aluksemme runko oli juuttunut kiinni taistelulaivaan perään
puhkaisemaansa reikään. Vain yhden sekunnin olimme kiinni, sitten
pääsimme irti; mutta se sekunti oli tarpeeksi mustille paholaisille
heidän ennättääkseen hypätä aluksemme kannelle.
Taistelua ei syntynyt. Ennen kaikkea ei ollut tilaa taistelemista
varten. Meidät rusensi yksinkertaisesti vihollistemme lukumäärä. Kun
sitten miekkoja kohosi uhaten minua, esti Xodar toverinsa iskemästä.
"Tehkää heidät vaarattomiksi", hän sanoi, "mutta älkää vahingoittako
heitä!"
Jotkut rosvot olivat jo vapauttaneet Xodarin siteistään. Nyt hän
henkilökohtaisesti riisui minulta aseet ja valvoi, että minut sidottiin
kunnolleen. Ainakin hän luuli, että olin varmoissa köysissä. Niin
olisinkin ollut, jos olisin ollut marsilainen, mutta minä saatoin
nauraa ranteitani puristaville heikoille hihnoille. Kun aika tulisi,
niin jaksaisin riuhtaista ne poikki, ikäänkuin ne olisivat olleet
puuvillalankaa.
He sitoivat myöskin tytön ja kytkivät sitten meidät yhteen. Tällä välin
he olivat ohjanneet aluksemme lentokyvyttömän taistelulaivan kupeelle,
ja pian oli meidät siirretty viimemainitun kannelle.
Runsaasti tuhat mustaa sotilasta oli tämän ison hävityskojeen
miehistönä. Heitä tungeksi kannella, kunkin työntyessä niin likelle
kuin kuri suinkin salli nähdäkseen edes vilahdukselta vangit.
Tytön kauneus sai heidät tekemään raakoja huomautuksia ja
laskettelemaan karkeita pilapuheita. Nämä muka korkeimmat ihmiset
olivat ilmeisesti Barsoomin punaisesta kansasta paljon jäljellä
käytöksen hienoudessa ja kohteliaisuudessa.
Lyhyeksi leikattu musta tukkani ja therniä muistuttava värini
herättivät paljon pohtimista. Kun Xodar kertoi ylimystovereilleen
taistelukyvystäni ja oudosta alkuperästäni, tunkeutuivat nämä
ympärilleni tehden lukemattomia kysymyksiä.
Se seikka, että minulla oli päälläni erään seurueeni jäsenen surmaaman
thernin varustukset ja merkit, todisti heille, että olin heidän
perinnöllisten vihollistensa vihamies, ja saattoi heidät arvostelemaan
minua suopeammin.
Poikkeuksetta olivat mustat kauniita, sirovartaloisia miehiä.
Upseereissa herätti huomiota heidän ihmeteltävän suurenmoiset,
loistavat varustuksensa. Monilla ne olivat niin kullan, platinan,
hopean ja kalliiden kivien peitossa, että nahka peittyi tyyten niiden
alle.
Komentavan upseerin varustukset muodostivat yhtenäisen
timanttilaitteen. Mustaa ihotaustaa vasten ne säihkyivät erikoisen
loistavina. Kokonaisuudessaan näky oli ihastuttava. Kauniit miehet;
heidän barbarisen loistavat varustuksensa; kiillotettu skeelpuinen
kansi; kajuutan erinomaisin kaiverruksin koristetut sorapusseinät,
joihin oli upotettu rajattoman kalliita jalokiviä ja arvokkaita
metalleja, monimutkaisiksi hauskoiksi kuvioiksi; kiiltävät kultaiset
kaiteet; tykkien välkkyvä metalli.
Phaidor ja minut vietiin kannen alle ja heitettiin edelleen yhteen
sidottuna pieneen komeroon, jossa oli yksi ainoa kaita ikkuna.
Poistuessaan saattajamme telkesivät oven jälkeensä.
Saatoimme kuulla työskentelyn äänet, kun särkyneitä potkureja
korjattiin; ikkunasta näimme, että laiva ajautui verkalleen etelää
kohti.
Vähään aikaan emme kumpikaan virkkaneet mitään. Minä puolestani
ajattelin mielessäni, mikä mahtoi olla Tars Tarkasin ja Thuvian
kohtalo.
