saattaisiko alus mahdollisesti olla ilman miehistöä. Toivoin sitä. Tai
kenties se kuului jollekin ystävälliselle kansalle ja oli sattumalta
joutunut melkein rosvojen ja thernien kynsiin. Se seikka, että se
purjehti poispäin taistelunäyttämöltä, tuki tätä olettamusta. Mutta
päätin ottaa asiasta varman selon ja aloin hyvin varovasti ja hitaasti
kiivetä ankkuriketjua myöten aluksen kannelle.
Olin juuri tarttunut toisella kädelläni kaiteeseen, kun laidan yli
työntyi hurja musta naama ja minua tähysti voitonriemuista vihaa
hehkuva silmäpari.
SEITSEMÄS LUKU
Kaunis jumalatar
Vähän aikaa olimme molemmat, sekä musta rosvo että minä hievahtamatta,
tuijottaen toisiamme silmiin. Sitten kaareutuivat hänen sirot huulensa
julmaan hymyyn, sysimusta käsi ojentui hitaasti kaiteen reunalta ja
revolverin kylmä piippu tähtäytyi keskelle otsaani.
Mutta samalla hetkellä kun tumma sormi jännittyi painamaan liipaisinta,
tartuin vapaalla kädelläni salamannopeasti juuri käsivarren
etäisyydellä olevaan mustaan kurkkuun. Rosvon sähähdys: "Kuole, kirottu
thern", takertui puolittain kurkkuun sormieni puristuksesta. Hana
naksahti turhaan tyhjän piipun kohdalla.
Ennenkuin hän ehti laukaista toistamiseen, olin kiskonut hänet niin
kauaksi kaiteen reunan yli, että hänen oli pakko heittää pois aseensa
ja tarttua molemmin käsin partaasta.
Kuristin hänen kurkkuaan, niin ettei hän voinut päästää ääntäkään,
joten ponnistelimme kaamean hiljaisuuden vallitessa, hän kiskoutuakseen
irti otteestani, minä vetääkseni hänet alas surman suuhun.
Rosvon kasvot alkoivat vääristyä ja silmät pullistuivat kuopistaan. Hän
oivalsi, että kuolema hänet pian perisi, jollei hän saisi kiskaistuksi
itseään irti rautaisista sormista, jotka koettivat puristaa hänestä
hengen. Tehden viimeisen ponnistuksen hän nykäisi itsensä kauemmaksi
kannelle, samalla irroittaen otteensa laidasta ja koettaen molemmin
käsin rajusti repiä sormiani irti kurkustaan.
Juuri sitä silmänräpäystä olin odottanut. Yhdellä ainoalla voimakkaalla
tempauksella vetäisin hänet kannelta. Hänen putoavan ruumiinsa
nykäisystä oli vapaa käteni vähällä kirvota ankkuriketjusta, jolloin
olisin yhdessä hänen kanssaan syöksynyt allamme olevaan järveen.
En kuitenkaan päästänyt irti otettani hänen kurkustaan, sillä tiesin,
että yksi ainoa kiljahdus hänen kiitäessään järven tyyneen veteen
riittäisi kutsumaan hänen kannella olevat toverinsa kostamaan.
Säilytin kaamean otteeni yhä kuristaen, samalla kun hänen epätoivoinen
rimpuilemisensa veti minua yhä alemmaksi ketjun päätä kohti.
Vähitellen hänen ponnistelunsa muuttuivat suonenvedontapaiseksi
nykimiseksi, sitten asteittain heikentyen, kunnes ne vihdoin kokonaan
lakkasivat. Silloin hellitin otteeni, ja hänet nieli allani oleva
synkkä pimeys.
Kiipesin uudelleen laivan laidalle. Tällä kertaa minun onnistui nostaa
pääni reunan tasalle, joten voin huolellisesti tarkastella,
minkälaisiin oloihin siellä joutuisin.
