täyttyy! Saat kaikki, mitä pyhät thernit voivat antaa. Phaidor --" hän
sekaantui hieman ja jatkoi sitten hyvin hiljaa "Phaidor on jo sinun."
Lapsi-parka herätti sääliäni. Laskin käteni hänen kädelleen, joka
lepäsi käsivarrellani. Luulen, että hän ymmärsi vaikuttimeni väärin,
sillä luoden nopean katseen ympäri kajuutan nähdäkseen, että olimme
kahden, hän kiersi molemmat kätensä kaulaani ja veti päätäni alaspäin
omia kasvojaan kohti.
YHDEKSÄS LUKU
Issus, ikuisen elämän jumalatar
Rakkauden tunnustus, jonka oli pelko puristanut tytön huulilta,
liikutti minua syvästi. Mutta samalla se tuntui nöyryyttävältä, sillä
minusta tuntui, että olin jollakin ajattelemattomalla sanalla tai
teolla antanut hänelle aihetta luulla, että vastasin hänen
kiintymykseensä.
Milloinkaan en ole ollut naissankari, sillä olen enemmän harrastanut
taistelemista ja sentapaisia puuhia, jotka ovat minusta aina tuntuneet
paremmin sopivan miehelle kuin se, että haaveillen katsellaan
tuoksuavaa käsinettä, joka on miehelle neljä numeroa liian pieni, tai
suudellaan kuivunutta kukkaa, joka on alkanut tuoksua kaalilta. Niinpä
olinkin nyt perin hämilläni enkä tiennyt mitä sanoa. Tuhat kertaa
mieluummin olisin seisonut kuivuneiden merien pohjalla liikkuvia
villejä laumoja vastassa kuin kohdannut tämän ihanan nuoren neidon
katseen ja sanonut hänelle sen, mitä minun oli sanottava.
Mutta muuta en voinut tehdä, ja siispä tein sen, ja lisäksi hyvin
kömpelösti, pelkään.
Hellävaroen irroitin hänen kätensä kaulastani, ja pitäen niitä yhä
käsissäni kerroin hänelle rakkaudestani Dejah Thorisiin. Kerroin, että
kahden taivaankappaleen naisista, joita pitkän elämäni aikana olin
tuntenut ja ihaillut, rakastin yksin häntä.
Puheeni ei näyttänyt häntä miellyttävän. Kuin naarastiikeri hän
ponnahti läähättäen seisoalleen. Hänen kauniit kasvonsa vääntyivät
hirvittävän raivoisaan ilmeeseen, ja silmät liekehtivät kamalasti.
"Koira!" hän sähisi. "Herjaava koira! Luuletko sinä, että Phaidor,
Matai Shangin tytär, rukoilee! Hän käskee. Mitä minulle merkitsee
vaivainen tunteesi, jota tunsit toisessa elämässäsi, ulkomaailmassa
valitsemaasi halpaa olentoa kohtaan?
"-- Phaidor on kunnioittanut sinua rakkaudellaan, ja sinä olet
hyljeksinyt häntä. Tuhat kuvaamattoman kauheata kuolemaa ei voisi
sovittaa sitä loukkausta, jonka olet minulle tehnyt. Olento, jota
nimität Dejah Thorisiksi, saa osakseen kaikkein hirveimmän kuoleman.
Sinä olet painanut sinetin hänen tuomioonsa.
"-- Ja sinä! Sinusta tulee halvin orja palvelemaan sitä jumalatarta,
jota olet koettanut nöyryyttää. Sinua kidutetaan ja häväistään,
kunnes matelet jalkojeni juuressa rukoillen itsellesi kuolemaa
armonosoitukseksi.
"-- Armeliaan jalomielisenä myönnyn vihdoin rukouksiisi ja Kultaisten
kallioiden korkealta ulkonemalta katselen, kuinka isot valkeat apinat
repivät sinua kappaleiksi."
