valtaistuin. Tämä kamala otus kyyrötti tuolissaan, ympärillään sata
orjaneitoa, joiden hihnalaitteissa säihkyi jalokiviä. Monissa
värivivahduksissa välkkyvät ja omituisesti kirjaillut kankaat peittivät
valtiattaren korokkeen pieluksia, joille orjaneidot olivat
laskeutuneet.
Kolme riviä kookkaita, hyvin aseistettuja, paljon korokkeen alapuolella
olka olassa seisovia sotilaita ympäröi valtaistuinta joka puolelta.
Eturintamassa olivat tämän taivaan irvikuvan korkeat arvohenkilöt,
joiden kiiltävän musta iho peittyi kalliisiin kiviin ja joiden arvoa
osoitti otsalla riippuva, pyöreään kultalevyyn upotettu merkki.
Valtaistuimen kahden puolen alkoivat tiheät katsojaparvet, täyttäen
amfiteatterin ylhäältä alas asti. Naisia oli yhtä paljon kuin miehiäkin
ja kaikki olivat puetut ihastuttavan kauniisti valmistettuihin
hihnoihin, jotka osoittivat heidän asemansa ja sukunsa. Jokaisen
mustaihoisen mukana oli vähintään yksi ja korkeintaan kolme orjaa,
jotka oli ryöstetty thernien alueelta ja ulkomaailmasta. Kaikki
mustaihoiset ovat "ylimyksiä." Ensisyntyisistä ei ainoakaan ole
talonpoika. Alhaisinkin sotilas on jumala, ja hänellä on omat
palvelusorjansa.
Ensisyntyiset eivät tee työtä. Miehet taistelevat -- pyhä etuoikeus ja
velvollisuus on taistella ja kuolla Issuksen puolesta. Naiset eivät tee
mitään, eivät kerrassa mitään. Orjat pesevät heidät, pukevat heidät,
ruokkivat heitä. Onpa sellaisiakin, joilla on orjia puhumaan
puolestaan, ja näin yhden istuvan pyhien menojen aikana silmät ummessa,
samalla kun orja koko ajan kertoi hänelle, mitä areenalla tapahtui.
Päivä aloitettiin Issuksen osuuden valinnalla. Se merkitsi loppua
niille onnettomille raukoille, jotka olivat saaneet nähdä jumalattaren
huikaisevan kirkkauden vuosi takaperin. Heitä oli kymmenen -- loistavia
kaunottaria mahtavien jeddakien ylpeistä hoveista ja pyhien thernien
temppeleistä. Vuoden he olivat palvelleet Issuksen seurueessa; tänään
heidän oli hengellään maksettava tämä kunniapaikkansa jumalattaren
läheisyydessä; huomenna he olisivat herkkuna hovivirkailijoiden
pöydillä.
Kookas mustaihoinen astui neitojen kanssa areenalle. Huolellisesti hän
tarkasti heitä, tunnusteli heidän jäseniään ja koetteli heidän
kylkiluitaan. Vihdoin hän valitsi heistä yhden ja vei hänet Issuksen
valtaistuimen eteen, lausuen jumalattarelle muutamia sanoja, joista en
saanut selvää. Issus nyökkäsi. Mustaihoinen kohotti kätensä päänsä
päälle tervehdykseksi, tarttui neitoa ranteesta ja kiskoi hänet
pienestä ovesta areenalta valtaistuimen alle.
"Issus saa hyvän aterian tänä iltana", sanoi vieressäni eräs vanki.
"Mitä tarkoitat?" kysyin.
"Tyttö on hänen päivällisensä, Thabis-vanhus vie hänet keittiöön. Etkö
nähnyt, kuinka huolellisesti hän valitsi lihavimman ja pehmeimmän
joukosta?"
Murahdin, kiroillen vastassamme olevalla upealla valtaistuimella
vaanivaa hirviötä.
"Älä kiivastele", kielteli toverini; "saat nähdä vielä paljon pahempaa,
jos elät kuukaudenkaan ensisyntyisten keskuudessa."
Käännyin taaskin katsomaan areenalle juuri parhaiksi nähdäkseni erään
läheisen häkin oven avautuvan ja kolmen kammottavan valkean apinan
juoksevan siitä esille. Tytöt vaipuivat säikähdyksestä yhteen läjään
areenan keskelle.
