Laskeuduimme alas samasta kaameasta hissiaukosta, josta olimme tulleet
ylös. Sitten menimme vedenalaiseen ja painuimme syvällä olevaan
tunneliin; sitten tunnelia myöten ja takaisin ylös lammikkoon, josta
ensiksi olimme joutuneet Omeanista Issuksen temppeliin vievään
ihmeelliseen käytävään.
Vedenalaisen saarelta meidät siirrettiin pienellä risteilijällä
kaukaiselle Shadorille. Siellä oli meitä odottamassa pieni kivinen
vankila ja puolisenkymmentä vartijaa. Muitta mutkitta meidät teljettiin
koppiin. Yksi mustaihoinen avasi vankilan oven jykevällä avaimella,
astuimme sisään, ovi sulkeutui jälkeemme ja lukko kirskahti. Tämä ääni
herätti mielessäni taaskin saman kolkon toivottomuuden tunteen, joka
oli vallannut minut Kultaisten kallioiden salaperäisessä kammiossa
pyhien thernien puutarhojen alla.
Silloin oli kanssani Tars Tarkas, mutta nyt olin aivan yksin, ilman
ystävän seuraa. Vaivuin miettimään suuren tharkilaisen ja hänen
seuralaisensa kauniin Thuvia-neidon kohtaloa. Vaikkakin he olisivat
ihmeen kautta pelastuneet ja päässeet turvaan jonkun ystävällisen
kansan keskuuteen, niin mitäpä toiveita minulla oli avusta, jota tiesin
heidän ilomielin kiiruhtavan voimiensa mukaan minulle antamaan.
Heillä ei voinut olla aavistustakaan olinpaikastani eikä kohtalostani,
sillä yksikään barsoomilainen ei edes uneksinut tällaisesta paikasta.
Eikä minua olisi vähääkään hyödyttänyt, vaikka he olisivatkin tunteneet
vankilani aseman tarkoin, sillä kukapa voisi toivoakaan kykenevänsä
tunkeutumaan tälle maanalaiselle järvelle, jota suojeli ensisyntyisten
voimakas laivasto? Ei, asemani oli toivoton.
Niinpä kyllä, mutta parhaani sittenkin koettaisin. Nousin seisomaan ja
pyyhkäisin pois mieleeni hiipivän epätoivon, joka oli vähällä saada
minut valtoihinsa. Päättäen tutkia vankilaani aloin katsella
ympärilleni.
Xodar istui pää painuksissa melkein keskellä huonetta olevalla
matalalla kivipenkillä. Hän ei ollut virkkanut sanaakaan siitä asti kun
Issus oli riistänyt häneltä arvon.
Rakennus oli katoton, seinät lähes kymmenen metrin korkuiset. Lattian
ja seinien harjan keskivälissä oli pari pientä, vankkaristikkoista
ikkunaa. Vankila oli jaettu useihin koppeihin noin kuuden metrin
korkuisilla väliseinillä. Meidän kopissamme ei ollut ketään muita, ja
viereisiin koppeihin vievät molemmat ovet olivat auki. Astuin toiseen
näistä kopeista, mutta sekin oli tyhjä. Menin edelleen useiden koppien
läpi, kunnes viimeisessä näin nuoren punaisen marsilaispojan nukkumassa
kivisellä penkillä, joka oli kaikkien koppien ainoa huonekalu.
Hän oli ilmeisesti ainoa vanki paitsi meitä. Kumarruin tarkastamaan
hänen kasvojaan. Hänen piirteissään oli jotakin tutunomaista, enkä
kuitenkaan muistanut häntä nähneeni. Kasvot olivat hyvin säännölliset
ja tavattoman kauniit, samoin kuin hänen sirot raajansa ja
sopusuhtainen vartalonsa. Punaiseksi ihmiseksi hän oli harvinaisen
vaalea, mutta kaikissa muissa suhteissa tämän miellyttävän rodun
täydellinen esikuva.
