisi aikonut
hankkia varmennusta puheelleni. Sillä hetkellä riippui kaikki
hiuskarvasta, sillä jos hän olisi mennyt ja nähnyt tyhjän aluksen yhä
paikoillaan, niin koko syöttämäni jutun heikko rakenne olisi rauennut.
Mutta ilmeisesti hän piti määräystä oikeana, eikä hänellä todellakaan
ollut mitään kunnollista syytä sitä epäillä, sillä tuskin saattoi
hänestä olla todennäköistä, että kaksi orjaa antautuisi tällä tavoin
vapaaehtoisesti vartioitaviksi. Juuri rohkeutensa nojalla suunnitelma
onnistui.
"Olitteko mukana orjien kapinassa?" kysyi Torith. "Tänne on juuri
saapunut joitakin niukkoja tietoja sellaisesta."
"Kaikki olivat siihen sekaantuneet", vastasin. "Mutta koko juttu
supistui mitättömiin. Vartijat pian tukahduttivat sen, surmaten meistä
suurimman osan."
Selitykseni näytti häntä tyydyttävän. "Vie heidät Shadorille!" hän
käski erästä alaistaan. Astuimme saaren rannassa olevaan pieneen
veneeseen ja muutamien minuuttien kuluttua olimme Shadorilla. Siellä
meidät pantiin takaisin entisiin koppeihimme, minut Xodarin kanssa
yhteen, nuorukainen yksin. Ja lukkojen ja telkien takana olimme jälleen
ensisyntyisten vankina.
KOLMASTOISTA LUKU
Vapautta kohti
Xodar kuunteli epäillen ja ihmetellen, kun kerroin hänelle, mitä
Issuksen pyhien menojen aikana oli areenalla tapahtunut. Vaikkakin hän
oli jo tunnustanut, että hänen uskonsa Issuksen jumaluuteen horjui,
niin hän ei kuitenkaan tahtonut jaksaa käsittää, että kukaan saattaisi
miekka kädessä uhata Issusta hajoamatta tuhansiksi sirpaleiksi
pelkästään hänen raivoisan, jumalaisen vihansa voimasta.
"Se on lopullisesti sitova todistus", hän sanoi vihdoin. "Se riittää
tuhoamaan minulta viimeisetkin tähteet taikauskoisesta Issuksen
palvonnasta. Hän on vain ilkeä vanha akka, joka käyttää suurta
valtaansa pahan palvelukseen ja on kaikenlaisten konnanjuonien avulla
saanut pidetyksi sekä oman kansansa että koko Barsoomin uskonnollisessa
pimeydessä pitkiä ajanjaksoja."
"Hän on yhtä kaikki vieläkin kaikkivaltias täällä", huomautin.
"Senvuoksi on meidän parasta poistua täältä ensimmäisessä vähänkin
sopivassa tilaisuudessa."
"Toivon, että sinä keksit sopivan tilaisuuden", sanoi hän naurahtaen.
"Sillä tosiasia on, että koko elämäni aikana en minä ole nähnyt
ainoatakaan hetkeä, jolloin ensisyntyisten vanki olisi voinut karata."
"Ensi yönä on yhtä sopiva aika kuin milloin hyvänsä", vastasin.
"Yö on pian käsissä", huomautti Xodar. "Miten minä voin olla avuksi?"
"Osaatko uida?" kysyin.
"Ei yksikään Korus-järven limainen silian ole vedessä paremmin kotonaan
kuin Xodar", vastasi hän.
"Hyvä. Punainen nuorukainen ei todennäköisesti osaa uida, sillä koko
heidän alueellaan on vettä tuskin niin paljon, että siinä voisi uittaa
pienintäkään alusta. Toisen meistä on senvuoksi kannatettava häntä
veden päällä uidessamme valitsemallemme alukselle. Ensimmältä
toivoin, että voisimme sukeltaa koko välin, mutta pelkään, ettei se
luonnistu punaiselle nuorukaiselle. Rohkeinkin heistä kauhistuu jo
ajatellessaankin syvää vettä, sillä moniin miespolviin he eivät ole
nähneet järveä, jokea tahi merta."