Yksi heistä oli polvillaan, ojentaen rukoilevasti käsiään Issusta
kohti. Mutta tämä kamala jumalatar vain kumartui kauemmaksi eteenpäin
nähdäkseen tarkemmin alkavan näytelmän yksityiskohdat. Pian apinat
huomasivat yhteen sulloutuneet, kauhun jähmettämät neidot, ja kiljuen
petomaisen raivoisasti kuin pahat henget ne lähtivät kiitämään heitä
kohti.
Minut valtasi mielipuolinen raivo. Näiden vallasta päihtyneiden
olentojen ilkeä, raukkamainen julmuus heidän keksiessään tällaisia
hirveitä kidutustapoja pani kaikki miehevät tunteeni kuohuksiin pohjaa
myöten. Silmissäni väikkyi veripunainen utu, joka ennusti kuolemaa
vihollisilleni.
Vartija seisoi huolettomasti häkkimme telkeämättömän oven edessä. Ja
miksipä olisikaan telkeitä tarvittu estämään uhriraukkoja tunkeutumasta
areenalle, jonka jumalat olivat määränneet heidän kuolinpaikakseen!
Yksi ainoa isku riitti kaatamaan mustaihoisen tiedottomana maahan.
Tempasin hänen pitkän miekkansa ja juoksin areenalle. Apinat olivat jo
melkein neitosten kimpussa, mutta Maassa kehittyneine lihaksineni en
tarvinnut kuin kaksi valtaista ponnahdusta päästäkseni keskelle
hiekoitettua näyttämöä.
Hetkisen vallitsi hiljaisuus avarassa amfiteatterissa, sitten kajahti
tuomittujen häkeistä raju riemuhuuto. Pitkä säiläni piirsi viuhuen
ympyrän ilmaan, ja päättömänä sätkytteli iso apina pyörtyvien tyttöjen
jalkojen juuressa.
Toiset apinat kääntyivät nyt minua vastaan, ja seisoessani niiden
edessä kohosi katsomosta uhkaava ulvonta vastaukseksi vankien rajuihin
kehoitushuutoihin. Syrjäsilmäyksellä näin parinkymmenen vartijan
kiitävän kimaltelevalla hietikolla minua kohti. Sitten murtautui heidän
takanaan olevista häkeistä mies. Se oli sama nuorukainen, joka oli niin
suuresti herättänyt mielenkiintoani.
Hän pysähtyi tuokioksi häkkien eteen miekka koholla. "Tulkaa,
ulkomaailman miehet!" hän huudahti. "Kuolkaamme niin kuin miesten
sopii! Seuratkaamme tätä tuntematonta soturia ja muuttakaamme Issuksen
tämänpäiväiset menot kostojuhlaksi, josta kerrotaan monien miespolvien
aikana, ja joka saa mustat naamat kalpenemaan joka kerran kun Issuksen
pyhät menot uusiintuvat! Tulkaa! Häkkienne edessä olevat telineet ovat
täynnä säiliä."
Jäämättä odottamaan kehoituksensa vaikutusta hän kääntyi ja lähti
pitkin harppauksin juoksemaan minua kohti. Jokaisesta kopista, jossa
oli punaisia miehiä, kohosi ilmoihin ukkosen jyrinää muistuttava ääni
vastaukseksi hänen sanoihinsa. Ulvovat joukot paiskasivat häkeissä
olleet vartijat maahan ja tunkeutuivat sakeana ryöppynä kentälle,
hehkuen taisteluhalusta.
Koppien ulkopuolia olevista telineistä temmattiin aseet, jotka oli
varattu vangeille, kun he määrätyllä vuorollaan lähtivät areenalle, ja
parvi päättäväisiä sotureja kiiruhti avuksemme.
Isot, puolenviidettä metrin mittaiset apinat olivat vaipuneet maahan
miekkani iskuista, kimppuuni rientävien vartijoiden ollessa vielä
jonkun matkan päässä. Nuorukainen kiisi aivan heidän kintereillään.
Takanani olivat neitoset, ja kun taistelin juuri heidän puolestaan,
jäin paikalleni ottamaan vastaan varmaa kuolemaa, päättäen antaa
kunnostani sellaisen näytteen, että se muistettaisiin kauan
ensisyntyisten maassa.