En herättänyt häntä, sillä uni on vankilassa niin rajattoman arvokas
siunaus, että olen nähnyt ihmisten muuttuvan raivoaviksi pedoiksi, kun
joku vankitoveri on riistänyt heiltä muutamien hetkien levon.
Palatessani omaan koppiimme Xodar yhä istui samassa asennossa kuin
poistuessani.
"Mies", huudahdin, "tuollaisesta jöröttelemisestä ei sinulle ole mitään
hyötyä. Miehelle ei ole häpeäksi, että John Carter on hänet voittanut.
Näit itse sen siitä, kuinka helposti selviydyin Thuridista. Tiesit sen
jo aikaisemmin, kun näit minun risteilijän kannella surmaavan kolme
toveriasi."
"Soisin, että olisit silloin surmannut minutkin", sanoi hän.
"Nouse ylös!" rohkaisin; "kaikki toivo ei ole mennyttä. Kumpikaan
meistä ei ole kuollut. Olemme kelpo sotureita. Miksi emme raivaa
itsellemme tietä vapauteen?"
Hän katseli minua hämmästyneenä.
"Et tiedä, mitä puhut", vastasi hän. "Issus on kaikkivaltias. Issus on
kaikkitietävä. Hän kuulee nytkin puheesi. Hän tuntee ajatuksesi. On
pyhyyden loukkaamista edes uneksiakaan hänen määräystensä
rikkomisesta."
"Pötyä, Xodar", tokaisin kärsimättömästi.
Hän hypähti kauhistuneena pystyyn.
"Issuksen kirous kohtaa sinua", hän huudahti. "Seuraavalla hetkellä
vaivut maahan, kiemurrellen hirvittävissä tuskissa, kunnes kuolet."
"Uskotko sellaista, Xodar?" kysyin.
"Tietysti. Kenpä uskaltaisi epäillä?"
"Minä epäilen; niin, enemmänkin, väitän sen valeeksi", sanoin.
"Katsoppa, Xodar, kerroit hänen tuntevan ajatuksenikin. Punaisilla
ihmisillä on kaikilla ollut sama kyky jo monia ajanjaksoja, ja lisäksi
toinen ihmeellinen kyky. He voivat sulkea sielunsa niin, ettei kukaan
kykene lukemaan heidän ajatuksiaan. Edellisen tempun opin jo vuosia
takaperin. Toista minun ei ole tarvinnut opetella, sillä koko
Barsoomilla ei ole ainoatakaan ihmistä, joka kykenisi lukemaan mitä
aivojeni salaisissa kammioissa liikkuu.
"-- Jumalattarenne ei osaa lukea ajatuksiani, eikä liioin sinunkaan,
kun et ole hänen näkyvissään, jollet itse sitä tahdo. Jos hän olisi
kyennyt lukemaan ajatukseni, niin pelkään, että hänen ylpeytensä olisi
saanut melkoisen ankaran kolauksen, kun käännyin ympäri hänen
käskettyään minua 'katsomaan säteilevien kasvojensa pyhiä piirteitä'."
"Mitä tarkoitat?" kuiskasi hän, äänen väristessä pelosta, niin hiljaa
että tuskin kuulin.
"Tarkoitan, että hän oli mielestäni inhoittavimman, surkeimman ja
kammottavimman näköinen olento, mitä milloinkaan olen nähnyt."
Hetken hän katseli minua kauhistuneena ja typertyneenä. Huudahtaen:
"Herjaaja!" hän sitten karkasi kimppuuni.
Kun hän hyökkäsi, tartuin vasemmalla kädelläni häntä vasemmasta
ranteesta, kiersin oikean käteni hänen vasemman olkapäänsä alitse
työntäen kyynärpääni hänen leukansa alle ja nostin hänet selälleen
lanteilleni.