"Punaihoinen lähtee siis kanssamme?" kysyi Xodar.
"Niin."
"Se on hyvä. Kolme säilää on parempi kuin kaksi, erittäinkin kun kolmas
on niin hyvä kuin hänen. Olen usein nähnyt hänen taistelevan areenalla
Issuksen juhlissa. Ennenkuin näin sinun ottelevan, en ollut nähnyt
miestä, joka olisi näyttänyt voittamattomalta, vaikka vastassa olisikin
ollut suuri ylivoima. Teitä saattaisi luulla opettajaksi ja oppilaaksi
tai isäksi ja pojaksi. Kun nyt muistelen hänen kasvojaan, niin huomaan
teissä samanlaisia piirteitä. Ne ilmenevät erittäin hyvin taistelussa.
Teillä on sama kylmän tuikea hymy huulillanne, sama raivostuttava
halveksiminen kuvastuu joka liikkeestänne, kasvojenne jokaisesta
vaihtuvasta ilmeestä."
"Olkoon sen seikan laita kuinka hyvänsä, Xodar, hän on kelpo
miekkamies. Arvelenpa, että meitä on sellainen kolmikko, jota on vaikea
voittaa, ja jos vain ystäväni, Tharkin jeddak Tars Tarkas, olisi
neljäntenä, niin voisimme raivata tiemme Barsoomin toisesta päästä
toiseen, vaikka koko maailma olisi vastassamme."
"Kyllä se onkin", huomautti Xodar, "kun saadaan tietää mistä tulet.
Siinä yksi puoli Issuksen herkkäuskoiselle ihmiskunnalle syöttämästä
taikauskosta. Hän käyttää välikappaleinaan pyhiä thernejä, jotka
tietävät hänestä yhtä vähän kuin ulkomaailmankin barsoomilaiset. Hänen
määräyksensä viedään therneille kirjoitettuna verellä oudolle
pergamentille. Nämä harhaantuneet hupsu-raukat luulevat saavansa
jumalattaren ilmoituksen yliluonnollista tietä, sillä he löytävät ne
tarkoin vartioidulta alttariltaan, jonka luokse kukaan ei voi
huomaamatta päästä. Olen itse ollut näiden Issuksen tiedonantojen
toimittajana monia vuosia. Issuksen temppelistä vie pitkä tunneli Matai
Shangin päätemppeliin. Sen kaivoivat ensisyntyiset orjat monia
miespolvia sitten niin salaisesti, ettei yhdelläkään thernillä ole
ollut aavistusta sen olemassaolosta.
"-- Therneillä puolestaan on temppeleitä siellä täällä ympäri koko
sivistyneen maailman. Papit, joita kansa ei milloinkaan saa nähdä,
saarnaavat siellä oppia salaperäisestä Iss-virrasta, Dorin laaksosta ja
unohdetusta Korus-järvestä houkutellakseen harhaantuneita olentoja
lähtemään vapaaehtoiselle toivioretkelle lisäämään thernin
varallisuutta ja heidän orjiensa lukumäärää.
"-- Sillä tavoin thernejä käytetään tärkeimpänä välikappaleena
kokoamaan rikkautta ja työtä, jotka ensisyntyiset sitten ryöstävät
heiltä, milloin tarvitsevat. Joskus ensisyntyiset itse tekevät retkiä
ulkomaailmaan. Silloin he ottavat vangiksi punaisten kuningassukujen
prinsessoja, anastavat taistelulaivoihin tehdyt viimeiset parannukset
ja vievät mukaansa niiden rakennustaitureita, jäljentääkseen mitä eivät
kykene luomaan.