Minua hämmästytti punaisen nuorukaisen nopeus hänen rientäessään
vartijoiden jäljessä. En koskaan ollut nähnyt niin nopeata marsilaista.
Hänen harppauksensa eivät jääneet paljonkaan lyhemmiksi kuin ne, joita
minä maapallolla kasvaneine lihaksineni hyppäilin ja jotka herättivät
niin suurta kunnioitusta vihreissä marsilaisissa joutuessani heidän
käsiinsä, kun ensi kerran saavuin Marsiin. Vartijat eivät vielä olleet
ennättäneet luokseni, kun hän kävi heidän niskaansa takaa päin, ja kun
he kääntyivät torjumaan hänen rajua hyökkäystään, luullen saaneensa
vähintään tusinan hätyyttäjiä kimppuunsa, riensin minä ahdistamaan
heitä omalta puoleltani.
Kylmä hymy väikkyi nuorukaisen siroilla kasvoilla, ja vähän väliä hän
sinkautti pilkkasanan vastustajilleen. Tässä ja monessa muussa
suhteessa hänen taistelutapansa muistutti hyvin suuresti omaani.
Kenties juuri näiden epämääräisten yhteisten piirteiden tähden
rakastinkin poikaa, kun taas hänen miekkansa teki mustaihoisten
joukossa niin kamalan tuhoisaa jälkeä, että tunsin ihailevaa
kunnioitusta häntä kohtaan.
Omasta puolestani taistelin kuten tuhansia kertoja ennenkin -- milloin
astahtaen sivulle väistääkseni uhkaavan piston, milloin tehden nopean
syöksyn upottaakseni säiläni kärjen vihollisen sydämeen, ennenkuin se
painui hänen toverinsa kurkkuun.
Meillä kahdella oli hilpeä ottelu parhaillaan, kun lukuisa osasto
Issuksen omaa henkivartiostoa komennettiin areenalle. Rajusti kiljuen
he kävivät kimppuumme, samalla kun aseistettuja vankeja parveili joka
suunnalta heitä ahdistamaan.
Puolen tunnin aikana tuntui siltä kuin horna olisi puhjennut
valloilleen. Muurien ympäröimä areena oli sekavana sykermänä keskenään
ottelevia, kirkuvia, sadattelevia, verisiä pahoja henkiä. Aina välkkyi
punaisen nuorukaisen säilä vierelläni.
Yhä toistaen komennushuutojani olin saanut vangit hitaasti kootuksi
yhtenäisen osaston tapaiseksi lähellemme, joten lopulta taistelimme
kehässä tuomittujen neitojen ympärillä.
Kaatuneita oli paljon kummallakin puolella, mutta surma oli kuitenkin
saanut paljon suuremman saaliin Issuksen henkivartijoiden keskuudesta.
Näin sananviejiä juoksevan nopeasti pitkin katsomon rivejä, ja kun he
riensivät siellä istuvien ylimysten ohi, paljastivat nämä miekkansa ja
kiiruhtivat areenalle. He aikoivat tuhota meidät lukumäärällään, se oli
ilmeisesti tarkoituksena.
Näin vilahdukselta Issuksen, joka istui etunojassa valtaistuimellaan,
kamala naama vääntyneenä kauhistuttavaan, vihaa ja raivoa uhkuvaan
irvistykseen, johon minusta näytti sekaantuvan myöskin pelkoa. Tämä
näky herätti mielessäni uuden ajatuksen.
Nopeasti käskin viidenkymmenen vangin peräytyä taaksemme ja muodostaa
uuden kehän neitojen ympärille.
"Jääkää tänne ja puolustakaa naisia, kunnes palaan!" komensin.
Sitten käännyin ulompana ympyrässä olevien puoleen ja huudahdin: "Surma
Issukselle!" Ja uhkaavasti kajahti sitten joka puolelta ympäriltäni:
"Valtaistuimelle! Valtaistuimelle!"
Yhtenä miehenä riensi vastustamaton soturiparvi eteenpäin yli
kaatuneiden ja kuolevien vihollisten kohti marsilaisen jumalattaren
valtaistuinta. Ensisyntyisten uljaimmat taistelijat kiiruhtivat
laumoittain katsomosta sulkemaan meiltä tietä. Lakaisimme heidät maahan
ikäänkuin he olisivat olleet paperisotilaita.