Siinä hän sätkytteli avuttomana hetkisen luoden minuun silmäyksiä,
jotka hehkuivat voimattomasta raivosta.
"Xodar", lausuin, "olkaamme ystäviä. Meidän on elettävä yhdessä kenties
kokonainen vuosi tämän kopin ahtaiden seinien sisällä. Olen pahoillani
siitä, että olen loukannut sinua, mutta en osannut uskoa, että mies,
joka oli saanut osakseen veristä vääryyttä Issukselta, yhä uskoi hänet
jumaluuteensa.
"-- Puhun vielä muutamia sanoja, Xodar, mitenkään tahtomatta enää
loukata tunteitasi, vaan yksinomaan saadakseni sinut käsittämään, että
niin kauan kun elämme, olemme itse kohtalomme määrääjiä enemmän kuin
joku jumala.
"-- Kuten näet, Issus ei ole iskenyt minua kuoliaaksi eikä hän pelasta
uskollista Xodariaan uskottoman kynsistä joka on häpäissyt hänen
loistavaa ihanuuttaan. Ei, Xodar, Issuksenne on kuolevainen vanha
nainen. Kun kerran olet poissa hänen ulottuviltaan, niin hän ei voi
tehdä sinulle mitään pahaa.
"-- Kun sinä tunnet tämän kummallisen maan ja minä ulkomaailman, niin
me, kaksi voimakasta soturia, voisimme yhdessä raivata itsellemme tien
vapauteen. Ja vaikka kaatuisimmekin yrittäessämme, niin eikö muistomme
olisi kirkkaampi silloin, kuin jos orjamaisen arkoina jäisimme
teurastettaviksi julman ja epäoikeudenmukaisen tyrannin -- nimitäpä
häntä sitten mielesi mukaan jumalattareksi ta: kuolevaiseksi --
määräyksestä."
Lopetettuani puheeni laskin Xodarin seisomaan lattialle ja päästin irti
otteeni. Hän ei uudistanut hyökkäystään mutta ei myöskään virkkanut
mitään. Sensijaan hän astahti penkin ääreen ja vaipuen sille istumaan
oli tuntikausia syvissä mietteissä.
Pitkän ajan kuluttua kuulin hiljaista liikettä toiselta muihin
koppeihin vievältä ovelta ja katsahdettuani ylös näin punaisen
marsilaisnuorukaisen, joka silmäili meitä tarkasti.
"Kaor!" huudahdin, kuten punaiset marsilaiset tervehtivät toisiaan.
"Kaor!" tervehti hän. "Mitä varten olet täällä?"
"Odotan kuolemaani, luullakseni", vastasin vääntäen kasvoni nauruun.
Myöskin hän hymyili, rohkeata, miellyttävää hymyä.
"Niin minäkin", hän sanoi. "Minulle se tulee pian. Näin Issuksen
säteilevän kauneuden lähes vuosi sitten. Olen koko ajan suuresti
ihmetellyt, etten kaatunut hengettömänä maahan, heti kun näin hänen
kammottavan naamansa. Entä hänen vatsansa! Ensimmäisen esi-isäni
nimessä! Toista sellaista epäluomaa ei ikinä ole ollut maailmassa.
Menee suorastaan yli ymmärrykseni, että he sellaista otusta nimittävät
ikuisen elämän jumalattareksi, kuoleman jumalattareksi, lähemmän kuun
äidiksi ja käyttävät hänestä viittäkymmentä muuta yhtä järjetöntä
nimitystä."
"Miten olet tänne joutunut?" kysyin.
"Se kävi perin yksinkertaisesti. Olin lentänyt yhden miehen
partiokoneella kauas etelään, kun päähäni pälkähti loistava ajatus
lähteä etsimään unohdettua Korus-järveä, joka perintätietojen mukaan
on lähellä etelänapaa. Olen varmaankin perinyt isältäni rajun
seikkailuhalun ja orjalliseen kunnioituspalvontaan luontumattoman
häikäilemättömyyden.