Lähempi kuu oli painunut taivaanrannan taakse, mutta kaukaisemman kuun
kirkas hohde valaisi risteilijän kantta, niin että voin selvästi
eroittaa kuuden tai kahdeksan nukkuvan mustan sotilaan ääriviivat.
Pikatykin lavetin vierellä kyyrötteli lujasti sidottuna nuori
valkeaihoinen tyttö. Hänen levällään olevat silmänsä, joista kuvastui
kauhu ja pelko, tuijottivat suoraan minua kohti, kun tulin näkyviin
kaiteelta.
Sanoin kuvaamattoman huojennuksen ilme levisi hänen kasvoilleen, kun
hän näki varastetusta päähineestäni säihkyvän salaperäisen jalokiven.
Hän ei lausunut sanaakaan. Sensijaan hänen silmänsä kehoittivat minua
varomaan hänen ympärillään nukkuvia miehiä.
Meluttomasti nousin kannelle. Nyökäyttäen tyttö pyysi minua tulemaan
luokseen. Kun kumarruin hänen puoleensa, kuiskasi hän, että
irroittaisin hänen siteensä.
"Voin auttaa sinua", sanoi hän, "ja sinä tarvitset kaiken avun, jonka
voit saada, kun nuo heräävät."
"Jotkut heistä heräävät Korus-järvessä", vastasin hymyillen.
Hän ymmärsi, mitä tarkoitin, ja hänen vastaushymynsä julmuus tuntui
minusta kammottavalta. Rumassa naamassa julmuus ei hämmästytä, mutta
kun se ilmenee jumalattaren kasvoilla, joiden hienoista piirteistä
mieluummin odottaisi näkevänsä rakkautta ja hyvyyttä, on vaikutus
kolkko.
Päästin hänet nopeasti siteistä.
"Anna minulle revolveri!" kuiskasi hän. "Voin ampua sillä niitä, joita
miekkasi ei ehdi saada vaikenemaan."
Noudatin hänen pyyntöään. Sitten ryhdyin vastenmieliseen työhön, joka
minun oli suoritettava. Nyt ei ollut sopiva hetki hienotunteiselle
arkailulle eikä jalomielisyydelle, jota nuo julmat pahathenget eivät
käsittäisi eivätkä vuorostaan noudattaisi.
Hiljaa hiivin lähimmän nukkujan luo. Herätessään hän oli jo matkalla
Koruksen helmaan. Vihlova kiljahdus, jonka hän päästi selvitessään
unestaan, kuului heikosti kaukaa allamme olevasta pimeydestä.
Toinen heräsi, kun kosketin häntä, ja vaikkakin sain hänet heitetyksi
risteilijän kannelta, nostatti hänen raju hälytyshuutonsa kaikki muut
rosvot jalkeille. Heitä oli viisi. Heidän noustessaan seisomaan tytön
revolveri pamahti terävästi, ja yksi heistä vaipui takaisin kannelle
kohoamatta enää milloinkaan pystyyn.
Toiset hyökkäsivät hurjasti miekka kädessä kimppuuni. Tyttö ei
ilmeisestikään uskaltanut ampua peläten haavoittavansa minua, mutta
näin hänen kissamaisesti koettavan hiipiä ahdistajieni kupeelle.
Samassa olivat miehet kimpussani.
Seuraavien minuuttien aikana sain taistella yhden tulisimpia
ottelujani. Kannella ei ollut tilaa askelien ottamista varten. Oli
seistävä paikallaan, annettava ja otettava iskuja. Aluksi sain
melkoista enemmän kuin annoin, mutta pian onnistui minun antaa pisto
yhden vintiön säilän alitse, ja mielihyvin näin hänen vaipuvan
kannelle.
Toiset ahdistivat minua kahta vertaa kiivaammin. Miekkojen kalahtelusta
aiheutunut kauhea melu olisi voinut yön hiljaisuudessa kuulua monien
kilometrien päähän. Säkeniä säihkyi teräskalpojen sattuessa vastakkain,
ja sitten kuului ilkeän kumea ääni, kun lapaluu murtui marsilaisen
säiläni terävän kärjen siihen sattuessa.