Jos heidän onnistuisikin välttää takaa-ajajat, niin heidän täytyi
joutua joko punaisten tai vihreiden marsilaisten käsiin, ja Dorin
laaksosta paenneina ei heillä voinut olla juuri muuta odotettavissa
kuin nopea ja kauhea kuolema.
Kuinka toivoinkaan, että olisin päässyt heidän mukaansa! Minusta
tuntui, että olisin varmasti saanut Barsoomin älykkään punaisen kansan
ymmärtämään tuhoisan harhaluulon, jonka julma ja järjetön taikausko oli
heihin istuttanut.
Tardos Mors uskoisi minua. Siitä olin varma. Ja että hänellä olisi
rohkeutta toimia vakaumuksensa mukaan, sen takasi minulle se tuntemus,
mikä minulla oli hänen luonteestaan. Dejah Thoris uskoisi minua. Sitä
ei johtunut mieleenikään epäillä. Sitten vielä oli tuhansia punaisia ja
vihreitä soturiystäviäni, joiden tiesin ilomielin uskaltautuvan vaikka
ikuiseen kadotukseen puolestani. Kuten Tars Tarkas, niin hekin
seuraisivat minua, minne hyvänsä heidät johtaisin.
Jos joskus pääsisin karkaamaan mustien rosvojen kynsistä, oli ainoana
vaarana se, että saattaisin joutua vihamielisten punaisten tai
vihreiden marsilaisten käsiin. Silloin olisivat päiväni luetut.
Mutta turhalta tuntui vaivata aivojaan näillä mietteillä, sillä oli
perin vähän todennäköistä, että milloinkaan pääsisin karkuun mustien
kynsistä.
Minut oli köytetty tyttöön siksi pitkällä hihnalla, että pääsimme
liikkumaan noin metrin päähän toisistamme. Kun meidät oli tuotu
komeroon, istuuduimme matalalle penkille ikkunan alle. Penkki oli
koppimme ainoa huonekalu. Se oli tehty sorapuspuusta.
Lattia, katto ja seinät olivat carborundum-aluminiumia, keveätä,
läpitunkematonta sekoitusta, jota marsilaisten taistelulaivoissa
käytetään hyvin paljon.
Istuessani tulevaisuusmietteissäni olin tuijottanut aukkoon, joka
istuessani oli juuri silmieni tasalla. Äkkiä katsahdin Phaidoriin. Hän
tarkasteli minua kasvoillaan omituinen ilme, jota en ollut ennen niillä
nähnyt. Hän oli silloin hyvin kaunis.
Valkeat luomet verhosivat heti hänen silmänsä, ja minusta näytti hieno
puna kohoavan hänen kasvoilleen. Nähtävästi hän joutui hämilleen, kun
hänet tavattiin tuijottamasta alempaan olentoon, ajattelin.
"Onko alempien olentojen tarkkaileminen sinusta mielenkiintoista?"
kysyin nauraen.
Hän aukaisi jälleen silmänsä naurahtaen hermostuneesti, mutta samalla
keventyneesti.
"Onpa kyllä", hän sanoi, "erittäinkin kun heidän kasvonsa ovat syrjästä
katsoen noin erinomaisen komeat."
Nyt oli minun vuoroni punastua, mutta en punastunut. Minusta tuntui,
että hän laski pilaa, ja ihailin hänen rohkeuttaan, kun hän kykeni
nauttimaan huumorista vielä kuoleman kynnyksellä. Siksi yhdyin hänen
nauruunsa.
"Tiedätkö, minne olemme matkalla?" kysyi hän.
"Ratkaisemaan tämänjälkeisen ikuisuuden arvoitusta, luulen", vastasin.
"Minua odottaa pahempi kohtalo kuin se", selitti hän vavahtaen.
"Mitä tarkoitat?"
"En voi muuta kuin arvailla", vastasi hän, "sillä kaikista niistä
miljoonista thernien neidoista, joita mustat rosvot ovat aikakausien
kuluessa ryöstäneet käydessään retkillään alueillamme, ei ainoakaan ole
koskaan palannut kertomaan kokemuksiaan. Se seikka, että he eivät
milloinkaan ota miehisiä vankeja, antaa tukea luulolleni, että heidän
ryöstämiensä naisten kohtalo on kuolemaakin pahempi."
"Eikö se ole oikeudenmukaista kostoa?" kysyin tahtomattanikin.
"Mitä tarkoitat?"