"-- Olin saapunut ikuisen jään kohdalle, kun vasemmanpuolinen potkurini
juuttui kiinni, ja laskeuduin maahan sitä korjaamaan. Mutta ennenkuin
aavistinkaan, oli ilma sakeana lentokoneita ja satakunta näitä
ensisyntyisiä paholaisia hyppäsi maahan ympärilleni.
"-- Miekat paljaina he kävivät kimppuuni, mutta ennenkuin sorruin
maahan heidän alleen, olivat he saaneet maistaa isäni miekan terästä ja
olin antanut sellaisen näytteen kunnostani, että jos isäni olisi elänyt
ja olisi ollut sitä näkemässä, hän olisi varmasti ollut tyytyväinen."
"Onko isäsi kuollut?" kysyin.
"Hän kuoli ennenkuin ympäriltäni kuori murtui ja minä astuin tähän
maailmaan, joka on ollut minua kohtaan perin hyvä. Lukuunottamatta
surua siitä, ettei minulla olin ollut kunniaa milloinkaan nähdä isääni,
olen ollut hyvin onnellinen. Ainoana huolenani on nyt, että äitini
murehtii minua, niinkuin hän on kymmenen pitkää vuotta surrut isääni."
"Kuka oli isäsi?" kysäisin.
Juuri kun hän aikoi vastata, astui sisään meluisa vartija käskien hänen
mennä yöksi omaan koppiinsa ja sulkien oven, kun hän oli poistunut
toiseen huoneeseen.
"Issuksen tahto on, että teidät kaksi pidetään yhdessä", selitti vartija
palattuaan koppiimme. "Tämän raukkamaisen orjanorjan on palveltava
sinua hyvin", hän huomautti minulle, viitaten kädellään Xodariin päin.
"Jollei hän sitä tee, on sinun piestävä häntä, kunnes hän alistuu.
Issus haluaa, että loukkaat ja häpäiset häntä kaikin mahdollisin
keinoin."
Näin sanoen hän poistui luotamme. Xodar istui yhä pää käsien varassa.
Astuin hänen viereensä ja laskin käteni hänen olalleen.
"Xodar", sanoin, "kuulin Issuksen määräykset, mutta sinun ei tarvitse
pelätä, että koettaisin panna niitä toimeen. Olet urhoollinen mies,
Xodar. Oma asiasi on, jos haluat alistua vainoon ja nöyryytykseen.
Mutta jos minä olisin sinun sijassasi, niin pysyisin miehevän rohkeana
ja uhmaisin vihollisiani."
"Olen ajatellut ankarasti, John Carter", selitti hän, "kaikkia niitä
uusia aatteita, jotka esitit minulle joitakuita tunteja sitten. Kohta
kohdaltaan olen liittänyt toisiinsa sen, mitä sinä sanoit ja mikä
tuntui minusta pahalta herjaukselta, ja sellaiset seikat, joita olen
eläissäni nähnyt ja joita en ole edes uskaltanut ajatella, peläten
saavani Issuksen vihan päälleni.
"-- Nyt uskon, että hän pettää meitä eikä ole sen kummempi jumala kuin
sinä tai minä. Vielä olen valmis tunnustamaan, että ensisyntyiset eivät
ole pyhempiä kuin pyhät thernit, eivätkä pyhät thernit sen pyhempiä
kuin punainen kansa.
"-- Koko uskontomme perustuu taikauskoon ja valheisiin, joita meille
ylempämme ovat pitkiä ajanjaksoja syöttäneet, sillä heidän eduilleen ja
vallalleen on ollut tärkeätä saada meidät jatkuvasti uskomaan niin kuin
he tahtovat.
"-- Olen valmis repimään rikki minua kahlehtineet siteet. Olen valmis
uhmaamaan itse Issustakin. Mutta mitä se meitä hyödyttää? Olkootpa
ensisyntyiset jumalia tai kuolevaisia, he ovat joka tapauksessa mahtava
rotu, ja me olemme heidän kynsissään yhtä lujasti kuin jos olisimme jo
vainajia. Pako on mahdoton."