Kaikki oli hänellä niin valmista ja varmaa, koko ihastuttava ohjelma
alusta loppuun. Minua kummastutti, että niin jumalaisen kaunis olento
saattoi samalla olla niin hornamaisen kostonhimoinen. Päähäni pälkähti
kuitenkin, että häneltä oli jäänyt kostolaskelmissaan huomaamatta pieni
tekijä, ja siksi minä, millään tavoin tahtomatta lisätä hänen
huonoa tuultaan, vaan päinvastoin auttaakseni hänet järjestämään
suunnitelmansa käytännöllisemmäksi, osoitin likintä ikkuna-aukkoa.
Hän oli ilmeisesti unohtanut, missä sillä hetkellä oli, sillä luotuaan
silmäyksen ulkona kuhisevan veden tummiin pyörteisiin hän heittäytyi
nyyhkyttäen kyyrylleen matalalle penkille, muistuttaen paljoa enemmän
perin onnetonta pikku tyttöä kuin kaikkivoipaa jumalatarta.
Yhä alemmaksi painuimme, kunnes ikkuna-aukkojen paksu lasi kävi
tuntuvan lämpimäksi veden kuumuudesta. Olimme nähtävästi hyvin syvällä
Marsin pinnan alapuolella.
Vihdoin aluksemme lakkasi vaipumasta alaspäin, ja kuulin perässä
olevien potkurien vinhasti pyörivän vedessä ja työntävän meitä
eteenpäin huimaa vauhtia. Siellä alhaalla oli hyvin pimeätä, mutta
ikkuna-aukkojemme hohteen ja varmaankin vedenalaisemme keulassa olevan
voimakkaan valonheittäjän säteiden valossa näin, että kuljimme
ahtaassa, kallioseinäisessä, torvimaisessa väylässä.
Muutamien minuuttien kuluttua potkurit lakkasivat pyörimästä.
Pysähdyimme täydelleen ja aloimme sitten nopeasti kohota. Pian kävi
ulkona valoisammaksi, ja pysähdyimme taaskin. Xodar miehineen astui
kajuuttaan.
"Tulkaa!" hän sanoi, ja me seurasimme häntä ulos luukusta, jonka yksi
merimiehistä oli aukaissut.
Huomasimme joutuneemme pieneen maanalaiseen holviin. Sen keskellä oli
lammikko, jossa vedenalaisemme oli aivan saman näköisenä kuin ensi
kerran sen nähdessämme, vain musta selkä näkyvissä.
Lammikkoa ympäröi tasainen koroke, ja sitten kohosivat luolan seinät
pystysuoraan muutamia metrejä, minkä jälkeen ne kaartuivat matalan
katon keskustaa kohti. Seinissä oli useita oviaukkoja, jotka veivät
himmeästi valaistuihin käytäviin.
Yhdestä tällaisesta vangitsijamme ohjasivat meidät, ja lyhyen kävelyn
jälkeen pysähdyimme teräksisen häkin eteen, joka oli pystysuoran
tunnelin alapäässä. Tunneli jatkui ylöspäin niin kauaksi kuin saattoi
nähdä.
Häkki oli tavallisen mallinen hissilaite, jollaisia olin nähnyt
Barsoomin muissa osissa. Niitä käyttävät hissiaukon yläpäähän
kiinnitetyt tavattoman voimakkaat magneetit. Sähkökojeen avulla
säännöstellään magneettivoiman vaikutus ja hissin nopeus.
Pitkillä väleillä hissit kulkevat huimaavan nopeasti, etenkin ylöspäin
mentäessä, sillä Marsin vähäinen painovoima on perin heikko vastus
ylhäällä oleville voimakkaille magneeteille.
Tuskin oli hissin ovi sulkeutunut jälkeemme, kun vauhti jo vähennettiin
ja sitten kokonaan pysäytettiin ylhäällä olevalla tulopaikallamme. Niin
nopeasti olimme nousseet koko pitkän tunnelin.