"Eivätkö thernit itse kohtele samalla tavoin niitä onnettomia olentoja,
jotka lähtevät vapaaehtoiselle toivioretkelle salaperäistä Iss-jokea
myöten? Eikö Thuvia ollut viisitoista vuotta leluna ja orjana? Eikö ole
varsin oikeudenmukaista, että te saatte kärsiä samalla tavoin kuin
olette antaneet toisten kärsiä?"
"Sinä et ymmärrä", hän vastasi. "Me thernit olemme pyhää rotua.
Alemmalle olennolle on kunniaksi olla orjanamme. Emmekö silloin tällöin
pelasta joitakuita alempia olentoja, jotka typeryydessään lipuvat
tuntematonta virtaa alaspäin tuntematonta päämäärää kohti ja muutoin
joutuisivat kaikki kasvi-ihmisten ja apinain saaliiksi?"
"Mutta ettekö te kaikin keinoin lujita ulkomaailman asukkaiden
keskuudessa vallitsevaa taikauskoa?" huomautin. "Se on raskain
syntinne. Voitko sanoa, miksi lietsotte tätä kaameata harhaluuloa?"
"Koko Barsoomin elämä", sanoi hän, "on luotu yksinomaan elättämään ja
tukemaan thernien rotua. Miten voisimme elää, jollei ulkomaailma
hankkisi meille työvoimaa ja ravintoa? Luuletko, että thern häpäisisi
itseänsä ryhtymällä työhön?"
"On siis totta, että syötte ihmislihaa?" kysyin kauhuissani.
Hän silmäili minua säälivästi surkutellen tietämättömyyttäni.
"Tietysti syömme alempien olentojen lihaa. Ettekö te myöskin syö?"
"Eläinten lihaa kyllä", vastasin, "mutta emme ihmisen."
"Samoin kuin ihmiset voivat syödä eläinten lihaa, voivat jumalat syödä
ihmisten lihaa. Pyhät thernit ovat Barsoomin jumalia."
Minua ellotti ja suututti, ja luulen että se näkyi kasvoistani.
"Nyt olet epäuskoinen", jatkoi hän vienosti. "Mutta jos onni meitä
suosii, niin että pelastuisimme mustien rosvojen kynsistä ja pääsisimme
takaisin Matai Shangin hoviin, niin luulenpa, että keksisimme
todistuksia, jotka saisivat sinut tuntemaan erehdyksesi. Ja --" hän
empi, "kenties keksisimme keinon säilyttää sinut luonamme -- yhtenä
meistä."
Taaskin hänen katseensa painui lattiaan, ja heikko puna lehahti hänen
poskilleen. En ymmärtänyt hänen tarkoitustaan silloin, enkä vielä
pitkään aikaan myöhemminkään. Dejah Thoris sanoi usein, että eräissä
suhteissa olin oikea hölmöläinen, ja luulenpa hänen olleen oikeassa.
"Pelkään, että palkitsisin isäsi vieraanvaraisuuden huonosti",
vastasin, "sillä jos olisin thern, niin ensimmäinen tehtäväni olisi
sijoittaa aseistettu vartiosto Iss-virran suulle saattamaan
harhaantuneet vaeltaja-parat takaisin ulkomaailmaan. Myöskin ottaisin
elämäntehtäväkseni hävittää sukupuuttoon kammottavat kasvi-ihmiset ja
heidän hirmuiset seuralaisensa, isot valkeat apinat."
"Ei, ei", huudahti hän, "et saa puhua noin kamalan herjaavasti -- et
saa edes ajatella niin. Jos meidän onnistuisi päästä takaisin thernien
temppeleihin ja he aavistaisivat, että haudot noin hirveitä ajatuksia,
niin he keksisivät sinulle kauhean kuoleman. Ei edes minun --" Taaskin
hän punastui ja alkoi sitten uudelleen. "En edes minä voisi pelastaa
sinua."
En virkkanut enää mitään. Sanoista ei ilmeisesti ollut vähääkään
hyötyä. Hän oli vaipunut vieläkin syvemmälle taikauskoon kuin
ulkomaailman marsilaiset. Hehän vain palvoivat kaunista toivoa päästä
tulevassa elämässä rakkauden, rauhan ja onnen maahan. Thernit palvoivat
hirvittäviä kasvi-ihmisiä ja apinoita tai ainakin kunnioittivat niitä
omien vainajiensa sielujen asuinmajoina.