"Istumariveille toiset!" huusin, kun saavuimme areenaa rajoittavalle
muurille. "Kymmenen miestä riittää anastamaan valtaistuimen." Olin
pannut merkille, että Issuksen vartijoista oli suurin osa areenalla
taistelemassa.
Vangit hajaantuivat oikealle ja vasemmalle hypäten matalan muurin yli
vertatihkuvat miekat käsissään innokkaina surmaamaan katsomossa
tungeksivia uhreja.
Seuraavalla hetkellä koko amfiteatteri vapisi kuolevien ja
haavoittuneiden kiljahduksista, aseiden kalskeesta ja voittajien
riemuhuudoista.
Kylki kyljessä nuorukainen ja minä kymmenkunnan soturin seuraamina
raivasimme taistellen tiemme valtaistuimen juurelle. Sinne jääneet
vartijat, jotka olivat saaneet avukseen ensisyntyisten korkeita
arvohenkilöitä ja ylimyksiä, asettuivat tiiviiseen rintamaan meidän ja
Issuksen välille, joka istui syvälle eteenpäin kumartuneena korkokuvin
koristetulla sorapustuolillaan, vuoroin kirkuen kimeitä määräyksiä
seuralaisilleen, vuoroin sinkautellen kauheita kirouksia niille, jotka
pyrkivät häpäisemään hänen jumaluuttaan.
Hänen ympärillään olevat orjat vapisivat, silmät pelosta ja
jännityksestä levällään, tietämättä oliko heidän rukoiltava meille
voittoa vaiko tappiota. Jotkut heistä, jotka epäilemättä olivat
Barsoomin uljaimpien soturien ylväitä tyttäriä, tempasivat miekat
kaatuneilta ja hyökkäsivät Issuksen henkivartijoitten kimppuun, mutta
pian heidät hakattiin maahan. He olivat toivottoman asian kunniakkaita
marttyyrejä.
Seuralaisemme taistelivat hyvin, mutta senjälkeen kun Tars Tarkas ja
minä olimme kylki kyljessä taistelleet pitkän, kuuman iltapäivän
warhoonlaumoja vastaan kuivuneen meren pohjalla Tharkin edustalla, en
ollut nähnyt kahden miehen ottelevan niin menestyksellisesti ja niin
lannistumattoman rajusti ja urheasti kuin punainen nuorukainen ja minä
silloin kuoleman ja ikuisen elämän jumalattaren Issuksen valtaistuimen
edustalla.
Säilämme kaatoivat meidän ja koristetun, sorapuspuisen istuimen välillä
olevia miehiä toisen toisensa jälkeen. Uusia astui heidän tilalleen
täyttäen syntyneet aukot, mutta askeleen toisensa jälkeen pääsimme yhtä
lähemmäksi päämääräämme.
Äkkiä kohosi lähellämme olevilta lehtereiltä huuto: "Nouskaa, orjat!
Nouskaa, orjat!" Se paisui paisumistaan, kunnes se vakaisen voimakkaana
kieri ympäri koko amfiteatterin.
Kuin yhteisestä sopimuksesta lakkasimme hetkeksi taistelemasta
nähdäksemme, mitä tämä uusi ääni merkitsi, ja pian olimmekin siitä
selvillä. Joka puolella rakennusta naisorjat karkasivat isäntiensä
kimppuun, temmaten aseekseen mitä ensimmäiseksi käteen sattui. Kaunis
orja heilutti entisen valtiattarensa hihnasta kiskaisemaansa tikaria,
jonka terä välkkyi punaisena entisen omistajattarensa verestä; toiset
olivat saaneet ympärillä olevien kaatuneiden miekkoja: toiset
heiluttivat pampuiksi muuttuneita raskaita koristuksia. Sellaisilla
aseilla nämä kauniit naiset ryhtyivät jakamaan kauan kaipaamaansa
kostoa, joka parhaassakin tapauksessa voi vain osittain korvata heille
kaiken sen kuvaamattoman julmuuden ja alennuksen, jota he olivat
saaneet kärsiä mustien isäntiensä puolelta. Ja ne, jotka eivät
löytäneet mitään muita aseita käyttivät sormiaan ja hohtavan valkeita
hampaitaan.