Kun astuimme ulos pienestä rakennuksesta, jossa hissilaitteen yläpää
sijaitsi, näimme tulleemme keskelle todellista kauneuden satumaata.
Maapallon kaikkien kielien yhteinen sanavarasto ei riittäisi
selittämään eteemme avautuneen maiseman upeaa ihanuutta.
Saatetaan kyllä puhua tulipunaisesta nurmikosta ja norsunluurunkoisista
puista, joita peittävät loistavat purppuraiset kukat, kiemurtelevista
käytävistä, jotka on laskettu muserretuilla rubiineilla, smaragdeilla,
turkooseilla, jopa timanteilla, suurenmoisesta temppelistä, joka on
kokonaan kiilloitettua kultaa ja jonka seiniin on taottu ihmeellisiä
kuvioita. Mutta millä sanoilla voidaan kuvailla ihania värejä, joita
Maan asukkaan silmä ei tunne? Kenen järki ja mielikuvitus voivat
käsittää niiden, Maan asukkaiden outojen säteiden loistavaa säihkyä,
joita Barsoomin tuhannet nimettömät jalokivet välkehtivät?
Minunkin silmiäni, jotka monien vuosien kuluessa olivat tottuneet
marsilaisen jeddakin hovin barbaariseen loistoon, huikaisi tämän
maiseman ihanuus.
Phaidorin silmät olivat levällään hämmästyksestä.
"Issuksen temppeli", hän kuiskasi puolittain itsekseen.
Xodar katseli meitä huulillaan tavanmukainen juro hymynsä, osittain
huvitettuna, osittain ilkeän pilkallisena.
Puutarhassa vilisi loistavavarusteisia mustia miehiä ja naisia. Heidän
joukossaan liikkui punaisia ja valkoisia naisia tyydyttäen heidän
kaikki oikkunsa. Ulkomaailman palatseista ja thernien temppeleistä oli
ryöstetty prinsessoja ja jumalattaria mustan kansan orjiksi.
Tällaisen näyttämön halki astelimme temppeliä kohti. Pääkäytävän
edustalla meidät pysähdytti ketju aseistettuja vartijoita. Xodar lausui
muutamia sanoja upseerille, joka saapui meitä kuulustelemaan. Yhdessä
he sitten menivät temppeliin, viipyen siellä jonkun aikaa.
Palattuaan he ilmoittivat, että Issus halusi nähdä Matai Shangin
tyttären ja toiselta taivaankappaleelta saapuneen oudon olennon, joka
oli ollut prinssinä Heliumissa.
Hitaasti astelimme pitkin sanomattoman kauniita, loppumattomia
käytäviä, läpi suurenmoisten huoneiden ja ylevän juhlallisten salien.
Vihdoin meidät pysäytettiin temppelin keskustassa olevaan avaraan
huoneeseen. Yksi meitä seuranneista upseereista meni huoneen toisessa
päässä olevalle isolle ovelle. Siellä hän varmaankin teki jonkunlaisen
merkin, sillä ovi avautui heti ja toinen upeatamineinen hovimies
ilmestyi.
Sitten meidät vietiin ovelle ja käskettiin käymään nelinryömin käsiemme
ja polviemme varaan, selkä siihen huoneeseen päin, johon meidän oli
mentävä. Ovi aukaistiin, ja sitten kun meitä oli äkillisen kuoleman
uhalla varoitettu kääntämästä päätämme, meidät komennettiin peräytymään
Issuksen eteen.
En koskaan eläissäni ole ollut niin nöyryyttävässä asennossa, ja vain
rakkauteni Dejah Thorisiin ja yhä kytevä toivo, että vielä saisin nähdä
hänet, estivät minua kohoamasta seisoalleni ensisyntyisten jumalattaren
eteen ja kuolemasta herrasmiehen tavoin, taistellen vihollisiani
vastaan, heidän verensä sekautuessa omaani.