Vastassani oli nyt kolme, mutta tyttö oli tällä välin päässyt
sellaiselle paikalle, että hän pian voisi vähentää vihollisten
lukumäärää ainakin yhdellä. Sitten kävi kaikki niin vinhan nopeasti,
että tuskin vieläkään käsitän kaikkea, mitä silloin tapahtui lyhyessä
hetkessä.
Kaikki kolme hyökkäsivät kimppuuni, ilmeisesti aikoen pakottaa minut
peräytymään muutamia askelia, joten syöksyisin yli laidan takanani
olevaan kuiluun. Samalla hetkellä tyttö ampui ja käsivarteni teki kaksi
liikettä. Yksi rosvoista kaatui kuula aivoissaan; kalisten lennähti
miekka, jonka olin iskenyt toisen vastustajani kädestä, kannen yli
pudoten syvyyteen, ja kolmas vaipui kannelle miekkani upottua kahvaa
myöten hänen rintaansa, niin että se pisti metrin verran näkyviin hänen
selästään. Miehen kaatuessa heltisi miekka kädestäni.
Olin itsekin avuttomana vastakkain viimeisen vastustajan kanssa, jonka
miekka oli parin tuhannen metrin päässä allamme Unholan järven
pohjassa.
Tämä käänne näytti olevan vastustajani mieleen, sillä hän hymyili
tyytyväisesti, niin että hohtavat hampaat paljastuivat, käydessään
paljain käsin kimppuuni. Hänen kiiltävän mustan ihonsa alla pullistuvat
vankat lihakset saivat hänet nähtävästi varmana uskomaan, että hänellä
oli edessään helposti voitettava uhri, jonka tähden ei maksanut vaivaa
vetää tikaria esille.
Annoin hänen tulla aivan lähelleni. Sitten kumarruin hänen ojennettujen
käsiensä alle astahtaen samalla oikealle. Pyörähtäen vasemmalle
jalkaterälläni annoin hirveän täräyksen hänen leukaansa, ja hän kaatui
selälleen kuin iskun saanut härkä.
Hiljainen, hopealta helkkyvä nauru kuului takaani.
"Sinä et ole thern", sanoi kaunisääninen toverini, "vaikkakin sinulla
on kullanvärinen tukka ja Sator Throgin varukset. Ei ikinä ennen ole
Barsoomissa ollut miestä, joka olisi kyennyt taistelemaan niin kuin
sinä tänä yönä. Ken olet?"
"Olen John Carter, Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuun kuuluva
prinssi", vastasin. "Entä ketä", lisäsin, "on minulla ollut kunnia
palvella?"
Hän empi hetkisen, ennenkuin virkkoi mitään. Sitten hän kysyi:
"Et ole thern. Oletko thernien vihollinen?"
"Olen ollut thernien alueella puolitoista vuorokautta. Koko sen ajan on
henkeni ollut yhtämittaa vaarassa. Minua on kiusattu ja vainottu.
Aseistettuja miehiä ja hurjia petoja on usutettu kimppuuni. Tätä ennen
minulla ei ole ollut minkäänlaista riitaa thernien kanssa, mutta onko
sinusta ihme, etten nyt heitä kovinkaan suuresti rakasta? Olen
puhunut."
Hän silmäili minua tarkasti muutamia minuutteja, ennenkuin vastasi.
Tuntui siltä kuin hän olisi koettanut nähdä sieluni sisimpään
saadakseen pitkällä, tutkivalla katseellaan selville luonteeni ja
noudattamani ritarillisuusohjeet.
Nähtävästi tarkastuksen tulokset tyydyttivät häntä.
"Olen Phaidor; isäni on Matai Shang, pyhien thernien pyhä _hekkador_,
thernien isä, Barsoomin elämän ja kuoleman herra, Issuksen, ikuisen
elämän prinsessan, veli."