Se oli samalla kertaa pöyristyttävä ja ihastuttava näky. Mutta ennen
pitkää olimme uudelleen kiintyneet omaan otteluumme, ja vain naisten
hillitön hyökkäyshuuto: "Nouskaa, orjat! Nuuskaa, orjat!" kertoi
meille, että he yhä taistelivat.
Enää eroitti meidät Issuksesta yksi ainoa sotilasrivi. Jumalattaren
kasvot sinertyivät pelosta. Vaahto kihosi hänen huulilleen. Kauhu
näytti lamauttavan hänet liikkumattomaksi. Vain nuorukainen ja minä
taistelimme nyt. Kaikki muut olivat kaatuneet, ja luultavasti olisin
itsekin saanut surmani uhkaavasta pitkän miekan iskusta, jollei
vastustajani takaa olisi ojentunut käsi tarttuen hänen kyynärvarteensa
juuri kun säilä oli laskeutumaisillaan. Nuorukainen hypähti vierelleni
syösten miekkansa mustaihoisen ruumiiseen, ennenkuin tämä ehti tointua
antaakseen uuden iskun.
Ilman sitä olisin yhtä kaikki kaatunut, sillä säiläni oli juuttunut
erään ensisyntyisen datorin rintalastaan. Kun vastustajani vaipui
maahan, tempasin häneltä miekan ja katsoin hänen ruumiinsa yli sitä
henkilöä, joka nopealla kädenliikkeellään oli pelastanut minut
edellisestä uhkaavasta iskusta. Se oli Matai Shangin tytär Phaidor.
"Pakene, prinssini!" hän huudahti. "Taisteleminen on enää hyödytöntä.
Kaikki areenalle jääneet ovat kaatuneet. Kaikki muut valtaistuinta
vastaan hyökänneet, paitsi sinä ja tuo nuorukainen, ovat kuolleet. Vain
katsomossa on enää jäljellä muutamia sotilaitasi, ja he ja naisorjat
ovat juuri sortumaisillaan. Kuuntele! Naisten taisteluhuutoa tuskin
enää kuuluu, sillä he ovat melkein kaikki kaatuneet. Kutakin teitä
vastaan on ensisyntyisten alueella kymmenentuhatta mustaihoista. Raivaa
tiesi täältä alhaalta unohdetulle Korus-jarvelle! Terävän miekkasi ja
voimakkaan kätesi avulla saatat vielä päästä Kultaisille kallioille ja
pyhien thernien temppelipuistoihin. Kerro siellä kokemuksesi isälleni
Matai Shangille! Hän antaa sinulle suojaa, ja yhdessä kenties keksitte
keinon minun vapauttamisekseni. Pakene, niin kauan kun on edes vähäinen
mahdollisuus paeta!"
Mutta se ei ollut alkuperäinen päämääräni, enkä voinut ymmärtää, missä
suhteessa pyhien thernien julma vieraanvaraisuus olisi parempi kuin
ensisyntyisten.
"Alas Issus!" kiljaisin ja aloitin yhdessä nuorukaisen kanssa taistelun
uudelleen. Kaksi mustaihoista kaatui saatuaan miekkamme sisäelimiinsä,
ja seisoimme kasvoista kasvoihin Issuksen edessä. Kun säiläni kohosi
päättämään hänen kammottavan elämänratansa, kirposivat hänen jäsenensä
lamaannuksestaan, ja korviavihlovasti kirkaisten hän pyörsi pakoon.
Aivan hänen takanaan aukeni äkkiä tumma aukko korokkeen lattiaan. Hän
juoksi sitä kohti nuorukainen ja minä kintereillään. Hajaantuneet
henkivartijat tointuivat kuullessaan hänen huutonsa ja karkasivat
uudelleen kimppuumme. Nuorukainen sai iskun päähänsä. Hän horjahti ja
olisi kaatunut, mutta kietaisin vasemman käteni hänen ympärilleen ja
käännyin raivostunutta, uskonvimmaista joukkoa vastaan, joka oli
mielipuolena jumalatartaan kohdanneen loukkauksen johdosta. Issus
katosi samassa vierelläni ammottavaan tummaa kuiluun.