"-- Me olemme tuottamaton rotu ja ylpeilemme siitä. Ensisyntyiselle on
rikos tehdä työtä tai keksiä mitään. Se on alempien olentojen tehtävä,
sillä he elävät vain sitä varten, että ensisyntyiset voisivat elää
kauan ylellisyydessä ja laiskuudessa. Meille on taisteleminen kaikki
kaikessa. Ilman sitä ensisyntyisiä olisi enemmän kuin kaikki Barsoomin
kansat jaksaisivat elättää, sillä minun tietääkseni ei meistä yksikään
kuole luonnollista kuolemaa. Naisemme eläisivät ikuisesti, jollemme
kyllästyisi heihin ja toimittaisi heitä pois toisten tieltä. Kaikista
heistä on Issus yksin turvassa kuolemalta. Hän on elänyt lukemattomia
miespolvia."
"Eivätkö muutkin barsoomilaiset eläisi ikuisesti, jollei oppi
vapaaehtoisesta toivioretkestä saattaisi heitä Issin helmaan
tuhatvuotisina tai aikaisemminkin?" kysyin.
"Nyt minusta tuntuu, että he ovat aivan samanlaisia olentoja kuin
ensisyntyisetkin, ja toivon saavani elää ja taistella heidän puolestaan
sovittaakseni synnit, jotka monia miespolvia saarnattujen valheellisten
oppien aiheuttaman tietämättömyyden johdosta olen heitä vastaan
tehnyt."
Kun hän lopetti puheensa, kiiri omituinen huuto pitkin Omeanin pintaa.
Olin kuullut sen samaan aikaan edellisenä iltana ja tiesin, että se oli
merkkinä päivän päättymisestä ja että nyt Omeanin miehet levittäisivät
silkkivuoteensa taistelulaivojen ja risteilijöiden kansille, vaipuen
Marsin sikeään uneen.
Vartijamme astui sisään tarkastamaan meitä viimeisen kerran, ennenkuin
uusi päivä koittaisi yläilmoissa. Se oli pian tehty, ja vankilamme ovi
sulkeutui hänen jäljessään -- olimme yksin aamuun saakka.
Jätin hänelle tarpeeksi aikaa palata majapaikkaansa, kuten Xodar sanoi
hänen luultavasti tekevän. Sitten hyppäsin ristikkoiselle ikkunalle
tarkastelemaan järveä. Vähän matkan päässä oli jättimäinen
taistelulaiva ja sen ja rannan välillä useita pienempiä aluksia,
risteilijöitä ja yhden miehen partiokoneita. Vain taistelulaivalla oli
vahti. Saatoin eroittaa hänet selvästi laivan takilassa ja
katsellessani näin hänen levittävän silkkipeitteensä pienelle lavalle,
joka oli hänen vahtipaikkanaan. Pian hän heittäytyi pitkälleen.
Omeanissa oli kuri todella höllää. Mutta sitä ei voi ihmetellä, sillä
eihän ainoakaan vihollinen aavistanut tällaisen laivaston, ei edes
ensisyntyisten eikä Omeanin järven olemassaoloa. Mitä varten vahtiminen
oli todellakaan tarpeen?
Pudottauduin lattialle ja keskustelin Xodarin kanssa, kuvaillen hänelle
näkemiäni aluksia.
"Yksi niistä", hän sanoi, "on henkilökohtaista omaisuuttani. Se kantaa
viisi miestä ja on kaikkein nopein niistä. Jos pääsemme siihen, niin
voimme ainakin tehdä sellaisen pakoyrityksen, että sitä muistetaan."
Sitten hän alkoi kuvata minulle laivan laitteita, varustuksia, koneita
ja kaikkea muuta, mikä teki sen sellaiseksi lentäjäksi kuin se oli.
Hänen selityksestään tunsin erään sukkelan kojeen, jota Kantos Kan oli
opettanut minut käyttämään purjehtiessamme väärillä nimillä Zodangan
laivastossa prinssi Sab Thanin komennuksessa. Arvasin, että
ensisyntyiset olivat varastaneet sen Heliumin laivoista, sillä muualla
ei ollut tällaista laitetta. Tiesin myöskin, että Xodar puhui totta
kehuessaan pienen aluksensa nopeutta, sillä mitkään muut Marsin ohutta
ilmaa halkovat lentokoneet eivät voineet lähimainkaan kilpailla
heliumilaisten kanssa.