Juuri silloin huomasin, että mustassa sotilaassa, jonka olin kaatanut
nyrkilläni, alkoi näkyä virkoamisen merkkejä. Juoksin hänen luokseen.
Irroitin häneltä varustushihnat ja sidoin niillä hänen kätensä lujasti
selän taakse. Vielä köytin jalat yhteen ja lopuksi koko miehen
raskaaseen tykinalustaan.
"Miksi et menettele yksinkertaisemmin?" kysyi Phaidor.
"En ymmärrä. Miten 'yksinkertaisemmin'?" vastasin.
Kohauttaen kauniita olkapäitään hän teki kädellään liikkeen kuin olisi
heittänyt jotakin aluksen laidan yli.
"En ole murhaaja", sanoin. "Surmaan vain puolustaessani itseäni."
Hän katsoi minua tiukasti silmiin. Sitten hän rypisti jumalaisia
kulmiaan ja pudisti päätään. Hän ei jaksanut käsittää.
Niin, eihän oma Dejah Thorisinikaan ollut voinut ymmärtää menettelyäni
vihollisia kohtaan, vaan se näytti hänestä hullulta ja vaaralliselta.
Barsoomissa ei pyydetä eikä anneta armoa, ja jokaisen ihmisen kuolema
merkitsee, että tämän kuolevan tähden niukoista luonnonvaroista
jakautuu aina sitä suuremmat osuudet jälkeenjääneille.
Mutta tämän tytön ilmeet, kun hän ajatteli vihollisen surmaamista,
olivat tyyten erilaiset kuin se helläsydäminen valittelu, joka
huokui prinsessani olemuksesta hänen puhuessaan sitä vaativasta
vääjäämättömästä pakosta.
Luulen, että Phaidoria suretti sen kiihkoisen tunnelman menettäminen,
jonka näky oli hänessä herättänyt, enemmän kuin se seikka, että
menettelyni johdosta jäi yksi vihollinen lisää meitä uhkaamaan.
Mies oli nyt tullut täysin tajuihinsa ja katseli meitä kiinteästi,
viruessaan sidottuna kannella. Hän oli komea mies, soreajäseninen ja
voimakas, kasvot älykkäät ja niin hienopiirteiset, että itse Adoniskin
olisi häntä kadehtinut.
Alus oli ohjaamattomana ajautunut hitaasti laakson poikki; nyt oli
mielestäni jo aika tarttua peräsimeen ja kääntää se oikeaan suuntaan.
Vain hyvin ylimalkaisesti saatoin arvailla, missä Dorin laakso
sijaitsi. Tähtien asennosta päättäen se ilmeisestikin oli kaukana
päiväntasaajan eteläpuolella, mutta minussa ei ollut marsilaista
tähtientutkijaa tarpeeksi voidakseni niiden nojalla muuta kuin hyvin
summittaisesti arvailla, kun käytettävissäni ei ollut niitä erinomaisia
karttoja, joiden avulla Heliumin laivaston upseerina ollessani olin
laskenut ohjaamani laivan aseman.
Se seikka, että pohjoisessa päin pikimmin joutuisimme tiheämmin
asutuille seuduille, ratkaisi heti, mihinpäin suuntaisin lentomme.
Käänsin peräsintä, ja risteilijä kaarsi sirosti ympäri. Sitten painoin
työntävien säteiden toimintavoimaa järjestävää nappulaa, ja aluksemme
kohosi huimaa vauhtia ylöspäin. Käännettyäni vauhtivivun viimeiseen
pykälään kiidimme pohjoista kohti, samalla kun nousimme yhä ylemmäksi
kaameasta kuolemanlaaksosta.
Kun huimaavan korkealla lentäen sivuutimme thernien kapean alueen,
puhuivat kaukaa altamme näkyvät välähdykset mykkää kieltään tällä
kammottavalla raja-alueella yhä vielä raivoavan taistelun hurjuudesta.