"Olen selviytynyt pahoista pintehistä ennenkin, ystäväni", vastasin.
"Enkä niin kauan kun elän herkeä toivomasta pääseväni karkaamaan
Shadorin saarelta ja Omeanin järveltä."
"Me emme pääse edes vankilamme seinien sisältä", väitti Xodar.
"Tunnustele tätä piintapaista pintaa!" hän huudahti lyöden nyrkillään
koppimme vankkaa kiviseinää. "Ja katso, kuinka kiiltävän sileä se on!
Ei kukaan voi kiivetä sitä myöten päästäkseen sen yli."
Hymyilin.
"Se on vähäisin huolemme, Xodar", vastasin. "Vakuutan sinulle nousevani
seinän yli ja vieväni sinut mukaani, jos vain sinä, kun tunnet
täkäläiset tavat, suostut auttamaan minua ilmoittamalla, milloin on
sopivinta yrittää, ja opastat minut aukolle, joka vie tämän maanalaisen
järven kupukatosta Jumalan valoisaan, raikkaaseen ilmaan."
"Yöllä on parasta koettaa, ja vain silloin meillä on vähäiset
onnistumisen mahdollisuudet, sillä silloin sotilaat nukkuvat ja vain
uniset vahdit nuokkuvat taistelulaivojen kannella. Risteilijöillä ja
pienemmillä aluksilla ei ole vahteja ensinkään. Isompien laivojen
vahdit pitävät huolta kaikesta. Nyt on yö."
"Mutta", huudahdin, "ei ole pimeä! Kuinka sitten voi olla yö."
Hän hymyili.
"Unohdat", hän sanoi, "että olemme syvällä maan uumenissa. Auringon
valoa ei tunkeudu tänne ensinkään. Kuut ja tähdet eivät milloinkaan
kuvastu Omeanin pinnasta. Tämä fosforivalo, joka nyt loistaa tässä
avarassa maanalaisessa holvissa, säteilee sen kupukaton kalliosta.
Omeanissa on aina näin valoisaa, samoin kuin aallot ovat aina
samanlaiset kuin nyt, vyöryen lakkaamatta tuulettomalla järvellä.
"-- Silloin kun ylämaailmassa on määrätty yönaika, nukkuvat ne miehet,
jotka ovat täällä tehtävissään; mutta aina täällä on yhtä valoisaa."
"Se vaikeuttaa karkaamista", sanoin, mutta kohautin sitten olkapäitäni,
sillä mitäpä huvia olisikaan helposta tehtävästä?
"Nukkukaamme nyt tänä yönä", huomautti Xodar. "Kenties huomenna
keksimme jonkun suunnitelman."
Heittäydyimme pitkäksemme kovalle kivipermannolle ja vaivuimme väsyneen
uneen.
YHDESTOISTA LUKU
Kun horna puhkesi valloilleen
Varhain seuraavana aamuna Xodar ja minä aloimme valmistella
karkaamissuunnitelmiamme. Ensiksi annoin hänen piirtää koppimme
kivilattialle etelänavan seuduista niin tarkan kartan kuin oli
mahdollista käytettävissämme olevilla välineillä -- varustukseni
soljella ja Sator Throgilta ottamani ihmeellisen jalokiven terävällä
särmällä.
Tämän kartan avulla laskin sitten likipitäin Heliumin suunnan ja
etäisyyden Omeaniin vievän aukon suulta.
Sitten piirrätin hänellä Omeanin kartan, johon oli tarkoin merkitty
Shadorin asema ja katossa oleva, ulkomaailmaan vievä aukko.