Kun olimme tällä vastenmielisellä tavalla ryömineet puolisensataa
metriä, pysähdyttivät saattajamme meidät.
"Antakaa heidän nousta", lausui takanamme heikko, vavahteleva ääni,
joka kuitenkin ilmeisesti oli useiden vuosien aikana tottunut
käskemään.
"Nouskaa ylös!" sanoi saattajamme. "Mutta älkää kääntäkö kasvojanne
Issukseen päin."
"Nainen miellyttää minua", lausui heikko, vapiseva ääni taaskin
hetkisen kestäneen hiljaisuuden jälkeen. "Hän palvelkoon minua
määräajan! Mies viekää takaisin Shadorin saarelle Omeanin järven
pohjoisrannalle! Kääntyköön nainen ja katsokoon Issusta, tietäen että
ne alemmat olennot, jotka näkevät hänen säteilevien kasvojensa pyhät
piirteet, elävät tämän huikaisevan kunnian jälkeen vain yhden ainoan
vuoden!"
Silmäilin Phaidoria silmäkulmieni alitse. Hänen kasvonsa kävivät
aavemaisen kalpeiksi. Hitaasti, hyvin hitaasti hän kääntyi ympäri
ikäänkuin jonkun näkymättömän, mutta vastustamattoman voiman
pakottamana. Hän seisoi aivan lähellä minua, niin lähellä, että hänen
paljas käsivartensa kosketti kyynärpäätäni, kun hän lopuksi seisoi
kasvot Issukseen, ikuisen elämän jumalattareen päin.
En saattanut nähdä tytön kasvoja, kun hänen katseensa ensimmäistä
kertaa osui Marsin korkeimpaan jumaluusolentoon, mutta hänen
käsivartensa värisemisestä tunsin, kuinka hän vapisi.
-- Issuksen täytyy totisesti olla huikaisevan ihana, ajattelin, -- kun
hän saa aikaan tuollaisen tunnemyrskyn niin loistavan kaunottaren kuin
Matai Shangin tyttären Phaidorin rinnassa.
"Jääköön nainen tänne! Viekää mies pois! Menkää!" Näin puhui Issus, ja
upseerin raskas käsi laskeutui olalleni. Hänen määräyksestään kävin
taaskin nelin kontin ja ryömin pois salista. Se oli ensimmäinen
käyntini jumalattaren luona, mutta mielelläni tunnustan, ettei se ollut
tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta -- lukuunottamatta harmia
siitä, että olin perin naurettavan näköinen ryömiessäni.
Jouduttuani ulos salista, sulkeutui ovi jäljessäni ja minun käskettiin
nousta pystyyn. Xodar tuli luokseni, ja yhdessä menimme samaa tietä
takaisin puutarhaan.
"Säästit henkeni, vaikka olisit helposti voinut minut surmata", hän
sanoi asteltuamme jonkun matkaa ääneti, "ja tahtoisin auttaa sinua, jos
voisin. Voin koettaa tehdä elämäsi täällä mahdollisimman siedettäväksi,
mutta kohtalosi on vääjäämätön. Et saa toivoakaan pääseväsi milloinkaan
takaisin ulkomaailmaan."
"Mikä on kohtaloni?" tiedustin.
"Se riippuu hyvin suuresti Issuksesta. Jollei hän lähetä sinua
noutamaan eikä näytä sinulle kasvojaan, voit elää vuosikausia niin
lievässä orjuudessa kuin suinkin kykenen järjestämään."
"Miksi hän lähettäisi noutamaan minua?" kysyin.
"Alempien rotujen miehiä hän käyttää usein erilaisiin
huvittelutarkoituksiin. Sellainen taistelija esimerkiksi kuin sinä
olisi hieno numero temppelin joka kuukausi vietettävien pyhien juhlien
näytännöissä. Silloin pannaan ihmisiä taistelemaan toisiaan ja petoja
vastaan Issuksen huvittamiseksi ja hänen ruoka-aittansa täyttämistä
varten."