Taistelun melskeestä ei ainoakaan ääni kantautunut korviimme, sillä
olimme siksi korkealla, etteivät niin ohentuneeseen ilmaan enää
ääniaallot saapuneet; ne hajaantuivat ja vaimenivat jo kaukana allamme.
Oli purevan kylmää, ja hengitys kävi vaikeaksi. Phaidor ja musta rosvo
tuijottivat herkeämättä minuun. Vihdoin puhkesi tyttö puhumaan.
"Näin korkealla on pyörtyminen hyvin lähellä", hän sanoi rauhallisesti.
"Jollet halua, että kaikki kuolemme, niin sinun on parasta antaa
aluksen laskeutua, ja nopeasti sittenkin."
Hänen äänessään ei ollut pelokasta sointua. Hän puhui kuin olisi
sanonut: "Sinun on parasta ottaa sateenvarjo mukaasi. Pian alkaa
sataa."
Annoin aluksen nopeasti laskeutua alemmaksi. Eikä se tapahtunut
hetkeäkään liian aikaisin. Tyttö oli pyörtynyt. Myöskin musta vankimme
oli tajuttomana, ja luulen, että itsekin pysyin tajuissani pelkästään
tahtoni voimalla. Se henkilö, jonka harteilla on koko vastuu, kykenee
kestämään enimmin.
Nyt lensimme matalalla Otz-vuorten juurien yläpuolella. Oli verraten
lämmintä ja ilmaa oli yllin kyllin nääntyneille keuhkoillemme, joten
minua ei ensinkään ihmetyttänyt, kun näin mustan sotilaan ja vähän
senjälkeen tytön avaavan silmänsä.
"Olimmepa lähellä kuolemaa", huomautti Phaidor.
"Opin siitä kuitenkin kaksi seikkaa", vastasin.
"Mitkä sitten?"
"Että myöskin Phaidor, elämän ja kuoleman herran tytär, on
kuolevainen", sanoin hymyillen.
"Vain Issus yksin on kuolematon", vastasi hän. "Ja Issus edustaa
thernien rotua yksin. Siten minäkin olen kuolematon."
Näin ohimenevän pilkkahymyn väikkyvän mustan vangin kasvoilla, kun hän
kuuli tytön sanat. Silloin en ymmärtänyt, mikä häntä nauratti.
Myöhemmin sen kyllä sain tietää mitä kauheimmissa oloissa, samoin kuin
puhujakin.
"Jos toinen seikka, jonka juuri olet oppinut", jatkoi tyttö, "on
johtanut sinut yhtä vääriin päätelmiin kuin ensimmäinen, niin ovat
tietosi varsin vähän entisestään karttuneet."
"Toinen seikka", vastasin, "on se, että tämä tumma ystävämme ei ole
peräisin lähemmästä kuusta -- hän näytti melkein vainajalta parin
kolmen tuhannen metrin korkeudella Barsoomin pinnasta. Jos olisimme
kohonneet kahdeksantuhatta kilometriä tähdestämme päästäksemme
Thuriaan, niin hänestä ei olisi ollut muuta kuin jäätynyt muisto
jäljellä."
Phaidor katsahti ilmeisesti hämmästyneenä mustaihoiseen.
"Jos et ole Thuriasta, niin mistä sitten olet?" hän kysyi,
Mies kohautti olkapäitään ja kääntyi katselemaan toisaalle vastaamatta
mitään.
Tyttö polkaisi käskevästi pientä jalkaansa.
"Matai Shangin tytär ei ole tottunut siihen, että hänen kysymyksensä
jäävät vastaamatta", hän sanoi. "Alemman olennon pitäisi ylpeillä
siitä, että pyhän, iankaikkista elämää perimään syntyneen rodun jäsen
suvaitsee edes ottaa huomatakseen hänet."
Taaskin musta rosvo hymyili ilkeää, tietävää hymyään.