Päätimme odottaa vielä ainakin tunnin ajan, että kaikki vetelehtijät
ennättäisivät käydä levolle. Siihen mennessä oli minun noudettava
punainen nuorukainen meidän koppiimme, niin että olisimme valmiina
yhdessä ripeästi lähtemään karkumatkallemme vapautta kohti.
Hypähdin niin että sain tartutuksi väliseinän harjaan ja vedin itseni
seinälle. Seinän harja oli tasainen, noin kolmekymmentä sentimetriä
leveä, ja sitä myöten astelin nuorukaisen kopille, jossa hän istui
penkillä. Hän nojautui seinää vasten katsellen Omeanin hohtavaa
kupukattoa, ja kun hän huomasi minun seisovan väliseinällä, menivät
hänen silmänsä hämmästyksestä levälleen. Sitten levisi hänen
kasvoilleen leveä tyytyväisyyden ja ymmärtämyksen hymy.
Kun kumarruin hypätäkseni hänen luokseen lattialle, hän viittasi minua
odottamaan. Tullen sitten aivan kohdalleni hän kuiskasi: "Ojenna
kätesi! Jaksan itse hypätä melkein seinän harjalle saakka. Olen
koettanut sitä usein, ja joka päivä olen päässyt hieman lähemmäksi
sitä. Jonkun ajan kuluttua olisin jaksanut hypätä ylös asti."
Kävin vatsalleni poikkipäin seinälle ja ojensin käteni alas häntä
kohti. Hän otti vauhtia huoneen keskeltä ja hyppäsi niin että sain
kiinni hänen ojennetusta kädestään, minkä jälkeen vedin hänet
vierelleni seinän harjalle.
"Olet Barsoomin punaisen kansan paras hyppääjä, mitä olen nähnyt",
sanoin.
Hän vastasi: "Se ei olekaan ihmeellistä. Kerron sinulle syyn, kun
meillä on enemmän aikaa."
Palasimme yhdessä koppiimme, jossa Xodar odotti, ja laskeuduimme
lattialle neuvottelemaan hänen kanssaan, kunnes tunti oli kulunut.
Teimme suunnitelmat lähimmän tulevaisuuden varalle ja vannoimme
juhlallisen valan taistella kuolemaan saakka toistemme puolesta mitä
vihollista vastaan hyvänsä, sillä tiesimme, että jos onnistuisimmekin
pääsemään karkuun ensisyntyisten käsistä, meillä vielä olisi koko
maailma vastassamme -- piintyneen taikauskon valta on mahtava.
Sovimme, että minä ohjaisin alusta, kun olisimme sille päässeet, ja
että jos vaurioitta saapuisimme ulkomaailmaan, pyrkisimme pysähtymättä
Heliumia kohti.
"Miksi Heliumiin?" kysäisi punainen nuorukainen.
"Olen heliumilainen prinssi", vastasin.
Hän silmäsi minua oudosti, mutta ei virkkanut sen enempää koko asiasta.
Ihmettelin silloin, mitä hänen ilmeensä saattoi merkitä, mutta muut,
kiireellisemmät asiat haihduttivat sen pian mielestäni, eikä minulla
ollut tilaisuutta ajatella sitä ennenkuin myöhemmin.
"Tulkaa!" sanoin vihdoin. "Nyt on yhtä sopiva aika kuin koskaan.
Lähtekäämme!"
Seuraavalla hetkellä olin väliseinän harjalla nuorukainen vierelläni.
Aukaisin varushihnojeni soljet ja liitin ne pitkäksi vyöksi, jonka
toisen pään laskin alhaalla odottavalle Xodarille. Hän tarttui siihen
ja istui pian vierellämme.
"Kuinka yksinkertaista!" Hän nauroi.