Samassa vankilamme ovi aukesi ja Xodar astui sisään.
Hän hymyili minulle leppoisasti, ja hänen kasvojensa ilmeet olivat
ystävälliset -- kaikkea muuta kuin julmat ja kostonhimoiset.
"Koska ette missään tapauksessa pääse pakoon", sanoi hän, "niin en
ymmärrä, minkä vuoksi olisi välttämätöntä pitää teitä teljettyinä
täällä alhaalla. Päästän irti siteet, ja voitte tulla kannelle. Saatte
nähdä siellä hyvin mielenkiintoista, ja koska ette milloinkaan palaa
ulkomaailmaan, niin ei siitä ole mitään vahinkoa. Saatte nähdä mitä
tähän asti ovat tunteneet ainoastaan ensisyntyiset ja heidän orjansa --
maanalaisen käytävän pyhään maahan, Barsoomin todelliseen taivaaseen.
"-- Se on erinomainen läksy tälle thernien tyttärelle", hän lisäsi,
"sillä hän saa nähdä Issuksen temppelin, ja Issus kenties syleilee
häntä."
Phaidor oikaisi niskansa.
"Mikä herjaus tämä on, rosvokoira?" huudahti hän. "Issus tuhoaisi koko
sukunne, jos rohkenisitte mennä hänen temppelinsä näkyviin."
"Sinulla on paljon oppimista, thern", vastasi Xodar ilkeästi hymyillen,
"enkä kadehdi sinua, kun joudut oppimaan."
Kun nousimme kannelle, hämmästyin nähdessäni, että alus lensi suuren
lumi- ja jääkentän yläpuolella. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei
millään suunnalla ollut mitään muuta näkyvissä.
Tälle salaperäiselle ilmiölle saattoi olla vain yksi selitys. Olimme
etelänavan jäävaipan kohdalla. Marsissa on lunta ja jäätä vain
navoilla. Allamme ei näkynyt minkäänlaisia elonmerkkejä. Olimme
ilmeisesti siksi kaukana etelässä, etteivät edes isot turkiseläimet,
joiden metsästäminen on marsilaisten nautinto, siellä viihtyneet.
Katselin nojaten laivan kaiteeseen ja Xodar oli vierelläni.
"Mikä on suuntamme?" kysyin.
"Hieman lounaaseen etelästä", vastasi hän. "Kohta näkyy Otz-laakso.
Lennämme pitkin sen lievettä muutamia satoja kilometrejä.
"Otz-laakso!" huudahdin. "Mutta, mies, eikö thernien alue, josta äsken
karkasin, ole juuri siellä?"
"Kyllä", vastasi Xodar. "Sivuutitte tämän jääkentän viimeöisen pitkän
ajojahdin aikana lentäessänne edellämme. Otz-laakso on valtavan
laajassa syvennyksessä etelänavalla. Se on vajonnut tuhansia metrejä
alemmaksi sitä ympäröivän maan pintaa ja muistuttaa avaraa pyöreää
maljakkoa. Noin sadan viidenkymmenen kilometrin päässä sen
pohjoisreunasta kohoavat Otz-vuoret, jotka ympäröivät Dorin
sisälaaksoa. Aivan tämän keskellä on unohdettu Korus-järvi. Tämän
järven rannalla on Issuksen kultainen temppeli ensisyntyisten maassa.
Sinne olemme matkalla."
Katsellessani aloin ymmärtää, miksi pitkien ajanjaksojen aikana vain
yksi mies oli pelastunut Dorin laaksosta. Ihmettelin vain, että se oli
hänellekään onnistunut. Olisi mahdotonta taivaltaa yksin ja jalkaisin
tämän jäisen, tuulien tuivertaman, kaamean aavikon poikki.
"Vain lentokoneella on se matka mahdollinen", lopetin mietteeni ääneen.
"Sillä tavoin yksi mies karkasikin therneiltä muinaisina aikoina; mutta
ei ainoakaan ole päässyt karkaamaan ensisyntyisiltä", selitti Xodar
äänen värähtäessä ylpeydestä.