KAHDESTOISTA LUKU
Kuolemaan tuomittuna
Hetkisen seisoin paikallani, ennenkuin mustaihoiset kävivät kimppuuni,
mutta heti heidän hyökätessään minun oli pakko peräytyä askel tahi
pari. Samassa jalkani hapuili turhaan lattiaa, sen alla oli vain tyhjää
ilmaa. Olin astunut takaperin aukkoon, johon Issus oli livahtanut.
Sekunnin verran hoipuin syvänteen reunalla. Sitten suistuin pimeään
kuiluun, puristaen yhä nuorukaista syliini.
Kolahdimme onkalon sileään reunaan, yllämme oleva aukko sulkeutui yhtä
salaperäisesti kuin oli auennutkin, ja me putosimme vahingoittumatta
syvällä areenan alapuolella olevaan valaistuun kammioon.
Noustuani seisomaan sattui katseeni ensimmäiseksi Issuksen
vahingoniloiseen naamaan. Hän tähysti minua kammion seinässä olevan
ristikko-oven vankkojen tankojen takaa.
"Tyhmän varomaton kuolevainen", hän kirkui, "saat tässä salaisessa
kopissa kärsiä kauhean rangaistuksen herjauksestasi. Sinun on viruttava
täällä yksin ja pimeässä rikostoverisi lahoavan ruumiin mädätessä
vierelläsi, kunnes yksinäisyys ja nälkä tekevät sinut mielipuoleksi ja
syöt matelevia toukkia, joiksi toverisi on muuttunut."
Muuta hän ei sanonut. Seuraavalla hetkellä hän oli poissa, ja koppia
valaissut himmeä hohde muuttui sysimustaksi pimeydeksi.
"Miellyttävä vanhus, tuo nainen", lausui vierelläni ääni.
"Ken puhuu?" kysyin.
"Minä, toverisi, jolla on tänään ollut kunnia taistella olka olassa
uljaimman miehen kanssa, jonka rintaa barsoomilaisen soturin merkki
ikinä on koristanut."
"Jumalan kiitos, ettet ole kuollut", sanoin. "Olin huolissani sen
ilkeän iskun johdosta, jonka sait päähäsi."
"Se vain huumasi minut", vastasi hän. "Pelkkä raapaisu."
"Kentiespä olisi ollut yhtä hyvä, jos se olisi ollut surmanisku",
sanoin. "Näytämme olevan kauniisti satimessa, ja meillä on loistavat
toiveet kuolla nälkään ja janoon."
"Missä olemme?"
"Areenan alla", vastasin. "Suistuimme samaan aukkoon, johon Issus pääsi
karkuun ollessaan melkein käsissämme."
Hän naurahti hiljaa, rattoisasti ja huolettomasti, sitten hän hapuili
pimeässä, kunnes löysi olkapääni. Vetäen korvani suullensa hän
kuiskasi:
"Paremmin ei olisi voinut käydä. Issuksen salaperäisessä ympäristössä
on salaisuuksia, joista hän itse ei ole uneksinutkaan."
"Mitä tarkoitat?"
"Olin vuosi takaperin muiden orjien kanssa työssä täällä, kun näihin
maanalaisiin käytäviin tehtiin muutoksia. Silloin löysimme näiden alta
muinaisen käytävä- ja kammioverkon, joka jo monet miespolvet on ollut
suljettuna. Työtä johtavat mustaihoiset tutkivat niitä, ottaen mukaansa
useita meikäläisiä tekemään mahdollisesti tarvittavat työt. Tunnen koko
järjestelmän perin pohjin.
"-- Penikulmia pitkät käytävät risteilevät puutarhojen ja itse
temppelin alla, ja yksi niistä vie alaspäin niille kohdin missä
Omeaniin johtavan vesitunnelin tämänpuolinen pää on.
"-- Jos pääsemme huomaamatta vedenalaiseen, niin ken ties meidän
onnistuu pujahtaa järvelle ja jollekin niistä monista saarista, joille
mustaihoiset eivät milloinkaan poikkea. Siellä sitten voimme elää
jonkun aikaa, ja kenpä tietää, mitä saattaa tapahtua sellaista, joka
auttaa meidät karkuun?"
Hän oli koko ajan puhunut hiljaa kuiskaten, ilmeisesti peläten
täälläkin saattavan olla vakoilevia korvia. Vastasin senvuoksi yhtä
varovasti.