"Syökö hän ihmislihaa?" kysyin. En kuitenkaan ollut kauhuissani, sillä
senjälkeen kun äsken olin saanut tietoja pyhistä therneistä, olin
valmis näkemään ja kuulemaan mitä hyvänsä tässä taivaassa, johon pääsy
oli vieläkin vaikeampi, jossa yksi ainoa kaikkivaltias ilmeisestikin
määräsi kaikesta ja jossa pitkiä ajanjaksoja vallinnut ahdasmielinen
suvaitsemattomuus ja itsepalvonta olivat hävittäneet kaikki
laajasydämisemmät inhimilliset vaistot, joita tällä rodulla oli
aikaisemmin saattanut olla.
Tämä kansa oli vallan menestyksen humalassa, katsellen Marsin muita
asukkaita samanlaisin silmin kuin me katselemme villejä metsän eläviä.
Miksipä he sitten eivät olisi syöneet alempien rotujen lihaa, joiden
elämää ja luonnetta he eivät ymmärtäneet sen enempää kuin me ymmärrämme
jokapäiväiseksi ravinnoksemme teurastamamme naudan sisimpiä ajatuksia
ja tunteita.
"Hän syö vain parhaiden pyhien thernien ja punaisten barsoomilaisten
lihaa", selitti Xodar. "Muiden liha joutuu meidän pöydillemme. Eläimet
jäävät orjien syötäviksi. Issuksella on myöskin muita herkkuja."
En silloin ymmärtänyt, että hänen viittauksellaan muihin herkkuihin oli
mitään erikoista merkitystä. Mielestäni oli Issuksen ruokaluettelossa
jo päästy kaameuden rajoille. Minulla oli vielä paljon oppimista siitä,
kuinka julmaksi ja eläimelliseksi rajaton valta voi saattaa
käyttelijänsä.
Olimme saapuneet puutarhaan vievän huone- ja käytäväjonon ulompaan
päähän, kun perästämme kiiruhtava upseeri saavutti meidät.
"Issus haluaa uudelleen katsella tätä miestä", hän sanoi. "Tyttö on
kertonut hänelle miehen olevan tavattoman kauniin ja sellaisen
taistelijan, että hän yksin surmasi seitsemän ensisyntyistä
ja otti paljain käsin Xodarin vangiksi, sitoen hänet omilla
varustushihnoillaan."
Xodar näytti levottomalta. Hänestä ei ilmeisesti ollut mieluista, että
Issus oli saanut tietää hänen alentavasta tappiostaan.
Sanaakaan virkkamatta hän kääntyi, ja me seurasimme upseeria takaisin
ikuisen elämän jumalattaren Issuksen vastaanottosalin suljetulle
ovelle.
Samat menot uudistuivat mennessäni huoneeseen. Taaskin Issus käski
minun nousta pystyyn. Muutamia minuutteja vallitsi haudan hiljaisuus.
Jumalatar arvosteli minua katseillaan.
Heikko, vapiseva ääni katkaisi hiljaisuuden, toistaen unisesti ja
laulavasti sanat, jotka pitkien aikojen kuluessa olivat langettaneet
tuomion lukemattomille uhreille.
"Mies kääntyköön ja katselkoon Issusta, tietäen, että ne alemmat
olennot, jotka näkevät hänen säteilevien kasvojensa pyhät piirteet,
elävät tämän huikaisevan kunnian jälkeen yhden ainoan vuoden!"