Olimme nyt saapuneet tämän laajan jäälakeuden eteläiseen reunaan. Se
päättyi äkkiä jyrkkään, useita satoja metrejä korkeaan seinämään. Tämän
juurelta alkoi tasainen laakso, jonka siellä täällä keskeyttivät
matalat aaltomaiset kukkulat ja vähäiset metsiköt sekä pienet jäämuurin
juurelta lähtevät, sulaneesta lumesta muodostuneet purot.
Kerran näkyi kaukaa altamme syvä, cañonia muistuttava halkeama, joka
alkaen pohjoisesta jääseinämän juurelta ulottui laakson halki niin
kauas kuin silmä kantoi. "Se on Iss-virran uoma", selitti Xodar. "Se
juoksee syvällä jääkentän alla ja syvemmällä Otz-laakson pintaa, mutta
tässä sen cañon on avonainen."
Samassa huomasin kyläntapaisen ja osoittaen sitä Xodarille kysyin
häneltä, mikä se oli.
"Se on kadotettujen sielujen kylä", vastasi hän nauraen. "Tätä
jäämuurin ja vuorien välistä kaistaletta pidetään puolueettomana
alueena. Jotkut keskeyttävät vapaaehtoisen vaelluksensa ja kiipeävät
Iss-virran cañonin huimaavia seinämiä myöten ylös asettuen tänne
asumaan. Silloin tällöin myöskin joku orja karkaa therneiltä ja pääsee
tänne.
"-- Thernit eivät koetakaan ajaa heitä takaa, sillä tästä ulommasta
laaksosta on mahdotonta poistua, ja he pelkäävät ensisyntyisten
vartioristeilijöitä liian paljon, uskaltautuakseen pois alueeltaan.
"-- Emme myöskään me hätyytä tämän ulomman laakson asukas-raukkoja,
sillä heillä ei ole mitään sellaista, mitä me haluamme, ja heitä on
liian vähän, että saisimme kunnolleen taistella -- niinpä annammekin
heidän olla rauhassa.
"-- Heitä asuu täällä useissa kylissä, mutta moniin vuosiin on heidän
lukumääränsä lisääntynyt vain vähän, sillä he sotivat keskenään
lakkaamatta."
Nyt teimme pienen kaarroksen länteen, poistuen kadotettujen sielujen
laakson kohdalta, ja pian sen jälkeen häämöitti ylähangan puolelta
tumma, vuorelta näyttävä möhkäle, joka kohosi autiosta jää-aavikosta.
Se ei ollut varsin korkea, ja sen laki näytti tasaiselta.
Xodar oli poistunut luotamme suorittamaan joitakuita tehtäviään ja
seisoin Phaidorin kanssa kahden kaiteen ääressä.
"Ovatko hänen puheensa todenmukaisia?" kysyin tytöltä.
"Osittain ovat", vastasi tämä. "Kaikki, mitä hän kertoi ulommasta
laaksosta, on totta, mutta hänen puheensa Issuksen temppelistä, joka
muka sijaitsee hänen kotimaassaan, on valhetta. Jollei se ole valhetta
--" hän empi. "Oi, jos se olisi totta, niin kansani jäsenet olisivat
lukemattomien miespolvien aikana menneet julmien vihollistemme
rääkättäviksi ja halvasti surmattaviksi eivätkä olisikaan päässeet
ihanaan ikuiseen elämään, joka Issuksella, kuten meille on opetettu, on
meidän varallemme."
"Samoin kuin te olette viekoitelleet ulkomaailman alempia
barsoomilaisia kammottavaan Dorin laaksoon, niin ovat ensisyntyiset
hyvinkin saattaneet viekoitella teitä yhtä hirveään kohtaloon",
huomautin. "Se olisi ankara ja kauhea kosto, Phaidor, mutta
oikeudenmukainen."
"Minä en voi sitä uskoa", sanoi hän.
"Saamme nähdä", vastasin. Sitten olimme kumpikin vaiti, sillä
lähestyimme nopeasti tummaa vuorta, joka tuntui jollakin
selittämättömällä tavalla olevan yhteydessä mielessämme liikkuvien
kysymysten ratkaisun kanssa.
Likellä synkkää, katkaistua kartiota muistuttavaa kukkulaa vauhtiamme
vähennettiin, kunnes tuskin liikuimme paikaltamme. Sitten kohosimme
vuoren laelle, ja allamme näin ammottavan, tavattoman laajan,
pyöreäsuisen aukon, jonka pohja häipyi sysimustaan pimeyteen.