"Ohjaa meidät takaisin Shadorille, ystäväni! Xador, mustaihoinen, on
siellä. Suunnittelimme yhdessä pakoa, joten en voi jättää häntä yksin."
Eteensä tunnustellen hän alkoi liikkua ympäri pimeän kammion lattiaa,
etsien allamme oleviin käytäviin aukeavaa luukkua. Vihdoin kuului hänen
hiljainen kehoituksensa: "Sst." Ryömin ääntä kohti ja tapasin hänet
polvillaan lattiassa olevan aukon reunalla.
"On pudottauduttava noin kolme metriä", kuiskasi hän. "Kun käyt
riippumaan aukosta, niin voit vaaratta tipauttaa itsesi alhaalla
olevalle tasaiselle ja pehmeälle hiekkapohjalle."
Meluttomasti laskeuduin ylemmän kopin sysimustasta pimeydestä sen alla
olevaan yhtä pimeään onkaloon. Pimeys oli niin läpitunkematon, ettemme
voineet nähdä käsiamme, vaikka nostimme ne melkein nenäämme kiinni.
Luulenpa, etten milloinkaan muulloin ole ollut niin tyyten valottomassa
paikassa kuin Issuksen luolat olivat.
Vähän aikaa riipuin ilmassa. Sellaisessa asemassa ihmisen valtaa
omituinen tunne, jota on varsin vaikea kuvailla. Kun jalat polkevat
tyhjää ilmaa ja alla kaikki peittyy pimeyteen, niin tuntuu kaamealta
heittää irti kädet ja pudottautua tuntemattomaan syvyyteen.
Vaikkakin nuorukainen oli sanonut, että alemman käytävän lattia oli
vain kolmen metrin syvyydessä, sain kuitenkin kokea saman
hermojännityksen kuin jos olisin heilunut pohjattoman jyrkänteen
reunalla. Sitten hellitin otteeni ja putosin -- vähän toista metriä,
pehmeälle hiekkapohjalle.
Nuorukainen tuli perästäni.
"Nosta minut olkapäillesi", hän sanoi, "että voin panna luukun
paikoilleen."
Kun se oli tehty, tarttui hän käteeni ja talutti minua, edeten hyvin
hitaasti ja tunnustellen usein ympärilleen sekä pysähtyen vähän väliä,
ollakseen varma siitä, ettemme joutuneet väärään käytävään. Ennen
pitkää alkoi käytävä laskeutua varsin jyrkästi.
"Kohta", selitti toverini, "on meillä valoisaa. Alemmaksi tullessamme
joudumme samoihin fosforihohteisiin kerroksiin, jotka valaisevat
Omeania."
Se retki Issuksen salaisissa käytävissä ei milloinkaan haihdu
mielestäni. Vaikkakaan sen kestäessä ei sattunut mitään erikoista, oli
se kuitenkin minusta kauttaaltaan oudon kiehtova ja hermoja kiihottava
seikkailu, mikä luullakseni pääasiallisesti johtui näiden ammoin
unohdettujen käytävien arvaamattomasta iästä. Ympäristöni, jonka
sysimusta pimeys kätki arvostelevilta katseiltani, ei saattanut olla
puoleksikaan niin ihmeellinen kuin ne kuvat, joita mielikuvitukseni
maalasi loihtiessaan uudelleen eläviksi tämän kuolevan tähden
muinaisaikaiset ihmiset, antaen heidän taaskin puuhailla töissään,
juonitteluissaan, salaperäisissä ja julmissa menoissaan, joihin he
olivat turvautuneet voidakseen pysyä elossa taistelussaan kuivuneiden
merien pohjilla harhailevia heimoja vastaan, näiden tungettua heidät
maailman äärimmäisille rajoille, jossa he nyt olivat läpitunkemattoman
taikauskomuurin suojassa.
Vihreiden ihmisten ohella oli Barsoomissa ollut kolme huomattavaa
ihmisrotua, musta, valkoinen ja keltainen Sitä mukaa kun vesi kuivui
ja meret hävisivät, ehtyivät apulähteet, kunnes elämä tällä
taivaankappaleella muuttui yhtämittaiseksi olemassaolon taisteluksi.