"Xodar, Barsoomin ensisyntyisten dator, on tottunut antamaan käskyjä
eikä niitä saamaan", hän vastasi ja jatkoi sitten minuun kääntyen:
"Mitä aiot minulle tehdä?"
"Aion viedä teidät molemmat Heliumiin", sanoin. "Teille ei tapahdu
mitään pahaa. Saatte nähdä, että Heliumin punainen kansa on
ystävällistä ja ylevämielistä rotua. Mutta jos he uskovat sanojani,
niin ei enää kukaan lähde vapaaehtoiselle retkelle Iss-virtaa myöten,
ja joutava, sokea taikausko, jota he ovat ikimuistoisista ajoista
lähtien pitäneet pyhänä, hajoaa kuin tuhka tuuleen."
"Oletko Heliumista?" kysäisi rosvo.
"Olen Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuun liittynyt prinssi",
vastasin, "mutta en ole Barsoomista syntyisin. Olen toisesta
taivaankappaleesta."
Xodar katsoi minua kiinteästi muutamia minuutteja.
"Minun on helppo uskoa, ettet ole Barsoomista", hän sanoi vihdoin. "Ei
yksikään tämän tähden asukas olisi kyennyt yksin suoriutumaan
kahdeksasta ensisyntyisestä. Mutta kuinka sinulla on pyhä thernin
kultainen tukka ja jalokivikoristeinen otsavyö?" Hän painosti
pilkallisesti sanaa "pyhä."
"Ne olin jo unohtanut", selitin. "Ne ovat voittosaalista." Yhdellä
tempaisulla riisuin naamion päästäni.
Kun mustaihoinen näki tumman, lyhyeksi leikatun tukkani, menivät hänen
silmänsä ällistyksestä levälleen. Hän oli ilmeisesti odottanut
näkevänsä thernin kaljun pään.
"Olet todellakin toisesta taivaankappaleesta", hän sanoi kunnioituksen
väre äänessään. "Sinulla on thernin iho, ensisyntyisen musta tukka ja
kahdentoista datorin lihakset, eikä Xodarin tarvitse hävetä
tunnustaessaan sinut ylivoimaiseksi. Sitä hän ei ikinä tekisi", hän
lisäsi, "jos olisit barsoornilainen."
"Juokset monta askelta edelläni, ystäväni", keskeytin hänen puheensa.
"Sen olen saanut selville, että nimesi on Xodar, mutta keitä ovat
ensisyntyiset, mitä merkitsee dator ja miksi et voisi myöntää sitä, jos
joku barsoomilainen sinut voittaisi?"
"Barsoomin ensisyntyiset", selitti hän, "ovat mustaihoinen ihmisrotu,
jonka keskuudessa olen dator eli, kuten alemmat barsoomilaiset
sanoisivat, prinssi. Rotuni on tämän tähden vanhin. Sukupuumme ulottuu
keskeytymättä suoraan Elämän puuhun, joka versoi keskellä Dorin laaksoa
kaksikymmentäkolme miljoonaa vuotta sitten.
"-- Lukemattomien aikakausien kuluessa tämän puun hedelmät vähitellen
kehittyivät, siirtyen asteittain varsinaisesta kasvielämästä kasvin ja
eläimen sekamuotoon. Alkuasteilla oli puun hedelmillä vain kyky
liikuttaa omintakeisesti lihaksiaan niiden rungon pysyessä emopuun
yhteydessä. Myöhemmin kehittyivät hedelmille aivot, niin että ne, ollen
edelleenkin kiinni emopuussa pitkien varsien välityksellä, ajattelivat
ja liikkuivat yksilöinä.
"-- Huomiokyvyn kehittyessä sitten alettiin verrata eri havaintoja;
tehtiin päätelmiä ja verrattiin niitä toisiinsa, ja siten alkoivat
Barsoomissa järki ja harkitsemiskyky.