Käännyin päin, odottaen niin nautintorikasta näkyä kuin vain jumalainen
kauneus voi ihmissilmälle olla. Näin tiheän sotilasrintaman eroittavan
itseni korokkeesta, jolla oli iso sorapuspuinen, kaiverruksin
koristettu tuoli. Tällä tuolilla eli valtaistuimella kyyrötti
mustaihoinen nainen. Hän oli ilmeisesti hyvin vanha. Ei ainoatakaan
hiusta ollut hänen kurttuisella päälaellaan. Ottamatta lukuun kahta
keltaista torahammasta hän oli tyyten hampaaton. Hänen silmänsä
hehkuivat kammottavan syvistä kuopistaan kahden puolen ohutta
haukannenää. Miljoona syviä ryppyjä risteili kaikkiin suuntiin hänen
kasvoillaan. Hänen vartalonsa iho oli yhtä kurttuinen ja yhtä
vastenmielisen näköinen kuin kasvotkin.
Kuihtuneet kädet ja jalat, jotka liittyivät melkein pelkältä
muodottomalta vatsalta näyttävään runkoon, täydensivät "hänen
säteilevän kauneutensa pyhää näkyä."
Hänen ympärillään oli muutamia naispuolisia orjia, niiden joukossa
Phaidor, kalpeana ja vapisevana.
"Tämäkö on se mies, joka surmasi seitsemän ensisyntyistä ja paljain
käsin sitoi dator Xodarin tämän omiin varustushihnoihin?" kysyi Issus.
"Jumalaisen kauneuden ylevä valtiatar, hän se on", vastasi vieressäni
seisova upseeri.
"Tuokaa dator Xodar esiin!" komensi hän. Xodar tuotiin viereisestä
huoneesta. Issuksen kammottavat silmät kääntyivät häneen, välkkyen
pahaenteisesti.
"Ja sellainen kuin sinä on ensisyntyisten dator!" hän kiljaisi.
"Kuolemattomalle rodulle tuottamasi häpeän tähden sinut alennetaan
halvimpienkin alapuolelle. Enää et saa olla dator, vaan ikuisiksi
ajoiksi sinun pitää olla orjien orja ja toimittaa Issuksen puutarhoissa
palvelevien alempien olentojen askareita. Riisukaa häneltä varustukset!
Raukat ja orjat eivät niitä kanna."
Xodar seisoi jäykän suorana. Ei ainoakaan lihas hievahtanut, eikä hänen
voimakas vartalonsa vähääkään värähtänyt, kun henkivartioston sotilas
raa'asti kiskoi upeat hihnat hänen hartioiltaan.
"Tiehesi!" kirkui raivostunut akankäpys. "Tiehesi! Mutta et saa
oleskella Issuksen valoisissa puutarhoissa, vaan sinun on palveltava
orjana tätä orjaa, joka sinut voitti, Omeanin järvessä olevan Shadorin
saaren vankilassa. Viekää hänet pois jumalaisten silmieni näkyvistä!"
Hitaasti ja pää pystyssä ylpeä Xodar kääntyi ja asteli huoneesta. Issus
nousi seisomaan ja kääntyi poistuakseen toisesta ovesta.
Minulle hän lausui: "Toistaiseksi sinut viedään takaisin Shadoriin.
Myöhemmin Issus tahtoo nähdä, kuinka taistelet. Mene!" Sitten hän
katosi ovesta seurueensa saattamana. Vain Phaidor viivytteli, ja kun
lähdin astelemaan vartijaini mukana puutarhaa kohti, tuli tyttö juosten
perässäni.
"Oi, älä jätä minua tähän hirveään paikkaan!" hän rukoili. "Anna
anteeksi kaikki se, mitä sanoin sinulle, prinssini! En tarkoittanut
sitä. Ota minut mukaasi! Salli minun olla luonasi vankina Shadorilla!"
Hän puhui niin nopeasti, että se tuntui melkein irrallisten ajatusten
pulppuamiselta. "Et ymmärtänyt sitä kunniaa, jonka sinulle osoitin.