Molempia karttoja tutkin sitten, kunnes ne olivat lähtemättömästi
painuneet mieleeni. Samoin Xodar opetti minut tuntemaan Shadorilla
olevien vartijoiden tehtävät ja tavat. Nukkumista varten määrättyinä
tunteina oli vain yksi mies kerrallaan toimessa. Hänen vartiopolkunsa
kulki vankilan ympäri noin kolmenkymmenen metrin etäisyydellä
rakennuksesta.
Vartijat astelivat, selitti Xodar, hyvin hitaasti, niin että yhteen
kierrokseen kului lähes kymmenen minuuttia. Niin ollen oli vankilan
jokainen sivu jotakuinkin viisi minuuttia yhteen menoon valvomatta
vartijan jatkaessa etanankulkuaan vastakkaisella puolella.
"Nämä tiedot, joita haluat", huomautti Xodar, "ovat kaikki hyvin
arvokkaita sen _jälkeen_ kun olemme päässeet ulos, mutta millään
seikalla, jota olet kysynyt, ei ole vähääkään tekemistä tämän
ensimmäiseksi ratkaistavan ja tärkeimmän kysymyksen kanssa."
"Ulos me kyllä pääsemme", vastasin nauraen. "Jätä se minun huolekseni!"
"Milloin yritämme?" kysyi hän.
"Ensimmäisenä yönä, jolloin joku pieni alus on ankkurissa lähellä
Shadorin rantaa", vastasin.
"Mutta miten saat tietää, onko aluksia lähellä Shadoria? Ikkunat ovat
aivan liian korkealla ylettyäksemme niihin."
"Eipä suinkaan, Xodar; katsos tänne!"
Hypähdin, niin että sain kiinni vastassamme olevan ikkunan ristikoista,
ja silmäsin nopeasti ulkopuolelle.
Useita pikku aluksia ja kaksi isoa taistelulaivaa oli korkeintaan sadan
metrin päässä Shadorista.
-- Tänä yönä, -- ajattelin ja aioin juuri lausua ratkaisuni Xodarille,
kun koppimme ovi ilman minkäänlaista varoitusmerkkiä avautui ja vartija
astui sisään.
Jos hän nyt näkisi minut, niin karkuun pääsemisen toiveet haihtuisivat
meiltä nopeasti; tiesin, että minut pantaisiin rautoihin, jos vartijani
saisivat vähänkään vihiä liikkumiskyvystä, joka minulla Maan oloihin
tottuneiden lihaksieni nojalla oli Marsissa.
Mies astui sisään pysähtyen seisomaan kasvot huoneen keskustaa kohti,
joten hänen selkänsä oli minuun päin. Puolitoista metriä yläpuolellani
oli viereisen ja meidän koppimme välisen seinän yläreuna.
Siinä oli ainoa keino välttää ilmituloa. Jos mies kääntyisi, olisin
mennyttä. En myöskään voinut pudottautua lattialle, sillä hän oli
melkein minun kohdallani, joten olisin lattialle tullessani pakostakin
tyrkännyt häntä.
"Missä valkoinen mies on?" tiuskaisi vartija Xodariile. "Issus vaatii
häntä luokseen." Hän kääntyi hitaasti tarkastellen, olinko jossakin
kopin nurkassa.
Kiipesin ikkunan rautaristikoita myöten, kunnes sain toiselle jalalleni
hyvän sijan ikkunalaudalta; sitten päästin irti otteeni ja ponnahdutin
itseni väliseinän päälle.
"Mikä se oli?" kuulin vartijan syvän äänen mylvivän, kun varuksieni
metalliosat rahisivat kiviseinää vasten, lipuessani sen ylitse. Sitten
pudottauduin keveästi viereisen kopin lattialle.
"Missä on valkoinen orja?" ärjäisi vartija uudelleen.
"En tiedä", vastasi Xodar. "Hän oli täällä juuri kun tulit. En ole
hänen valvojansa -- mene etsimään!"