Tämän kammottavan onkalon läpimitta oli runsaasti kolmesataa metriä.
Sen seinämät olivat sileät ja nähtävästi mustaa, basalttimaista
kalliota.
Hetkisen alus häilyi liikkumatta ammottavan kuilun yläpuolella, alkaen
sitten hitaasti laskeutua tummaan aukkoon. Yhä syvemmälle se painui,
kunnes ympärillämme oli aivan pimeätä, jolloin sen valot sytytettiin ja
jättimäinen taistelulaiva laskeutui omien valojensa himmeässä
kajastuksessa yhä alemmaksi, kuten minusta tuntui, suoraan Barsoomin
uumeniin.
Laskeutumista kesti hyvinkin puoli tuntia. Sitten onkalo äkkiä päättyi
suurenmoisen, maanalaisen maailman kupukattoon. Allamme aaltoilivat
luolajärven laineet. Fosforimainen hohde valaisi maisemaa. Tuhansia
laivoja keinui järven aalloilla. Siellä täällä oli pieniä saaria tämän
oudon maailman kummallisen, värittömän kasvullisuuden peittäminä.
Hitaasti ja ylhäisen sirosti alus painui yhä alemmaksi, kunnes se
lepäsi veden pinnalla. Sen suuret potkurit oli jo onkalossa ollessamme
irroitettu ja pantu säilöön ja niiden tilalle oli sijoitettu pienemmät,
mutta lujemmat vesipotkurit. Ne alkoivat pyöriä, ja laiva lähti
uudelleen liikkeelle, kiitäen nyt veden pinnalla yhtä vakavasti ja
turvallisesti kuin äsken ilmassa.
Phaidor ja minä olimme mykistyneet hämmästyksestä. Kumpikaan meistä ei
ollut kuullut eikä edes uneksinut, että Barsoomin pinnan alla oli
sellainen maailma.
Melkein kaikki näkemämme alukset olivat sotalaivoja. Muutamia
kuorma-aluksia siellä oli, mutta ei ainoatakaan suurta kauppalaivaa,
sellaista kuin ne, jotka yläilmoissa välittävät ulkomaailman kaupunkien
välistä liikennettä.
"Kas tässä ensisyntyisten laivaston satama", lausui joku takanamme. Kun
käännyin ympäri, näin Xodarin tarkastelevan meitä hymyillen
huvitettuna.
"Tämä järvi", hän jatkoi, "on isompi kuin Korus, jonka vesi laskee
tänne. Estääksemme veden kohoamasta määrättyä tasoa ylemmäksi meillä on
neljä suurta pumppuasemaa. Ne pumppuavat liikaveden säiliöihin kauaksi
pohjoiseen, mistä punainen kansa johtaa veden peltojensa
kastelulaitoksiin."
Tämä selitys valaisi minulle uuden seikan. Punaiset ihmiset olivat aina
pitäneet ihmeenä, että suuria vesimääriä pursusi heidän säiliöittensä
vankoista kallioseinistä täyttäen säiliöt tällä kallisarvoisella,
Marsin ulkomaailmassa niin niukasti esiintyvällä nesteellä.
Heidän oppineensa eivät milloinkaan olleet kyenneet saamaan selville
näiden tavattomien vesimäärien lähdettä. Aikojen vieriessä he olivat
yksinkertaisesti alkaneet pitää sitä luonnollisena seikkana ja
lakanneet pohtimasta sen syitä.
Sivuutimme useita saaria, joissa oli omituisen muotoisia ympyriäisiä,
ilmeisesti katottomia rakennuksia, joiden seinien keskikohdalla oli
pieniä, raskailla ristikoilla varustettuja ikkunoita. Kaikesta päättäen
ne olivat vankiloita, jota otaksumaa vielä tuki se seikka, että
aseistettuja vartioita istui niiden ulkopuolella olevilla matalilla
penkeillä tai asteli lyhyillä rantapoluilla.
Näistä saarista olivat harvat puolta hehtaaria suurempia, mutta suoraan
edessämme näkyi yksi paljon isompi. Se osoittautui olevan matkamme
päämäärä, ja pian oli aluksemme kiinnitetty sen jyrkkään rantaan.
Xodar viittasi meitä tulemaan kanssaan, ja puolenkymmenen upseerin ja
sotilaan seurassa poistuimme taistelulaivasta mennen isoa soikeata
rakennusta kohti, joka oli noin kahdensadan metrin päässä rannasta.