"Kaiken muun pitäisi olla vieläkin yksinkertaisempaa", vastasin. Sitten
nousin vankilan ulkoseinälle, juuri parhaiksi korkealle voidakseni
tirkistää sen yli pitämään silmällä vartijaa. Viisi minuuttia
varrottuani hän tuli näkyviin, astellen hidasta, etanamaista käyntiään
rakennuksen ympäri.
Odotin, kunnes hän oli kääntynyt rakennuksen nurkitse, joten hän ei
enää voinut nähdä vankilan sille puolelle, josta pakomme alkaisi. Heti
kun hän katosi nurkan taakse, tartuin Xodariin ja vedin hänet seinän
harjalle. Pistin varustushihnojen toisen pään hänen käteensä ja laskin
hänet nopeasti maahan. Sitten nuorukainen vuorostaan tarttui
hihnaköyteen ja liukui Xodarin vierelle.
Edeltäpäin tehdyn sopimuksen mukaisesti he eivät jääneet odottamaan
minua, vaan menivät varovasti rantaan, noin kolmenkymmenen metrin
pituisen matkan, nukkuvia sotilaita täynnä olevan vartijamajan
seinävieritse.
Heidän edettyään kymmenkunnan askelta minäkin pudottauduin maahan ja
seurasin hitaasti heidän perässään rantaa kohti. Vartijamajan sivuitse
mennessäni ajatus siellä olevista hyvistä säilistä sai minut
pysähtymään, sillä jos miekat olivat koskaan kellekään tarpeen, niin
toverini ja minä niitä tarvitsimme vaarallisella matkalla, jolle olimme
lähdössä.
Vilkaisin Xodariin ja nuorukaiseen päin ja näin, että he olivat jo
solahtaneet veteen laiturin reunalta. Suunnitelmamme mukaan heidän oli
pysyttävä riippumassa sementtimäisen laiturin ääreen kiinnitetyistä
metallirenkaista, niin että vain suu ja nenä olivat veden pinnalla,
kunnes yhtyisin heihin.
Vartijahuoneessa olevat miekat tuntuivat minusta perin houkuttelevilta,
ja emmin hetkisen, puolittain taipuvaisena uskaltautumaan vaaraan
yrittämällä ottaa niitä niin monta kuin tarvitsimme. Sananparsi: ken
empii on mennyttä, osoittautui paikkansapitäväksi tälläkin kertaa,
sillä seuraavalla hetkellä hiivin vartijain majoitushuoneen ovea kohti.
Työnsin sen hiljaa raolleen niin paljon, että näin tusinan mustia
sotilaita makaavan silkkivaippojensa päällä sikeässä unessa. Huoneen
toisessa päässä olevaan telineeseen oli pistetty heidän miekkansa ja
ampuma-aseensa. Varovasti työnsin ovea hieman enemmän auki, niin että
mahduin hiipimään sisään. Sarana vingahti valittavasti. Yksi miehistä
liikahti, ja sydämeni tuntui lakkaavan sykkimästä. Sadattelin
itseäni hulluksi, kun olin tällä tavoin saattanut vaaraan
karkaamismahdollisuutemme. Mutta nyt ei enää auttanut muu kuin olla
leikissä mukana loppuun asti.
Nopeasti ja äänettömästi kuin tiikeri hypähdin liikkuneen vartijan
viereen. Käteni oli valmiina tarttumaan hänen kurkkuunsa, heti kun hän
avaisi silmänsä. Olin sillä tavoin jännittyneessä asennossa vähän
aikaa, joka kiihtyneistä hermoistani tuntui ikuisuudelta. Sitten mies
käänsi kylkeään ja alkoi jälleen hengittää syvässä unessa olevan
ihmisen tasaisessa tahdissa.
Huolellisesti tarkaten mihin laskin jalkani hiivin sotilaiden välitse
ja ylitse, kunnes olin päässyt toisessa päässä olevan asetelineen
luokse. Sitten käännyin tarkastamaan nukkuvia miehiä. Heidän
hengityksensä oli rauhoittavan tasaista ja säännöllistä. Se tuntui
minusta suloisimmalta musiikilta, mitä ikinä olin kuullut.