Mustaihoinen murahti jotakin, jota en ymmärtänyt, ja sitten kuulin
hänen avaavan oven, joka vei yhteen toisella puolella olevista
kopeista. Kuuntelin jännittyneenä, kunnes kuulin oven sulkeutuvan hänen
jälkeensä. Sitten hyppäsin taaskin väliseinän päälle ja pudottauduin
omaan koppiimme hämmästyneen Xodarin viereen.
"Ymmärrätkö nyt, miten pääsemme täältä?" kysyin häneltä kuiskaten.
"Käsitän kyllä, miten sinä pääset", vastasi hän, "mutta en nyt sen
enempää kuin ennenkään huomaa, kuinka voin itse sen tehdä. Varmaa on,
etten minä kykene hyppäämään seinien yli kuten sinä."
Kuulimme vartijan liikkuvan kopista koppiin. Tehtyään koko kierroksen
hän lopuksi palasi meidän luoksemme. Kun hän huomasi minut, niin hänen
silmänsä melkein tunkeutuivat ulos kuopistaan.
"Ensimmäisen esi-isäni kuoren nimessä!" ärjyi hän. "Missä olet ollut?"
"Olen ollut vankilassa eilisestä lähtien, jolloin telkesitte minut
tänne", vastasin. "Olin tässä huoneessa sinun tullessasi. Sinun olisi
parasta alkaa huolehtia näöstäsi."
Hän tuijotti minuun raivoissaan, mutta samalla rauhoittuneena.
"Tule!" hän sanoi. "Issus on käskenyt sinun saapua."
Hän vei minut vankilasta, jättäen Xodarin yksin. Ulkopuolella oli
useita muita vartijoita ja punainen marsilaisnuorukainen, joka oli
ollut toisessa kopissa Shadorilla. Sama matka, jonka olin edellisenä
päivänä kulkenut Issuksen temppeliin, toistettiin. Vartijat pitivät
punaisen nuorukaisen ja minut erillämme, joten meillä ei ollut
tilaisuutta jatkaa edellisenä iltana keskeytynyttä keskusteluamme.
Nuorukaisen kasvot olivat väikkyneet mielessäni. Missä olin nähnyt
hänet ennen? Hänen kaikki piirteensä olivat niin omituisen
tutunomaiset, samoin hänen ryhtinsä, puhetapansa, liikkeensä. Olisin
voinut vannoa tuntevani hänet, ja kuitenkin samalla tiesin, etten ollut
nähnyt häntä koskaan ennen.
Saavuttuamme Issuksen puutarhaan meidät ohjattiin poispäin temppelistä
eikä sitä kohti. Tiemme vei loihditun kauniiden puistojen läpi
valtavalle muurille, joka kohosi kolmenkymmenen metrin korkeuteen.
Jykevän portin kautta päästiin pienelle kentälle, jota reunusti
samanlainen upea metsä kuin olin nähnyt Kultaisten kallioiden juurella.
Parvittain mustaihoisia asteli verkalleen samaan suuntaan, johon
vartijamme veivät meitä, ja heidän seassaan vilahteli vanhoja
ystäviäni, kasvi-ihmisiä ja isoja valkeita apinoita.
Nämä hurjat eläimet liikkuivat tungoksessa kuin kotikoirat. Jos ne
olivat tiellä, niin mustaihoiset tyrkkäsivät ne raa'asti syrjään tai
läimäyttivät niitä miekan lappeella, ja eläimet luikkivat tiehensä
hyvin pelokkaan näköisinä.
Pian saavuimme päämääräämme, laajaan amfiteatteriin, joka sijaitsi
kentän toisessa laidassa vähän yli puolen kilometrin päässä puutarhan
muurista.
Avarasta kaariportista virtasi mustaihoisia istumapaikoilleen, mutta
meidät vietiin sisään pienemmästä, lähellä rakennuksen toista päätä
olevasta sisäänkäytävästä.