"-- Aikakaudet vierivät. Monenlaisia elämänmuotoja syntyi Elämän puusta
ja kuoli jälleen, mutta yhä olivat ne kaikki emokasvin yhteydessä
eripituisten varsien välityksellä. Vihdoin puun hedelmät olivat pienen
pieniä kasvi-ihmisiä, samanlaisia kuin nyt näemme peloittavan isoina
jäljennöksinä Dorin laaksossa. Nekin olivat vielä kiinni puun oksissa
päälakeensa liittyvästä varresta.
"-- Nuput, joista kasvi-ihmiset puhkesivat, muistuttivat isoja
pähkinöitä, joiden läpimitta oli noin kolmekymmentä sentimetriä. Kaksi
väliseinämää jakoi ne neljään osaan. Yhdessä osastossa kasvoi
kasvi-ihminen, toisessa kuusitoistajalkainen mato, kolmannessa
valkeiden apinoiden kantaemo ja neljännessä Barsoomin alkuaikainen
mustaihoinen ihminen.
"-- Nupun puhjetessa kasvi-ihminen jäi riippumaan varrestaan, mutta
kolme muuta koteloa putosi maahan, missä ne hypähdellen kierivät
kaikkiin suuntiin niihin suljettujen olentojen ponnistellessa
päästäkseen vapauteen.
"-- Ajan vieriessä joutui näitä teljettyjä olentoja sillä tavoin yli
koko Barsoomin. Lukemattomia ajanjaksoja ne elivät yksitoikkoista
elämäänsä koviin kuoriinsa suljettuina, hyppien ja pyörähdellen tähden
laajalla pinnalla, putoillen jokiin, järviin ja meriin, siten leviten
yhä laajemmalle nuoren taivaankappaleen pinnalla.
"-- Lukemattomia biljoonia niitä kuoli, ennenkuin ensimmäinen
mustaihoinen ihminen murtautui vankilansa seinämän läpi päivänvaloon.
Uteliaisuuden kannustamana hän rikkoi muitakin kuoria, ja Barsoomin
kansoittuminen alkoi.
"-- Tämän ensimmäisen mustaihoisen ihmisen veri virtaa muihin
olentoihin sekoittumattomana sen rodun suonissa, johon minä kuulun.
Mutta kuusitoistajalkaisesta madosta, ensimmäisestä valkeasta apinasta
ja mustien ihmisten hylkiöistä ovat Barsoomin kaikki muut eläinmuodot
syntyneet.
"-- Thernit", hän hymyili ilkeästi puhuessaan, "ovat pitkien
ajanjaksojen aikana kehittyneet suorastaan muinaisuuden puhdasverisestä
valkeasta apinasta. He kuuluvat vieläkin alempiin olentoihin.
Barsoomilla on vain yksi todellinen ja kuolematon ihmisrotu. Se on
mustien ihmisten rotu.
"-- Elämän puu on kuollut, mutta ennen sen kuolemaa kasvi-ihmiset
oppivat irtautumaan siitä ja liikkumaan Barsoomin pinnalla yhteisen
emon muiden lapsien keskuudessa.
"-- Kun he ovat kaksineuvoisia, niin he voivat lisääntyä todellisten
kasvien tapaan. Mutta muuten he ovat edistyneet vain hyvin vähän koko
olemassaolonsa aikana. Heidän toimensa ja liikkeensä ovat suuressa
määrin vaistomaisia eikä järki niitä kovinkaan paljoa ohjaa, sillä
kasvi-ihmisen aivot ovat vain hituista kookkaammat kuin pikkusormesi
pää. He elävät kasveista ja eläinten verestä, ja heidän aivonsa ovat
juuri tarpeeksi isot opastamaan heidän askeleensa ruuan seuduille ja
selittämään ne vaikutelmat, mitkä ruoka saa aikaan heidän silmiinsä ja
korviinsa. Itsesäilytysvaistoa heillä ei ole ollenkaan, eivätkä he sen
vuoksi ensinkään pelkää vaaran uhatessa. Juuri sentähden he ovat niin
peloittavia vastustajia taistelussa."