Hitaasti vedin telineestä pitkän miekan. Kun vedin tuppea pitimestä,
syntyi raapiutumisesta ääni, joka muistutti! valuraudan hankaamista
järeällä viilalla, katsahdin ympärilleni luullen huoneen olevan täynnä
hälytettyjä ja kimppuuni karkaavia vartijoita. Mutta kukaan ei
liikahtanut.
Toisen miekan sain vedetyksi meluttomasti, mutta kolmas kalisi
huotrassaan hirvittävästi. Sen täytyi mielestäni herättää ainakin
muutamia sotilaita, ja aioin ehtiä ennen hyökkäystä ja syöksyä ovelle,
mutta suureksi hämmästyksekseni ei sittenkään yksikään mustaihoinen
liikahtanut. Joko he nukkuivat ihmeellisen raskaasti tai aiheuttamani
melu oli paljon vähäisempi kuin se minusta kuulosti.
Olin juuri aikeissa poistua telineen luota, kun huomioni kiintyi
revolvereihin. Tiesin, etten voisi ottaa niitä mukaani enempää kuin
yhden, sillä taakkani oli jo nytkin liian raskas voidakseni liikkua
hiljaa ja samalla jotakuinkin vakavasti ja nopeasti. Otin yhden
revolverin naulasta ja samalla osui katseeni ensimmäisen kerran
telineen vierellä olevaan ikkunaan. Kas siinäpä oli erinomainen
pakotie, sillä se aukeni suoraan laiturille, ja vedenraja oli vajaan
kuuden metrin päässä.
Juuri kun onnittelin itseäni tämän johdosta, kuulin vastakkaisella
puolella oven käyvän ja sinne vilkaistessani näin vartioston upseerin
seisovan ovella katsoen minua suoraan silmiin. Ilmeisesti hän pääsi
yhdellä silmäyksellä selville tilanteesta, ymmärtäen varsin hyvin sen
tärkeyden yhtä nopeasti kuin minäkin, sillä revolverimme kohosivat
yhtaikaa, ja kuului vain yksi pamaus, kun molemmat laukaisimme painaen
perässä olevaa nappulaa, joka räjähdytti patruunan.
Hänen luotinsa suhahti korvani ohitse niin läheltä, että ilmanveto
tuntui ihossani, ja samassa näin hänen vaipuvan maahan. En tiedä, mihin
kohtaan häneen sattui ja kuoliko hän, sillä tuskin oli hän alkanut
vaipua maahan, kun minä olin jo hypännyt takanani olevasta ikkunasta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olin Omeanin veden peitossa, ja kaikki
kolme ponnistelimme lähes kahdensadan metrin päässä olevaa pientä
lentokonetta kohti.
Xodarilla oli taakkanaan nuorukainen, ja minulla kolme pitkää säilää.
Revolverin olin heittänyt kädestäni. Vaikka olimmekin kumpikin hyviä
uimareita, tuntui minusta, että liikuimme vedessä kuin etanat. Minä
pysyttelin koko ajan sukelluksissa, mutta Xodarin oli pakko usein
nousta pinnalle antaakseen pojan hengittää, joten oli ihme, ettei meitä
huomattu paljon aikaisemmin kuin se todella tapahtui.
Olimme jo itse asiassa ennättäneet aluksen kupeelle ja päässeet kaikki
sen kannelle, kun taistelulaivalla oleva, laukauksien herättämä vartija
näki meidät. Sitten jyrähti hälytyspanos laivan keulatykistä, niin että
syvästi kumiseva kaiku kiiri korviahuumaavasti Omeanin kallioisessa
kupukatossa.
Heti olivat tuhannet nukkujat jalkeilla. Tuhansien tuhoaluksien
kansilla vilisi sotilaita, sillä Omeanin järvellä oli hälytys hyvin
harvinainen tapaus.