Jouduimme istumapaikkojen alla olevaan aitaukseen, jossa oli jo
ennen meitä toisia vankeja yhteen sullottuina ja vartijoiden
silmälläpitäminä. Jotkut heistä olivat raudoissa, mutta suurinta osaa
näytti vartijoiden läsnäolo pelottavan tarpeeksi, estäen kaikki
mahdolliset pakoyritykset.
Matkalla Shadorilta tänne minulla ei ollut ensinkään tilaisuutta
puhella vankitoverini kanssa, mutta kun nyt taaskin olimme varmassa
tallessa telkien ja lukkojen takana, vähensivät vartijamme
valppauttaan, joten pääsin lähenemään punaista marsilaisnuorukaista,
jonka tunsin niin omituisesti vetävän minua puoleensa.
"Mikä on tämän kokoontumisen tarkoitus?" kysyin häneltä. "Onko meidän
tapeltava ensisyntyisten huviksi vai onko meillä odotettavissa vieläkin
pahempaa?"
"Tämä on osa Issuksen joka kuukausi pidettävistä pyhistä menoista",
selitti hän, "jolloin mustaihoiset pesevät sielunsa synneistä
ulkomaailman ihmisten veressä. Jos mustaihoinen sattumalta saa
surmansa, niin se on todistuksena siitä ettei hän ole ollut vilpittömän
uskollinen Issukselle, mikä on kuolemansynti. Jos hän selviää elävänä
taistelusta, niin hän vapautuu syytöksestä, jonka nojalla hänelle oli
langetettu pyhien menojen tuomio, kuten sitä nimitetään.
"-- Taistelutavat ovat erilaisia. Meitä pannaan joku lukumäärä yhdessä
taistelemaan yhtä useita tai kaksi kertaa niin lukuisia mustaihoisia
vastaan. Tai meidät lähetetään yksin villejä petoja tai jotakuta
mainehikasta mustaa soturia vastaan."
"Ja jos voitamme", kysyin, "niin entä sitten -- vapausko?"
Hän purskahti nauruun.
"Vapaus, totisesti! Ainoa vapaus meitä varten on kuolema. Ei kukaan,
joka kerran on astunut ensisyntyisten alueelle, poistu sieltä
milloinkaan. Jos osoittaudumme kelpo taistelijoiksi, niin meidän
annetaan taistella usein. Jollemme ole hyviä taistelijoita --." Hän
kohautti olkapäitään. "Ennemmin tai myöhemmin kuolemme areenalla."
"Entä oletko sinä taistellut usein?" kysyin.
"Hyvin usein", vastasi hän. "Se on ainoa huvini. Satakunta mustaa
paholaista olen toimittanut manalaan Issuksen pyhissä menoissa lähes
vuoden aikana. Äitini olisi perin ylpeä, jos hän vain tietäisi, kuinka
hyvin olen pitänyt yllä isäni taistelukunnon muistoa."
"Isäsi on varmaankin ollut valtavan uljas soturi", sanoin. "Tunsin
aikoinani useimmat Barsoomin soturit; epäilemättä tunsin hänetkin. Ken
hän oli?"
"Isäni oli --"
"Tulkaa, calotit!" kajahti vartijan raaka ääni. "Mars
teurastettaviksi!" Tylysti meidät sysittiin jyrkälle rinteelle, jota
myöten tultiin alhaalla areenan laidassa oleviin koppeihin.
Tämä amfiteatteri samoin kuin kaikki Barsoomissa näkemäni oli
rakennettu laajaan syvennykseen. Vain ylin istuinrivi, joka muodosti
matalan muurin katsomon ympärille, oli korkeammalla kuin maanpinta.
Itse areena oli syvällä maanpinnan alapuolella.
Ensimmäisen istuinrivin alla areenan tasalla oli useita suljettuja
häkkejä, joihin meidät sullottiin. Pahaksi onneksi nuori ystäväni ei
joutunut samaan koppiin kanssani.