Thernien parissa ei solmita sellaisia avioliittoja kuin alempien
olentojen keskuudessa ulkomaailmassa. Olisimme ainaisesti voineet elää
yhdessä rakastaen ja onnellisina. Olemme kumpikin katselleet Issusta ja
kuolemme ennen yhden vuoden loppua. Eläkäämme ainakin tämä vuosi
yhdessä nauttien siitä siinä määrin kuin tuomitut voivat!"
"Jos minun oli vaikea ymmärtää sinua, Phaidor", vastasin, "niin etkö
sinä voi käsittää, että sinun on kenties yhtä vaikea ymmärtää niitä
vaikuttimia, tapoja ja yhteiskunnallisia lakeja, jotka ohjaavat minua?
En tahdo loukata sinua ja toivoisin, ettet luule minun vähäksyvän
minulle osoittamaasi kunniaa; mutta se, mitä haluat, ei voi tapahtua.
Huolimatta ulkomaailman ihmisten, pyhien thernien ja mustaihoisten
ensisyntyisten narrimaisesta uskosta en vielä ole kuollut. Niin kauan
kun elän, sykkii sydämeni vain yhdelle naiselle -- verrattomalle Dejah
Thorisille, Heliumin prinsessalle. Kun kuolema minut korjaa, lakkaa
sydämeni sykkimästä. Mutta mitä sitten tulee, sitä en tiedä. Ja siinä
suhteessa olen yhtä viisas kuin Barsoomin elämän ja kuoleman herra
Matai Shang tai ikuisen elämän jumalatar Issus."
Phaidor seisoi hetkisen katsellen minua kiinteästi. Tällä hetkellä ei
hänen silmistään kuvastunut raivo, vaan yksinomaan liikuttava, toivoton
suru.
"En ymmärrä", hän sanoi, kääntyi ja asteli hitaasti ovea kohti, josta
Issus seurueineen oli mennyt. Hetkistä myöhemmin hän oli kadonnut
näkyvistäni.
KYMMENES LUKU
Shadorin vankilasaari
Ulommassa puutarhassa, johon vartijani nyt saattoivat minut, näin
Xodarin mustaihoisen ylimysparven ympäröimänä. Häntä pilkattiin ja
sadateltiin. Miehet antoivat hänelle korvapuusteja. Naiset syljeksivät
hänen silmilleen.
Meidän saapuessamme joukon huomio kiintyi minuun.
"Kas!" huudahti joku. "Tässä siis on se otus, joka nujersi suuren
Xodarin paljain käsin. Näytäpä meille, miten se kävi."
"Sitokoon hän Thuridin", ehdotti eräs kaunis nainen nauraen. "Thurid on
ylevä dator. Näyttäköön Thurid tuolle koiralle, mitä merkitsee joutua
tekemisiin todellisen miehen kanssa."
"Niin, Thurid! Thurid!" kaikui kymmenkunnasta kurkusta.
"Tuolla hän on", huudahti joku joukosta. Kun käännyin hänen
osoittamaansa suuntaan, näin tavattoman kookkaan mustaihoisen, jolla
oli raskaat, loistavat koristukset ja aseet, astelevan ylvään
keikailevasti meitä kohti.
"Mikä hätänä?" hän kysyi. "Mitä minusta tahdotte?"
Yhteen ääneen selitettiin hänelle nopeasti asia.
Thurid kääntyi Xodariin päin, ja hänen silmänsä soukkenivat ilkeästi
kiiluviksi raoiksi.
"Calot!" hän sähähti. "Aina olen ajatellut, että sinulla on sorakin
sydän ravistuneessa rinnassasi. Usein olet syrjäyttänyt minut Issuksen
salaisissa neuvotteluissa, mutta taistelussa, jossa miehen todellinen
kunto mitataan, on saastaisen sydämesi mätä nyt paljastunut koko
maailmalle. Calot, jalallani sysään sinut tieltäni." Näin sanoen hän
yritti potkaista Xodaria.