"Saat pian nähdä Issuksen", virkkoi Xodar Phaidorille. "Harvalukuiset
vankimme esitellään kaikki hänelle. Silloin tällöin hän valitsee niistä
orjia kamaripalvelijattariensa rivien täydennykseksi. Kukaan ei palvele
Issusta yli yhden vuoden." Samalla väikkyi mustaihoisen huulilla kaamea
hymy, joka antoi julman ja uhkaavan merkityksen hänen yksinkertaisille
sanoilleen.
Vaikkakin Phaidorin oli kovin vaikea uskoa, että Issus oli liitossa
tämänkaltaisten olentojen kanssa, oli hän kuitenkin alkanut epäillä ja
pelätä. Hän painautui vierelleni ei enää Barsoomin elämän ja kuoleman
herran ylpeänä tyttärenä, vaan säikähtyneenä, säälimättömien
vihollisten käsiin joutuneena nuorena tyttönä.
Rakennuksessa, johon nyt astuimme, ei ollut minkäänlaista kattoa. Sen
keskellä oli pitkulainen vesisäiliö lattian pinnan alapuolella,
samanlainen kuin kylpylaitosten uima-altaat. Säiliön toisessa päässä
kellui omituisen näköinen musta esine. Oliko se joku näiden
maanalaisten vesien outo hirviö vaiko kummallinen kulkuneuvo, sitä en
voinut ensi silmäyksellä saada selville.
Pian kuitenkin saimme sen tietää, sillä kun saavuimme altaan reunalle
juuri esineen kohdalle, huusi Xodar joitakuita sanoja oudolla kielellä.
Heti avautui esineen pinnasta luukku, ja musta merimies juoksi esiin
kummallisen aluksen sisuksesta. Xodar puhutteli merimiestä.
"Vie upseerillesi", hän lausui, "dator Xodarin määräykset. Sano
hänelle, että dator Xodar, seurassaan upseereja ja sotilaita, jotka
saattavat kahta vankia, haluaa päästä Issuksen puutarhaan kultaisen
temppelin luokse."
"Siunattu olkoon ensimmäistä esi-isääsi ympäröinyt kuori, jaloin
dator", vastasi mies. "Tapahtuu kuten sanoit." Ja nostaen ylös molemmat
kätensä, kämmenet taaksepäin käännettyinä, mikä tervehdystapa on
yhteinen Barsoomin kaikille roduille, hän katosi uudelleen laivan
uumeniin.
Hetkistä myöhemmin ilmestyi kannelle upseeri, jolla oli upean
loistavat, virka-arvon mukaiset varustukset, lausuen Xodarin
tervetulleeksi alukseen. Viimemainitun jäljessä me astelimme sitten
alukseen ja alas luukusta.
Kajuutta, johon jouduimme, ulottui laivan toisesta päästä toiseen.
Siinä oli ikkunoita kummallakin puolella vesirajan alapuolella. Heti
kun kaikki olivat saapuneet alas, annettiin muutamia määräyksiä. Niiden
mukaisesti luukku suljettiin tiiviisti, ja alus alkoi vapista sen
koneiden rytmillisen surinan tahdissa.
"Minne voimme mennä näin pienessä vesialtaassa?" kysyi Phaidor.
'"Emme ylöspäin", vastasin, "sillä panin merkille, että vaikkakin tämä
rakennus on katoton, sitä peittää vankka metalliristikko."
"Minne sitten?" hän kysyi taaskin.
"Aluksen ulkonäöstä päättäen luulen, että menemme alaspäin", selitin.
Phaidor vavahti. Barsoomin merien vesi oli kuivunut pitkiä ajanjaksoja
sitten, ja siitä tiedettiin vain perittyjen kertomuksien kautta. Niinpä
tämäkin thernien tytär, joka kuitenkin oli syntynyt Marsin ainoan
jäljelläolevan järven näkyvissä, tunsi syvää vettä kohtaan samaa
kauhua, joka on kaikkien marsilaisten yhteinen piirre.
Tuntui selvästi, että painuimme alaspäin. Vajosimme hyvin nopeasti.
Saatoimme kuulla veden suhinan ikkuna-aukoista, ja niistä leviävässä
himmeässä valossa näkyivät kiitävät pyörteet aivan hyvin.
Phaidor tarttui käsivarteeni.