Ihmettelen mielessäni, minkä vuoksi mustaihoinen niin tarkkaan ja
laveasti selitteli viholliselleen Barsoomin elämän alkuperää. Tämä
tilaisuus tuntui oudon sopimattomalta ylpeän rodun ylpeälle jäsenelle
ryhtyä keskusteluun vangitsijansa kanssa, erittäinkin kun mustaihoinen
edelleenkin virui lujasti köytettynä kannella.
Mutta hänen silmänsä vähäinen liike, kun se sekunnin murto-osaksi
siirtyi tähyämään taakseni, selitti minulle, minkä vuoksi hän oli näin
koettanut kiinnittää huomioni todella mielenkiintoiseen kertomukseensa.
Seisoin konevipujen ääressä, ja hän makasi vähän matkan päässä
edessäni, joten hän puhuessaan minulle katseli aluksen perään päin. Kun
hän lopetti kuvauksensa kasvi-ihmisistä, huomasin hänen katseensa
hetkeksi kiintyvän johonkin takanani olevaan esineeseen.
En myöskään voinut erehtyä nopeasta, voitonriemuisesta välähdyksestä,
joka kirkasti hänen synkkiä silmiään. Aikaisemmin olin vähentänyt
aluksemme nopeutta, sillä Dorin laakso oli jäänyt penikulmia taaksemme,
ja minusta tuntui, että olimme jotakuinkin turvassa. Silmäsin
huolestuneena taakseni, ja katseeni kohtaama näky tukahdutti kaikki
minussa jo heränneet vapauden toiveet.
Iso sotalaiva, joka äänettömästi ja ilman valoja halkoi öistä pimeyttä,
häämöitti aivan likellä aluksemme perää.
KAHDEKSAS LUKU
Omeanin uumenissa
Nyt käsitin, mitä varten musta rosvo oli pitänyt minut kiintyneenä
kuuntelemaan omituista kertomustaan. Penikulmien päästä hän oli
tuntenut avun lähestyvän, ja ellei hän kertoessaan olisi luonut
silmäystä taakseni, olisi taistelulaiva seuraavalla hetkellä ollut
yläpuolellamme ja hyökkäysmiehet, jotka epäilemättä jo nyt riippuivat
hihnoissaan laivan pohjasta, olisivat täyttäneet aluksemme kannen,
tuhoten äkkiä ja perin pohjin minun lisääntyvät pelastumistoiveeni.
Olin liian hyvin perehtynyt ilmasotaan joutuakseni ymmälle siitä, mitä
minun olisi tehtävä. Pysähdytin koneet ja annoin samalla pienen
aluksemme jyrkästi laskeutua kolmekymmentä metriä.
Yläpuolellani saatoin nähdä hyökkäysosaston miesten riippuvan
taistelulaivan kiitäessä ylitsemme. Sitten ohjasin alukseni taaskin
jyrkästi ylöspäin käännettyäni vauhtivivun viimeiseen merkkiin.
Kuten jousesta lähtenyt nuoli kiiti erinomainen alukseni teräskeula
edellä suoraan yläpuolellamme olevan jättiläisen hurisevia potkureita
kohti. Jos vain saisimme kosketetuksi niitä, niin iso taistelulaiva
olisi tehty tuntikausiksi lentokyvyttömäksi ja pelastuminen olisi
taaskin mahdollinen.
Samalla nousi aurinko taivaanrannan takaa, ja sen valossa näin
satakunta julmannäköistä tummaa naamaa tirkistämässä vihollisaluksen
kaiteen ylitse.
Kun he näkivät meidät, kohosi sadasta kurkusta raivoisa kiljunta.
Määräyksiä huudettiin, mutta jättimäisten potkurien pelastaminen oli jo
myöhäistä, ja räiskähtäen syöksyimme niitä vastaan.