Vereni kiehahti. Joukon raukkamaisen halpa käyttäytyminen ennen
mahtavaa toveriaan kohtaan, kun hän nyt oli joutunut Issuksen
epäsuosioon, oli koko ajan kuohuttanut sisuani. En kyllä erikoisesti
pitänyt Xodarista, mutta en voi katsella kohtuutonta polkemista
joutumatta vimmoihini, niin että silmäni punertuvat, ikäänkuin verinen
sumuharso laskeutuisi niiden eteen, ja hetken mielijohteesta teen
tekoja, jotka kypsän harkinnan jälkeen luultavasti jättäisin tekemättä.
Olin aivan Xodarin vieressä, kun Thurid heilautti jalkaansa antaakseen
raukkamaisen potkun. Arvonsa menettänyt dator seisoi suorana ja
liikkumattomana kuin kuvapatsas. Hän oli valmis ottamaan miehekkäästi
vaieten ja tyynesti kuin stoalainen vastaan kaikki loukkaukset ja
sättimiset, mitä hänen entiset toverinsa keksivät.
Mutta kun Thuridin jalka heilahti, heilahti minunkin, ja annoin hänelle
kipeän potkun sääreen, pelastaen Xodarin tältä häväistykseltä. Hetkisen
vallitsi jännittynyt hiljaisuus, sitten Thurid karkasi raivosta mylvien
kurkkuuni, aivan samoin kuin Xodar oli tehnyt risteilijän kannella.
Tulos oli myöskin samanlainen. Kumarruin hänen ojennettujen
käsivarsiensa alitse ja hänen kiitäessään ohitseni annoin sivusta iskun
hänen leukaansa.
Vankka mies pyörähti kuin hyrrä, polvet notkahtivat, ja hän vaipui
maahan jalkojeni juureen.
Mustaihoiset tuijottivat ällistyneinä, aluksi ylpeää datoria, joka
virui liikahtamatta tien rubiinitomussa, sitten minua, ikäänkuin eivät
olisi voineet uskoa silmiään.
"Kehoititte minua sitomaan Thuridin", huudahdin. "Katsokaa sitten!"
Kumarruin ja irroitin hihnat maassa makaavalta mieheltä ja köytin
lujasti hänen kätensä ja jalkansa.
"Kohdelkaa nyt Thuridia, kuten äsken Xodaria! Viekää hänet Issuksen
eteen, sidottuna omiin hihnoihinsa; Issus nähköön omin silmin, että
keskellänne on nyt mies, jonka kunto on suurempi kuin ensisyntyisten!"
"Ken olet?" kuiskasi se nainen, joka oli ehdottanut, että minun pitäisi
koettaa sitoa Thurid.
"Olen kahden taivaankappaleen asukas, kapteeni John Carter Virginiasta,
Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuinen prinssi. Viekää tämä mies
jumalattarenne luokse, kuten sanoin, ja kertokaa hänelle samalla, että
voin tehdä hänen uljaimmalle datorilleen saman, minkä olen tehnyt
Xodarille ja Thuridille! Paljain käsin, pitkin miekoin tai lyhyin
kalvoin vaadin hänen sotilaittensa parhaat miehet kaksintaisteluun."
"Tule!" sanoi upseeri, joka oli saattamassa minua Shadoriin. "Saamani
määräykset ovat ehdottomat; emme saa viivytellä. Xodar, tule sinä
myöskin!"
Miehen sävy ei ollut lainkaan halveksiva, kun hän puhutteli minua ja
Xodaria. Ilmeisestikään hän ei enää hylkinyt entistä datoria yhtä
paljon, nähtyään kuinka helposti suoriuduin voimakkaasta Thuridista.
Että hän piti minua suuremmassa arvossa kuin orjaa olisi oikeastaan
saanut pitää, osoitti se, että hän koko loppumatkan aina asteli tai
seisoi takanani paljastettu miekka kädessään.